Lapsille parempi tulevaisuus!

Norjaan saapui parikymmentä vuotta sitten Irakista pakolaisena kotimaassaan kuolemanvaarassa ollut kurdi, jonka vaiheista voi lukea vaikka täältä. Hänet tunnetaan nykyisin nimellä mullah Krekar. Tämä islamisti ja uskonoppinut on muutama päivä sitten tuomittu viideksi vuodeksi vankeuteen muun muassa norjalaisen poliitikon uhkailusta.

Sen sijaan, että tuomio olisi rauhoittanut mullahin, sillä ei näytä olleen minkäänlaisia kasvattavia seurauksia häneen. Sen sijaan poliitikkoihin kohdistuneet uhkailut ovat jatkuneet tuomion jälkeenkin. Niinpä poliisi pidätti miehen jälleen tiista-iltana. Ilmeisesti tästä kimpaantuneena mullahin fanit intoutuivat muun muassa heittelemään kiviä.

Mullahin seikkailut naapurimaassamme muistuttavat siitä, että norjalainen maahanmuuttopolitiikka on pahasti epäonnistunut. Siitä puhuvat omaa karua kieltään esimerkiksi Oslon taskuvarkaus- ja seksuaalirikostilastot. Tämä on norjalaisten kannalta ikävää, mutta meidän kannaltamme onnekasta, sillä Suomessa tilanne ei ole eskaloitunut yhtä pahaksi, mikä tarjoaa meille mahdollisuuden ottaa oppia Norjassa tapahtuneesta.

Asian toista puolta valaisee parhaiten norjalaisia viime vuonna järkyttänyt tragedia, jossa tappavan tehokas etnisesti norjalainen terroristi tappoi häikäilemättä kymmeniä poliittisesti aktiivisia nuoria. Tämä vastenmielinen tapahtuma muistuttaa meitä siitä, että mikäli yhteiskunta muuttuu liian nopeasti, se synnyttää vaarallisia vastareaktiota kantaväestön piirissä mitkä voivat pahimmillaan johtaa nähdyn kaltaiseen katastrofiin.

Tästä voidaan aivan hyvin syyttää tekijän tai muun yhteiskunnan asennetta, mutta vaikka niitä kuinka paheksuttaisiin, se ei muuta sitä tosiasiaa että tällaiset reaktiot ovat todellisia, voivat johtaa järkyttävään tragediaan, eivätkä katoa paheksumalla.

* * *

Edelle kirjoittamani pohjalta olen tullut siihen johtopäätökseen, että Suomeen ei pidä ottaa maahanmuuttajia yhtään nopeammin kuin varmuudella saamme sopeutumaan omaan yhteiskuntaamme. Sopeutumisen merkkeinä voidaan seurata vaikka henkilöiden länsimaihin yhteensopivia asenteita, suomenkielen sujuvaa taitoa, suomalaisen kulttuurin tuntemusta ja työelämään integroitumista (eli irtautumista sosiaalituista toimeentulon perustana).

Mikäli näiden kriteerien perusteella sopeutumattomien maahanmuuttajien osuus nousee jonkin poliittisesti sovitun rajan (esimerkiksi 1000 henkilön) yli, on syytä panostaa käytettävissä olevat varat heidän entistä tehokkaampaan sopeuttamiseensa. Se tarkoittaa, että vähiä maahanmuuttoon käytettävissä olevia varoja ei voida samalla käyttää sellaisten uusien maahanmuuttajien vastaanottamiseen, joiden tiedetään suurella todennäköisyydellä vaativan erityistoimenpiteitä sopeutuakseen.

Meidän on myös jatkuvasti tarkkailtava suomalaisten asenteita maahanmuuttajiin ja maahanmuuttoon. Mikäli väkivaltaiset ajatukset maahanmuuttajia kohtaan alkavat yleistyä, on niiden syihin puututtava mahdollisimman pikaisesti.

Tässä näen välttämättömäksi ensimmäiseksi askeleeksi ärtymystä herättävien maahanmuuton lajien välittömän keskeyttämisen, jotta tilanne ei eskaloidu enempää. Samalla on käynnistettävä koko yhteiskunnassa avoin poliittinen keskustelu maahanmuuton faktoista, tavoitteista ja asenteista. Tuon keskustelun on oltava rehellistä ja ongelmakeskeistä, eikä siinä saa sensuroida kenenkään ajatuksia eikä karttaa sen enempää maahanmuuttajien kuin valtaväestönkään kannalta arkojen asioiden kriittistä tarkastelua. Tosiasioiden tunnustaminen on tässäkin asiassa viisauden alku, mutta perusteettomien hyvien aikomusten varaan ei voi rakentaa kuin tien helvettiin

Oleellisia kysymyksiä maahanmuuttokeskustelussa ovat seuraavat:
Mikä on sosiaalisesti, taloudellisesti, ekologisesti ja oikeudellisesti kestävä maahanmuuton määrä?
Mitä maahanmuuttajat voivat tehdä sopeutuakseen paremmin suomalaisen yhteiskuntaan?
Mitä valtaväestö voi tehdä helpottaakseen maahanmuuttajien integroitumista suomalaiseen yhteiskuntaan?

Reunaehtona suomalaisessa maahanmuuttopolitiikassa tulee olla sosiaalisesti stabiili, taloudellisesti vahva, ekologisesti kestävä ja oikeudellisesti tasa-arvoinen suomalainen yhteiskunta, joka takaa niin tänne asettuneiden maahanmuuttajien kuin valtaväestönkin lapsille menneitä sukupolvia paremman tulevaisuuden. Sellaisenhan mekin olemme vanhemmiltamme saaneet.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Juhlaraha tasa-arvolle ja suvaitsevaisuudelle
Eva Biaudet tasa-arvon perässä
Integrointi ja rangaistukset - niistäkö apu toimivan monikulttuurisen yhteiskunnan luomiseksi?

Kultainen kädenpuristus

Finnairin yhtiökokouksesta julkistettujen tietojen mukaan yhtiön johdon itselleen junailemat bonukset ovat herättäneet närkästystä yhtiön osakkeenomistajissa. Tätä kirjoitettaessa ei ole tiedossa onko tällä kritiikillä merkitystä yhtiön toimitusjohtajan asemaan. Enkä minäkään lähde spekuloimaan sillä.

Sen sijaan haluaisin hiukan pohdiskella samaan aihepiiriin liittyvien kultaisten kädenpuristusten oikeutusta.

Kultaisella kädenpuristuksella tarkoitetaan korvausta joka maksetaan, mikäli palkattu henkilö joutuu siirtymään pois korkeasta ja hyväpalkkaisesta tehtävästään. Tai no, erorahoja on maksettu paitsi erotetuille niin myös itse eronneille johtajille.

Sopimukset kultaisista kädenpuristuksista ovat usein salaisia, ja julkisuuteen vuotaessaan niistä saattaa syntyä seurauksia.

Kultaisen kädenpuristuksen käytäntöä perustellaan usein sillä, että yritysjohdon asema on usein tuulinen. Noin nopeasti ajateltuna tämä kuulostaa järkeenkäyvältä, mutta ansaitsee kuitenkin ehkä hiukan syvällisemmän pohdinnan.

Ensinnäkin, eikö yrityksen korkeimmalla johdolla ole jo valmiiksi muita yrityksen työntekijöitä korkeampi palkka? Tämä on tietenkin vastuun ja aseman merkityksen kannalta aivan oikein.

Toisaalta työtä voidaan myös ajatella sijoituksena tulevaisuuteen, ja siltä kantilta tarkasteltunahan normaalin markkinataloudellisen ajattelun perusteellahan on aivan oikein, että hyvin tuottavaan sijoitukseen (työpaikaan) tulee myös liittyä suuremman riskit kuin huonosti tuottavaan. Näin tarkasteltuna on pelkästään oikein, että johtajan työhön liittyy erottamisen riski, eikä erorahoille siis näin tarkasteltuna synny oikeutusta. Pikemminkin päin vastoin.

Toiseksi. Eikö yrityksen korkeimmilla johtajilla ole kaikkia muita yrityksessä työskenteleviä henkilöitä parempi mahdollisuus vaikuttaa työnantajansa menestykseen. Jos johtajan ero siis seuraa yrityksen huonosta menestyksestä, kyseessä on hänen kohdallaan itse aiheutetun ongelmatilanteen seurauksesta. Nähdäkseni tämä ei voi toimia kultaisen kädenpuristuksen oikeutuksena.

Ja kolmanneksi täytyy lopulta ihmetellä asiaa työnantajan näkökulmasta. Jos omistaja on palkkaamassa yritykseensä johtajaa, hänen voisi kuvitella hakevan henkilöä, joka pystyy luotsaamaan yritystä mahdollisimman hyvin. Yksi merkittävä edellytys tässä onnistumiselle on epäilemättä usko omaan onnistumiseen.

Jos johtajakandidaatti  työsopimuksesta neuvotellessa ilmaisee tahtovansa kaiken varalta "kultaisen kädenpuristuksen",  eikö hän tule samalla implisiittisesti todenneeksi, ettei usko pystyvänsä johtamaan yritystäni. Vai mitä sanoisitte vaikkapa veneenveistäjästä, joka haluaisi työsopimukseensa erityispalkkiolisän siltä varalta, ettei hänen tekemänsä vene pysyisikään pinnalla?

En siis pysty löytämään kestäviä perusteita kultaiselle kädenpuristukselle muualta kuin siitä, että jostain syystä palkattavan tulotasoa halutaan nostaa korkeammaksi kuin hänen kanssaan sovittu nimellispalkka mahdollisine lisineen. Tähän voi tietenkin olla monenlaisia syitä, mutta uskoisin kyseessä perimmältään olevan hyvä veli -kerhoissa toimivien merkkihenkilöiden keksimästä keinosta palkita toinen toisiaan.

Onkin erinomaista, että yhteiskunnan vahvimpien ja rikkaimpien kyseenalaiset toimintatavat nousevat aika ajoin esille - ei siksi etteivätkö yritysjohtajien korkat palkat sinänsä olisi hyväksyttäviä. Vaan siksi, että maksajalla tulee olla tieto hänen palkanmaksuun osoittamiensa rahojen käytöstä. Toisin sanoen tavallisissa pörssiyhtiöissä osakkeenomistajilla tulisi olla tieto yrityksen kaikista palkkiojärjestelmistä ja julkisissa yhtiöissä sama koskee kaikkia veronmaksajia.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Jaakko Ilkka, Mika Vehviläinen ja Finnairin johdon bonukset
Köyliöläisen kunnanvaltuutetun möläys ja Jytky
Kenen tauti hoidetaan?

Uuden Seelannin liikenneministerin ajatuksia

Kirjoitin aikanaan menneiden aikojen diplomatiasta totuudenmukaisesti ja lukijoitani viihdyttääkseni. Sekä osoittaakseni kuinka niin sanottujen sivistyneiden valtioiden välisten suhteiden ylläpidettäessä käytetty kieli on vuosisatojen kuluessa muuttunut. 

Mutta väärässäpä taisin olla. Sivistyneenä länsimaana epäröimättä pitämäni Uuden Seelannin liikenneministeri on nimittäin nyt halunnut nostaa esille kaikkien ihasteltavaksi oman diplomatiansa tason, joka ei nyt ehkä aivan vedä vertoja 1500-luvun sanailulle, mutta ei taida kyllä olla ihan tätäkään päivää.

Mutta ei se mitään, hauskaahan tällaisia on lukea: YLE:n uutisten välittämänä ministeri Brownlee on nimittäin sanonut että "Suomella on pahempi työttömyys kuin meillä, pienempi talouskasvu kuin meillä, se pystyy vaivoin ruokkimaan siellä asuvat ihmiset, siellä on hirveät murhaluvut, kansaa ei juuri kouluteta ja naisia ei kunnioiteta". 

Väitteistä työttömyys- ja murhaluvut pitänevät paikkansa, mutta talouskavuvertailu tai Suomen kyky ihmisten ruokkimiseen eivät. Koulutuksen osalta ehkäpä PISA-vertailut tarjoavat mielenkiintoista luettavaa ja naisten kunnioittamista lienee vaikea mitata objektiivisesti (siitä kiinnostuneille täältä voi kuitenkin löytyä mielenkiintoista luettavaa). Kaikkiaan ministerin tiedon taso lausuntonsa kohteesta ei kuitenkaan tämän lausunnon perusteella ole kovin hääppöinen.

Mutta kiitokset vain ministerille diplomaattisesta huomiosta! Ja vilpittömät surunvalittelut muille uusiseelantilaisille: toivottavasti tulette toimeen tämän ministerinne kanssa ja saatte tähän lausuntoon johtaneet talousongelmanne pikaisesti hallintaan.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Diplomatian kukkasia

Ilmastonmuutos ja ilmastotilastojen muokkaus Australiassa

Tänä aamuna meni kahvi väärään kurkkuun. Luin nimittäin tämän uutisen. Sen mukaan "Australian ilmastosta tehtyjen kuvausten perusteella ilmastonmuutos koettelee Australiaa erityisen rankasti".

Koska muistin aiemmin kirjoittaneeni tähän blogiin, ettei Australian lämpötiloissa ole tapahtunut suuria muutoksia, vaan "Australiassa 1800-luvun loppu oli lämpimämpi kuin 1900-luvun alkupuoli", menin katsomaan GISSin dataa Alice Springsistä. Se näytti tältä:



Katsellessani tätä kuvaa huomasin, että nykyisin näytillä olevan tilaston mukaan ilmasto ennen 1980-lukua olikin kylmä. Tämä ihmetytti, sillä en ymmärtänyt, miksi olin kirjoittanut aiemman kirjoitukseni. Niinpä palasin takaisin tuohon kirjoitukseeni ja klikkasin sinne luomaani hyperlinkkiä. Sieltä aukeni yllätyksekseni tällainen kuva:



GISS näytti siis säästäneen vanhat kuvaajansa. Ja vanhat hyperlinkit näyttävät viittaavan niihin, eivätkä päivitettyihin kuviin. Tämä muuttui peräti mielenkiintoiseksi!

Eron kahden kuvan välillä näkee nimittäin ensi silmäyksellä. Vielä mielenkiintoisemmaksi tilanteen tekee se, että molemmista kuvista löytyy myös numeerinen esitysmuoto, joka vuoden 2010 tekstini hyperlinkin viittaamassa nettisivussa ulottuu vuoden 2011 loppuun ja nykyisin GISSin sivuilta hyperlinkin takana olevassa nettisivussa helmikuulle 2012.

Kahta kuvaa tarkastellessa kiinnittyy huomio myös sellaiseen seikkaan, että uudemmasta kuvasta ovat kadonneet kahden vuoden mittaustulokset (1974 ja 1990), jotka siis olivat vanhemmassa tilastossa. Mitähän se tarkoittaa?

Katsoin muutaman muun pitkän havaintosarjan Australiasta, vaikka niiden osalta minulla ei tietenkään ole tietoa mahdollisista muutoksista. Marreen tilastot näyttävät ilmaston lämmenneen tasaisesti 1930-luvulta tähän päivään; siis ilman samanlaista 1980-luvun hyppäystä kuin uudessa Alice Springsin tilastossa. Sama koskee 1920-luvulta alkavia Tarcoolan ja 1940-luvulta alkavia Woomera aerodin tilastoja. 1800-luvulta tähän päivään ulottuvia tilastoja en valitettavasti löytänyt Keski-Australiasta.

Lopuksi päätin verrata Alice Springsin uutta ja vanhaa tilastoa. Eri vuosille ilmoitettujen lämpötilojen välisistä erotuksista muodostui seuraava kuva:


Näemme, ettei kyseessä ole yksinkertainen korjaus, vaan vuosivälillä 1881-1940 lämpötiloja on muutettu pääsääntöisesti noin 2,1 asteella. Vuosivälillä 1941-1973 muutos on ollut vuosittain vaihteleva mutta samaa luokkaa kuin sarjan alkupäässä. Vuodelta 1974 puuttuu data, mutta siitä eteenpäin aina vuoteen 2009 on dataa muutettu vuosittain vaihtelevasti, mutta keskimäärin noin yhdellä asteella. Ja lopulta vertailun kahtena viimeisenä vuonna on muutos ollut vain asteen kymmenesosan luokkaa. 

En tiedä mitä havaintoni tilastojen muokkauksesta tarkoittavat tai mitkä ovat olleet niille perusteluna. Mutta joka tapauksessa tämänaamuinen "Australian ilmastosta tehtyjen kuvaustuen perustella" julkaistu ja YLE:n välittämä uutinen asettuu varsin omituiseen valoon tämän tarkastelun perusteella.

Jään jännityksellä odottamaan, nouseeko tämä Keski-Australian parhaan lämpötilatilaston muokkaus esille muuallakin kuin tässä blogissa. Ja informoidaanko ilmastonmuutoksesta kiinnostuneita kansalaisia edelle kuvaamieni muutosten syistä ja perusteista.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ilmastonmuutosteoria on nyt falsifioitu - vai onko?
Tiedonvälitystä vai mielipiteen muokkausta?
Katastrofismi ja ilmastonmuutos

Jaakko Ilkka, Mika Vehviläinen ja Finnairin johdon bonukset

Jaakko Ilkka oli 1500-luvulla elänyt talonpoika. Hän hoiti perintötilaansa Ilmajoen Rahnaston kylässä nostaen sen yhdeksi Etelä-Pohjanmaan vauraimmista taloista: vuonna 1591 hän oli koko Etelä-Pohjanmaan seitsemänneksi rikkain maakauppias. Tämä paljastaakin vaurauden lähteen, sillä tilanpidon lisäksi Ilkka harrasti maakauppaa ja toimi myös laivanvarustajana.

Jaakko Ilkka ei ollut pelkästään talonpoika ja maakauppias. Hän oli myös nimismies. Ja sotilas, sillä ajan tavan mukaisesti hän suoritti ratsupalvelusta aina Novgorodin porteille asti suuntautuneella Klaus Flemingin johtamalla sotaretkellä. Näin hän saattoi vapauttaa talonsa veroista. Ja toisen ratsunmiehen varustamisen avulla Ilkka saattoi kerätä ylläpidoksi linnaleiriä.

Pitkä Venäjän sota päättyi lopulta vuonna 1595. Tämän piti tarkoittaa myös linnaleirin purkamista, mutta siihen Suomen tosiasiallinen johtaja Klaus Fleming ei halunnut ryhtyä, vaan sotarasitukset ja sotilaiden väärikäytökset painoivat edelleen talonpoikaiston niskassa. Tässä tilanteessa Jaakko Ilkka, siitä huolimatta että oli itse edunsaaja, teki merkillisen tempun ja päätti kerätä huoveilta näiden edellisenä vuonna keräämän linnaleiriviljan.

Tätä kautta Ilkka joutui yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta hakiessaan kapinan eli nuijasodan tielle. Sen päässä hänet tuomittiin kuolemaan, joka Heikki Ylikankaan mukaan "aloitettiin loukuttamalla rangaistusten kovennukseksi tuomittujen jalat ja kädet tylpällä esineellä murskaksi. Sitten erotettiin piilulla oikea käsi, se käsi, joka on nostanut aseen laillista esivaltaa vastaan. Viimeksi irrotettiin piiluniskulla pää. Teloitettujen ruumiit toimitettiin kunkin kotipitäjään pantavaksi teileihin sikäläisten kirkkojen edustoille. Pää sijoitettiin ensimmäiseen, käsi toiseen ja ruumis kolmannen teilipyörän nenään".

Tästä opimme kaksi asiaa. Ensinnäkään tuon ajan ihmisille kuolemantuomio ei siis ollut mikään rangaistusasteikon huipennus, vaan sitä saatettiin tehostaa kidutuksella. Ja toiseksi sen, että on olemassa ihmisiä, joiden omatunto ei salli oman edun tavoittelua epäoikeudenmukaisilla ja muille vääryyttä aiheuttavilla keinoilla.

* * *

Jokin aika sitten Suomen tämän hetken mahtavien ja ahneiden kieroutuneelle moraalille kasvonsa antoivat Finnairin toimitusjohtaja Mika Vehviläinen, Ilmarisen vastaavaa pestiä hoitava Harri Sailas sekä heidän afäärinsä pyhittänyt ministeri Heidi Hautala.

En väitä, että Vehviläisen asuntoasioissa olisi rikottu lakia, ei ainakaan enempää kuin mahdollisesti antamalla ymmärtää että Finnairia ja Ilmarista koskevissa liikeasioissa pieni ymmärrys joissain asioissa voisi olla eduksi. En siis pidä kovin todennäköisenä, että poliisi löytäisi kaupoista laittomuuksia, kunhan kaikki asianosaiset vain osaavat pitää suunsa kiinni. Käytännössähän hyvät veljet ovat vain päättäneet järjestää vauraalle toimitusjohtajalle hankalan asuntokysymyksen parhain päin. Eikä se ole laitonta.

Asiaa ei silti pidä ohittaa olan kohautuksella. Näin siksi, että Vehviläisen asuntokauppujen lisäksi Finnairista on kuultu viime aikoina muitakin kummallisuuksia. Kansainvälisen lentoyhtiöiden välisen kilpailun jatkuvasti kovennuttua yhtiön henkilökunta painostettiin jokin aika sitten palkanalennuksiin ja matkustajilta vietiin osa entisistä palveluista. 

Näiden raskaiden päätösten jälkeen yhtiön johtajat päättivät palkituttaa itsensä yhtiön hallituksen päätöksellä lähes kolmen miljoonan euron bonuksilla. Ansaittu palkkio likaisen työn tekemisestä vai sikamaista ahneutta alaisten ja asiakkaiden kustannuksella? 

* * *

Kaiken tämän uutisvirran pyörteessä jäin kysymään itseltäni, että poikkeaako näiden etuoikeutettujen ja epäilemättä sinänsä kyvykkäiden ihmisten moraali jollain tavalla 1500-luvun linnaleirimaksuja peruneen huovin moraalista? Kirjoitin siitä aiemmin näin: "Periaatteessa Flemingin joukoilla oli oikeus saada ylläpito talonpojilta. Tämän olisi pitänyt tapahtua keräämällä jokaiselta talolliselta hänen osuutensa. Käytännössä se olisi ollut vaivalloista, joten joukoilla oli tapana hakea koko ylläpitonsa kylän vauraimmasta talosta, ja jättää vahingon tasaaminen kyläläisten riideltäväksi. Kun tämän "linnaleirin" kantoon vielä käytettiin yleisesti vääriä mittoja (eli otettiin säädettyä enemmän) ja suoranainen ryöstely ja mielivaltakin olivat varsin yleisiä oli kansan pettymys suuri, kun rauhan tultua armeijaa ei hajotettukaan."

Tarvittaisiinko nyt siis uutta Jaakko Ilkkaa nousemaan veriseen kapinaan? Vai olisiko maamme nykyisellä eliitillä rohkeutta ottaa esimerkkiä Ilkan moraalista, ja lopettaa ilmiselvät väärinkäytökset omalta ja hyvien veljien kohdalta? Vai olisiko kansan järjestettävä demokraattisin keinoin entistä suurempi jytky?

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Köyliöläisen kunnanvaltuutetun möläys ja Jytky
Kenen tauti hoidetaan?
Klaus Fleming ja 2000-luvun Suomi