Onko maallamme malttia vaurastua?

Markkinatalous johtaa eroihin ihmisten varallisuuteen - joskaan ei likimainkaan yhtä tehokkaasti kuin aikanaan teki 1600-luvun ruotsalainen feodaalivaltio. Tästä syystä perityt omaisuudet poikkeavat toisistaan huomattavasti, mikä näkyy myös valtiolle maksettavissa perintöveroissa. 

Tuoreen tiedon mukaan noin 42 prosenttia perinnönsaajista joutui vuonna 2021 maksamaan saamisistaan perintöveroa. Heistä vain alle kymmenen prosenttia sai vähintään 200 000 euron perintöosuuden, mutta he maksoivat vajaat 60 prosenttia kaikkien perintöverojen yhteenlasketusta arvosta. Jos katsotaan kaikista suurimpia perintöjä, niin noin 0,2 prosenttia kaikista perinnönsaajista maksoi 19 prosenttia perintöveroista. 

Alla olevaan kuvaan (lähde) on merkitty maksuosuudet ikäluokan mukaan jaoteltuna. Siitä nähdään, että suurimmat perinnöt ja siten myös kovimmat verot osuvat 45-64-vuotiaille suomalaisille. 

Toisin sanoen juuri nämä työelämän loppupuolelle ehtineet suomalaiset saavat sekä suurimmat perinnöt että maksavat niistä eniten rahaa valtion kassaan. Samalla he tulevat tasoittaneeksi suomalaisten välistä tulonjakoa.  

* * *

Veroista saatua rahaa käyttävät Suomessa ennen kaikkea valtio, hyvinvointialueet ja kunnat. Näistä ensimmäinen ja viimeinen keräävät menoihinsa veroja, mutta hyvinvointialueet elävät valtion budjettirahoituksella. 

Siksi juuri maan hallituksen johtamalla valtionhallinnolla on keskeinen asema julkisessa rahankäytössä. Siis sekä menojen hallinnassa, että myös verotettavien tulojen tuottamisessa. Viimeksi mainittujen osalta keskeistä on talouskasvu - joka hyvin hyrrätessään luo lisätuloja, mutta takkuillessaan aiheuttaa rahanpuutetta. 

Siksi on hyvä huomata, että nykyinen - Petteri Orpon hallitus - aloitti valtakautensa kesäkuun 20. päivänä vuonna 2023. Sekä nähdä alle kopioimani tuore tilastokuva, jonka mukaan Suomen työpäiväkorjattu talouskasvu syöksyi juuri silloin negatiiviseksi. 

Saman tilaston mukaan Suomen talous kääntyi lopulta jonkinlaiseen kasvuun kesäkuussa 2024. Näistä kahdesta käänteestä ensimmäinen johtui Sanna Marinin (sd) ja jälkimmäinen Orpon hallituksen aikaisista tapahtumista. Tämä on kiistämätöntä, joskin muutoksiin ovat vaikuttaneet muutkin seikat kuin näiden hallitusten toimet.

Nähtäväksi siis jää, miten nämä tilastot vaikuttavat suomalaisten sekä suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuuteen. Pysyykö maan talouden nenä pinnalla jatkossakin - kuten pääministeri eilen vakuutti - vai vaipuuko se uudelleen pinnan alle. 

* * *

Tässä suhteessa yksi keskeinen seikka on suomalaisten työllistyminen. Tilastojen mukaan työttömyysaste on kasvussa ja noussut viimeisen 12 kuukauden aikana 7,5 prosentista 8,4 prosenttiin. Talouden kannalta sitäkin merkittävämpi on kuitenkin työllisyysaste, joka on samana aikana laskenut 77,8 prosentista 76,4 prosenttiin - eivätkä lähiaikojenkaan odotukset ole kummoiset, vaikka julkisen sektorin keventäminen parantaakin yksityisen sektorin toimintaedellytyksiä. 

Tämä kevennys on kuitenkin tärkeä parannus aiempaan, sillä työllisyystilastojen ja sitä kautta talouskasvun kannalta keskeistä osaa näyttelevät yritysten investoinnit sekä innovaatio- ja kilpailukyky. Niiden suhteen varsin oleellisia ovat myös alkaneet työmarkkinaneuvottelut, joissa määritetään suomalaisen työn kustannustaso lähivuosiksi. Sekä toisaalta myös työnteon motivaatio, jota osaltaan ylläpitää reilu tulonjako.

Jos lopputulos on linjassa yritysten tuottavuuden kanssa, saattaa muutos Suomen taloudessa tapahtua hyvinkin nopeasti. Ja päinvastoin, mikäli palkkataso nostetaan yli työn tuottavuustason tai ajaudutaan pitkiin työtaistelutoimiin, saadaan Suomen talouden nousua odottaa vielä pitkälle tulevaisuuteen.

Siksi on kysyttävä presidentti Kekkosen tapaan, että onko maallamme malttia vaurastua. Tosin tällä kertaa keinona ei voi olla jo valmiiksi korviaan myöden velkaantuneen valtion rahoittama teollistaminen, vaan yksityisen sektorin toimintaedellytyksistä huolehtiminen. Ja suomalaisten yhteen hiileen puhaltaminen.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ihme on tapahtunut
Demareiden esitykset ovat yhtä järkeviä kuin housuihin kuseminen talvipakkasilla
Työmarkkinaneuvotteluissa tarvitaan tosiasioiden tunnustamista ja niiden huomioon ottamista

Onko terve, aktiivinen ja elinvoimainen mies vain vallan kulissi?

Presidentti Joe Bidenistä sanottiin vain muutama päivä sitten tehdyn lääkärintarkastuksen jälkeen, että hän on "terve, aktiivinen ja elinvoimainen 81-vuotias mies, joka on kelvollinen suorittamaan menestyksekkäästi presidentin velvollisuuksia". Eilen saimme tämän näkemyksen kanssa ristiriidassa olevan esimerkin, kun puheena oleva maailman johtavan suurvallan päällikkö tuli puheessaan sekoittaneeksi Ukrainan ja Gazan sodat toisiinsa.

Tosiasia on, että Bidenin muistissa on ilmeisiä häiriöitä, koska hänelle sattuu vastaavia kömmähdyksiä silmiinpistävän usein. Lisäksi miehen fyysinen suorituskyky on pahasti rappeutunut, kuten jokainen hänen kävelystään liikkuvaa kuvaa nähnyt on huomannut. 

On tietenkin ikävää, että vanhuuden vaivat tulevat riesaksi meille itse kullekin ennemmin tai myöhemmin. Ja siitä syystä ihmiset yleensä jättävät elämänsä loppupuolella - Suomessa alle 70-vuotiaina - työnsä jäädäkseen ansaitulle eläkkeelle jättäen samalla tehtävänsä nuorempien hoidettavaksi. 

Biden ei kuitenkaan aio tehdä näin, vaan on päättänyt pyrkiä vielä uudelle presidenttikaudelle. Siis hiukan samaan tapaan kuin Suomen pitkäaikaisin presidentti Urho Kekkonen, jonka henkinen rappeutuminen alkoi jo vuosia ennen kuin hän oli pakotettu luopumaan vallastaan. Joka oli tosin siirtynyt tosiasiallisesti Kekkosen viimeisinä vuosina hänen lähipiirinsä jäsenille, jotka käyttivät vanhenevaa miestä häikäilemättömästi perusteluna ratkaisuille, joita olivat itse tehneet.

En olisi hämmästynyt, mikäli Bidenin tapauksessa olisi kyse jostain samantapaisesta. Eli vanhenevan miehen taustalla olisi vallankäyttäjiä, jotka eivät itse pysty nousemaan vallan huipulle demokraattisen prosessin kautta, vaan pyrkivät hyödyntämään dementoituvaa presidenttiä oman valtansa kulissina. 

Pidän tätä mahdollisena, vaikkei tällaista tietoa olekaan mistään saatavissa. Eikä asialla oikeastaan ole sen suurempaa merkitystäkään niin kauan kuin Yhdysvallat pitää kiinni roolistaan demokraattisen maailman johtajana ja rauhan turvaajana - siis roolista, jonka lipsumisesta on viime aikoina nähty yhä selvempiä merkkejä. 

Selvää kuitenkin on, että koko maailman kannalta olisi parempi, mikäli USA:n johdossa olisi nuorempi ja selväjärkisempi presidentti kuin kumpikaan käynnissä olevan vaaliprosessin kärkiehdokkaista. Valitettavasti tämä ei juuri nyt näytä mahdolliselta.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Pelko ajoi Josifinsa lukeneen Putinin murhaamaan Aleksei Navalnyin
Risk of dementia in the U.S. presidential elections
Bidenin dementia ja Trumpin puheet saattavat parantaa Euroopan turvallisuutta

Varoittavia esimerkkejä monikulttuurisuuden riskeistä

Kirjoitin vuonna 2011 siitä, kuinka Afrikkaan oli syntymässä kansanäänestyksen seurauksensa uusi valtio. Otsikoksi olin keksinyt presidentti Urho Kekkosen tunnettua kysymystä mukaillen "Onko Etelä-Sudanilla malttia kehittyä?"

Seuraavaksi tartuin asiaan vuonna 2013 otsikoiden "Miksi Etelä-Sudanilla ei ole malttia vaurastua?". Ja viimeksi palasin asiaan vuonna 2021 tehden sen huomion, ettei tämä mielenkiintoni kohteena oleva maa ole kärkisijoilla maailman rikostilastoissa - siis vihdoinkin jotain positiivista. 

Tänään vapunpäivänä päätin palata aiheeseen ja tarkastella Etelä-Sudanin kehitystä tilastojen valossa. Ja verrata sitä viime aikoina ikävissä uutisissa vahvasti esillä olleen - tässä tämän aamun performanssi - entisen emämaan eli Sudanin tilastoihin.

Ihan ensimmäiseksi hain näiden maiden väestötilastot. Sudan näyttäytyi niissä kiihtyvän kasvun valtiona, jonka pääluku kasvaa yli miljoonalla ihmisellä vuodessa. Etelä-Sudanin väestö oli puolestaan pysynyt vakaana itsenäistymisen jälkeen. 

Jäin hetkeksi miettimään mistä moinen kehitys, kunnes hoksasin katsoa pakolaistilastoja. Sieltä selvisi, että eteläsudanilaisista yli kaksi miljoonaa eli yli viidennes on jättänyt maansa pakolaisena. Toisin sanoen eteläsudanilaiset ovat tavallaan lisääntyneet maan rajojen ulkopuolelle. 

Yli neljä kertaa väkirikkaammasta Sudanista pakolaisia on lähtenyt "vain" reilut 800 000. Mutta ilmeisesti tänä vuonna siirrytään aivan uudelle tasolle maassa syntyneiden levottomuuksien takia. Hyvin ei siis näyttäisi menevän kummallakaan Sudanilla. 

Siksi olikin syytä katsoa vielä maiden BKT:n kehitystä asukasta kohden. Tämän tilaston mukaan sudanilaisten vauraus kasvoi nopeasti aina vuoteen 2017 asti, jolloin se romahti. Syynä tähän lienevät olleet USA:n presidentti Barack Obaman johdolla maalle asettamat taloudelliset pakotteet ja niitä seuranneet levottomuudet. 

Etelä-Sudanin vauraus oli puolestaan loivalla laskevalla uralla itsenäistymisestä vuoteen 2015 asti. Sen jälkeen maasta ei ole olemassa edes tilastoja. Siten on selvää, että vuonna 2011 peräänkuuluttamaani malttia vaurastumiseen ei ole ollut. 

Nähtäväksi siis jää, kuinka lopulta käy entisen Suur-Sudanin perillisille. Kumpikin on afrikkalaisille maille tyypillisessä sekasorrossa, josta pois pääseminen edellyttäisi jonkinlaista yhteiskuntasopimusta. 

Sen suurimpana esteenä lienee molempien maiden monikulttuurisuus. Etelä-Sudanin väestö koostuu peräti 64 heimosta tai etnisestä ryhmästä, joiden intressien yhteensovittaminen on epäilemättä haastavaa. 

Etelä-Sudanin etninen kirjavuus on kuitenkin varsin vaatimatonta verrattuna sen pohjoiseen naapuriin. Siellä on nimittäin yli 500 etnistä ryhmää, jotka puhuvat yli 400 eri kieltä. Ja niiden kaikkien tulisi päästä yhteisymmärrykseen siitä, minkälainen valtio Sudanista tehdään. 

Tästä kaikesta onkin helppo tehdä ennuste: sen enempää Sudanilla kuin Etelä-Sudanilla ei ole loistavaa tulevaisuutta. Eikä minulla totta puhuen ole minkäänlaista käsitystä siitä, millä näiden epäonnistuneiden valtioiden tulevaisuudesta saataisiin valoisa.

Mutta ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Molemmat valtiot nimittäin toimivat meille suomalaisille varoittavana esimerkkinä monikulttuurisen yhteiskunnan riskeistä. Eivätkä ne valitettavasti ole ainoita - tai edes surkeimpia - monikulttuurisuuden uhreja.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Afrikkalaisnaisten hedelmällisyysluku laskee, mutta elinikä kasvaa
Ruuasta on ehkä pula, mutta ei sentään lapsista
Monikulttuuri ja väestöräjähdys tuottivat maailman kurjimman elinpaikan

Paasikiven-Kekkosen linja

Tämä on viidestoista osa blogimerkintäsarjaa, jossa käyn läpi Suomen historian merkittävimmät vaiheet. Sen neljännessätoista kirjoituksessa kuvasin, kuinka Suomi joutui toiseen maailmansotaan Stalinin Neuvostoliiton ja Hitlerin Saksan tekemän sopimuksen ja Cajanderin hallituksen sinisilmäisyyden seurauksena sekä miten se onnistui luovimaan tappiollisesta sodasta pois ilman vieraan vallan miehitystä - kiitos sotilaallisen etevyyden ja presidentti Risto Rytin henkilökohtaisen vastuunoton.

Rauhanteon jälkeen Suomi oli uudessa tilanteessa. Yhtäältä vaani äärivasemmiston vallankumous ja toisaalla oli itäinen suurvalta, jota pelättiin. Lisäksi iso osa väestöstä oli asutettava uudelleen.

Sotien aikainen kansallisen yhtenäisyyden tunne takasi kansainvälisestikin ainutlaatuisen karjalaisten uudelleenasuttamisen onnistumisen. Ja hyvinvointivaltion synnyttäminen torjui äärimmäisen vasemmiston kannatuspohjan kasvun ja johti sitä kautta vallankumouksen vaaran vähittäiseen katoamiseen. 

Samalla se osa väestöstä, jonka elämän edellytykset maaseudulla katosivat muuttuvassa maailmassa, ilmaantui kaupunkeihin nousevan teollisuuden työvoimaksi. Tämä puolestaan tuki yksityistalouden nousua osin kaupunkien uuden väestön palkkauksen ja osin myös tulonsiirtojen ansiosta. Lisäksi maalta tulevien ihmisten ylijäämä - jota suomalainen elinkeinoelämä pystynyt riittävän nopeasti integroimaan talouden kehitykseen - katosi Itämeren yli vauhdittamaan ruotsalaisen teollisuuden nousua sen sijaan, että se olisi jäänyt kotimaahan radikalisoitumaan.  

Ulkopolitiikan ohjenuoraksi otettiin sotien jälkeisen pakon edessä Neuvostoliiton intressien mukaan toimiminen. Käytännössähän muita hyviä vaihtoehtoja ei ollut. Tämän ideologian johtajaksi valikoitui J.K. Paasikivi ja jatkajaksi U.K. Kekkonen - siitä nimitys Paasikiven-Kekkosen linja.

Nämä usein suurmiehinä pidetyt presidentit olivat idän jättiläisen johtomiesten suosiossa ja mahdollistivat suosionsa varassa sisäpoliittisen itsenäisyyden säilymisen. Ja jälkimmäisen kaudella Suomi pystyi jopa ottamaan askeleen kohti länttä liittyessään EEC:n ulkojäseneksi. 

Tosin talousyhteisön piiriin pääsy edellytti Suomessa äärimmäisen epädemokraattista ratkaisua, eli Kekkosen valintaa kolmannelle kaudelle kansalaisten demokraattiset oikeudet syrjäyttäneen poikkeuslain avulla. Tämä oli kuitenkin ilmeisesti välttämätöntä, sillä vain siten voitiin Moskovan valtiaat vakuuttaa Suomen ulkopolitiikan jatkuvuudesta sen jälkeen, kun eräät sosiaalidemokraatit - mm. Erkki Tuomioja - olivat yrittäneet torpata Suomen länsisuuntauksen vuotamalla salaista tietoa Kekkosen ja Neuvostoliiton johdon välisistä neuvotteluista Zavidovossa.

Kekkosen ajalle sattui myös valtava ihmisten koulutustason nousu. Edellisen sukupolven koulutetun eliitin jälkeläisten odotettiin saavuttavan tai jopa ylittävän vanhempiensa saavutukset, mutta samalla opintielle lähti myös rahvaan jälkeläistöä niin maalta kuin kaupungeistakin. 

Tämän opiskelijanuorison etenemismahdollisuuksia varjostivat kuitenkin korkeakouluihin kohdistuvat supistukset, joiden seurauksena opiskelevien nuorten tulevaisuus hämärtyi. Tämä vanhan eliitin jälkeläisten epävarmuus omasta tulevaisuudestaan johti radikalisoitumiseen, jossa tukea haettiin työväestä hiukan samaan tapaan kuin 1800-luvun lopulla fennomaanit talonpojista. 

Sotien jälkeinen hyvinvointivaltion rakentaminen oli vienyt vallankumouksellisen terän perinteiseltä työväenliikkeeltä, joka opiskelijaliikkeen provosoinnista huolimatta suuntautui muun Euroopan kommunistien tavoin hakemaan työväen aseman parantamista demokraattista tietä. Sen nimissä kiihkoileva radikaali opiskelijaliike taas ajautui neuvostokommunismin kainaloon ja menetti uskottavuutensa, minkä seurauksena koko taistolainen vallankumous lopulta sammahti.

Heikki Ylikankaan mukaan radikaali opiskelijaliike oli pohjimmiltaan johtajilleen valtaa hakeva yritys. Sen johtohahmot olivat edellisen sukupolven parhaiten menestyneiden vanhempien jälkeläisiä ja tulivat aikanaan myös perimään näiden aseman - tosin aatteen etumerkkiä vaihtaen, kuten vaikkapa Björn Wahlroosin esimerkki osoittaa. 

Itse opiskelijaliikkeen merkitys näkyi ennen kaikkea presidentti Urho Kekkosen tukena, jota tämä taitavasti hyödynsi, sekä koko poliittisen kentän hassahtamisena - Kokoomusta myöden - piirun verran kohti vasemmistolaisuutta. Nämä vaikutukset jäivät kuitenkin varsin lyhytaikaiseksi, vaikka liikkeellä lienee edeellenkin jonkinlainen merkitys myöhempien radikaaliliikkeiden jonkinlaisena tiedostettuna tai tiedostamattomana esikuvana. 

Sarjan kaikki kirjoitukset:
Osa I: Suomen liittyminen osaksi läntistä kulttuuria
Osa II: Suomen tie unionin takamaasta osaksi modernia valtiota
Osa III: Kansan aseman oikeudellinen ja taloudellinen heikentyminen
Osa IV: Suomen historian kurjin aika
Osa V: Voiton tavoittelu pelasti maan
Osa VI: Hyödyn aika
Osa VII: Valistusajan diktaattori edisti kapitalistista taloutta
Osa VIII: Suomen liittäminen Venäjään johti rikollisuuden nousuun
Osa IX: Valistunut itsevaltias käynnisti talouskasvun
Osa X: Suomalaisuuden synty
Osa XI: Suomalainen demokratia ja naisten tasa-arvo
Osa XII: Verinen sisällissota
Osa XIII: Äärioikeiston kapina
Osa XIV: Suomen ensimmäisen tasavallan loppu
Osa XV:Paasikiven-Kekkosen linja
Osa XVI: Nousun ja tuhon kautta uudenlaiseen tulevaisuuteen

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Wokellusta päiväkodissa
Pitäisikö Suomen liittyä Natoon?
Gazalaiset ja Karjalan menetys

Pitäisikö Suomen liittyä Natoon?

Aamuisen koronatilastoihin liittyvän kirjoitukseni jatkeeksi päätin näin sunnuntai-päivän ratoksi jakaa ajatukseni toisestakin aiheesta. 

Sotilaallinen puolueettomuus on toiminut Suomen tapauksessa oikein hyvin toisen maailmansodan jälkeen. Toki alkuun oli vaikeaa Neuvostoliiton pyrkiessä vaikuttamaan politiikkaamme vahvasti ja 25-vuotta hallinneen presidentin hyödyntäessä Neuvostoliiton uhkaa sisäpolitiikassa. Ulkopoliittisesti kuitenkin myös hän pyrki viemään Suomea niin lähelle länttä kuin Neuvostoliiton puristuksessa oli mahdollista. 

Nykyisin virallinen puolustuspoliittinen strategiamme perustuu kahteen seikkaan: vahvaan puolustuskykyyn ja itänaapurin toimien tarpeettoman arvostelun välttämiseen. Myös lännessä on ymmärrystä maatamme kohtaan, kuten USA:n äskettäinen päätös myydä asejärjestelmiä, jotka eivät ole olleet tarjolla edes kaikille Nato-maille. 

Helsingin sanomien pääkirjoittaja nosti tänä aamuna esille Venäjä-uhan ja tuli siihen johtopäätökseen, ettei Suomen ole syytä muuttaa linjaansa. Omalta osaltani olen ollut kymmeniä vuosia samalla kannalla: miksi muuttaa toimivaksi osoittautunutta linjaa, jota aikanaan kutsuttiin Paasikiven-Kekkosen linjaksi ja josta on nykyisin virallisesti, vaan ei käytännössä - kuten Venäjän näkyvän arvostelun puuttuminen osoittaa - irtauduttu.

Puolueettomuutta kannattava ajatteluni on mennyt suunnilleen siten, että Nato tarjoaisi kyllä suojan Venäjän suoralta aggressiolta, mutta toisaalta siihen liittyminen sitoisi Suomen muihin Naton operaatioihin, joiden seurauksena maailmalta alkaisi virrata nuoria suomalaisia haudattavaksi isänmaansa multiin. 

Siten vastakkain on kaksi erillistä vertailua. Ensimmäisessä Natoon liittyminen tarkoittaisi varmuudella suomalaisten enemmän tai vähemmän tasaista kuolemista maailmalla, mutta puolueettomuuden valitessamme tällaista veriuhria ei tarvitsisi antaa muiden puolesta. Toisessa Natoon liittyminen poistaisi Venäjän suoran hyökkäyksen riskin, mutta mikä on todennäköisyys sille, että tuollaista hyökkäystä tulisi Suomen nykyiselläkään linjalla?

Varmoja vastauksia ei ole tuon jälkimmäisen vertailun jälkimmäiseen osaan. Aiemmin se vaikutti kaukaiselta, mutta Georgian ja Ukrainan tapahtumien jälkeen... hmmm... sanotaan nyt vaikka, että vähemmän kaukaiselta. Eivätkä Venäjän uudet toimet Ukrainan rajalla ainakaan loitonna huolta (täällä värikkämpi näkemys). 

Yleisellä tasolla lienee selvää, että mikäli Suomeen kohdistuisi akuutti Venäjän uhka, olisi äärimmäisen epätodennäköistä, että Nato-maat ottaisivat Suomen pikajäseneksi puolustusliittoonsa, saati että rientäisivät Suomen turvaksi. Toki tuo optio voi kuitenkin vähentää Venäjän Suomeen kohdistamia aggressioita, mikäli se ymmärtää niiden lisäävän suomalaisten halua liittyä Natoon. 

Selvää siis kuitenkin on, ettei pelkkä Nato-optio tarjoa meille turvaa, eikä myöskään tule pelastamaan akuutista tilanteesta, mikäli Venäjä jostain syystä - vaikka vain senhetkisen tsaarintekeleen sisäpoliittisten vaikeuksien takia - päättää toistaa Georgian tai Itä-Ukrainan tapahtumat luoteisrajallaan.

Ja juuri tämä on se seikka, joka on alkanut kääntää mieltäni vuosi vuodelta yhä enemmän sen suuntaan, että Suomen kannattaisi liittyä Natoon. Siksi suosittelen kaikille muillekin suomalaisille tämän asian harkitsemista - edelle kirjoittamieni ja mahdollisten muiden seikkojen valossa. Tässä ja juuri nyt.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Mitä Putinin edustajan valehtelemisesta pitäisi oppia?
Tsaarintekele on lukenut Stalininsa
Oi äiti Venäjä, miksi pakotat meidät Natoon?

Onko huoli pääministerin terveydestä sensuroinnin arvoinen?

Suomessa on syntynyt jonkinlainen skandaali siitä, kun ammattipsykiatri kirjoitti mielipidekirjoituksen (tässä sensuroitu osa), jonka mukaan pääministeri Sanna Marin olisi palamassa loppuun. Perusteluina hän käytti Marinin itsensä kertomia asioita kuten siivousintoa ja intohimoista lenkkeilyä sekä havaintoja tämän ulkonäöstä. 

Kyseinen lääkäri ei ole tiettävästi koskaan hoitanut Marinia - eikä siksi ole rikkonut lääkärin vaitiolovelvollisuutta potilaansa asioista. Mutta ei hänellä siitä syystä tietenkään ole myöskään yksityiskohtaista tutkittua tietoa päämnisterin terveydentilasta.

Olen hiukan hämmentynyt tästä skandaalista, koska nähdäkseni Suomessa ei voi olla juuri sen tärkeämpää asiaa kuin valtiojohdon terävimmän kärjen työkyky. Siksi jokaisella kansalaisella on - tai ainakin pitäisi olla - oikeus nostaa esiin huolensa siitä, etenkin jos sen tueksi on antaa perusteita.

Toki ymmärrän, että asian esille nostaminen on Marinin kannalta ikävää ja mikäli hänellä todella on riski loppuunpalamisesta, ei julkinen kirjoittelu ainakaan edistä sen välttämistä. Samoin tiedostan, että tällainen kirjoittelu voi olla pikemminkin poliittista mustamaalaamista kuin aitoon huoleen perustuvaa.

Meillä Suomessa on kuitenkin kokemusta myös siitä, kun maan terävin poliittinen johto on muuttunut aidosti työkyvyttömäksi ilman, että siitä olisi julkisuudessa puhuttu. Tarkoitan tietenkin Suomea neljännesvuosisadan lähes diktaattorin ottein hallinneen presidentti Urho Kekkosen uran loppuvaiheita, jotka eivät todellakaan olleet kunniaksi maamme demokratialle. 

Siksi tämän skandaalin yhteydessä olisi kansanvaltaisessa maassa ollut kirjoituksen sensuroinnin tai lääkärin vaitiolovelvollisuuteen viittaamisen sijaan ollut parempi vastata epäilyihin asiallisesti, mieluiten saattamalla julkisuuteen hoitavan lääkärin tiedote pääministerin terveydentilasta. Jos pääministerin työkykyyn ei liity ongelmaa, olisi se pitänyt kertoa, tai mikäli psykiatrin näkemys osui oikeaan, olisi Marinin syytä ottaa sairaslomaa - tai jättää tehtävänsä kokonaan - ennen lopullista loppuunpalamista.

Sen sijaan nyt nähty vaikeneminen ja psykiatrin moittiminen eivät edistä mitään asiaa. Päinvastoin, reaktio saattaa pikemminkin lisätä kuin rauhoittaa kansalaisten epäluuloja pääministerin terveydentilasta ja nostaa lisäksi epäilyjä poliittisen establishmenttimme poliittisesta suhmuroinnista.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Marinin aamiaiset paljastivat
Sanna Marin: luokkataistelija ja harhaanjohtaja
Totisesti on Sanna Marin nyt karvansa näyttänyt

Suurvallan seniili?

Donald Trump tapasi koronavirusta mukanaan kuljettavan brasilialaisdelegaation ja meni testauttamaan itsenä siltä varalta, että olisi saanut tartunnan. Näin ei kuitenkaan ollut, mistä tänä vuonna 74 vuotta täyttävä Yhdysvaltain presidentti on varmasti tyytyväinen: hänen ikäluokassaanhan peräti kahdeksan prosenttia tartunnan saaneista menehtyy.

Tämä innoitti minut pohdiskelemaan hiukan maailman johtavan suurvallan tulevaisuudennäkymiä. Onhan siellä käynnissä demokraattipuolueen esivaali Trumpin haastajan löytämiseksi. Viimeisten käänteiden jälkeen on jo käytännössä varmaa, että sen voittaa joko lähes neljä vuotta Donald Trumpia vanhempi Joe Biden tai vielä häntäkin vuotta vanhempi Bernie Sanders.

Juuri tällä hetkellä kaikki kolme tulevaa presidenttiehdokasta vaikuttavat terveiltä ja hyväkuntoisilta. Iän kasvaessa ihmisten suorituskyky kuitenkin väistämättä rapautuu, joten vaalin lopputuloksesta riippumatta on ensi vuoden alussa valtakautensa aloittava presidentti kautensa lopussa terveydeltään nopeasti rapautuva ikämies. Siis joko 78-, 82- tai 83-vuotias.

Siten ilman tappavia virusepidemioitakin on melko todennäköistä, että maailman mahtavinta valtiota johtaa tulevina vuosina suorituskyvyltään olennaisesti heikentynyt henkilö. Tästähän meillä vähän vanhemmilla suomalaisilla on hyvä muistikuva neljännesvuosisadan maatamme hallinneen, mutta 1970-luvun lopulla dementoitumaan alkaneen Urho Kekkosen kautta.

Koska Yhdysvalloissa ei nyt enää ole mahdollista - kuin jonkun ehdokkaan terveyden romahtamisen kautta - että valtaan nousisi nuorempi henkilö, on tietenkin toivottava, että valitun ikämiehen terveys kestää paremmin kuin Kekkosen aikanaan. Jos nimittäin presidentin valta luisuu Kekkosen loppuvaiheiden tavoin hänen taustajoukoilleen, on vaarana se, että vaikutukset ulottuvat arvaamattomina, mutta voimakkaina ympäri maailman.

Vielä pahempi tietenkin olisi, että presidentti dementoituisi pitäen kiinni vallastaan, mutta muuttuisi kykenemättömäksi tekemään päätöksiä tai vaihtoehtoisesti tekisi huonosti perusteltuja ratkaisuja maailman ainoan todellisen suurvallan johtajana. Tilanne tekisi tietenkin itse Yhdysvallat arvaamattomaksi, mutta saattaisi johtaa myös sen toisesta maailmansodasta alkaen kansainvälistä politiikka tasapainottaneen maailmanpoliisin roolin katoamiseen, mikä tarjoaisi kilpaileville - mutta vähemmän demokraattisille - valtiomahdeille tilaisuuden kasvattaa vaikutusvaltaansa kautta maailman.

Jääkäämme siis jännityksellä odottamaan ensin sitä, kuka astuu Trumpia vastaan, ja sen jälkeen kummasta puolueesta presidentti lopulta valitaan. Ja sen jälkeen pidettäköön peukkuja sille, että valitun miehen järki säilyisi terävänä koko valtakauden loppuun asti, eikä hän osoittautuisi suurvallan seniiliksi.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Vaalitulos muuttaa Yhdysvaltojen politiikan
USA:ssa presidentti joutui sensuurin kynsiin
Oliko Trump rasisti puhuessaan persläpimaista?

Demarit kriisissä, mutta miksi?

Suomessa demareiden kannatus putosi eduskuntavaaleissa alemmaksi kuin koskaan ennen suomalaisen demokratian historiassa. Niinpä puolueessa käy kova kuhina kannatuksen palauttamiseksi. Toisaalta julkisuudessa jo ehdoteltu koko vasemmiston, siis SDP:n ja vasemmistoliiton katoamista suomalaisesta politiikasta.

Entä miten suomalaiset demarit mahtavat suhtautua mielipidetiedusteluun läntisestä naapuristamme, missä demarien kannatus on pudonnut jo 25,9 prosenttiin. Toki lukema olisi kova suoritus Suomessa, mutta Ruotsissa sekin on katastrofi sosiaalidemokratian kannattajille.

Mitä on tapahtunut? Mihin on kadonnut pohjoismaisen hyvinvointivaltion kannatus? Vai onko niin, ettei hyvinvointivaltion kannatus ole kadonnut mihinkään, vaan demarit ovat itse kadottaneet järkensä - ja tehneet sen mukaista politiikkaa.

Jotain vihiä voi saada siitä, että Suomessa demareiden paikan ovat ottaneet Perussuomalaiset ja Ruotsissa puolestaan Ruotsidemokraatit. Samaan aikaan Brittien työväenpuolue on vaikeuksissa kun ääniä, joskaan ei vielä parlamenttipaikkoja, on haalinut paikallinen Itsenäisyyspuolue.

Olisiko demareiden siis aika katsahtaa lopultakin peiliin ja havaita ajavansa sellaisia asioita, joilla on kovin vähän kannatusta kansan parissa. Ja sen jälkeen tehdä linjanmuutos.

Siis vähän samaan tapaan kuin pitkäaikainen presidenttimme Urho Kekkonen teki vaihe vaiheelta vuosien 1932 ja 1944 välillä. Paasikiven sanoin: tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Onko Päivi Räsänen tyhmä vai epärehellinen?
Ratkaisuehdotus Helsingin asuntopulaan ja maaseudun näivettymiseen
Ottaako Soini Rinteestä selvää?