Viime aikoina on poliittisen keskustelun keskiössä ollut Turkin päätös lähettää vierasmaalaisia vaikka
aseilla uhaten Kreikan rajalle. Myös minä olen kirjoittanut aiheesta ja etenkin rajatilanteen heijastumisesta Suomen politiikkaan moneen kertaan,
viimeksi eilen.
Tänä aamuna päätin erään eilen itselleni tapahtuneen sattumuksen seurauksena valaista hiukan omaa näkemystäni humanitaarisesta maahanmuutosta. Siis erityisesti siitä, mitä ja miksi ajattelen niin kuin ajattelen maailman hädänalaisten tai sellaisiksi ilmoittautuneiden auttamisesta.
Asiasta
oli haastateltu myös kansainvälisen oikeuden professori Martti Koskenniemeä, jonka mukaan kaikille taattu turvapaikan hakemisoikeus ei "ole lainkuuliaisuudesta tai pykälien noudattamisesta kiinni, vaan arvoista". Valaistakoon siis minun arvojani, joiden en suuressa mittakaavassa usko poikkeavan paljonkaan Koskenniemen arvoista globaalissa mittakaavassa - ovatpahan vain vähemmän irti käytännön todellisuudesta.
Eli kyllä, minusta hädässä olevaa tulee lähtökohtaisesti auttaa. Ja kyllä, apua pitää voida pyytää jos on vaikeuksissa. Ja kyllä, ihmisen ihon väri, uskonto tai sukupuoli eivät sellaisenaan saa estää avunpyyntöä eikä hänen mahdollisuuksiaan rakentaa elämäänsä Suomessa.
Mutta toisaalta, yhtä tärkeää kuin itse auttaminen on se, ettei auttajan hyvää tahtoa saa käyttää väärin. Auttajaa ei voi myöskään velvoittaa menemään niin pitkälle, että hän tai hänen läheisensä joutuvat hankaluuksiin. Niinpä auttajan tulee saada vapaasti päättää millä tavoin hän auttaa lähimmäistään tai jättääkö kokonaan auttamatta.
Palataan siis Turkin rajalle. Sieltä on tulossa paikallisen
sulttaanintekeleen ehdotuksesta tai jopa pakottamana tuhansia - ja mikäli EU:n rajat aukeavat ehkä jopa miljoonia ihmisiä - jotka ovat asuneet tuossa EU:n jäseneksikin ehdolla olevassa varsin turvallisessa maassa jopa vuosia.
He ovat
pääosin afgaaneja, joilla ei pitkään Turkissa asuneina ole turvapaikantarvetta Euroopasta. Sellaista ei ole myöskään joukossa olevilla pakistanilaisilla, iranilaisilla, bangladeshilaisilla tai marokkolaisilla. Omien edelle kirjoittamieni näkemysteni luokittelussa koko joukko on siis käyttämässä väärin - joko Turkin painostamana tai ilman - eurooppalaisten hyvää tahtoa.
Lisäksi tiedämme vuoden 2015 kriisistä, että näiden ihmisten joukossa EU:n alueelle saapuisi naisten ja lasten turvallisuutta uhkaavia henkilöitä, joista vain pieni osa pystyy tai haluaa huolehtia omasta toimeentulostaan länsimaisessa yhteiskunnassa. Pahimmillaan - kuten Ruotsissa on nähty - heidän joukostaan nousee koko pohjoismaisen yhteiskunnan järjestystä uhkaavia rikollisjengejä. Toisin sanoen heidän ottamisensa maahamme aiheuttaisi pysyvän turvallisuus- ja taloudellisen taakan.
Lisäksi he aiheuttavat kulttuuris-yhteiskunnallisen ongelmaan halutessaan pitää jopa kotimaataan tiukemmin kiinni omasta kulttuuristaan - kuten Suomessa jo pitkään olleiden somaleiden kohdalla on nähty - minkä seurauksena sekä kyky sulautua pohjoismaiseen elämäntapaan että työelämään heikkenevät entisestään. Tämä johtaa etnisesti erottuvien epäluuloja herättävien väestönosien syntymiseen, joka johtaa niiden ja valtaväestön väliseen polarisaatioon ja sitä kautta epävakautta lisäävään poliittiseen turbulenssiin.
Siksi tämän joukon osalta en näe suurta ongelmaa siinä, ettei heille edes myönnetä oikeutta hakea turvapaikkaa. Tai ainakin, että tuo pyyntö evättäisiin välittömästi sen esittämisen jälkeen jo rajalla. Siten he ovat se
primus motor, jonka takia spontaanista turvapaikanhakuoikeudesta luopumiseen eli nykyisen kansainvälisen sopimuksen muuttamiseen on pakottava käytännön tarve.
Turkin ja Kreikan rajalla olevien joukossa pienenä vähemmistönä olevilla syyrialaisilla saattaa kuitenkin olla todellinen turvapaikantarve. Valitettavasti syyrialaistenkin osalta on muistettava, että he ovat pääosin sellaisen kapinahankkeen kannattajia, joiden suurin innoittaja oli uskonnollinen fanatismi. Suurin osa heistä on ISIS:in kalifaatin tai Ql-Qaidaan liityksissä olevien terroristijärjestöjen taistelijoita ja heidän perheenjäseniään - muutenhan he voisivat palata turvallisesti takaisin kotimaahansa.
Näiden ihmisten kohdalla on siis kyse sekä auttajan huijaamisesta että valtavan turvallisuusriskin aiheuttamisesta vastaanottajamaassa. Asiaa ei helpota se, että turvapaikan tarvetta harkitsevalla ihmisellä on käytännössä ylivoimainen tehtävä erotella mahdollisesti joukossa olevia kohtaloonsa syyttömiä ja siis viattomia pakolaisia niistä, jotka ovat liikkeellä oman uskonnollis-poliittisen fanatisminsa seurauksena. Lopputuloksena autettavan riesaksi pääsee auttamisen tarpeessa olevien lisäksi terroristeja, murhaajia, raiskaajia ja uskonkiihkoilijoita, kuten myös Suomessa on nähty vuoden 2015 tapahtumien seurauksena.
Kaiken edelle kirjoittamani lisäksi on syytä huomata humanitaarisen auttamisen kustannukset.
Tarkimman käytettävissä olevan laskelman perusteella näiden ihmisten auttaminen tulisi maksamaan auttajalleen - tulijan kansallisuudesta riippuen - useita satoja tuhansia euroja henkeä kohti pelkästään suorina kustannuksina.
Siten maamme hallituksen jonkin aikaa sitten tekemä
päätös 175 hengen tuomisesta Suomeen kustantaa meille veronmaksajille varovasti arvioiden 35 ja pahimmillaan jopa yli 100 miljoonaa euroa. Jos siis päättäisimme EU:n maiden välisenä taakanjakona ottaa Kreikasta vastaan esimerkiksi 10 000 pakolaista, olisi kustannus jotain kahden ja seitsemän miljardin euron välillä - siis Suomen valtion budjetin yhdelle vuodelle varattujen maatalous- tai opetus- ja kulttuurimenojen luokkaa.
Siksi näen, että hädässä olevien ihmisten auttamisen tulisi tapahtua mahdollisimman lähellä heidän kotiaan. Auttamiseen käytettävien summien suuruutta määritettäessä olisi myös huolehdittava siitä, etteivät ne ylitä taloudellista kestokykyämme. Toisin sanoen auttaminen ei voi perustua velkarahaan ainakaan pidemmällä aikavälillä.
Edelle kirjoittamani mukaisesti olemme tulleet tässä maailmantilanteessa sellaiseen tilanteeseen, jossa inhimillisestä hädässä olevien ihmisten auttamisesta pois maailman kriisipesäkkeistä on tullut käytännön mahdottomuus ellemme halua tuhota omaa tulevaisuuttamme. Sen sijaan voimme tehdä edelleen paljon hyvää, mikäli luovumme käytännössä lähinnä ns. moraaliposeerausta edistävästä turvapaikkajärjestelmästä ja suuntaamme siihen käyttämiämme varoja hädänalaisten kotiseudun kehittämiseen ja pakolaisleirien välittömien elinolosuhteiden turvaamiseen. Sekä etenkin kriisiytyvien alueiden perimmäisen ongelman eli väestöräjähdyksen lopettamiseen tähtääviin tehokkaisiin toimiin.
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kai Mykkänen asettui Halla-ahon kannalle
Maahanmuuton raskas taakka
Aloittiko Helsingin Sanomat asiallisen maahanmuutto-uutisoinnin?