Kreikkalaisten pankkien osakkeista lainan vakuutena

Juuri eilen kirjoitin niistä motiiveista, jotka ohjaavat eri euromaiden toimintaa Kreikan talouskriisin yhteydessä. Samalla ehdotin, jälleen kerran, Kreikan päästämistä selvitystilaan ja sitä luotottaneiden pankkien pelastamista merkitsemällä niiden osakkeita.

Tänään aamulla minulle sitten selvisi, että suomalaisten lainojen takauksiksi olisi tulossa kreikkalaisten pankkien osakkeita. Muuten hyvä, mutta ongelman muodostaa se, ettei Kreikka mitä todennäköisimmin selviä kuiville edes euromaiden tuella. Sen annettaneen mennä konkurssiin välittömästi, kun saksalaisten ja ranskalaisten pankkien omistajien riskit on sosialisoitu eurooppalaisten veronmaksajien maksettavaksi.

Tässä yhteydessä saattaa sitten käydä niin, että Kreikan valtion ohella selvitytilaan joutuvat myös maan pankit, jolloin Suomen takuut muuttuvat arvottomiksi. Nähdäkseni siis varsin arveluttavia takuita meille nyt tarjotaan.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ei se hullu ole joka pyytää...
Suuri kusetus

Ei se hullu ole joka pyytää...

Palaan pitkän tauon jälkeen Kreikan tukipakettiin. Syynä on se, ettei valtamediassa ole vieläkään (ainakaan minun silmiini) tuotu esiin eri toimijoiden loogisia ja siis todennäköisiä motiiveja.

Aloitetaan Kreikasta. Maan talous on sekaisin ja kuralla, eikä sen talous tasapainottuisi edes siinä tapauksessa, että sen lainat armahdettaisiin - tai se kieltäytyisi maksamasta niitä. Maan hallituksella on siis intressi pitää tilanne mahdollisimman pitkään nykyisellä tolalla. Sillä aikaa tämän kahden suvun hallitseman näennäisdemokratian eliitti voi kahmia itselleen vielä viimeiset edut eikä kansan tarvitse tosissaan kiristää vyötään.

Entä Italia, Espanja, Portugali, Irlanti, Viro ja mahdolliset muut euroalueen nettosaajat. Niiden ei kannata puuttua EU:n tarjoamien tukien virtaan, sillä eurooppalaisen rahapolitiikan järkevöittäminen saattaisi riskeerata niidenkin nauttimat tukirahat. Näissä maissa on siis parempi olla tässä tilanteessa hiljaa ja nauttia siitä mitä EU niille tarjoaa.

Saksa, Ranska ja muut sellaiset maat, joissa toimivat pankit tai vakuutuslaitokset ovat rahoittaneet Kreikkaa suurilla summilla luonnollisesti haluavat kaikki euromaat ja mielellään kenet tahansa muunkin maksamaan tukea. Muussa tapauksessahan niiden pitäisi itse pelastaa holtittomasti Kreikkaan rahaa lainanneet pankkinsa. Motiivina on siis tässäkin tapauksessa pelkkä pyrkimys hyötyä muiden rahoista.

Erityisvivahteen näiden lainoittajamaiden käyttäytyminen saa vielä siitä, että pelastettavana ovat paitsi pankit itsessään, myös niiden suuromistajat (ja heidän omaisuutensa). En liene kovin väärässä, jos arvelen jälkimmäisten mitä todennäköisimmin olevan poliittisten johtajien tuttuja tai kavereita. Tämä koskee myös EKP:n pankkiireja kuten pääjohtaja Trichetiä, joka  ajaa tukirahoja Kreikalle kuin käärmettä pyssyyn niin pankkimiehenä kuin ranskalaisena.

Entä Suomi? Miksi suomalaiset kokevat Kreikan tukemisen eri tavalla kuin kaikki muut?

Ensinnäkään Suomella tai sen luottolaitoksilla ei ole suuria saatavia eikä siis myöskään juuri mitään voitettavaa Kreikan pelastamisoperaatiossa. Toiseksi, suomalaiset ovat EU:n nettomaksajia, joilla on intressi katsoa rahankäytön perään. Pelkästään nämä kaksi seikkaa asemoivat Suomen tässä asiassa ainutlaatuiseksi euromaiden joukossa. Lisäksi psykologisesti tärkeää lienee se, että Suomella on pitkä historia (sotakorvaukset, 1990-luvun pankkikriisi) itsensä nostamisesta omin voimin - ei tunnu reilulta joutua kaiken sen jälkeen toisten holtittoman toiminnan maksajaksi.

Näyttää siis siltä, että euromaat toimivat kukin omien intressiensä mukaisesti. Totuutta ei kuitenkaan kukaan europoliitikko halua sanoa. Eikä edes media. Toivottavasti Persujen pelko kuitenkin pitää Urpilaisen ryhdikkäänä ja saa tämä pitämään loppuun asti kiinni takauksista.

Tai ellei, toistan vanhan ehdotukseni siitä, että helpointa olisi vain sosialisoida ongelmapankit merkitsemällä niiden osakkeita EU:lle uutta pääomaa vastaan. Ja antaa Kreikan mennä selvitystilaan. Näin pankit pelastuisivat ja eurooppalaiset veronmaksajat saisivat takauksensa pankkien osakkeina. Ainoastaan virhepäätöksiä tehneet pankinomaistajat menettäisivät omaisuuttaan - mutta juuri niinhän kapitalismissa kuuluu ollakin.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Suuri kusetus
Kreikan parlamentti päätti säästää
Lajityypillistä käytöstä

Onko Etelä-Afrikan tie myös Suomen tie?

Mitähän hallitus ajattelee hoitamalla valtion velanhoito-ongelmaa leikkaamalla kuntien valtionosuuksia  - vähentämättä smalla kuitenkaan niiden velvollisuuksia. Ainakaan kyseinen toimenpide ei vaikuta mitenkään julkisen sektorin kestävyysvajeeseen, sillä niin kauan kuin julkiselta sektorilta edellytetään nykyisiä palveluja, ei säästöjä synny sen enempää euroina kuin henkilötyövuosina mitaten. Eri asia sitten, jos palveluja karsitaan. Mutta tätähän ei ole ainakaan julkisanotusti tarkoitus tehdä.

Yksi vaikutus kuntien valtionosuuksien leikkaamisella kuitenkin on: julkisten menojen rahoituslähde siirtyy entistä enemmän valtionverotuksesta kunnallisverotukseen. Koska valtionverotus on progressiivinen ja kuntavero ei, siirtyy verotusjärjestelmämme jälleen askeleen kohti tasaverojärjestelmää.

Minulle melko suurituloisena kansalaisena tämä tietenkin sopii, ainakin lyhyellä tähtäimellä. Tosin mikäli sama kehitys jatkuu, syntyy Suomeen pidemmällä aikavälillä entistä suurempia varallisuuseroja, jotka voivat sitten aikanaan räjähtää kuten Britanniassa on nähty.

Tätä ongelmaa on äärevimmissä yhteiskunnissa, kuten Etelä-Afrikassa, hallittu palkkaamalla joukoittain aseistettuja vartijoita ja rakentamalla vauraiden asuinalueiden ympärille muurit. Tämäkö on se malli, johon haluamme Suomen kehittyvän?

Mikäli Etelä-Afrikan tie ei ole Suomen tie, ehdottaisin hallitusta vielä kerran tarttumaan säästötavoitteisiinsa ja katsomaan vakavalla mielellä mistä voidaan oikeasti säästää. Tästä aiheesta olen aiemminkin kirjoittanut, joten kopion sieltä vähän ohjenuoraa: valtion tärkeimmät tehtävät ovat väkivaltamonopolin ylläpito, tutkimuksen ja koulutuksen edistäminen, terveydenhuollosta huolehtiminen ja yhteiskunnan turvaverkon säilyttäminen.

Ennen kuin näiden tasoa heikennetään, on kammattava läpi kaikki muut julkisen sektorin toiminnot. Toisin sanoen juuri niihin pitäisi hallituksen uskaltaa kohdistaa säästötoimensa - vieläpä riittävän rankalla kädellä. Vain siten voidaan saada kestäviä tuloksia. Toivotan hallitukselle menestystä tässä urakassa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Rasismia ja mellakoita
Valtion tehtävät
Miten vähällä järjellä tätä maailmaa hallitaan?
Klaus Fleming ja 2000-luvun Suomi

Haasteellisia vuorovaikutuksia

Euron kriisi ja valtiontalouden kestävyysvaje ovat Suomen hallituksen suuria haasteita tulevina vuosina. Kansalaisille jaettavia tulonsiirtoja joudutaan vähentämään joko paljon tai vielä enemmän, tai sitten verotus joututaan nostamaan aivan uudelle tasolle. Jälkimmäinen ei ole todennäköistä kokoomuksen johtamassa Suomessa. Samanaikaisesti yhteiskuntaamme vaikuttaa tulevaisuudessa myös nopea monikulttuuristuminen, mikäli etenkin humanitaarinen maahanmuutto Suomeen lisääntyy.

Olen taipuvainen näkemään yhteyden edellä mainitsemieni kolmen haasteen välillä. Tämä johtuu siitä, että kun Suomi vuonna 2010 pudotti turvapaikanhakijoiden käyttöönsä saamaa käteisen rahan määrää, väheni seuraavana vuonna myös turvapaikkojen tarve. Yhteys voi toki olla sattumaa, mutta se, että samanaikaisesti turvapaikanhakijoiden määrä Ruotsissa kasvoi viittaa näiden seikkojen kausaalisuuteen. Voidaan siis nähdä, että turvapaikkaa ei haeta summan mutikassa, vaan kohdemaa valitaan järkiperäisesti mahdollisimman suurten taloudellisten etujen toivossa.

Vähennyksestä huolimatta Suomi maksaa edelleen Euroopan korkeinta rahallista tukea turvapaikanhakijoille. Siten on selvää, etteivät humanitaarisia turvapaikanhakijoita ohjaa pelkästään taloudelliset edut. Muista syitä lienevät ainakin ilmasto, vastaanottavan väestön asenteet ja maahan jo aiemmin saapuneen oman etnisen ryhmän suuruus. On selvää, ettei mikään näistä houkuttele kriisimaiden ihmisiä tulemaan Suomeen keskimääräistä länsieurooppalaista valtiota enempää.

Minusta onkin selvää, että jos ja kun Suomi joutuu jatkossa noudattamaan entistä tiukempaa menokuria, jää myös turvapaikanhakijoiden tukemiseen yhä vähemmän rahaa. Tämä vähentänee edelleen suomalaisen yhteiskunnan vetovoimaa turvapaikanhakijoiden keskuudessa.  Toisin sanoen Suomeen hakeutuvien turvapaikanhakijoiden (suhteellinen) määrä tulee laskemaan, mikäli kansantalous joutuu entistä suurempiin vaikeuksiin.

On myöskin luultavaa, että moni Suomeen jo asettunut, mutta yhteiskunnan tuilla elävä, humanitaarinen maahanmuuttaja tarkastelee elämäänsä taloudellisten ja muiden edellä mainittujen seikkojen valossa. Tämän seurauksena on todennäköistä, että taloudellisten etujen heikentyessä moni myös tekee loogisen johtopäätöksen ja suuntaa sellaisiin maihin, joissa esimerkiksi ilmasto on eteläisiin olosuhteisiin tottuneen kannalta miellyttävämpi. Koska Suomi on EU:n jäsenmaa, voi tällainen muuttoliike tapahtua ilman suurempia esteitä. Siten yksi euro- ja valtiontalouden kestävyysvajeen yllättävä seuraus saattaa olla monen uussuomalaisen siirtyminen Suomesta kohti etelää ja länttä.

Nämä muuttoliikkeet tasapainottavat Suomen osalta sitä kasvavaa muuttoliikettä, jota jatkuva kehitysmaiden väestönkasvu ruokkii. Miljardi kehitysmaalaista tuottaa joka vuosi kymmeniä miljoonia uusia suita ruokittavaksi alueilla, joilla jo nyt eletään kädestä suuhun: YK:n alipääsihteeri Babatunde Osotimehin mukaan vuoteen 2050 mennessä 70% maailman väestölisäyksestä tapahtuu 20 Saharan eteläpuolisen Afrikan ja Aasian maassa.

Tämän lisäksi väestön liikkuvuutta lisäävät erilaiset kriisit; sellaiset joita näemme nyt esimerkiksi Somaliassa tai Libyassa. Siten on selvää, että nykyistä köyhempikin Suomi houkuttelee humanitaarisista syistä matkaavia myös tulevaisuudessa - ellei taloutemme sitten romahda aivan täydellisesti.

Maahanmuuton näin lisääntyessä pitäisi tulijoiden sopeuttamiseen olla käytettävissä entistä tehokkaampia keinoja. Ainakin ongelmien vähättely käy entistä vaarallisemmaksi. Muuten on vaarana, että maahan pääsee syntymään suuren maailman tapaan väestöryhmien keskinäistä epäluottamusta, joka saattaa purkautua arvaamattomalla tavalla; etenkin jos samanaikaisesti taloudellisten säästötoimien seurauksena kantasuomalaisen väestön pariin pääsee syntymään suuri yhteiskunnan ulkopuolelle jäämässä oleva alaluokka.

Näyttää siis siltä, että viime aikoina kansakuntaa puhuttaneet euro-, kestävyys- ja maahanmuuttoaiheet saattavat suurelta osin nivoutua yhteen. Ja lopputulos saattaa muodostua monimutkaiseksi vyyhdeksi, jonka lopputulosta voimme vain arvailla.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Rasismia ja mellakoita
Luonnollinen innovaattori
Suuri kusetus

SUL loi paineita MM-Daeguun

Yleisurheilun MM-kisojen keihäsvalinnat ovat herättäneet keskustelua. Näin siksi, että etukäteen oli sovittu joukkueen valintaan vaikuttaviksi koko kesän suoritustaso, sekä yksittäisistä kilpailuista keihäskarnnevaalit ja Kalevan kisat. Näillä perusteilla kisoihin olisi valittu Antti Ruuskanen, Ari Mannio ja alkukauden sekä vanhojen näyttöjen pohjalta Tero Pitkämäki.  

Suomen urheiluliitto (SUL) päätti kuitenkin muuttaa valintakriteerejä viime hetkellä - tai oikeastaan jälkikäteen. Viimeisessä mahdollisessa näytön paikassa kauden ylivoimaisesti parhaansa heittänyt Sampo Lehtola haluttiin mukaan kisajoukkueeseen, joten hänelle oli tehtävä tilaa. Tämä epäonnen arpa osui kauden varmimman heittäjän, eli Antti Ruuskasen kohdalle.

SUL:n päätös on sikäli ymmärrettävä, että pieleen menneen keihäskauden jälkeen niin kansa kuin toppatakkiosastokin janoavat tulosta. Ja sitä voidaan tällä kertaa saavuttaa vain, mikäli miesten keihäsfinaaliin Daegussa osuu suomalainen onnenkantamoinen - tai siis täydellisesti onnistunut heitto.

Itse asiassa onnenkantamoisia tarvitaan samalle miehelle kaksi - ensin karsinnassa ja sitten varsinaisen kilpailun kolmen ensimmäisen heiton joukossa. Nyt nähdyn perusteella SUL:ssa oletetaan tämän olevan todennäköisempää yhden onnenkantamoisen juuri ja juuri riittävän pitkälle heittäneelle Lehtolalle kuin tasaisemmin, mutta parhaallaan hiukan vähemmän heittäneelle Ruuskaselle. Miesten kauden parhaiden heittojen ero on noin puolitoista metriä, mutta miesten viidestä pisimmästä heitosta Ruuskanen on kiskaissut neljä.

Yhtä asiaa SUL ei päätöstä tehdessään näyttäisi huomioineen. Nyt tehdyllä päätöksellä nimittäin rakennettiin kovat paineet niin Pitkämäelle kuin Lehtolalle. Miesten epäonnistumisesta seuraa takuuvarmasti valtavat turpakäräjät, onnistumisesta puolestaan puolijumalaksi julistaminen.

Tämä ei ole hyvä lähtökohta itse kilpailuun keihään kaltaisessa tekniikkalajissa, jossa pienikin lihaksiston ylimääräinen jännitys voi pilata koko suorituksen. Etenkin suurkilpailun ensikertalaisen Sampo Lehtolan paineensietokyky tulee siis testatuksi viimeisen päälle rankasti. Jos mies sen selvittää, on meillä käsissämme tulevaisuuden suurheittäjä. Jos taas ei, on nuoren miehen keihäsura suurkilpailuissa ehkä pilattu koko loppuelämän ajaksi.

Lopuksi on syytä muistaa, ettei viimeisillä valinnoilla ratkota mitaleita (ainoa muistamani poikkeus oli kympin hopeamiehen Kaarlo Maaningan viime hetken valinta Moskovaan vuonna 1980). Tosiasiahan on, ettei tämänvuotisessa MM-kilpailun keihäskilpailussa realistisia mitalisaumoja ole kuin ehkä Ari Manniolla. Toivottavasti nyt koettu sekoilu ei vaikuta hänen suoritukseensa.


Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Yleisurheilun MM-kilpailut Daegussa!
MM-kilpailut pohjoismaisten hiihtolajien Mekassa - Holmenkollenilla!
Liikunta pidentää ikää!

Rasismia ja mellakoita

Viimeisen viikon aikana nähdyt Britannian levottomuudet ovat länsimaisittain aivan poikkeuksellisen rajuja. Koko liikehdintä syntyi kun jamaikalaisjengiin kuulunut 29-vuotias huumediileri ja neljän lapsen isä joutui epäselvissä oloissa poliisin ampumaksi. Juttu nostatti mustassa väestössä raivon, joka purkautui alun alkaen raivoisana ja tuhoisana mielenosoituksena. Hetken kestettyään mielenosoitukset muuttuivat yleiseksi ryöstelyksi ja ilkivallaksi, jolla ei liene etnistä kytkentää.

Tapahtumaa Suomessa analysoivat henkilöt, kuten yhteiskuntatieteilijä Antti Karjalainen, näkevät tapahtumien taustalla rotujen välisiä ristiriitoja, ellei suorastaan rasismia. Tulenaraksi on koettu ennen kaikkea se, että musta väestönosa pitää pääosin valkoihoisia poliiseja vihollisinaan.

Tätä taustaa vastaan oli mielenkiintoista lukea uusi, Butlerin ja Brookmanin tutkimus,  jossa selvitettiin kuinka lainsäätäjät vastasivat nimen perusteella eri rotuisten ja ilmoituksensa mukaan eri puoluekantaa edustavien henkilöiden äänestämisen käytäntöihin ohjetta kaipaavaan kysymykseen.

Tutkimus osoitti, ettei puoluekanta vaikuttanut annettujen neuvojen määrään. Sen sijaan kysyjän (oletettu) rotu vaikutti tilastollisesti merkitsevästi. Demokraattisen puolueen valkoiset jäsenet vastasivat noin 6,8 prosenttiyksikköä useammin valkoiseksi kuin mustaksi oletetulle kysyjälle. Myös republikaanien valkoiset jäsenet vastasivat noin 7,6 prosenttiyksikköä useammin valkoiseksi kuin mustaksi oletetulle kysyjälle. Voidaan siis nähdä, että molempien puolueiden valkoiset jäsenet käyttäytyivät rasistisesti mustia kohtaan.

Entä värilliset? Heitä oli riittävästi tilastolliseen analyysiin vain demokraateissa. Heistä 16,5 prosenttiyksikköä enemmän vastasi mustaksi kuin valkoiseksi oletetulle kyselijälle. Analyysi osoittaa amerikkalaiset värilliset viranomaiset siis vähintäänkin ellei suorastaan tuplasti yhtä rasistisiksi kuin valkoiset.

Näyttää siis siltä, ettei rotukysymystä ja rasismia ole vielä kuopattu edes amerikkalaiseen demoratiaan liittyen, vaikka jopa maata johtava presidentti on värillinen. Rasismia ja epäluuloa on edelleen molemmin puolin. Sama pätee epäilemättä myös Lontoossa.

Edelle kirjoittamani perusteella on erittäin todennäköistä, että väestöryhmien välinen molemminpuolinen epäluulo ja suoranainen rasismi on johtanut myös nyt Britanniassa nähtyyn valtavaan tuhoon ja anarkismiin. Samalla Britannian tapahtumat voidaan listata yhdeksi monikulttuurisuuspolitiikan epäonnistumisen monumentiksi.

Brittein saarella ongelman ratkaiseminen edellyttää molemminpuolisen epäluulon hälventämistä ja keinojen keksimistä eri etnisiin ryhmiin kuuluvien väestönosien erilaisen sosiaalisen aseman tasoittamiseksi. Vain siten voidaan yhteiskunnassa saavuttaa pysyvä tasapaino. Tehtävä ei tule olemaan helppo, enkä usko että ratkaisua voidaan millään keinoin saavuttaa nopeasti maassa, jossa on sekä suuret etniset ja uskonnolliset vähemmistöt, että muutenkin epätasa-arvoinen tulonjako. Toivottavasti olen väärässä.

Meillä Suomessa on puolestaan syytä analysoida tarkasti ja ennakkoluulottomasti Britannian tapahtumat, ja selvittää perusteelliseti miten vastaavat tapahtumat voitaisiin välttää meillä. Ainakaan ei saisi, ei edes vahingossa, luoda yhteiskuntaan etnisiä (eikä muitakaan)  itsensä väärin kohdelluksi kokevia väestöryhmiä. Tämä edellyttää sosiaalisen maahanmuuttopolitiikan kentällä sekä maahan otettavien ihmisryhmien määrien että heidän sopeuttamisekseen tehtävien integrointitoimenpiteiden sovittamista sellaisiksi, ettei eriarvoisuutta pääse syntymään.

Ei saisi myöskään luoda sosiaalisesti epätasa-arvoista yhteiskuntaa edes eurokriisin ja valtion velkaantumisen varjolla. Sen sijaan olisi löydettävä keino, jolla pohjoimaisen hyvinvointivaltion malli voidaan säilyttää kaikissa oloissa ja kaikkia ihmisryhmiä tyydyttävällä tavalla.

Tehtävä ei tule olemaan helppo. Mutta juuri sen ratkaisemista varten olemme äänestäneet keväällä eduskunnan, joka keskuudestaan on asettanut hallituksen. Toivotan kaikille päättäjillemme menestystä ja ennakkoluulottomuutta vaikeassa tehtävässään.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Hirvittävä tragedia poikii älyllistä epärehellisyttä
Epäjärjestys luo stereotypioita
Etninen tilastointi parantaisi maahanmuuttajien sopeutumista

Yleisurheilun MM-kilpailut Daegussa!

Yleisurheilun MM-kilpailut Etelä-Korean Daegussa lähestyvät. Valitettavasti vain suomalainen yleisurheilukesä on ollut vaisu, eikä lupaa kovin paljoa.

Kesän suurin tähti on tainnut olla Jonathan Åstrand, joka on pitkin kesää tehnyt suomalaisittain huipputulosta. Valitettavasti vain pikamatkoilla suomalaiset geenit panevat hanttiin - länsiafrikkalaisilla kun on paljon meitä enemmän nopeita lihassoluja. Odotettavissa on siis alkueräjuoksuja, sillä jo välierään pääsy olisi hieno suoritus Jonathanille.

Valitettavasti suomalaiset penkkiurheilijat eivät kaipaa välieräpaikkoja vaan mitaleita. Sellaisia voitiin ennen tätä kesää odottaa vain muutamalta urheilijalta: realistisimmin maailmanmestari Tero Pitkämäeltä ja melkoisin varauksin Helsingin kisojen mitalistilta Tommi Evilältä, kävelijä Jarkko Kinnuselta ja estejuoksija Jukka Keskisalolta. Sekä jossain määrin myös talvella hienosti seipään kanssa hypänneeltä Minna Nikkaselta, mikäli tämän kehitys olisi kesän mittaan jatkunut samoin kuin syksyllä.

Kesällä nämä suomalaisen yleisurheilun syömähampaat ovat kuitenkin olleet vaisuja. Kovin ässämme, maailmanmestari Tero Pitkämäki, heitti lupaavasti keväällä, mutta joutui sitten mykoplasman kouriin. Tulostaso putosi sen seurauksena kymmenellä metrillä totutusta. Nyt mies juoksee kilpaa ajan kanssa, ja yrittää palautua huippukuntoon parissa viikossa. Helppoa se ei tule olemaan.

Myös muut keihäsmiehet ovat tänä vuonna olleet vaisuja. Kunnes Kalevan kisoissa nuori mies, nuorten euroopanmestari ja sotilaiden maailmanmestari Ari Mannio näytti lahjansa ja kisahermonsa. Kolme kisan pisintä heittoa ilmoittivat hänet Daegun mitalikamppailuun. Toivotaan että tämä kortti pitää.

Jarkko Kinnunen tunnetaan kyvystä vetää itsensä loppuun. Tätä kykyä tarvitaan Etelä-Korean lämmössä. Ainakin Kalevan kisojen yhteydessä annettu näyttö viittaisi miehen olevan huippukunnossa, joten venymällä hän saattaa nostaa itsensä palkintokorokkeelle; viimeksihän siellä on suomalaisista kävelijöistä paistatellut Valentin Kononen.

Jukka Keskisalokin onnistui Kalevan kisoissa, mutta on selvää ettei hän ole tänä kesänä parhaassa iskussaan. Sitä kuitenkin tarvittaisiin, sillä kenialaisten hallitseman estejuoksun taso on kova, eivätkä eurooppalaiset ole matkalla juuri juhlineet. Jukka on kuitenkin aiemminkin venynyt, joten mikäli mies on pelannut riskillä ja kunto on vasta nousussa eikä vauhti Etelä-Koreassa ole aivan mahdotonta, on hänellä samanlainen mahdollisuus yllätykseen kuin aikanaan EM-kisoissa.

Entäpä muut. Evilä yrittää rikkoa kisarajaa ja Nikkasella on tekniikka sekaisin. Näillä näkymin heille jää kisoista siis parhaimmillaankin vain hyviä muistoja. Sekin on kuitenkin tärkeää: niin nämä kuin muutkin urheilijat ovat tehneet valtavan työn noustakseen sille tasolle, jolla ovat. Ankara harjoittelu on ollut säännöllistä hamasta lapsuudesta aikuisuuteen. Se on ollut heille elämän suola ja painajainen. Mutta antanut monet sellaiset hetket, jotka eivät koskaan kohtaa meitä "tavallisia pulliaisia". Siinähän se on urheilun suola itse urheilijan kannalta ajateltuna.

Penkkiurheiijan kannalta urheilun kiinnostavuus on puolestaan omien puolesta jännittämisessä. Ja inhimillisen suorituskyvyn rajoja ihmetellessä. Juokseehan esimerkiksi maratonin voittaja jokaisen satametrisen noin 18 sekunnissa. Siis 18 sekunnin satasia 420 perätysten! 400 metrin ratakierrosta hän viilettää 105 kappaletta, kunkin 72 sekunnissa. Ja saman kaavan mukaan jokainen matkan 42 kilometristä taittuu noin kolmessa minuutissa. Cooperin testivauhdiksi muutettuna 12 minuutissa taittuu noin neljä kilometriä kerta toisensa jälkeen.

Aika moni, mutta eivät kaikki, häntä seuraavista penkkiurheilijoista pystyy yhdellä sadalla metsillä samaan. Yhden nelisatasen maratoonarin mukana pysyisi jokunen ja tonnin vain aniharva. Yhtä hurjia ovat suoritukset muissakin lajeissa, keihäs saattaa tavallisen pulliaisen kädestä kaartaa tuskin 30 metriin, kun kisapaikalla kiroillaan 80 metrin alle jäämistä. Ja niin edelleen.

Jäädään siis odottamaan yleisurheilun MM-kilpailujen antia. Toivotan kaikille suomalaisille osallistujille venymistä, taistelutahtoa, onnistumisia ja mitaleita Tiina Lillakin, Arto Bryggaren, Kimmo Kinnusen, Sari Essayahin, Seppo Rädyn ja kumppaneiden viitoittamalla tiellä. Ja pidemmällä tähtäimellä yleisurheilulle menestystä kilpailussa nuorista urheilijoista.

Tosiasiahan on, että suomalaisilla on parhaat mahdollisuudet kansainväliseen menestykseen juuri yksilölajeissa, joten lajien välisessä kamppailussa olisi kansalle tarjottavan leivän tai ainakin sirkushuvien kannalta ensisijaisen tärkeää saada nuoret viehättymään juuri niistä. Näin siitä huolimatta, että vaikkapa pallon potkiminen tai sen mailalla lyöminen joukon jatkona saattavatkin olla nuorelle leppoisampia harrasteita.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Liikunta pidentää ikää!
MM-kilpailut pohjoismaisten hiihtolajien Mekassa - Holmenkollenilla!
Jalo itsepuolustuksen taito

Sienimetsän juttuja

Sienestysaika alkaa olla parhaillaan nyt kun olemme taas saaneet sateita, ja ilmeisesti saamme jatkossakin. Kantarellit ja muut herkut vain odottavat metsässä ottajaansa. Itsekin syön mielelläni sieniä. Tai oikeastaan sienten itiöemiä eli lisääntymiselimiä.

Suurin osa sienistähän on rihmastoa maan alla, eliöiden kudoksissa tai jossain muualla, missä ne tekevät omaa työtään esimerkiksi orgaanisen aineksen hajottijana, taudinaiheuttajina tai kasvien symbiontteina - kukin lajinsa mukaan.

Harva tulee ajatelleeksi, että jotkut sienet ovat todella isoja. Amerikkalainen mesisieni voi kasvaa satojen hehtaarien laajuiseksi. Itse asiassa suurin tunnettu yksilö on 890 hehtaarin laajuinen ja ainakin 2400 vuoden ikäinen. Sienen painoa ei ole mitattu, mutta siinäkin se kilpailee maailman suurimman eliön tittelistä - parikymmentä vuotta aiemmin löydetty noin 15 hehtaarin kokoinen yksilö kun painoi löytäjiensä arvion mukaan jo saman verran kuin sinivalas (siis 100 tonnia); eli noin 10% suuren mammuttipetäjän painosta.

Mutta emmehän me sienten maanalaisia rihmastoja kerää herkutellaksemme, vaan niitä itiöemiä. Nyt on sitten kiinalainen suuri Suomen ystävä, professori Yu-Cheng Dai, löytänyt myös valtavan suuren itiöemän. Se kuuluu lajille Fomitiporia ellipsoidea, ja on itiöemien luokitusjärjestelmässä kääpä; kuten vaikkapa herkullinen ruokasieni lampaankääpä, entisaikojen tulitikun korvaajana käytetty taulakääpä tai kuusenkannoista usein löytyvä kantokääpä.

Nyt löydetyn itiöemän pituus on reilut 10 metriä, leveys vajaan metrin ja korkeus viiden sentin luokkaa. Painoa  käävällä on puolisen tonnia. Melkoinen lisääntymiselin siis!

Ajatelkaapa jos jostain löytyisi puolen tonnin painoinen kantarelli. Olisi siinä herkuteltavaa, jos jostain vain löytyisi tarpeeksi suuri paistinpannu sekä säkillinen sipulia je kermatynnyri. Tai jos entisajan ihmisellä olisi ollut käytössään kymmenmetrinen taulakääpä: siitä sitä olisi saanut taulaa tulentekoon vielä lapsenlapsillekin. Eikä olisi entisajan shamaanikaan varmasti pannut pahakseen, jos olisi löytänyt mahtikärpässienen - sen avulla olisi yhteys manalaan järjestynyt kerran jos toisenkin. Mutta, hui kauhistus, mitäpä jos jalkaan kasvaisikin sellainen jalkasilsa....

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Elämänkumppaneina virukset
Allergia ja astma - uutta tutkimustietoa
Elämme kolmen sekunnin jaksoissa

Metatason sanahelinää

Mari Kiviniemen mukaan on selvää, että Halla-ahon puheet ovat huolestuttavia ja niitä on syytä kritisoida. Virkkeen jälkimmäisestä osasta olen vahvasti samaa mieltä: olen aivan varma siitä, että Halla-aho on sanonut paljonkin sellaista, jota on syytä kritisoida. Näin ovat varmasti tehneet kaikki muutkin, vajavaisia ihmisiä kun olemme.

Minua kuitenkin turhauttaa tämä tyhjän puhuminen, kuten jo aiemmin kirjoitin. Tarkoitan sitä, että mikäli Kiviniemi olisi oikeasti halunnut sanoa jotain, hän olisi kertonut mikä Halla-ahon puheissa on huolestuttavaa, ja erikseen tarkentanut mitä hän siinä kritisoi. Ja miksi.

Näin entinen pääministeri olisi saattanut avata rakentavan keskustelun, jonka aikana Halla-ahon puheet olisi julkisuudessa tosiaan punnittu - ja argumenttiperustein joko köykäisiksi tai painaviksi todettu. Samalla hän olisi avannut asiallisen maahanmuuttopolitiikkakeskustelun korkeimmalla poliittisella tasolla. Demokratiassa kun elämme ja kyse olisi poliitikon puheista, saisi kansa sitten vaaleissa antaa tuomionsa esiin tulleiden seikkojen perusteella (huolimatta keskustan linjasta).

Valitettavasti Kiviniemi sen enempää kuin muutkaan politiikan huipulta tulevat Halla-ahon kommentoijat eivät ole vaivautuneet ruotimaan itse asioita, vaan ovat tyytyneet käyttämään aikaansa ja palstatilaa turhanaikaiseen metatason sanahelinään. Sellainen ei johda mihinkään.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Mitä on vihapuhe?
Hirvittävä tragedia poikii älyllistä epärehellisyttä
Maahanmuuttajan painajainen