Itä-Afrikassa miljoonat lapset menehtyisivät ilman hätäapua

Viime päivinä on jälleen kauhisteltu kovasti Itä-Afrikan kuivuutta. Esimerkiksi Maaseudun tulevaisuus kertoi, että "alueella epäonnistui jo neljäs perättäinen sato. Vaarana on, että viideskin sato epäonnistuu....  Yli 1,8 miljoonaa lasta Afrikan sarvessa tarvitsee akuuttia apua henkeään uhkaavaan aliravitsemukseen."

Jutussa mainittiin myös, että "Somalia on nälänhädän partaalla, toteaa OCHA:n Somalian-toimiston johtaja Ian Ridley. ´Tämä on pahempaa kuin vuonna 2016–2017´."

Iltalehti taas kertoi jo keväällä Somaliasta, että "mikäli mitään ei tehdä, on ennustettavissa, että kesään mennessä 1,4 miljoonasta vakavasti aliravitusta lapsesta 350 000 menehtyy". Lisäksi "tyttöjä myös naitetaan hyvin aikaisin, koska heidän perheensä eivät voi ruokkia heitä".

Unicef taas maalasi hirvittävän kuvan, jonka mukaan "ainakin 10 miljoonaa lasta Etiopian, Kenian, Somalian ja Eritrean alueella kärsii kuivuuden aiheuttamasta nälästä ja veden puutteesta. Yli 1,8 miljoonaa lasta tarvitsee hoitoa vakavaan aliravitsemukseen" ja Somaliassa "vakava aliravitsemus ja likaisen veden mukana leviävät taudit uhkaavat lasten henkeä ellei hätäapua ole tarjolla. Ilman hoitoa pelkästään Somaliassa 1,5 miljoonaa lasta tulee kärsimään aliravitsemuksesta vuoden loppuun mennessä."

Koska tilanne on noin paha, luulisi sen näkyvän myös väestönkasvussa. Onhan selvää, ettei nälkiintynyt nainen voi saada lapsia, tai vaikka saisikin - ei hän tai hänen vastuullinen miehensä ryhtyisi sellaisten hankkimiseen tietäessään nälän lasten kehitykselle haitalliset vaikutukset. 

Niinpä katsahdin toivorikkaasti Somalian väestön kehitykseen kuluvana vuonna. Arvio siitä löytyi Worldometerin nettisivulta, jonka mukaan maan väkiluku olisi nyt 16 903 498, kun vuonna 2020 se oli reilut miljoona ihmistä vähäisempi. 

Entä Etiopia? Saman lähteen mukaan sen väkiluku olisi noussut vuodesta 2020 tähän päivään mennessä vajaalla seitsemällä miljoonalla hengellä. Samankaltainen kehitys on Worldometerin tilastoista nähtävissä myös Eritreassa ja Keniassa. 

Tässä on kuitenkin huomioitava, että Worldometerin luvut ovat vain arvioita. Jääkäämme siksi odottamaan, muuttuvatko ne tähän kirjatuista siihen mennessä, kun arviot aikanaan muuttuvat tilastotiedoiksi. 

Ja elleivät muutu: onko meidän tosiaan uskottava, että Itä-Afrikkaan annettava hätäapu on niin laajamittaista - en sanonut bisnestä, koska en tiedä - että sen avulla pystytään ylläpitämään korkeaa syntyvyyttä jopa sellaisissa olosuhteissa, joissa useat miljoonat lapset ovat kuolemanvaarassa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ylen kirjeenvaihtaja: jokaisen kärsimys on meidän kaikkien asia
Nyt on tilauksessa lisää somaleita ja afgaaneja
Afrikan tulevaisuus kehitysavun valossa

Ylen kirjeenvaihtaja: jokaisen kärsimys on meidän kaikkien asia

Yle pelotteli ihmisiä kaikkien aikojen pahimmalla nälkäkatastrofilla. Tarkemmin sanoen sellaista ounastellaan tapahtuvaksi Itä-Afrikassa Somalian, eteläisen Etiopian ja Pohjois-Kenian alueilla. Syyksi tälle uhalle kerrottiin pitkittynyt kuivuus sekä Venäjän ja Ukrainan sodasta aiheutuva kansainvälinen ruokakriisi.

Verorahoitteisen mediamme Afrikan kirjeenvaihtaja syyllisti työnsä maksajia väittämällä, että "ei kansainvälinen yhteisökään voi kieltää vastuutaan tällaisessa tilanteessa. Jokaisen kärsimys on meidän kaikkien asia. Emme voi Suomessa ajatella, että se mitä tapahtuu Garissan kuivuusalueella, ei liittyisi meihin."

Tämänkertaisesta pitkittyneestä kuivuudesta kerrottiin, että se on jatkunut jo neljä vuotta ja edessä saattaa hyvinkin olla viides vuosi. Kertomatta jäi, että tällaiset kuivuuskaudet ovat alueella varsin tavallisia. Sellaiset nähtiin esimerkiksi vuodesta 1968 vuoteen 1974 ja uudelleen 1980-luvun alussa ja puolivälissä.

On kuitenkin totta, että pitkittyvä kuivuuskausi saattaisi todellakin aiheuttaa Itä-Afrikassa kaikkien aikojen nälkäkatastrofin - ainakin jos asiaa mitataan uhrien lukumäärällä. Syynä siihen on alueen holtiton väestönkasvu. 

Somalian väkilukuhan on kasvanut vuoden 1980 reilusta 6 miljoonasta tämän vuoden lähes 13 miljoonaan. Etiopiassa vastaavat väkiluvut ovat 35 ja 115 miljoonaa ja Keniassa 16 ja 54 miljoonaa. Kaikkiaan näiden maiden väkiluku on kasvanut 42 vuodessa yli 300 prosenttia. Siis yli kolminkertaistunut.

Siten mahdollisen kaikkien aikojen nälkäkatastrofin perimmäinen syy ei ole poikkeuksellinen kuivuus eikä edes eurooppalainen sota, eikä se siten ole "kaikkien asia" - eikä ainakaan meidän suomalaisten. Sen sijaan mahdollisen nälkäkatastrofin syyksi olisi nähtävä alueen ihmisten holtiton lisääntyminen, joka tekee alueen ruokaturvasta vuosi vuodelta helpommin särkyvän ja kuivuuskausista kerta kerralta yhä enemmän uhreja vaativia. 

Ja siksi - jos olemme älyllisesti rehellisiä - on alueelle epäilemättä tälläkin kertaa toimitettava kansainvälinen hätäapu ainoastaan ongelmien jatkamista tulevaisuuteen. Ja sen varmistamista, että alueelle seuraavien kymmenien vuosien aikana vääjäämättä saapuva seuraava kuivuuskausi voidaan uutisoida entistäkin hurjempana nälkäkatastrofina, josta joku älyllisesti epärehellinen punavihreä toimittaja voi syyllistää länsimaisia ihmisiä vielä Ylen Afrikan kirjeenvaihtajaakin innokkaammin.  

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiriä:
Afrikkalaisnaisten hedelmällisyysluku laskee, mutta elinikä kasvaa
Nyt on tilauksessa lisää somaleita ja afgaaneja
Afrikan tulevaisuus kehitysavun valossa

Vapautta rajoittava verotus nauttii äänestäjien kannatusta

Tuoreen tutkimuksen mukaan 47 prosenttia suomalaisista aikoo vähentää liikkumistaan, mikäli liikennepolttoaineiden hinnat nousevat huomattavasti. Jo nyt yli 70 prosenttia alle 30 000 asukkaan paikkakunnilla asuvista ihmisitä pitää polttoaineiden korkeita hintoja vapautta rajoittavina ja yli 80 000 asukkaan paikkakunnillakin näin ajattelee puolet.

Suomessa polttoaineiden hintoihin vaikuttavat voimakkaasti verot, joita peritään autoilusta monin tavoin. Tällaisia veroja ovat Wikipedian mukaan autovero, ajoneuvovero ja liikennepolttoaineiden sisältämä polttoainevero. Lisäksi autoilijat maksavat käyttövoimaveroa sekä liikenne- ja autovakuutusten sisältämää vakuutusmaksuveroa. 

Autoista ja liikennepolttoaineista peritään myös arvonlisäveroa ja liikennevakuutus on Suomessa pakollinen vakuutus. Autoalan tiedotuskeskuksen mukaan valtio kerää lähes kahdeksan miljardia euroa vuodessa autoilusta. Tästä summasta noin neljännes palaa liikenneverkkojen ylläpitoon ja kehittämiseen, eli kuusi miljardia menee valtion muihin tarpeisiin. 

Tässä mielessä oli hämmästyttävää lukea paikallislehdestä, että huonokuntoisten teiden määrä Suomessa kasvaa kuluvana vuonna 500 kilometrillä. Priorisoinnin avulla pidetään maanteiden vilkkain verkosto - jossa liikenteestä kulkee noin 70 prosenttia - kohtuullisessa kunnossa, mutta muut tieosuudet saavat rapistua. Lisäksi jatketaan kävely- ja pyöräilyväylien päällysteisiin panostamista.

Kiinnitin eilen huomioni Nurmijärvelle jääneeseen autoon, jonka rengas oli hajonnut - luultavasti osuttuaan asfaltissa olevaan kuoppaan. Olinhan itsekin väistellyt lukemattomia samanlaisia kuoppia matkani varrella. 

Olisi joskus mielenkiintoista nähdä selvitys, jossa laskettaisiin se kustannus, joka syntyy autoilijoille teiden heikon kunnon takia. Omalta osaltani olen vuosien varrella joutunut ostamaan varmuudella yhden huonon päällysteen takia hajonneen renkaan autooni. Hintaa taisi tulla parisataa euroa ja päälle tuntikausia hukkaantunutta aikaa. 

Renkaiden lisäksi kustannuksia syntyy esimerkiksi autojen jousitusten, iskunvaimentimien ja nivelien ylimääräisestä kulumisesta. Sekä epäilemättä myös hajonneesta päällysteestä syntyvien palasten hajottamista tuulilaseista. 

Ilmeisesti on kuitenkin niin, ettei autoilun erilaisten verotuottojen maksajaa tärkeämmiksi katsottujen edunsaajien tarpeita kattavia julkisia rahoja voida siirtää liikenteen kulujen korvaamiseen. Eikä näin tule tapahtumaan myöskään vihreän siirtymän kautta, sillä myös sähköautoista tullaan aikanaan keräämään edellä mainitut kahdeksan miljardia euroa verotuottoja. 

Tämän kaiken on mahdollistanut suomalainen äänestäjä valittuaan edustajakseen henkilöitä, joiden mielestä suomalaisten liikkumistarpeet ovat alisteisia esimerkiksi Venäjää Ukrainan sodassa tukevien maiden kuten Etiopian sääennusteille. Niihinhän ollaan upottamassa huomattavia määriä kehitysapurahoja. 

Tilanteeseen ei kuitenkaan ole tulossa muutoksia, koska tämän kirjoituksen alussa mainitusta kyselystä ilmeni, että vain 32 prosenttia suomalaisista aikoo äänestää poliitikkoja, jotka lupaavat laskea polttoaineiden hintaa. Siksi autoilun tuottojen käyttöpäätöksistä ei oikeastaan ole valitusoikeutta. 

Tai olisi toki, mutta vasta 2. huhtikuuta 2023, jolloin valitaan maallemme seuraava eduskunta. Se edellyttäisi kuitenkin suurta muutosta äänestäjien käyttäytymisessä. 

Enkä itsekään kehota ketään äänestämään sillä perusteella, lupaako ehdokas panna tiet kuntoon tai kertooko hän aikovansa alentaa polttoaineiden veroja. Sen sijaan suositteleen äänestäjiä kannattamaan sellaisia ehdokkaita, joiden voi odottaa priorisoivan verovarojen käytön ensisijaisesti suomalaisten hyväksi - ja silloinkin katsovan, voisiko joistain menoista luopua, jotta kansalaisten palkastaan käteen jäävän rahan osuus kasvaisi nykyisestä. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Vihreän siirtymän hintalappuja
Keskustan liikenneveropolitiikka on mielenkiintoista
Tieverkoston yhtiöittämisessä on piiloverovaara

Onko kestävä kehitys mahdollista mustassa Afrikassa?

Kirjoitin viisi vuotta sitten, että "Etiopian nousu on lupauksia herättävä, sillä maassa on taloudellisen nousun lisäksi alueen maille tyypillinen nopea väestönkasvu: 2,89%. Nykyisen 10% talouskasvun ja tiukan yhteiskuntakurin oloissa se ei aiheuttane ongelmia, mutta mikäli talouskasvu heikkenee tai hallituksen ote lipsuu, voi muinainen keisarikunta vaipua samanlaiseen sekasortoon kuin muutkin Afrikan maat".

Etiopia on edelle kopioimani kirjoituksen jälkeenkin ollut Afrikan ihme, sillä sen talouskasvu on kiinalaisten tuella ollut jo pitkään varsin ripeää. Ja saihan sen pääministerikin viime vuonna Nobelin rauhanpalkinnon solmittuaan rauhan naapurimaansa Eritrean kanssa.

Onko siis niin, että kestävä talouskehitys on mahdollista myös mustassa Afrikassa siitä huolimatta, että alueen johtotähden - valkoisten vallasta enemmistön johtoon siirtyneen Etelä-Afrikan - yhteiskunta on vähä vähältä rapistumassa? 

Tähän kysymykseen olemme viime viikkoina saaneet mahdollisesti ainakin osavastauksen Etiopiassa syttyneen sodan muodossa. Sen syistä ja syyllisistä on kuitenkin vaikea saada ainakaan suomalaismedian valossa luotettavaa näkemystä. 

Wikipedian mukaan taustalla on ainakin rauhannobelisti-pääministerin pyrkimys vähentää Etiopiassa perinteisesti maata johtaneiden tigraylaisten valtaa, jonka osana hän kielsi maakunnasta paikallisvaalit. Sen jälkeen tapahtui ilmeisesti Tigrayn joukkojen hyökkäys Etiopian asevoimia vastaan, joka luonnollisesti käynnisti maan armeijan vastatoimet. 

Nyttemmin sota on kasvanut täysimittaiseksi ja julmaksi sisällissodaksi sekä levinnyt myös naapurimaan Eritrean puolelle. Nähtäväksi jää kuinka pahaksi tilanne menee, mutta lienee selvää, etteivät nyt käynnissä olevat tapahtumat ainakaan edistä Etiopian taloustilannetta, jonka stabiliteetti - kuten viisi vuotta sitten jo totesin - on nopean väestönkasvun takia muutenkin äärimmäisen altis häiriöille. 

Seuratkaamme siis mielenkiinnolla miten mustan Afrikan viime vuosien tähtivaltio ja sen palkittu pääministeri selvittävät tilanteen. Siinä auttanee ainakin Kiina, joka tuskin haluaa Afrikkaan tekemisensä sijoitusten katoavan kuin pieru Saharaan mustien keskinäisten nahisteluiden takia. 

Noin muuten minusta näyttää juuri nyt pahasti siltä, ettei Etiopian väestöstä taida sittenkään olla kestävän talouskasvun ja hyvinvoinnin luojiksi. Ei edes kiinalaisten tukemana. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Etiopian opetukset Suomelle ja Euroopalle
Kaksi hyvää uutista - vai onko?
Oppiiko suomalainen, kun kiinalainen opettaa Afrikassa?

Sosialismi metsissämme

Huomasin eilen professori Veli Pohjosen blogikirjoituksen, jossa hän kertoi etiopialaisesta maailmanennätyksestä ja maan metsähistoriasta. Seuraavassa tekstistä muutama lainaus niille, jotka haluavat sosialisoida maamme metsäomaisuuden - tai minkä tahansa muun yksityisen varallisuuden.

"Etiopian ylänkömaat ovat olleet laajalti metsättömiä jo 1600-luvun alusta lähtien. Lähivuosisadalla metsien osuus maapinta-alasta on ollut alle 15 prosenttia. 1900-luvun lopussa osuus oli pudonnut yhteen prosenttiin.

Keisarivallan aikana maanomistus oli joko feodaalista tai 'torpparioikeuden' tapaista hallintaoikeutta eli usufruct-järjestelmää. Alueella asuvat pienviljelijät olivat eräällä tapaa 'maaorjia'". Järjestelmät "eivät kannustaneet alueella asuvia hoitamaan luonnonmetsiä eikä etenkään istuttamaan uusia puita."

Vuonna 1974 vallan ottanut "Derg (= 'neuvosto') omaksui kommunistisen maa- ja metsätalouden opin. Kaikki maa sosialisoitiin. Pienviljelijöille ei annettu minkäänlaisia takeita, että hän voi pitää sen maalohkon millä hän asuu. Metsien hävitys jatkui. Metsänviljelyyn, puuntaimien istuttamiseen ei ollut kannustinta."

Vuonna 1991 vallan ottanut "Etiopian demokraattinen kansanrintama (EPRDF) osoittautui aatteiltaan lähes yhtä sosialistiseksi kuin Derg". Pääministeri julisti "vielä vuoden 2004 vuosikertomuksessaan, että 'Etiopian maa-alueiden yksityistäminen tapahtuu ainoastaan kansanrintaman kuolleen ruumiin yli'.

Vuonna 2006 pääministeri kuitenkin "kutsui perulaisen taloustieteilijä Hernando de Soton vieraakseen. Kukin pienviljelijä saa asumansa maalohkon pysyvään hallintaan. Maakirja takaa kartan ja naapuriluettelon kera, että kyseinen tila säilyy samalla perheellä sukupolvesta toiseen.

Vaikka Etiopian maaomistus jäi kansainväliseen tasoon verrattuna rajalliseksi, se oli riittävä kannustamaan pienviljelijää istuttamaan puita. Vuodesta 2004 taimituotanto alkoi kasvaa lähes räjähdyksenomaisesti, pienviljelijät ottivat johtavan osan metsänviljelyssä, Etiopia alkoi nousta kansainvälisessä metsänistutuksen tilastoinnissa.

Vuoden 2019 Etiopian päiväkohtainen maailmanennätys, 350 miljoonaa istutettua tainta, on osa tätä kehitystä. Pääosan puun taimista istuttivat paikalliset pienviljelijät, omalla maalleen mihin heillä oli maauudistuksen maakirja."

* * *

Suomessa käydään tällä hetkellä kovaa vääntöä siitä, kuka saa päättää metsiemme käytöstä. Yhtäältä ympäristöjärjestöjen sertifiointijärjestelmässä on astuttu yksityisen maanomistajan päätäntävallan yli asettamalla hänen alueelleen käyttörajoituksia silloinkin, kun hän ei kyseistä sertifikaattia noudata. 

Toisaalta on tehty ehdotus, jossa julkisen metsänomistuksen menetelmäkirjoa on haluttu rajata menetelmään, jonka puuntuottokyky on heikompi ja riskit suurempia kuin tavanomaisen metsänhoidon, tai josta tutkimustieto on rajallista. Tällä en vastusta kyseisen metsänhoitomenetelmän käyttömahdollisuutta sinänsä, vaan muiden vaihtoehtojen rajaamista pois vain puoli vuosikymmentä sen jälkeen, kun metsänomistamiseen kohdistuneesta valtion holhouksesta oli päästy eroon. Näin etenkin, jos sama vaatimus halutaan asettaa yksityiselle metsänomistukselle, kuten halutaan.

Kysymys tässä liittyy siihen, että luotammeko me Suomessa yksityiseen metsänomistukseen, joka ainakin Etiopian tapauksessa on osoittanut ylivoimaisuutensa sosialististyyppiseen komentotalouteen nähden? Vai uskommeko tässä asiassa enemmän keskusjohtoisuuteen ja yksityisomaisuuden käyttörajoituksiin?

Asia ei ole yhdentekevä, koska Suomessa metsäteollisuus vastaa yli viidennestä maamme viennistä, arvoltaan viime vuonna noin 13,2 miljardia euroa. Tuota vientiä - ja sen tuomaa rahavirtaa talouteemme - ei ole jatkossa, mikäli metsämme eivät tuota sille raaka-ainetta.

Siksi julkinen keskustelumme metsien käytöstä ja käyttötavoista on lähes kauttaaltaan epä-älyllistä. Jos metsiemme käyttöä halutaan rajata, olisi samalla kerrottava miten se vaikuttaa metsäteollisuuteen - eikä pelkästään metsänomistajan kantorahatuloihin - ja jos tuo vaikutus on negatiivinen, mistä sen tuomasta hyvinvoinnin osasta olemme rajauksen takia halukkaita luopumaan.

Samalla tavoin olisi suhtauduttava metsien hiilivarastojen kasvattamiseen metsiämme museoimalla. Tai metsäluonnon suojelemiseen samalla menetelmällä. Mistä taloudellisen menestyksen hyvinvoinnillemme tuomasta hyvästä olisimme näiden vastineeksi valmiita luopumaan? Eikä pelkästään toimenpiteen ehdottajan, vaan koko yhteiskunnan tasolla.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Moraaliposerausta vai tietämättömyyttä?
Miksi Yle syyllisti suomalaisia, vaikka olisi pitänyt kehua?
Se mikä on Afrikassa hyvä, halutaan lopettaa Suomesta

Etiopian opetukset Suomelle ja Euroopalle

Helsingin Sanomat teki jutun Nobel-palkitun pääministerin johtaman Etiopian ongelmista. Siinä se listasi aluksi maan hallinnon saavutuksia eli terroristijärjestö-luokitusten poistamisen oppositioryhmittymiltä, tuhansien mielipidevankien vapauttamisen, maan hallinnon sukupuolijakauman korjaamisen ja rauhansopimuksen naapurimaa Eritrean kanssa.

Sen jälkeen jutussa todettiin, että pääministeri on korostanut Etiopian yhtenäisyyttä, mutta "etnisiin ryhmiin kytkeytyvät jännitteet eivät ole haihtuneet... Vastakkain ovat laajemmin kaksi leiriä: ne, jotka haluavat luopua etnisestä järjestelmästä ja ne, jotka haluavat käyttää sitä oman ryhmänsä etujen ajamiseen."

Tässä kohdassa kristallisoitui minkä tahansa monikulttuurisen yhteiskunnan ongelma. Mikäli sellaisessa kaikki eivät koe olevansa samassa veneessä, vaan identiteettiä määrittää ennen kaikkea etnis-uskonnollinen tausta, syntyy helposti sen mukaan määrittyviä jännitteitä.

Ja noiden jännitteiden polarisoituessa syntyy korruptiota, väkivaltaa, etnistä mielivaltaa ja joskus jopa suoranaisia kansanryhmien välisiä sisällissotia. Tämä herättää Suomen osalta kaksi kysymystä.

Niistä ensimmäinen liittyy maahanmuuttoon: eli onko Suomessa mahdollista estää maan yhteiskunnan kehitysmaalaistuminen  nykyaikaisen kansainvaelluksen seurauksena. Varoittavana esimerkkinä toimii Ruotsi segregoituneine lähiöineen ja niissä kerta toisensa jälkeen toistuvine kranaatti- ja ampumisepisodeineen.

Toinen liittyy Euroopan Unioniin. Jos sitä kehitetään kohti tiiviimpää liittovaltiota, onko varmaa, että eurooppalaisten kansojen sivistystaso on riittävän korkea siihen, etteivät väestöryhmien väliset suhteet polarisoidu näin syntyvän monikulttuurisen federaation sisällä. Siis ettei ylikansallinen hallinto tee päätöksiä, jotka tuntuvat joistakin kansoista sorrolta tai ainakin muiden kansojen epäreilulta suosimiselta?

Ja ettei tilanne näiden tunteiden seurauksena lähde eskaloitumaan samaan tapaan kuin kehitysmaissa näyttää olevan tapana. Siis jopa niissä kehitysmaissa - kuten Etiopiassa - jotka ovat suhteellisen kehittyneitä ja vahvassa taloudellisessa nousussa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Nigerian islamistien opetukset
Kertakaikkinen ratkaisu suunnitteilla Etelä-Afrikkaan?
Monikulttuuri ja väestöräjähdys tuottivat maailman kurjimman elinpaikan

Pitäisikö perintöoikeus poistaa?

Lappeenrannan-Lahden teknillisen yliopiston professori Lassi Linnanen oli Helsingin Sanomien haastateltavana jutussa, jossa esiteltiin hänen varsin radikaaleja ajatuksiaan siitä, mitä meidän pitäisi tehdä ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Jutusta oleellinen on kirjattu otsikkoon: "Lomat, ylenpalttiset asuin­neliöt ja kaikki muu luksus verolle – Rikkaiden kuuluukin hävitä ilmasto­toimissa".

En puutu tässä jutun sisältöön sen enempää, mutta kiinnitin huomiotani yhteen Linnasen heittoon. Sen mukaan hän pohti sitä, että "miksi omaisuuden pitäisi periytyä... Etuoikeutettujen jälkeläiset säilyvät etuoikeutettuina. Pitääkö olla näin?".

On totta, että omaisuuden periminen lisää ihmisten syntyperäistä eriarvoisuutta ja sitä kautta ehkäisee meritokratiaa eli omien kykyjen avulla menestymistä, jota sinänsä pidetään yleisesti yhteiskunnan toimivuuden kannalta erinomaisena asiana. Jos siis pidämme meritokratiaa ensisijaisena tavoitteena, olisi perimisoikeuden poistaminen varsin looginen toimenpide.

Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen. Siitä tarjoaa esimerkin 1700-luvulla Suomessa tehty isojako. Siinä kylien maat jaettiin aiempien kapeiden sarkojen sijaan isompiin lohkoihin, jolloin isännälle syntyi mahdollisuus ryhtyä kehittämään viljelymenetelmiään muista riippumatta.

Kun omaisuus vielä periytyi (yleensä) vanhimmalle pojalle, syntyi maatalouteen pitkäjänteisyyttä, joka aikanaan johti välittömän nälkäkuoleman mahdollisuuden katoamiseen ja lopulta maatalouden ylituotantoon. Näin selvärajainen oma ja jälkeläisille periytyvä omistusoikeus aloitti kehityksen, jonka seurauksena Suomen muuttui tyypillisestä kehitysmaasta teolliseksi hyvinvointivaltioksi.

Tämän oivallus on aamun lehden toisen jutun mukaan viety kehitysapuna Etiopiaan. Siellä viljelijät ovat nyt voineet rekisteröidä luotettavasti maapalstansa itselleen periytyväksi omaisuudeksi.

Tämän seurauksena on syntynyt samankaltainen kehityskulku kuin Suomessa 1700-luvulla eli paikalliset viljelymenetelmät ovat alkaneet kehittyä. Samalla on ilmaantunut yllättäviä sivuvaikutuksia: naisten tasa-arvo on kasvanut ja miesten kiinnostus useampiin vaimoihin on vähentynyt.

Tätä taustaa vastaan en ole lainkaan varma siitä, onko professorikollegan puuskahdus perintöoikeuden poistamisen siunauksellisuudesta loppuun asti mietitty. Lisäksi suosittelisin ihan yleisestikin jonkinasteista varovaisuutta yhteiskunnan perusrakenteisiin puuttumisessa ilmastonmuutoksen uhan torjuntaoperaatioissa. Kovin radikaaleihin toimiin kun liittyy aina riski siitä, että lapsi saattaa mennä pesuveden mukana.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kaksi hyvää uutista - vai onko?
Vantaalainen tragedia
Kaksinaismoralismin kukkanen

Kaksi hyvää uutista - vai onko?

Otsikon mukaan kirjoitan tänään kahdesta Ylen julkaisemasta hyvästä uutisesta. Molemmat sellaisia, etteivät kaikki ole valmiita allekirjoittamaan niitä.

Ensimmäinen koskee Syyrian sisällissotaa. Siellä paljon siviileitä vaatineet taistelut Itä-Ghoutan islamistikapinallisten ja Assadin diktatuurin välillä on lakannut.

Assadin voitto oli itselleni selviö jo vuosia sitten kun länsimaat olivat ensin yllyttäneet syyrialaiset kapinaan omaa hallintoaan vastaan, sitten jättäneet nämä lähes vaille tukea, islamistit ottaneet sen seurauksena johdon kapinallisten puolella ja Venäjä ilmoittanut estävänsä Assadin hallinnon kaatumisen.

Olemme siis nähneet monen vuoden turhan verenvuodatuksen, jota Syyrian pohjoinen näennäisdemokratia eli Turkki tahtoo vielä jatkaa omien intressiensä takia. Tämän uuden vaiheen lopputulos on epäselvä, mutta on selvää, ettei ainakaan Assadista sen enempää kuin kurdeistakaan ole vastusta Erdoganin armeijalle. Tosin ei Turkkikaan pysty kaatamaan Venäjän tukemaa Assadia.

Länsimaissa ei liene harvinainen näkemys, että Venäjän tukeman Syyrian voitto oli huono asia. Samoin oli alkuperäisten demokraattisten voimien katoaminen ensin islamistien ja sittemmin Assadin joukkojen tieltä monen länsimaisen ihmisen mielestä ikävä juttu. Eikä Erdoganinkaan toiminta liene erityisessä suosiossa EU:n alueella.

Kehitys olisi kuitenkin voinut olla erilainen. Jos länsi olisi tukenut vahvasti synnyttämäänsä kapinaa, eivät ISIS ja muut islamistit olisi koskaan nousseet merkittäviksi tekijöiksi Syyriassa, vaan Assadin hallitus olisi kaatunut demokratian nimiin vannovien syyrialaisten edessä. Ja kaikki olisivat olleet tyytyväisiä - olettaen (todennäköisesti aivan turhaan) että Syyriassa olisi noussut valtaan moniarvoinen länsimaista demokratiaa edustava hallitus.

* * *

Toinen hyvä uutinen koskee Etiopiaa. Sinne rakennetaan teollisuutta ja infrastruktuuria ennennäkemätöntä vauhtia. Sen seurauksena maan talous on kasvanut jo yli kymmenen vuoden ajan keskimäärin yli kymmenen prosentin vuosivauhtia.

Tämäkin uutinen saattaa olla joidenkin mielestä karvas, sillä Etiopian talousnousun takana ovat kiinalaiset, jotka ovat menneet entiseen keisarikuntaan ja nykyiseen diktatuuriin tekemään puhdasta kapitalistista bisnestä, jonka primus motorina ovat olleet halpa työvoima ja Etiopian raaka-ainevarat. Sekä kehitysmaalle Euroopassa ja Yhdysvalloissa myönnetty tullivapaus.

Ero Etiopian kehityksessä on kuin yö ja päivä verrattuna Euroopan kehitysmaapolitiikkaan, jonka primus motorina on ollut vastikkeeton rahan kylväminen yhdistettynä demokratiasta ja ihmisoikeuksista saarnaamiseen. Tämä saattaa harmittaa monia eurooppalaisia, eikä vähiten kehitysapubisneksessä työskenteleviä, joiden lähestymistapa Afrikan ongelmiin näyttää juuri nyt entistäkin ontommalta.

Mitä näistä kahdesta hyvästä uutisesta on sitten pääteltävissä. Ainakin se, että länsimailla oli molemmissa tapauksissa etulyöntiasema, jota ne eivät maailmanparannuskiihkossaan hyödyntäneet, vaan jättivät pelikentän eriasteisten diktatuurien hoidettavaksi. Ja että on myönnettävä näiden tehneen myös maailmanparannuksen saralla meitä parempaa tulosta.

Seuraava kysymys kuuluukin, että olisiko länsimailla jotain opittavaa tapahtuneesta?

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kiina nousee tutkimuksen ja talouden välisen positiivisen kierteen varassa
Länsimaiden pitäisi tunnustaa tosiasiat Syyriassa
Oppiiko suomalainen, kun kiinalainen opettaa Afrikassa?

Abebe Aregawi loi doping-varjon etiopialaisen juoksukulttuurin ylle

Ruotsalaisen yleisurheilun suurin tähti on viime vuosina ollut etiopialainen Abeba Aregawi. Tultuaan ostetuksi Ruotsiin lumeavioliiton kautta hän voitti Moskovan MM-kisojen naisten 1500 metrin juoksussa kultamitalin.

Tämä tapaus herätti minussa ajatuksia. Ruotsissahan ei ole ollut samanlaista dopingin Waterloota kuin Suomessa ensin vuonna 1984 ja myöhemmin vuonna 2001. Sen sijaan maa on tullut tunnetuksi maahanmuuttajataustaisista huippu-urheilijoistaan.

Ensimmäinen suuren huomion saanut oli venäläissyntyinen pika-aituri ja kelkkailija Ludmila Engquist, joka nousi suorastaan kansallissankariksi voitettuaan vuoden 1996 olympiakisoissa kultamitalin. Myöhemmin hän kärysi dopingista ja menetti suuren suosionsa. Tapauksen erityispiirteenä mainittakoon, että käry oli aitajuoksijattarelle jo toinen - ensimmäinen oli tapahtunut jo Venäjällä 1990-luvun alussa.

Toinen Ruotsia edustanut suuri yleisurheilutähti on nyt positiivisen dopingnäytteen antanut Abeba Aregawi. Myös hänen taustansa on yleisurheilun mahtimaassa, eli erityisesti loistavien pitkänmatkan juoksijoiden Etiopiassa.

* * *

Neuvostoliitolaista ja sittemmin myös venäläistä yleisurheilua on riivannut dopingkulttuuri. Siitä ei ole myöskään päästy eroon, minkä seurauksena maa on toistaiseksi suljettu pois kansainvälisestä yleisurheilusta.  On jopa mahdollista, etteivät maan yleisurheilijat saa osallistua edes ensi kesän olympialaisiin.

Toinen viime aikoina dopinghaaviin jäänyt yleisurheilun suurmaa on Kenia. Myös sen suuria juoksijatähtiä on jäänyt kiinni dopingista ja julkisuudessa on kytenyt vahva epäily maan urheilujohtajien korruptoituneisuudesta ja dopingin salailusta.

Koska nyt kärähtänyt Aregawi ei ole missään tilanteessa edes asunut Ruotsissa, on häntä pidettävä tyypillisenä etiopialaisjuoksijana. Sitä ovat epäilemättä myös hänen harjoitusmenetelmänsä. Siksi mailerin dopingkäry tulee vahvistuessaan langettamaan varjon myös etiopialaiselle kestävyysjuoksulle.

Tämä kaikki asettaa synkän varjon kansainvälisen yleisurheilun ylle. Näyttää siltä, että viime vuosikymmeniä lajia hallinneet maat ovat yksi toisensa jälkeen joutuneet suurten epäilyjen kohteeksi.

Samaan aikaan suomalainen yleisurheilu on kyntänyt syvällä. Menestystä on tullut lähinnä keihäänheitossa, joka on luonteeltaan ennen kaikkea äärimmäisen herkkä tekniikkalaji, jossa dopingista saatava hyöty on marginaalinen verrattuna lähes puhtaasti fyysisen suorituskyvyn perusteella ratkeaviin juoksulajeihin.

En voi olla epäilemättä, että viime vuosikymmenten aiempiin aikoihin verrattuna heikon yleisurheilumenestyksemme yksi syy olisi Martti Vainion käryn ja Lahden vuoden 2001 hiihtokatastrofin seurauksena syntynyt kotimaisen dopingvalvonnan tehostuminen ja sen seurauksena muihin verrattuna vähäinen vilpin käyttö suomalaisessa urheiluvalmennuksessa.

Olisiko meillä siis antidopingkasvatus ja -testaus sittenkin korkeammalla tasolla kuin monissa muissa maissa? Ja sen seurauksena kemiallisen valmennuksen käyttö vähäistä? Sekä harvojen yrittäjienkin tapauksissa testeissä kärähtäminen erityisen todennäköistä?

Tässä tilanteessa suuri kysymys kuuluukin, että johtavatko viime aikojen näyttävät dopingskandaalit yleisurheilun puhdistumiseen. Mikäli niin käy, ja suomalaisten käryt tosiaan johtuvat muita maita tehokkaammasta dopingvalvonnasta, voinemme odottaa myös yhä useampien suomalaisurheilijoiden menestyvän arvokilpailuissa. Näin etenkin kestävyysjuoksussa, jolla on vahvat suomalaiset perinteet jotka osoittavat geeniemme tarjoavan hyvät lähtökohdat lajissa menestymiselle.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Nuoria lahjakkuuksia
Nyt testataan ehkäiseekö dopingnäytteiden säilöminen vilppiä urheilussa
Jääkiekko, doping ja jalkapallon erinomainen dopingkasvatus

JK 1.3.2016 kello 17.10. Ei tarvinnut kauan odottaa, sillä pari tuntia tämän kirjoittamisen jälkeen Etiopiasta uutisoitiin yhdeksästä dopingepäilystä. Hyvä niin - ja toivottavasti kynnys kilpakumppaneiden pettämiseen nousee. Kannattaa myös lukea tämä uutinen loppuun asti. Sieltä löytyy nimittäin Aregawin huijauksesta kärsineen kilpakumppanin kommentit.

Oppiiko suomalainen, kun kiinalainen opettaa Afrikassa?

Olen suurella mielenkiinnolla seurannut maailman nuorimman valtion eli Etelä-Sudanin taivallusta kriisistä toiseen. Luonnonvaroiltaan äärimmäisen rikas valtiohan on itsenäisyytensä aikana keskittynyt lähinnä keskinäiseen sotimiseen.

Sekasorron tausta lienee pääosin tuoreen valtion monikulttuurisuudessa ja epäterveen suuressa oman suvun ja klaanin merkityksessä. Ilmiö sai ainakin omassa mielessäni jännittävän vivahteen, kun blogikollega Kumitonttu linkitti tietooni Ylen esittämän dokumentin Apinoiden saari, joka osoittaa tämän kulttuuripiirteen syntyneen jo ennen ihmislajin syntymää ja olevan siten äärimmäisen primitiivistä alkuperää.

Tämän kirjoituksen innoitti uutinen, jonka mukaan Etelä-Sudaniin on solmittu rauha. Valitettavasti sama uutinen kertoo, ettei tuo rauha ole ainakaan aluksi pitänyt. Toivotaan kuitenkin, että järki voittaisi lopulta Etelä-Sudanissakin. Silloin maa voisi halutessaan lähteä rikkaiden luonnonvarojensa turvin ennenäkemättömään talouskasvuun.

Se ei ole lainkaan mahdotonta. Esimerkkiä osoittaa naapurimaa Etiopia, joka niinikään tuoreen uutisen mukaan nauttii 10 prosentin vuosikasvusta. Taustalla on tiukka yhteiskuntajärjestys, jota Kansan uutisten mukaan voi kutsua perusvapauksien rajoittamiseksi ja sorroksi. Lisäksi taustalla on vahvasti kiinalainen asioiden organisointi ja raha.

Ei ole syytä epäillä, etteivätkö kiinalaiset olisi kiinnostuneita myös Etelä-Sudanin luonnonvaroista. Niinpä nykyisen rauhansopimuksen pitäessä nähdän myös kiinalaisten ryntäys maahan. Eivätkä kiinalaiset tee sitä pelkästään altruistista syistä vaan turvatakseen omat etunsa globaalissa maailmantaloudessa.

En kuitenkaan lähtisi moittimaan kiinalaisia. He toki ottavat osansa, mutta jos pystyvät samalla selättämään afrikkalaisen kulttuurin rautakourallaan, ovat edunsaajia myös paikalliset ihmiset.

Toisin on meidän länsimaalaisten, jotka omaa ideologiaa viedessämme olemme tuottaneet suunnatonta kärsimystä viime vuosien aikana esimerkiksi Irakissa, Libyassa ja Syyriassa. Ja Afrikassa käynnistäneet kriisiavun ja terveydenhuollon avulla väestöräjähdyksen, joka on toiminut pysyvänä esteenä mantereen maiden talouden nousulle.

Tässä mielessä Etiopian nousu on lupauksia herättävä, sillä maassa on taloudellisen nousun lisäksi alueen maille tyypillinen nopea väestönkasvu: 2,89%. Nykyisen 10% talouskasvun ja tiukan yhteiskuntakurin oloissa se ei aiheuttane ongelmia, mutta mikäli talouskavu heikkenee tai hallituksen ote lipsuu, voi muinainen keisarikunta vaipua samanlaiseen sekasortoon kuin muutkin Afrikan maat.

Tämän tietävät myös kiinalaiset, jotka epäilemättä pyrkivät estämään tällaisen kehityksen - mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan. Kun nyt Suomessakin puhutaan paljon kehitysavusta, niin tahtoisin antaa hallitukselle neuvon.

Se kuuluu näin: "katsokaa mitä kiinalaiset tekevät Afrikassa, ja kopioikaa siitä".

Meidän on siis luovuttava yksipuolisesta mustan maanosan ihmisten auttamisesta, omien ideologisten ihanteiden viemisestä ja muusta maailmanparantamisesta. Niiden sijaan on siirryttävä molemminpuolisten intressien etsimiseen, jossa Suomen taloudellinen etu on ensisijaista ja se primus motor, jonka kautta saadaan yksityiset yrityksetkin kiinnostumaan asiasta. Vain siten näyttäisi olevan mahdollista tuottaa Afrikkaan kestävää kehitystä.

Jos maailmanparantamista vielä halutaan jatkaa, pyrittäköön ensisijaisesti väestöräjähdyksen hillintään, sillä se stabiloi Afrikkaa pitkällä aikavälillä. Ja hyödyttää meitäkin Eurooppaan suuntautuvan kansainvaelluspaineen ajan myötä pienentyessä.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Helsingin Sanomat kiihkoilee maahanmuutosta
Paratiisi
Kuinka turvata kehitysyhteistyön ja luonnonsuojelun rahoitus?

Miksi emme myöntäisi turvapaikkaa kaikille vainoa ja hätää kärsiville?

Helsingin Sanomat kertoi kahden kotimaassaan vaikeuksiin joutuneen ja Suomesta turvapaikkaa hakevan venäläisen homomiehen liikuttavan tarinan. Lisäksi erillisessä jutussa valaistiin vielä poliisin haluttomuutta tutkia homoihin kohdistuneita väkivaltarikoksia.

Kahden homomiehen tarina on kammottava, eikä minulla ole syytä epäillä sen todenperäisyyttä, vaan tunnen myötätuntoa heitä kohtaan samalla tavalla kuin HS:n toimittajakuntakin. En myöskään epäile poliisien haluttomuutta tutkia näitä rikoksia asiallisesti. Kaikki tämähän sopii hyvin siihen, että Venäjän erittäin homovastainen ilmapiiri on ollut tiedossa jo pitkään.

Täällä tasa-arvoisessa Suomessa kysymys kuuluukin, pitäisikö homoseksuaaleihin suuntautuva vaino automaattisesti hyväksyä turvapaikan perusteeksi? Nämä ihmisethän ovat kotimaissaan vailla oikeutta elää turvallisesti omana itsenään.

* * *

Kolmesta seitsemään prosenttia maailman ihmisistä on homoseksuaaleja. Kun Venäjällä asuu tällä hetkellä 143 miljoonaa ihmistä, voidaan homojen määräksi arvioida jotain neljän ja kymmenen miljoonaan väliltä. On selvää, ettei Suomeen voida ottaa näin suurta määrä venäläisiä maahanmuuttajia ilman, että koko yhteiskunta muuttuu suomalaisesta joksikin muuksi.

Eikä Venäjä ole ainoa paikka maailmassa, jossa homoja vainotaan. Homoseksuaalisuus on rikos peräti 77 maailman maassa, eikä niihin kuulu Venäjä. Sen sijaan niihin kuuluvat esimerkiksi 177 miljoonan asukkaan Nigeria, 1,2 miljardin asukkaan Intia, 93 miljoonan asukkaan Etiopia, 196 miljoonan asukkaan Pakistan ja 80 miljoonan asukkaan Iran.

Pelkästään näissä maissa elää venäläisiä homoja suuremman uhan alla noin 50-120 miljoonaa omaan sukupuoleensa seksuaalisesti suuntautunutta ihmistä. On selvää, ettei näin suurta joukkoa voida ottaa turvaan reilun viiden miljoonan asukkaan Suomeen.

Homoseksuaalisuuden käyttäminen automaattisena turvapaikkakriteerinä ei siis käytännössä ole mahdollista Suomessa. Mutta entä jos reilun 500 miljoonan asukkaan EU-maat päättäisivät ottaa turvaan kaikki maailman vainotut homoseksuaalit väkilukunsa mukaisessa suhteessä.

Tällöin pelkästään edellä mainituista maista tulisi Suomen osuudeksi 550 tuhatta - 1,3 miljoonaa homoseksuaalia. Ja niiden päälle kaikkien laskelmasta pois jätettyjen 72 homoseksuaalisuutta laittomana pitävän maan ja Venäjän kaltaisten käytännössä heihin epätasa-arvoisesti suhtautuvien maiden samaan sukupuoleen suuntautuneet ihmiset, jotka nostaisivat osuutemme minimissäänkin yli miljoonan.

En usko, että suomalaiset suostuisivat tällaiseen massamaahanmuuttoon. Ainakaan minä en suostuisi. Toisin sanoen yhtälö ei toimi, koska kaltoin kohdeltuja homoseksuaaleja on maailmassa liian paljon, jotta heidät kaikki voitaisiin ottaa siipiemme suojaan.

Lisäksi homoseksuaaleille automaattisen turvapaikan myöntäminen saattaisi johtaa väärinkäyttöön. Tarkoitan sitä, että länsimaihin muista syistä pyrkivät heteroseksuaalit valehtelisisvat omasta seksuaalisesta suuntautumisestaan.

Pelkoni ei ole pelkkää teoriaa, vaan tällaisia tapauksia on paljastunut esimerkiksi Norjassa toiseen sukupuoleen kohdistuneiden raiskausten yhteydessä. Koska on selvää, että vain pieni murto-osa maahanmuuttajista raiskaa, lienee omasta seksuaalisuudesta valehtelemeinen turvapaikkaa haettaessa jo nyt melko yleinen tapa.

* * *

Edelle kirjoittamani teksti ei tarkoita, että haluaisin homoseksuaalien joutuvan elämään pelossa tai kieltämään oman seksuaalisuutena. Ei, kyllä minä soisin heille samanlaisen oikeuden elää turvassa omana itsenään kuin maailman kaikille muillekin ihmisille.

Mutta lisäksi haluan myös suomalaisten voivan elää rauhassa ja omanlaisessaan yhteiskunnassa. Siksi haluan rajoittaa humanitaarista maahanmuuttoa siten, ettei sen turvallisuus- ja kulttuurinen vaikutus omaan yhteiskuntaamme ole liian suuri eikä ainakaan kovin negatiivinen.

Niinpä homoseksuaalien maailmanlaajuiset ongelmat on ratkaistava jotenkin muuten kuin kutsumalla heidät turvaan Suomeen ja muihin sivistysmaihin. Sama koskee myös esimerkiksi kotimaidensa rauhattomia oloja pakenevia, joita lienee monin verroin enemmän kuin homoseksuaaleja. Eivät Suomi ja Eurooppa voi majoittaa heitäkään kaikkia.

Mitä siis tehdä venäläisten turvapaikkaa hakevien homomiesten kanssa? Entä Välimeren yli henkensä kaupalla tulevien syyrialaisten kanssa? Tai ties mistä yksinään saapuvien lasten tai asiallista hoitoa kotimaissaan vailla olevien vanhusten kanssa?

Itse en näe edelle nostamiini kysymyksiin kuin yhden vastauksen. Heidän lähtömaidensa olosuhteisiin pitää yrittää vaikuttaa. Ja parhaitenhan siihen voivat vaikuttaa juuri noissa maissa elävät ihmiset kun jopa hyvää tarkoittava suomalainen kehitysapukin on mennyt pääsääntöisesti hukkaan.

Vaikuttaminen tarkoittaa syntyvyyden säännöstelyä, etnisen ja uskonnollisen kiihkon välttämistä, koulutustason nostamista, oikeudenmukaisuutta sekä taloudellista yritteliäisyyttä kotimaissa. Länsimaiden rooliksi tässä jää rajattu, lähinnä naisten koulutukseen liittyvän avun antaminen, mahdolliseen väkivaltaiseen kriisiin ajautuneiden maihin ulkoapäin sotkeutuvien tahojen taloudellinen painostus sekä sekasortoon joutuneiden yhteiskuntien lähialueille sijoittuvien pakolaisleirien huollon varmistaminen.

Länsimaiden sotatoimia kriisialueilla en pääsääntöisesti kannata, koska ne eivät näytä juuri missään johtavan kestäviin ratkaisuihin. Muutoksen on lähdettävä syvemmältä kuin vallanvaihdosta: ihmisten asenteiden ja kulttuurin on kertakaikkiaan muututtava. Ja sen voivat tehdä ainoastaan ihmiset itse.

Turvapaikat on siis rajattava niille harvoille henkilöille, jotka pystyvät osoittamaan joutuneensa vainon kohteeksi toimittuaan hirmuhallintoa vastaan rauhanomaisesti sekä pyrkiessään näin edistämään demokraattisen ja tasa-arvoisen yhteiskunnan syntymistä.

Toisin sanoen jättäisin turvapaikka vaille esimerkiksi oman uskonlahkonsa puolesta kilpailevaa uskonlahkoa vastaan toimivat, oman etnisen ryhmänsä puolesta taistelevat, yleisesti kurjia elinoloja tai (rajoiltamme kaukana käytävän) sodan kauhuja pakenevat sekä seksuaalisen syrjimisen perusteella uutta kotimaata hakevat.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
800 euroa per lapsiperhe on mennyt vuosi toisensa jälkeen hukkaan
Kuinka vallankäyttö, islam, terrori ja maahanmuutto ohjaavat tulevaisuuttamme?
Hallitus haluaa hoitaa koko maailman pitkäaikaissairaat terveiksi!