Suomalaiset heräsivät puolustamaan kotiseutuaan

Keuruu ilmoitti, ettei se halua 500 hengen vastaanottokeskusta. Myös Vihdissä vastustettiin pienemmän vastaanottokeskuksen perustamista: päätöstä sen kohtalosta ei kuitenkaan ole. Forssassa sen sijaan sanottiin ei turvapaikanhakijoiden hätämajoitukselle.

Näyttäisi siis siltä, että suomalaiset ovat heräämässä puolustamaan omia kotiseutujaan. Kirkkonummen Evitskogin esimerkki sai julkisuutta ja avasi monen silmät: vastaanottokeskuksen ilmaantuminen saattaa tarkoittaa rauhan katoamista kotiseudulta. Ainakin sellaiseen viittaavia kirjoituksia on internet täynnä (esimerkki, esimerkki) ja onhan Evitskogin ongelmista uutisoitu lehdistössäkin. Joillekin saattaa jopa Ruotsi toimia varoittavana esimerkkinä.

Uskon, että nihkeä suhtautuminen vastaanottokeskuksiin leviää seuraavina viikkoina ja kuukausina kulovalkean lailla. Kun maahan samaan aikaan ryntää ennennäkemättömiä määriä turvapaikanhakijoita ja sellaisiksi itseään väittäviä elintasoshoppailijoita, on maamme sisäministeriö ongelmissa pikemminkin ennemmin kuin myöhemmin.

Mikä siis neuvoksi?

Suomi on sitoutunut käsittelemään turvapaikanhakijoiden hakemukset. Tästä ei ole epäselvyyttä. Tulijoita ei voi siis heittää rajan yli takaisin tavattaessa, mikäli nämä ilmaisevat kaipaavansa asyylia.

Sen sijaan mikään ei estä Suomea asuttamasta turvapaikanhakijoita suljettuihin tiloihin, joista ei ole pääsyä muun yhteiskunnan pariin ennen päätöksen antamista. Tämä voitaisiin todennäköisesti toteuttaa Keuruulla ja Forssassakin, sillä yhteiskunnasta suljettu ulkomaalainen ei aiheuta sen suurempaa vaaraa ympäristölleen kuin vankilassa viruva vankikaan. Siten keuruulaiset tai forssalaiset tuskin vastustaisivat tätä ratkaisua.

Jos samalla tulijoille järjestettäisiin laitostyyppinen ruokinta ja luovuttaisiin kaikenlaisesta rahallisesta tuesta, katoaisivat elintasoshoppailijat - tiedon tästä levittyä - kokonaan pois majoitettavien joukosta. Näin ongelma helpottaisi huomattavasti.

Jos edelleen luopuisimme oleskeluluvista niille, joita ei voida palauttaa kotimaihinsa rauhattomien olojen takia, katoaisivat jonosta ne, jotka tulevat Suomeen vain hakemaan mukavampaa elinympäristöä. Tämä vastaisi turvapaikkajärjestelmän alkuperäistä henkeä ja tarkoitusta.

Voisimme myös rajoittaa perheenyhdistämisiä sallimalla se vain sellaisille spontaanitulijoille, jotka pystyvät elättämään itsensä ja perheensä omalla työllään. Näin Suomen houkuttelevuus laskisi kaikilta niiltä, joilla ei ole todellista halua sopeutua suomalaiseen elämänmenoon ja menestyä uudessa kotimaassaan. Tämä seurauksena voidaan olettaa maahanmuuton muuttuvan jopa rikkaudeksi ja voimavaraksi ikärakenteeltaan epäedullisessa kotimaassamme!

Jos taas emme tee mitään, joutuu hallitus vaikeaan tilanteeseen lisääntyvän tulijajoukon kanssa. Toki maahanmuuttovirasto voi perustaa vastaanottokeskuksia ihmisistä välittämättä. Tämä tuskin kuitenkaan nostaisi hallituspuolueiden suosiota ja saattaisi perussuomalaisten osalta johtaa muutenkin hallituksesta lähtöön eli hallituskriisiin.

Ratkaisuksi voisi hakea myös turvapaikkahakemusten käsittelyaikojen nopeuttamista. Se on kuitenkin vaikeaa ja kallista - mutta siitä huolimatta se pitäisi tehdä joka tapauksessa. Mieluiten samalla nostamalla turvapaikantarpeen arvioinnin luotettavuutta, jotta maahanpääsy vaikeutuisi muilta kuin turvapaikkaa todellisuudessa tarvitsevilta.

Ja ellei mikään muu auta, voi Suomi yksipuolisella ilmoituksella sanoutua irti kansainvälisistä velvoitteistaan ja palauttaa maamme rajojen ulkopuolelle kaikki täältä ilman voimassaolevaa oleskelulupaa tavatut ihmiset oli heillä sitten turvapaikan tarvetta tai ei. Tällä toimenpiteellä olisi kuitenkin valtavat seuraukset Suomen suhteisiin muihin Euroopan maihin. Siksi se olisi varsinaista uhkapeliä.

Niin tai näin. Jotain on tehtävä ja pian, sillä aika toimii tällä hetkellä uhkaavasti maan hallituksen etuja vastaan. Mitä kauemmin odotamme, sitä hankalampiin päätöksiin Sipilän kabinetissa joudutaan. Ja samalla ihmisten tarve puolustaa omaa kotiseutuaan kasvaa entisestään.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Minkälaiseen yhteiskuntaan Petteri Orpo meitä johtaa?
Paljonko kolmen viikon ja 1300 turvapaikanhakijan tahti maksaa?
Suomen ja Ruotsin raiskaustilastot rikkovat ennakkoluuloja

Oppiiko suomalainen, kun kiinalainen opettaa Afrikassa?

Olen suurella mielenkiinnolla seurannut maailman nuorimman valtion eli Etelä-Sudanin taivallusta kriisistä toiseen. Luonnonvaroiltaan äärimmäisen rikas valtiohan on itsenäisyytensä aikana keskittynyt lähinnä keskinäiseen sotimiseen.

Sekasorron tausta lienee pääosin tuoreen valtion monikulttuurisuudessa ja epäterveen suuressa oman suvun ja klaanin merkityksessä. Ilmiö sai ainakin omassa mielessäni jännittävän vivahteen, kun blogikollega Kumitonttu linkitti tietooni Ylen esittämän dokumentin Apinoiden saari, joka osoittaa tämän kulttuuripiirteen syntyneen jo ennen ihmislajin syntymää ja olevan siten äärimmäisen primitiivistä alkuperää.

Tämän kirjoituksen innoitti uutinen, jonka mukaan Etelä-Sudaniin on solmittu rauha. Valitettavasti sama uutinen kertoo, ettei tuo rauha ole ainakaan aluksi pitänyt. Toivotaan kuitenkin, että järki voittaisi lopulta Etelä-Sudanissakin. Silloin maa voisi halutessaan lähteä rikkaiden luonnonvarojensa turvin ennenäkemättömään talouskasvuun.

Se ei ole lainkaan mahdotonta. Esimerkkiä osoittaa naapurimaa Etiopia, joka niinikään tuoreen uutisen mukaan nauttii 10 prosentin vuosikasvusta. Taustalla on tiukka yhteiskuntajärjestys, jota Kansan uutisten mukaan voi kutsua perusvapauksien rajoittamiseksi ja sorroksi. Lisäksi taustalla on vahvasti kiinalainen asioiden organisointi ja raha.

Ei ole syytä epäillä, etteivätkö kiinalaiset olisi kiinnostuneita myös Etelä-Sudanin luonnonvaroista. Niinpä nykyisen rauhansopimuksen pitäessä nähdän myös kiinalaisten ryntäys maahan. Eivätkä kiinalaiset tee sitä pelkästään altruistista syistä vaan turvatakseen omat etunsa globaalissa maailmantaloudessa.

En kuitenkaan lähtisi moittimaan kiinalaisia. He toki ottavat osansa, mutta jos pystyvät samalla selättämään afrikkalaisen kulttuurin rautakourallaan, ovat edunsaajia myös paikalliset ihmiset.

Toisin on meidän länsimaalaisten, jotka omaa ideologiaa viedessämme olemme tuottaneet suunnatonta kärsimystä viime vuosien aikana esimerkiksi Irakissa, Libyassa ja Syyriassa. Ja Afrikassa käynnistäneet kriisiavun ja terveydenhuollon avulla väestöräjähdyksen, joka on toiminut pysyvänä esteenä mantereen maiden talouden nousulle.

Tässä mielessä Etiopian nousu on lupauksia herättävä, sillä maassa on taloudellisen nousun lisäksi alueen maille tyypillinen nopea väestönkasvu: 2,89%. Nykyisen 10% talouskasvun ja tiukan yhteiskuntakurin oloissa se ei aiheuttane ongelmia, mutta mikäli talouskavu heikkenee tai hallituksen ote lipsuu, voi muinainen keisarikunta vaipua samanlaiseen sekasortoon kuin muutkin Afrikan maat.

Tämän tietävät myös kiinalaiset, jotka epäilemättä pyrkivät estämään tällaisen kehityksen - mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan. Kun nyt Suomessakin puhutaan paljon kehitysavusta, niin tahtoisin antaa hallitukselle neuvon.

Se kuuluu näin: "katsokaa mitä kiinalaiset tekevät Afrikassa, ja kopioikaa siitä".

Meidän on siis luovuttava yksipuolisesta mustan maanosan ihmisten auttamisesta, omien ideologisten ihanteiden viemisestä ja muusta maailmanparantamisesta. Niiden sijaan on siirryttävä molemminpuolisten intressien etsimiseen, jossa Suomen taloudellinen etu on ensisijaista ja se primus motor, jonka kautta saadaan yksityiset yrityksetkin kiinnostumaan asiasta. Vain siten näyttäisi olevan mahdollista tuottaa Afrikkaan kestävää kehitystä.

Jos maailmanparantamista vielä halutaan jatkaa, pyrittäköön ensisijaisesti väestöräjähdyksen hillintään, sillä se stabiloi Afrikkaa pitkällä aikavälillä. Ja hyödyttää meitäkin Eurooppaan suuntautuvan kansainvaelluspaineen ajan myötä pienentyessä.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Helsingin Sanomat kiihkoilee maahanmuutosta
Paratiisi
Kuinka turvata kehitysyhteistyön ja luonnonsuojelun rahoitus?

Minkälaiseen yhteiskuntaan Petteri Orpo meitä johtaa?

Maahanmuuttovirasto odottelee ensi vuodeksi jopa 40 000 turvapaikanhakijaa maahamme. Kyseessä on aiempaan verrattuna kertaluokan nousu, joka asettaa maahamme suuntautuvan kansainvaelluksen aivan uudelle tasolle. Tarkemmin sanoen väestömäärään suhteutettuna lähes samalle tasolle, josta Ruotsi on kärsinyt jo pitkään.

Tässä tilanteessa on ollut mielenkiintoista havaita maan hallitusvallan reaktio tapahtuneeseen. Asiasta vastaava ministeri Petteri Orpo on ollut vaatimassa tiukasti sitä, että suomalaiset hyväksyvät sen, että maahamme lappaa lisäväkeä ja että jostain löytyy resurssit näiden vastaanottamiseen, kotouttamiseen ja töihin pääsyyn.

Orpo kuvittelee tulijoille löytyvän siis töitä tilanteessa, jossa maassa on 380 000 työtöntä. Ja hän kuvittelee uudelle tasolle nousseen tulijamäärän kotoutuvan yhteiskuntaamme, vaikka jo kertaluokkaa pienempi tulijamäärä on jäänyt kotoutumatta. Eivätkä suomalaisten asenteetkaan humanitaarisia maahanmuuttajia kohtaan ole tainneet muuttua aiempaa suopeammaksi, mikäli Kirkkonummen tai Forssan tapauksista voi jotain päätellä.

Voinemme siis huoletta todeta, että asiasta vastaava ministeri - ja sitä myötä ilmeisesti koko hallitus - perustaa toimintansa kokonaisuudessaan epärealistisille lähtökohdille. Sen mukaisesti sen toimilla ei voi olettaa olevan suomalaisten kannalta hyviä seurauksia.

* * *

Jos jatkamme ministeri Petteri Orpon viitoittamalla tiellä maahan muodostuu vähitellen uudenlainen väestö- ja yhteiskuntarakenne, jota luonnehtii etnisesti leimautunut, syrjäytynyt ja tilanteesta katkeroitunut alaluokka. Se syyttää ongelmistaan kantaväestön rasismia, mikä edelleen muuttaa myös näiden asenteita entistäkin kielteisemmäksi verorasitusta kasvattavaa uusväestöä kohtaan.

Sellaisessa yhteiskunnassa erityisesti naisten elintila pienenee, maamme sosiaaliturvajärjestelmä ohenee, rikollisuus lisääntyy ja lopulta alueet segregoituvat ihmisten varallisuuden mukaisesti. Minun kaltaiseni vauraat hyvätuloiset eristäytyvät vartioiduille alueille. Niille asettuvat myös harvat yhteiskunnassamme menestyneet maahanmuuttajataustaiset.

Osia kaupungeista muuttuu "no go" -alueiksi, joille edes ambulansseilla tai paloautoilla ei ole asiaa. Näiden alueiden nuoriso ottaa ajoittain yhteen poliisin kanssa, eikä poliisi aina selviä voittajana. Lopulta alueita hallitsevat rikollisjärjestöt, joiden aseistus ei jää jälkeen poliisin käytössä olevasta.

Muutos ei tapahdu vuoden eikä kahden kuluessa. Mutta se tapahtuu vääjäämättä, kuten Ruotsin esimerkki on selvästi osoittanut.

Koska en halua kotimaalleni edelle kuvaamaani tulevaisuutta toivoisin, että meillä olisi Petteri Orpon sijaan sellainen asiasta vastaava ministeri, joka ei rakentaisi toimintaansa epärealistisille kuvitelmille ellei suorastaan haaveille.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Hyllyttikö Ruotsi sensuroidun kuunnelman mellakoinnin pelossa 
Paljonko kolmen viikon ja 1300 turvapaikanhakijan tahti maksaa?
Mitä tarkoittaa monikulttuurisuus?

Yhteiskuntasopimus kaatui, entä sitten?

Eilen se sitten tapahtui. Hallituksen ajama yhteiskuntasopimus kaatui ay-liikkeen vastustukseen.

Tapahtunut kuvaa nykyisen suomalaisen yhteiskunnan kyvyttömyyttä karulla tavalla. Enää ei ole tietoakaan siitä talvisodan hengestä, jolla suurvallan aggressio onnistuttiin torjumaan. Ei myöskään siitä yksituumaisuudesta, jolla sotakorvaukset maksettiin. Eikä siitä yhteisymmärryksestä, jolla Suomi nousi muutamassa vuosikymmenessä sodan jaloista pohjoismaiseksi korkean elintason maaksi. Ja lunasti tämän asemansa tutkimukseen ja koulutukseen satsaamalla 1990-luvun laman jälkeen.

Syitä muutokselle voi etsiä monesta suunnasta. Selkeintä on tietenkin todeta ay-liike täysin vastuuttomaksi, mitä se tietenkin on.

Toisaalta voidaan hiukan miettiä menneitä ja havaita maan eliitin toimineen hyvä veli -hengessä moraalisesti ala-arvoisesti jakaessaan valtaa ja mammonaa keskenään. Kyllähän kaikki muistavat vaikkapa Vehviläisen tai Wallinin asuntokiemurat, jotka luovat taustalla sitä pohjavirettä, josta ay-liikkeen nyt nähty vastuuttomuus on kasvanut.

Valitettavasti ay-liike on kuitenkin ymmärtänyt Suomen talouden tilanteen täysin väärin. Se ei ole nyt suhdannekuopassa vaan paljon syvemmässä kriisissä, jonka taustalta löytyy epäonnistumisia yritystoiminnassa, kyvyttömyyttä toimia eurooppalaisen yhteisvaluutan luomien raamien puitteissa sekä leväperäisyyttä julkisten palvelujen ja maailmanparantamisen tason määrittämisessä.

Tässä tilanteessa ainoa kysymys kuuluukin, onko Sipilän hallituksella ns. munaa tehdä oikeita päätöksiä. Alku ei lupaa hyvää, kun pääministeri epäonnistumisensa jälkeen ensimmäiseksi puhuu lisäleikkausten välttämisestä. Minusta hänen tulisi keskittyä suomalaisen yhteiskunnan kilpailukyvyn palauttamiseen eikä ay-liikkeen tai kansan ymmärtämättömän osan nuoleskeluun.

Tosiasia kuitenkin on, ettei Suomi nouse nykyisestä tilanteesta kuin kilpailukykynsä palauttamalla. Lyhyellä tähtäimellä olisi löydettävä keinot markkinatalousehtoisten työpaikkojen lisäämiseksi. Ja pidemmällä tähtäimellä suomalaisen osaamisen ylläpitämiseksi sellaisella tasolla ja sellaisilla aloilla, joiden kautta taloutemme palautuu globaalisti kilpailukykyiseksi.

Siinä ei auta sen enempää ay-liikkeen kuin kansalaistenkaan nuoleskelu. Eikä edes vuorineuvosten edessä pokkurointi tai kehitysmaista peräisin olevan väestönosan raju kasvattaminen. Sen sijaan rationaalisesta ajattelusta ja uskalluksesta toteuttaa järkevät päätökset vastustuksesta huolimatta saattaisi olla apua.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Iloinen veronmaksaja?
Paljonko kolmen viikon ja 1300 turvapaikanhakijan tahti maksaa?
Budjettikuri näyttää pitävän

Akanoita

Suomen Kuvalehti julkaisee "Jyviä ja akanoita" -palstallaan kaikenlaisia mielenkiintoisia otteita muista lehdistä. Joskus niissä on mainioita oivalluksia eli jyviä ja joskus taas erityisen huvittavia lapsuksia tai kirjoitusvirheitä eli akanoita.

Kun tänä aamuna luin Helsingin Sanomat törmäsin kolmeen varsin merkittävään akanaan. Koska ne olivat hyvin hämmästyttäviä ja paljon sanojastaan kertovia, päätin jakaa löydökseni arvoisan lukijani kanssa.

Ensimmäinen kuuluu näin: "Latinalaisessa Amerikassa hallitusten vasemmistolaisuudella tai oikeistolaisuudella on viime vuosina ollut vähemmän merkitystä kuin sillä, valitsevatko ne linjakseen sääntelyn vai kaupan vapauttamisen. Vapaakaupan valinneissa maissa kasvu on jatkunut samalla, kun Brasilia on sukeltanut taantumaan."

Ja toinen puolestaan menee tähän tapaan: "saapuvan sähköpostin määrästä ja siihen muka liittyvästä stressistä on hyväksyttyä valittaa, mutta tulosten mukaan saapuva posti ei aiheuta stressiä. Sitä aiheuttaa ennemminkin vastaamiseen käytetty aika."

Eikä siis kahta ilman kolmatta: "EU:n rajoja vahtivan Frontexin mukaan peräti 107 500 siirtolaista ylitti Euroopan unionin rajan heinäkuussa. Ennätysluku vahvistaa käsitystä siitä, että siirtolaisten määrän aiheuttama humanitaarinen kriisi on nopeasti voimistumassa." 

Näiden myötä toivotan kaikille mukavaa ja akanoista vapaata torstaita!

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Hyllyttikö Ruotsi sensuroidun kuunnelman mellakoinnin pelossa
Paavo Rautio osoittaa syvällistä ymmärtämättömyyttä
Ruotsin eilisiltaiset maahanmuuttajamellakat mediassa

Poliittinen ilkivalta johtaa yhteiskuntaan joka ei ole hyvä edes idiooteille

Ministeri Alexander Stubbin koti joutui öisen ilkivallan kohteeksi. Teko on tuomittu kaikkialla ja minun on hyvä yhtyä joukkoon.

Samalla haluan osoittaa tekijöille syvän halveksuntani. Ja mikäli teko osoittautuu poliittisesti motivoituneeksi todeta, että tekijät ovat astuneet sellaiselle tielle, jonka päässä on yhteiskunta joka ei ole kenellekään hyvä. Ei edes idiooteille.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Vihatekojen sarja jatkuu Helsingissä
Pelko sulkee silmät ja korvat
Poliittinen väkivalta

Lapsille voidaan tarjotaa vain kilpailemisen sisältävää liikuntaa tai ei liikuntaa lainkaan

Suomessa on viime aikoina kovasti valitettu sitä, ettei nuorille järjestetä sellaisia liikuntaharrastuksia, joihin ei liittyisi lainkaan kilpaileminen. Näin teki esimerkiksi HS:n mielipidesivulla kasvatustieteen maisteri Elina Pulli.

Minäpä kerron itsekin lasteni pienenä ollessa nuorten liikuttamiseen osallistuneena: syy on siinä, kuinka nuorten vapaaehtoinen liikuntaharrastus on Suomessa organisoitu. Ja siinä kuinka tämä tosiasia määrää sen, miten koko nuorison liikuntaharrastukselle saadaan tekijöitä.

Siinä missä meillä on julkisrahoitteinen musiikkiopistojärjestelmä kuukausipalkkaa nauttivine opettajineen tai taidekouluja niinikään työstään kunnan maksamien korvauksen saavine ohjaajineen liikunta on jätetty vapaaehtoistyöntekijöitä käyttävieen urheiluseurojen harteille. Nekin saavat jonkin verran julista tukea, mutta käytännössä lasten ohjaamisesta vastaavat joidenkin lasten innokkaimmat vanhemmat, jotka uhraavat vapaa-aikansa yhteiseksi hyväksi ilman korvausta.

Siinä urheiluseurassa, jossa itse toimin otettiin pienimpien lasten ryhmissä linjaksi Nuori Suomi -hengen innoittamana aikanaan se, ettei kilpailemista sisällytetty urheilukoulun ohjelmaan lainkaan. Näin saatiin kyllä lapsia mukaan ryhmiin ihan kuin ennenkin, mutta heistä kukaan - siis ei yksikään - siirtynyt kilpaurheilun piiriin. Eikä heidän vanhempiaan tullut mukaan seuratyöhön.

Kun samalla vanhempia lapsia lopetteli omia kilpauriaan koulun tai muiden syiden takia, uhkasivat seurasta loppua lasten liikunnan vetäjät ja muut toimijat - eli kilpailevien lasten vanhemmat. Kun tästä kilpailuttomasta ja tasa-arvoisesta toimintatavasta luovuttiin ja kilpaileminen palautettiin urheilukoulun ohjelmaan, siirtyi sieltä kilpailutoimintaan mukaan myös uusia lapsia ja seura sai heidän äideistään ja isistään uusia tekijöitä. Kun monet heistä ryhtyivät vetämään lasten liikuntaryhmiä, pystyttiin urheilukoulua ja ylipäätään koko seuran toimintaa jatkamaan kilpailevien lasten vanhempien ansiosta.

Koska liikunnassa on siis kysymys aikuisten ilman korvausta tekemästä vapaaehtoisesta työstä, ei ketään voi pakottaa tekijäksi. Koska käytäntö on opettanut, että ainoa tapa motivoida ihmisiä urheiluseurojen aktiivijäseniksi näyttää olevan lasten kilpaharrastus, on selvää, ettei kilpailusta voi luopua lasten liikuntaharrastuksissa.

Ei ainakaan niin kauaa, kun kilpailemiseen negatiivisesti suhtautuvat vanhemmat eivät itse vaivaudu mukaan seuratoimintaan eikä julkista kukkaroa avata maksamaan lasten liikuntaa vetäville ammattiohjaajille. Näistä kumpikaan ei vaikuta tällä hetkellä realistiselta vaihtoehdolta, joten käytännössä meille jää vain kaksi mahdollisuutta: joko lapsille tarjotaa kilpailemisen sisältävää liikuntaa tai heille ei tarjota liikuntaa lainkaan. Minusta ensimmäinen vaihtoehto on äärettömän paljon parempi kuin jälkimmäinen.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Väkivaltakasvatusta nuorille
Hiihtäminen on parasta liikuntaa
Juha Lallukka: positiivinen dopingin antisankari

Musta Pekka mukana Pekingin MM-kilpailujen keihäänheittossa

Yleisurheilun MM-kilpailut alkavat ensi viikonloppuna. Suomesta lähtee kisoihin 17 urheilijan joukkue, jonka mitalimahdollisuuksien sanotaan ennakkoarvioissa (esimerkki, esimerkki) lepäävän pelkästään kahden keihäsmiehen, Tero Pitkämäen ja Antti Ruuskasen varassa.

Toki Tero ja Antti ovat ykköstykkimme heitettyään koko kauden luotettavasti ja majaillessa juuri tällä hetkellä maailmantilaston neljännellä (89,09) ja viidennellä (88,98) sijalla. Mitalitoiveet ovat siis realistisia - etenkin kun molemmat ovat jo nyt arvokisavoittajia.

Mutta ajatellanpa mistä suomalaiset spekuloijat puhuisivat, mikäli Teroa ja Anttia ei olisi. Olisiko vallalla voivottelu siitä, ettei meillä ole mitään mahdollisuuksia mitaleihin.

Vai puhuttaisiinko siitä, että Suomen menestyksen mahdollisuudet lepäisivät keihäänheittäjien hartioilla. Tai oikeastaan vain yhden sellaisen.

Ari Manniohan on maailmanlistan seitsemäntenä ennätyksellään 86,82. Muut suomalaiset tulevat kaukana perässä, eikä heihin voisi asettaa odotuksia sen enempää kuin minkään muunkaan lajin suomalaisiin.

Mutta Ari Mannio on siis maailmantilaston seitsemäs ja Helsingin vuoden 2012 EM-kisojen pronssimies. Niinpä suomalaiset spekulantit epäilemättä pohtisivat ja toivoisivat Manniolta täydellistä suoritusta.

Jos sellainen 86-87 metrin kaari irtoaisi, olisi odotettavissa jopa mitali. Ei ehkä kultainen, mutta ehkäpä hopea tai pronssi. Kovasti tutkittaisiin tilastoja ja todettaisiin että kaksi vuotta sitten Moskovassa koko kilpailun voittoheitto kantoi 87,17 ja pronssille riitti 86,23.

Eipä siis nytkään unohdeta Ari Manniota kisaspekulaatioista. Teron ja Antin takana hän saattaa keskittyä kilpailuun ilman sen suurempia paineita ja siten aiheuttaa yllätyksen tärkeimmällä hetkellä.

Mutta muistetaan samalla, että tänä vuonna keihään taso on ollut kovempi kuin vuosiin eikä yhtään mitalia ole vielä ratkaistu. Ennen palkintopallia on keppi saatava karsintakilpailun aikana jatkoon asetetun rajan yli ja itse loppukilpailussa niin kauas, ettei edelle pääse ainakaan kahta muuta heittäjää enempää.

Sellainen kaari ei ole jokapäiväistä leipää edes Pitkämäelle tai Ruuskaselle, vaan vaatii myös heiltä lähes täydellistä onnistumista. Niin myös Ari Manniolta ja kaikilta ulkomaisilta keihäshirmuilta.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Falunin lumikarkeloista
Antti Ruuskaselle kultaa ja minulle vanhoja muistoja
Karjalaiselle kultaa - mutta onko kaikki nyt hyvin?

Iloinen veronmaksaja?

Luin Helsingin Sanomien yleisönosastosta Sirkka-Liisa Rautioahon kirjoituksen otsikolla "veroja maksaa mielellään, kun tietää, mihin ne menevät". Otsikko ei kuitenkaan vastannut kirjoituksen sisältöä, jota voisi kuvailla näin: veroja maksaa mielellään, kun tietää rahojen menevän järkeviin tarkoituksiin.

Tämä asettaa poliitikoille kovan haasteen useistakin syistä. Ensimmäinen ja vaikein on varmasti se, että ihmiset ovat erimielisiä siitä, mitkä verojen käyttömuodot ovat oikeutettuja. Klassinen liberaali hoitaisi verotuksen kautta vain julkisten palvelujen vähimmäistason, kun taas klassinen sosialisti haluaisi järjestää lähes koko yhteiskunnan julkisten palvelujen kautta.

Suomessa vallitsee vain vähän erimielisyyttä esimerkiksi koulutuksen, perusterveydenhuollon ja turvallisuuden tarpeellisuudesta. Siten niihin maksettaneen veroa hyvinkin mielellään. Sen sijaan esimerkiksi monenlaisten maailmanparannuskulujen maksuhalukkuuteen hyvin monet suhtautuvat varsin kriittisesti.

Pohditaanpa hetki koulutusjärjestelmämme rahoitusta. En usko Suomesta löytyvän montaakaan ihmistä, jonka mielestä koulutuksen Suomessa ei tulisi olla mahdollisimman hyvää. Kuitenkin meilläkin halutaan valtion rahapulassa säästää juuri koulutusmenoista. Vaihtoehto olisi ainakin periaatteessa suuremman rahasumman investoiminen koulutukseen.

Jos näin tehtäisiin, olisi meillä jälleen kaksi vaihtoehtoa. Joko tekisimme budjetissa sisäisiä siirtoja, jolloin koulutukseen panostettu lisämääräraha olisi pois jostain muusta - vaikkapa maailmanparannuksesta.

Tähän ajattelutapaan liittynee hallituksen päätös vähentää kehitysyhteistyövaroja. Näin suomalaisten tärkeimmiksi kokemat palveut tulevat priorisoiduksi vähemmän tärkeiden edelle.

Yksi verotukseen liittyvä mielenkiintoinen seikka liittyy ajatukseen varallisuuden alkuperästä ja siis viimekätisestä omistusoikeudesta. Sosialistisesti ajattelevan mielestä kaikki yhteiskunnassa liikkuva raha on viime kädessä yhteiskunnan omaa, jolloin verotuksella voi kerätä rahaa niin paljon kuin tarvitaan. Tämä ajattelutapa on taustalla esimerkiksi silloin kun yhteiskuntasopimuksen osaksi on vaadittu suurituloisten verotuksen kiristämistä, koska heidän osallistamisensa tulonsiirtojen ulkopuolisina on muilla tavoilla vaikeaa.

Liberaali puolestaan ajattelee siten, että yhteiskunnan varallisuus ja siis myös verotettava tulo syntyy ihmisten ahkeruuden tuloksena ja kaikki raha on viime kädessä siis ihmisen omaa. Niinpä hän pitää verotusta maksuna, jonka vastineeksi yhteiskunta järjestää häntä varten tietyt palvelut. Tällöin hän saattaa katsoa, että hyväksi katsomiensa palveluiden yli menevä veronkeruu on oikeastaan varkautta.

Verotukseen liittyy myös tasapaino sen välillä, mikä osa kunkin hankkimista varoista pysyy hänen omassa päätösvallassaan sen sijaan että se annettaisiin yhteiskunnan käytettäväksi. Tässä asiassa näemme jälleen ääripäinä klassisen liberaalin ja sosialistin, joista ensimmäinen haluaa oikeuden omien varojensa käyttämiseen ja jälkimmäinen haluaa elämänsä järjestyvän yhteisesti rahoitettavien palvelujen kautta.

* * *

Tämä kirjoitus on ollut enemmän tajunnanvirtaa kuin suurin osa muista kirjoituksistani. Tahdon kuitenkin lopuksi pohtia parilla sanalla verotuksen alkuperäistä luonnetta. Esimerkiksi keskiajan Suomessa ihmiset elivät hajallaan pienissä kyläyhteisöissä viljellen ja kaskeamalla maata sekä metsästäen ja kalastaen.

Kun Ruotsin kuningas käännytti esi-isämme kristinuskoon, hän ei tehnyt sitä pelkästään uskonnollisesta innosta. Päin vastoin, hän halusi saada osuutensa suomalaisten työn hedelmistä. Niinpä Suomeen järjestettiin nopeasti verotusjärjestelmä sekä kirkon että kuninkaan hyväksi.

Vastineeksi kuningas lupasi ennen kaikkea suojelua venäläisiä vastaan. Ja kirkko iankaikkisen elämän. Ainakin kuninkaan lupaus jäi kuitenkin pitkälti sanahelinäksi, kuten Suomen historia iso- ja pikkuvihoineen karusti osoittaa. Ja onhan ensimmäinen sisällissotamme, eli Nuijasotakin, katsottava kohtuuttoman verotuksen takia syntyneeksi.

Verokarhun karhean käden ja siitä saatavien vähäisten vastapalvelusten seurauksena iso osa suomalaisista tympääntyi veronmaksuun ja siirtyi asumaan erämaihin veronkeruun tavoittamattomiin. Näin Suomi siirtyi kokonaisuudessaan vakituisen asutuksen pariin. Verottaja kuitenkin seurasi perässä ja kuninkaan tulot sen kuin kasvoivat.

Anekdoottina kerrottakoon, että silloisella Uudenmaan Pyhäjärvellä tiedetään Jaakon, Juhanin ja Annan vielä vuoden 1750-paikkeilla muuttaneen keskelle korpea verotusta karkuun. Kruunun pitkä käsi tavoitti veropakolaiset kuitenkin jo viiden vuoden kuluttua, jolloin heidänkin tehtäväkseen tuli yhteisen kuninkaan kassan kartuttaminen.

Edelle kirjoitetusta näemme, että historian perusteella verot ovat rahojen pakko-ottoa niiden omistajilta. Kuten tämän kirjoituksen alkupuolelta näemme, niitä käytetään nykyisin paljolti maksajan kannalta hyödyllisiin tarkoituksiin, joten maahamme on syntynyt sellainenkin ilmiö kuin "iloinen veronmaksaja", jollaiseksi tämän kirjoituksen innoittanut henkilökin tunnustautuu.

Toisaalta verotuksen historian valossa minusta olisi oikeutettua, että verovaroja kerättäisiin ainoastaan niihin tarkoituksiin ja sellaisina määrinä, joihin maamme väestön enemmistö antaa suostumuksensa. Siksi kannatan nykyisen hallituksen pyrkimystä keskittyä verotuksessa kansan kannalta oleellisten palvelujen rahoittamiseen ja maailmanparannusmenoista tinkimiseen.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
TEM:in Tiainen hoitaisi pitkäaikaistyöttömyyden syiden sijasta niiden oireita
Lääkäreiden veronkierto
Veronkierto on vasemmiston mielestä hyväksyttävää

Hyllyttikö Ruotsi sensuroidun kuunnelman mellakoinnin pelossa

Helsingin Sanomat uutisoi Ruotsin Sisuradion hyllyttäneen hupikuunnelman. Syyksi kerrotaan, että sen kielenkäyttö on sopimatonta. 

Lehti on julkaissut myös ilmeisesti ongelmia aiheuttaneen kuunnelman kohdan. Se kuuluu yhden roolihenkilön sanomana näin: "rättipäät on raiskannu meitin Jannikan!"

Onneksi lehden lainaus on hiukan pidempi ja siitä ilmenee, että on tapahtunut vain "raiskauksen yritys", eikä sekään ollut rättipäiden tekemä. Sen sijaan tyttö kertoi kuunnelmassa potkaisseensa liian läheiseen yhteyteen pyrkivää "taateleille", jolloin tämä oli jäänyt maahan uikuttamaan.

* * *

Ottaen huomioon ruotsalaisen seksuaaliväkivallan todellisuuden voidaan nyt sensuroidun kuunnelman todeta olleen jo valmiiksi poliittisesti korrektiksi muokatun, koska raiskausta yrittäneen annetaan ymmärtää olevan kantaruotsalainen. Siksi on merkillepantavaa, että se sellaisenakin herätti hyllytykseen johtaneen reaktion.

Minusta tapahtunut viittaa ruotsalaisen yhteiskunnan muuttuneen niin hauraaksi, että ainakin jotkut sikäläiset pelkäävät vähäisenkin risahduksen saattavan johtaa sekasortoon. Samaan viittaa myös huvittavia piirteitä saanut ihonvärisenä kaupattuihin laastareihin liittyvä keskustelu.

Pelko kaaoksesta Ruotsin suurten kaupunkien lähiöissä saattaa toki olla aiheellinen. Kaikkihan muistamme parin vuoden takaiset maahanmuuttaja-mellakat, joiden syyn sanottiin olevan uusruotsalaisista käytetyn halventavan kielen, jota sanottiin ilmenneen poliisia päin hyökänneen aseistautuneen miehen tultua ammutuksi.

Ilmeisesti Sisuradio ei siis halua synnyttää humanitaarisen maahanmuuton suurvallassa uusia väkivaltaisuuksia vaan tyytyy hyllyttämään jopa itsesensuroidut kuunnelmat. Tanskan ulkoministeriä lainatakseni: olen jälleen kerran onnellinen, etten asu Ruotsissa...

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ruotsin eilisiltaiset maahanmuuttajamellakat mediassa
Miksi Ruotsin rakettisota salataan suomalaisilta
Ruotsin mellakat jääkiekon maailmanmestaruuden jälkeen

Paljonko kolmen viikon ja 1300 turvapaikanhakijan tahti maksaa?

Helsingin Sanomat kertoi aamulla, että kolmen viimeisen viikon aikana Suomeen on saapunut 1300 spontaania turvapaikanhakijaa. Mikäli sama tahti jatkuisi koko vuoden, kolkuttelisi rajoillamme yhteensä 22 533 henkilöä odottamassa lupaa jäädä maahamme.

Mikäli näille hakijoille myönnettäisiin turvapaikkoja samaan tahtiin kuin aiemminkin eli noin 45 prosentille, tarkoittaisi tämä että Suomeen asettuisi 1050 kiintiöpakolaisen lisäksi hiukan yli 10 000 kehitysmaalaista. Yhteensä siis reilut 11 000 tulijaa.

Norjassa on laskettu, että jokainen turvapaikan saanut irakilainen tulee elinaikanaan maksamaan noin seitsemän miljoonaa kruunua eli pyöreästi 800 tuhatta euroa. Jos oletamme jokaisen tulijan kustannukseksi Suomessa saman, maksaisi koko tämän vuoden tulijajoukko suomalaiselle veronmaksajalle yhteensä noin kahdeksan miljardia euroa.

Itseni ja lukijan ymmärryksen lisäämiseksi palautan mieliin, että Suomen hallitus on juuri tuonut julkisuuteen ensi vuoden budjetin. Se on tehty 5,3 miljardia euroa alijäämäiseksi.

Tästä voimme tehdä sen johtopäätöksen, että tämänhetkisellä tahdilla maahamme vyöryvät turvapaikanhakijat ovat Suomen talouden kannalta noin puolitoistakertainen ongelma valtion velkaantumiseen verrattuna; olettaen että tahti jatkuu vuoden ajan samana.

Toisen vertailukohteen saamme vertaamalla tuota kahdeksaa miljardia suuryhtiöidemme tuloksiin. Esimerkiksi Nokian tämän vuoden alkupuolen tulos oli noin 556 miljardia miljoonaa. Tämän perusteella laskettuna voidaan turvapaikanhakijoiden elinaikaisen taloudellisen kustannuksen kolmen viimeisen viikon tulijatahdilla olevan vuodessa noin kahdeksan Nokian liiketuloksen kokoinen.

Ja vielä viimeisenä vertailuna otan koko Suomen vuotuisen verokertymän (valtio, kunnat ja sosiaaliturvarahastot). Se oli viime vuonna noin 90 miljardia, eli 11 000 oleskeluluvan saaneen turvapaikanhakijan elämänsä aikana aiheuttama kustannus vastaa noin yhdeksää prosenttia maamme koko verokertymästä.

Edelle kirjaamani vertailut ovat hälyttäviä. Niiden perusteella ei voi todeta muuta kuin että Suomen hallituksen on syytä ryhtyä mahdollisimman pikaisesti tehokkaisiin toimenpiteisiin maahantulijavyöryn hillitsemiseksi.

Tässä tarvitaan niin kotimaisia toimenpiteitä kuin eurooppalaista yhteistyötä. Eikä aikaa ole hukattavaksi, koska jokainen viikko maksaa suomalaiselle veronmaksajalle 156 miljoonaa euroa.

Vaadin siis hallitukselta ja eduskunnalta toimenpiteitä! Heti!

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
RKP:n Carl Haglund haluaa kunnille pakolliset mamu-kiintiöt
Helsingin Sanomat kiihkoilee maahanmuutosta
Vesa Puuronen puhuu viisaita

RKP:n Carl Haglund haluaa kunnille pakolliset mamu-kiintiöt

Ruotsalaisen kansanpuolueen puheenjohtaja Carl Haglund haluaa, että Suomeen otettaisin ehdottomasti enemmän pakolaisia ja turvapaikanhakijoita ja että maamme kunnat pakotettaisiin humanitaaristen maahanmuuttajien kiintiöihin. Hän haluaisi myös poistaa kunnilta oikeuden valita sijoitettavat tulijat. Tällaiseen muutokseen tarvitaan entisen puolustusministerin mukaan vain poliittista tahtoa.

Haglundin ulostulo vetää professorinkin hiljaiseksi. RKP:n puheenjohtaja ja ilmeisesti myös hänen puolueensa näyttäisi siis kannattavan pakkokeinoja maahanmuuttokysymyksissä? Näin siis huolimatta kansan mielipiteestä, joka kaipaa pikemminkin maahanmuuttopolitiikan tiukentamista kuin lisää kehitysmaalaisia Suomeen elätettäviksi?

Minä toivon, että tieto Haglundin ja RKP:n näkemyksestä leviäisi mahdollisimman laajalti ihmisten keskuuteen. Siksi pyydän, että Yleisradio uutisoisi asiasta näyttävästi pääuutislähetyksessään ja järjestäisi asiasta keskusteluohjelmia puolueettomine virallisiin tilastoihin perustuvine tietopaketteineen suurimpien humanitaaristen ihmisryhmien koulutustasosta, työllistymisestä Suomessa, tuloista tai kustannuksista, rikollisuudesta jne...

Soisin myös maamme muun valtamedian ottavan asiakseen Haglundin idean saattamisen yleiseen tietoisuuteen. Esimerkiksi kaupallinen TV voisi uutisoida asiasta, samoin lehdet voisivat kommentoida miehen ulostuloa pääkirjoituksissaan ja erityisesti iltapäivälehdet lööpeissään.

Näin Callen idea tulisi koko kansan punnittavaksi ja kaikilta puoliltaan ruodituksi. Perusteellisen yhteiskunnallisen keskustelun jälkeen koko pakkosijoituskysymyksen voisi ratkaista neuvoa-antavassa kansanäänestyksessä, jonka pohjalta mahdollisesti tarvittavat lakimuutokset voitaisiin tehdä poliittisella päätöksellä.

Kansanäänestyksen kysymys voisi olla seuraava: "pitäisikö Suomen ottaa vastaan nykyistä enemmän pakolaisia ja turvapaikanhakijoita sekä pakottaa kaikki kunnat ottamaan heidät asutettaviksi ja elätettäviksi riippumatta vastaanottajien omasta tahdosta".

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Maahanmuuttajat näkyvästi esillä Pietarsaaressa
Hallitus haluaa naisten juoksevan pakoon miehen nähdessään
Hallitus haluaa hoitaa koko maailman pitkäaikaissairaat terveiksi!

Budjettikuri näyttää pitävän

Suomen hallitus on saanut valmiiksi suuntaviivat ensi vuoden budjetille. Se on odotetun ankea ja yksityiskohdista voisi kinata pitkäänkin. Itse en esimerkiksi pidä tutkimukseen ja koulutukseen kohdistuvia supistuksia järkevinä.

Tosiasia kuitenkin on, että Suomen julkisen talouden tila on jo useiden vuosien aikana ollut hallitsemattomassa luisussa kohti katastrofia ja nyt on pakko tehdä kovia päätöksiä, joista jokainen voidaan irrallisena kyseenalaistaa. Käsillä olevan tilanteen taustana on paitsi julkisten toimintojen laajuus, niin myöskin yksityisen sektorin sakkaaminen erityisesti Nokian kännykkäbisneksen ja luhistuttua.

Siksi budjetin teossa keskeisessä asemassa on ollut maamme taloudellisen nousun edellytysten parantaminen ja toisaalta jukisen sektorin sopeuttaminen käytettävissä olevaan rahoitustasoon. Ensinnäiseen kohtaan pyritään vastaamalla esimerkiksi alentamalla pieni- ja keskituloisten verotusta ja työtulovähennystä kasvattamalla. Jälkimmäiseen taas monenlaisilla menoleikkauksilla kehitysavusta koulutukseen, erityissairaanhoitoon ja lasten päivähoitoon. Tälle välille menee työttömyysturvamenoista tinkiminen.

Minä olen pääosin tyytyväinen hallituksen linjauksiin. Ensinnäkin se teki, mitä lupasi. Näin äänestäjät ovat nyt saaneet vastinetta vaaliuurnilla antamalleen valtakirjalle. Toiseksi se osoitti pystyvänsä toimimaan yhtenäisesti Suomen parhaaksi. Tämä on tärkeää sitä kauhukokemusta vastaan, jonka edellinen hallitus meille tarjosi.

Sen sijaan minua harmittaa, etteivät hallituksen päätökset olleet likimainkaan riittäviä, vaan budjetti on edelleen viitisen miljardia alijäämäinen. Tämä asettaa Suomen ja sen hallituksen seuraavien vuosien aikana kahden vaihtoehdon eteen. Joko saamme talouden nousuun, jolloin julkinen sektorikin tulee rahoitetuksi. Tai sitten talous jatkaa mateluaan ja joudumme ajamaan alas entistä enemmän julkisia palveluja ja tulonsiirtoja.

Seuraavaksi on mielenkiintoista ja todennäköisesti huvittavaa kuunnella sitä kitinää ja rutinaa, johon varsinkin jakopolitiikkapuolueet ryhtyvät. Tai no, johan he aloittivat Pekosen (vas), Antti Lindtmanin ja Rinteen (sd) suulla. Kaksi ensimmäistä haluaisi ilmeisesti varmistaa korkean työttömyysasteen jatkossakin ja jälkimmäinen ratkoa talousongelmat tuottamalla huippuosaajia kehitysmaista.

Minä puolestani pidin valtiovarainministerin kahdesta lauseesta. Ensimmäinen on "velkaantuminen taitetaan tämän hallituskauden aikana ja velaksi eläminen loppuu kuuden vuoden sisällä". Ja toinen maamme taloustilanteeseen liittyen: "toivon sydämeni pohjasta, että en seiso tässä ensi vuoden elokuussa lausumassa samoja vuorosanoja.

Niinpä jään odottamaan minkälaisen yhteiskuntasopimuksen nyt tehty budjetti saa tuekseen. Toistaiseksi on nähty vain löyhiä puheita, joilla etenkin työntekijä- ja tulonjako-osapuoli on pyrkinyt vahvistamaan asemaansa. Toivottavasti tästä päästään nopeasti vakavaan analyysiin ja mahdollisuuksien hyödyntämiseen, jotta kaikkien suomalaisten tulevaisuus olisi nyt näkyvillä olevaa valoisampi. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Miksi Pyhäjoelle tarvitaan ydinvoimala?
Starttirahojen loppuminen alleviivaa kansalaispalkan tarvetta
Onko suomalainen sisimmässään sosialisti?

Paavo Rautio osoittaa syvällistä ymmärtämättömyyttä

Helsingin Sanomien toimittaja Paavo Rautio varoittelee monokulttuurisesta yhteiskunnasta. Kirjoitus on sikäli mielenkiintoinen, että se mainitsee esimerkkejä joihin voi tarttua. Tarkastellaan siis niitä.

Ensin Rautio rakentaa olkiukon ja ilmoittaa monokulttuuria Suomeen haluavien vaativan jonkinlaista heimoluonteista yhteiskuntaa, jossa vallitsevat tietyt stereotyyppiset ihanteet. Minä en tunnista tässä omaa ajatteluani: minä kaipaan avointa yhteiskuntaa, jossa vallitsee siltä osin yhteiset tavat, käytännöt, arvot ja tavoitteet, ettei eri väestöryhmien välille synny liiallista vastakkainasettelua olivat nämä osapuolet sitten varallisuuteen, etniseen taustaan tai mihin tahansa muuhun perustuvia. Näin tekee myös maahanmuuttokriittisten ihmisten ylivoimainen enemmistö.

Sitten Rautio ottaa esimerkiksi Jugoslavian hajoamissotien ajalta kroaatin, joka oli äärimmäisen kansallismielinen. Vastapuolekseen tämä sai yhtä kansallismielisen serbin, joka pani kovan kovaa vastaan.

Lopputuloksen tiedämme ja, toisin kuin toimittaja Rautio ilmeisesti kuvittelee, se alleviivaa monikulttuurisen yhteiskunnan nurjimpia puolia. Ja toimiii varoittavana esimerkkinä suomalaisille nykyisen kehitysmaista suuntautuvan kansainvaelluksen pyörteissä. Me emme voi vastaanottaa Suomeen enempää tulijoita kuin pystymme integroimaan yhteiseen arvomaailmaamme.

Seuraavaksi Rautio mainitsee minulle tuntemattoman ruandalaislehden, joka nostatti maan hutujen etnistä ylemmyyttä hallitsevia tutseja kohtaan. Tuloksena oli yksi kaikkien aikojen mittavimmista kansanmurhista. Myös se osoittaa monikulttuurisen yhteiskunnan riskit.

Kolmanneksi Rautio väittää Suomen jo olevan monikulttuurinen. Sitä se on ruotsalaisvähemmistöineen ollut aina. Siitä ei ole kuitenkaan seurannut monikulttuurille tyypillistä kaaosta, sillä sekä suomen- että ruotsinkieliset ihmiset ovat jakaneet samanlaiset arvot ja tavoitteet.

Maamme suomen- ja ruotsinkielisten kulttuurien suhteesta kannattaisikin ottaa oppia, sillä viime vuosina Suomeen tulleista kehitysmaalaisista syntyneet väestöryhmät eivät ole aina omaksuneet suomalaisen yhteiskunnan kanssa yhteensopivia arvoja ja käytänteitä, kuten pizzerioiden reviirikiistat, uskonnollis-poliittiset ääri-ilmiöt tai naisiin kohdistuva seksuaalirikollisuus osoittavat.

Mikäli tilanne jatkuu tällaisena jatkossakin, kasvaa yhteiskunnastamme kulttuuris-etniseen jakoon perustuva monikulttuurinen helvetti, jollainen on jo syntymässä länsinaapuriimme. Siksi Suomessa on syytä ottaa aikalisä ja keskittyä uusien humanitaaristen tulijoiden ottamisen sijasta aiemmin tulleiden integroimiseen suomalaiseen yhteiskuntaan.

Tästä syystä esitän niin Rautiolle kuin muillekin suomalaisille tulijoiden määrän rajaamista sellaiseksi, että onnistumme integroimaan heidät yhteiskuntaamme. Mitä tuloksellisempi kotouttamispolitiikka, sitä useammalle kehitysmaalaiselle voimme suoda uuden elämän Suomessa.

Lopuksi Rautio ottaa malliksi Pohjois-Korean. Siltä osin olen hänen kanssaan samaa mieltä, että se taitaa tosiaankin olla monokulttuurinen. Mutta se Rautiolta jää huomaamatta, että monokulttuurisuuden ohella maa on suljettu ja suunnitelmataloutta noudattava diktatuuri. Juuri ne ovat monokulttuurisuuden sijasta syynä maan alennustilaan.

Eikö Rautio ole huomannut, ettei Suomessa kukaan monikulttuurista kehitystä vastustava halua sen enempää maan sulkemista, suunnitelmataloutta kuin diktatuuriakaan? Ilmeisesti ei, vaan hän on tullut kirjoittaneeksi aiheesta, josta ei ymmärrä mitään. Ja mikä vielä pahempaa, tästä ymmärtämättömyydestä johtuen hänen johtopäätöksensä ovat täysin vääriä sekä todellisuudessa että suhteessa hänen esittämäänsä todistusaineistoon.

Minulle Raution ajatuksenjuoksusta seurasi epätodellinen olo. Voiko toimittaja enää osoittaa syvällisempää ymmärtämättömyyttä vai onko Paavo Rautio tehnyt kaikkien aikojen pohjat?

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Mitä tarkoittaa monikulttuurisuus?
Helsingin Sanomat kiihkoilee maahanmuutosta
Vesa Puuronen puhuu viisaita

Perussuomalaiset kyllästyi nimittelyyn

Perussuomalaiset on palkkaamassa juristin selvittämään voiko Suomessa leimata kokonaisia puolueita ja yksittäisiä poliitikkoja natseiksi ja fasisteiksi ilman perusteita. Luettuani uutisen pidin aluksi ajatusta täysin yliampuvana.

Hetken asiaa sulateltuani tulin kuitenkin siihen johtopäätökseen, ettei se ehkä olekaan ihan tyhmä ajatus. Näin etenkin siksi, että monet valtakunnan ykköslehdet ja kärkipään poliitikot ovat viime aikoina julkisesti harrastaneet tällaista nimittelyä.

Ainakin entinen ulkoministeri Erkki Tuomioja (SDP) on syyllistynyt tällaiseen retoriikkaan. Samoin presidentin veljenpoika Ville Niinistö (vihr.) on vihjaillut sen suuntaista.

Lehdistöstä esimerkiksi Helsingin Sanomien kolumnisti on myös harrastanut löyhää kielenkäyttöä. Rasisteiksi osaa perussuomalaisita on puolestaan nimitellyt kansanedustaja Silvia Modig (vas.) Kansan Uutisten sivuilla.

Google-haulla löytyy helposti lisää esimerkkejä. En siis tiedä onko mikään edellisistä ollut Perussuomalaisten mielessä heidän nyt ryhtyessään toimeen, mutta nopeasti koostamastani listasta ilmenee, että epäasialliset väitteet puolueesta ovat tämän kesän aikana muuttuneet tietyn poliittisen suuntauksen edustajien suussa lähes normaalipuheeksi. Siksi tälle asialle on syntynyt yleistä merkitystä, mikä puoltaa nimittelyn laillisuuden selvittämistä.

Epäasiallistahan ja lapsellistahan nimitteleminen on joka tapauksessa, mutta toisaalta jo natsien propagandakoneisto tiesi, että toistamalla tarpeeksi monta kertaa valhekin muuttuu todeksi ja tässä tapauksessa siis kannatuksesta kilpaileva puolue äänestäjien silmissä arveluttavaksi.

Tämä lienee myös epäasialliseen kielenkäyttöön sortuneiden vihervasemmistolaisten poliitikkojen tavoitteena. Kyse ei siis ole pelkästään huonosta käytöksestä vaan myös äärimmäisen likaisesta tavasta tehdä politiikkaa.

Jäämme siis odottamaan suurella mielenkiinnolla miten asia etenee. Käydäänkö juristin johdolla avoin pelisäänökeskustelu, vai astutaanko käräjäsaliin? Joka tapauksessa pelkkä prosessin käynnistäminen asiallistanee suomalaista poliittista keskustelua. Toivottavasti se samalla suuntaa sitä asiakysymyksiin kesän aikana pinnalla olleen loanheiton sijasta.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Nouseeko äärivasemmisto Suomessa?
Petteri Orpo myi Suomen laittomille maahanmuuttajille
Poliittista uuskieltä

Mitä tarkoittaa monikulttuurisuus?

Ylen verorahoitteinen toimittaja Anna Leppävuori on haastatellut paria asiantuntijaa siitä, mitä on monikulttuurisuus. Heistä mediakulttuurin professori kehottaa kaikkia sanaa käyttäviä määrittelemään mitä sillä tarkoitetaan.

Itse jutussa ns. asiantuntijat käyttävät nimitystä lähinnä siihen, että kulttuurit ovat saaneet vaikutteita oman perinteensä ulkopuolelta. Siis että esimerkiksi suomalaiseen kulttuuriin on tullut aineksia Ruotsista.

Minä en tarkoita sanalla monikulttuuri mitään tuollaista. En myöskään käytä sitä synonyyminä monietnisestä yhteiskunnasta. Sen sijaan tarkoitan sanalla sitä, mikä on tuon yhdyssanan luontevin tulkinta, jota Ylen jutussa ei jostain syystä edes mainita, vaikka minun käsittääkseni ainakin maahanmuuttokriittiset käyttävät sanaa aina juuri siinä merkityksessä.

Monikulttuurisuus tarkoittaa siis sitä, että samassa yhteiskunnassa esiintyy kaksi tai useampia erillistä kulttuuria. Tämä on tietenkin kaikkien yhteiskuntien normaalitila, jonka merkitys riippuu siitä, kuinka paljon nuo kulttuurit eroavat toisistaan. Usein puhutaankin alakulttuureista, kun tarkoitetaan vain hiukan toisistaan poikkeavia, usein lyhyikäisiä, kulttuureja.

Esimerkiksi Suomessa on yläluokka elänyt omalla tavallaan, joka on aina poikennut merkittävästi tavallisen kansan tavoista. Historiallisesti näitä kahta elämäntapaa on Suomessa yhdistänyt samankaltainen arvopohja, jonka juuret ovat kristinuskossa sekä antiikin filosofiasta juontuneessa perinteessä ja valistuksen ajan perinnössä.

Toisen maailmansodan jälkeen on myös suomalainen nuorisokulttuuri eronnut voimakkaasti vanhempien kulttuurista. Voimakkaimmillaan ikäluokkien aatteet ja elämäntavat lienevät poikenneet 1960- ja 1970-luvuilla. Nykyisin sukupolvien väliset kulttuurierot ovat merkittävästi pienempiä, mutta silti olemassa. Samalla kuitenkin marginaaliset ääriainekset ovat entistä radikaalimpia.

Kaksi edelle kirjoittamaani kotimaista esimerkkiä osoittavat myös monikulttuurisuuden ongelmat.

Yläluokan ja tavallisen kansan kulttuurien erillisyys ja risteävät intressit ovat aikojen kuluessa johtaneet Suomen maaperällä kahteen sisällissotaan (1596-97 ja 1918) huolimatta yhteisestä arvopohjasta. Rajojemme ulkopuolella vastaavista kulttuurieroista on kasvanut myös vielä kielteisempiä ilmiöitä kuten maaorjuus, jossa talonpoika oli sidottu pakolla kartanonherransa maille.

Vanhempien ja nuorison kulttuurienkaan erot eivät sukupolvien yhteisestä geeniperimästä huolimatta ole jääneet ilman kielteisiä seurauksia. Perheiden sisällä on esiintynyt paljonkin erimielisyyksiä ja tragedioita.

Merkittävin seuraus sukupolvien välisistä kulttuurieroista lienee kuitenkin ollut 1960-luvun loppuvaiheen kehityksen kärjistyminen 1970-luvun alussa radikaalin stalinistisen nuorisoliikkeen nousuun, joka haki tukea itäisestä suurvallasta ja olisi valtaan päästyään todennäköisesti tuhonnut maamme itsenäisyyden tai ainakin taloudellisen hyvinvoinnin ja sananvapauden.

Nykymaailmassa monikulttuurisuus on käsillä erityisesti silloin, kun samassa yhteiskunnassa esiintyy kaksi tai useampia arvomaailmaltaan erilaista kulttuuria. Mikäli kulttuurit sopeutuvat toisiinsa ne lopulta sulautuvat keskenään, kuten on käynyt esimerkiksi "kalevalaisen" suomalaisen ja germaanisen ruotsalaisen kulttuurin välillä. Siksi Suomen ja Ruotsin kulttuurit olivat varsin samankaltaiset viime vuosikymmenille asti, ellei lasketa merkittävää eroa näiden kansakuntien varallisuudessa.

Aina kulttuurit eivät kuitenkaan sulaudu toisiinsa. Esimerkiksi Pohjois-Amerikassa alkuperäiskulttuurit eivät sopeutuneet eurooppalaiseen kulttuuriin, vaan käytännössä hävisivät pois.

Sen sijaan islamin eri suuntaukset ovat monissa maissa eläneet enemmän tai vähemmän tasavertaisina ja synnyttäneet aika ajoin uskontoryhmien välisiä konflikteja. Jopa sosialistisen Jugoslavian purkautuessa eri uskontoryhmien välinen vihanpito johti pahimmillaan joukkomurhiin.

Juuri nyt Eurooppaan suuntautuu valtava muuttoaalto monien erilaisten kulttuurien piiristä. Eniten huomiota on saanut islamilainen kulttuuripiiri, johon sisältyy sellaisia länsimaisen kulttuurin kanssa yhteensopimattomia piirteitä kuin naisten alistaminen ja uskonnollisen shria-lain pitäminen ensisijaisena ohjeena länsimaisen lainsäädännön sijasta.

Erityisen ongelmalliseksi islamin tekee kyseisen uskonnon pyhiin teksteihin ja perimätietoon kirjattu pyrkimys alistaa koko muu maailma valtaansa - ellei muuten niin väkivalloin. Samoin islamin uskosta luopumisen sanktiointi kuolemalla on täysin ristiriidassa länsimaille tärkeän uskonnonvapauden kanssa.

Monikulttuurisuuden kannalta nämä piirteet ovat erityisen ongelmallisia, sillä ne eivät tarjoa minkäänlaista lähtökohtaa kulttuurien väliselle sulautumiselle, vaan pikemminkin lietsovat kulttuurien välistä ristiriitaa. Lisäksi ongelmaa lisää se, että islam dogmaattisuudessaan heikentää siihen uskovien kykyä menestyä länsimaisessa yhteiskunnassa, mikä johtaa etnis-kulttuurisen syrjäytyneistön syntyyn, joka edelleen provosoi kateutta ja rikollisuutta yhteiskunnan muita jäseniä kohtaan.

Edelle kirjoittamastani siis seuraa se, että vastustan monikulttuurisuuden eli usean toisistaan radikaalisti poikkeavan kulttuurin synnyttämistä maahanmuuton myötä Suomeen. Tämä on erityisen tärkeää siksi, että historia osoittaa monikulttuurisuuden käytännössä aina johtavan yhteiskunnan sisäisiin konflikteihin, jotka on sitä vakavampia, mitä enemmän kulttuurit poikkeavat toisistaan.

Tässä yhteydessä on merkittävää, että erityisesti dogmaattinen, omaa erityislaatuisuuttaan korostava ja yhteiskunnallisesti vanhakantainen islamilainen kulttuuri sisältää vahvasti yhteensopimattomia ristiriitoja demokraattisen, uskonnon- yksilön- ja mielipiteenvapautta kunnioittavan länsimaisen kulttuurin kanssa.

Siten näiden kahden kulttuurin esiintyminen tasavertaisina samassa yhteiskunnassa tulee väistämättä johtamaan ennemmin tai myöhemmin sekasortoon ja loppumattomaan kulttuurien väliseen vihanpitoon, joka toki saattaa ajoittain keskeytyä lyhytaikaisiksi rauhanomaisen rinnakkaiselon jaksoiksi purkautuakseen myöhemmin jälleen väkivallaksi tai jopa islamin valta-asemaan. Minä en tahdo tällaista tulevaisuutta jälkeläisilleni, enkä kenellekään muullekaan.

Tässä yhteydessä on lopuksi syytä tuoda esiin, että jokainen ihminen, jolla on edellytyksiä ja aitoa halua sopeutua suomalaiseen elämäntapaan ja joka on kykenevä elättämään itsensä (ja mahdollisen perheensä) omalla työnteollaan on minun puolestani tervetullut kotimaahani. Samoin kaikki länsimaisen arvomaailman kannalta hyväksyttävästä poliittisesta aktiivisuudestaan henkilökohtaista vainoa diktatuureissa kokeneet toisinajattelijat saavat minun tukeni väliaikaiselle turvapaikalle Suomessa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Irakissa pätevyys syrjäyttää sopivuuden
Helsingin Sanomat kiihkoilee maahanmuutosta
Ruotsinsuomalaistyttö Syyriassa

Irakissa pätevyys syrjäyttää sopivuuden

Luin juuri mielenkiintoisen uutisen. Sen mukaan Irak aikoo virtaviivaistaa hallintoaan vähentämällä erilaisia poliittisia huippuvirkoja. Samalla luovutaan erilaisista kiintiöistä ja ryhdytään täyttämään virat ammattitaidon perusteella.

Ilmoitukselle antaa uskottavuutta se, että varapresidentin virkansa menettävä nykyisen presidentin edeltäjä ja kilpailija on tukenut uudistusta. Samoin se, että muutoksen taustalla on korruptioon kyllästynyt kansa.

Toivon sydämestäni, että Irakin hallinto on tosissaan ja että se pysyy nyt valitsemallaan linjalla. Ja että maan kaikki etniset ryhmät hyväksyvät muutoksen myös silloin, kun niiden joukosta nousevat henkilöt nousevat johtoasemiin.

Näin Irak voisi saada myös rivinsä järjestykseen niin, että se pystyisi siirtämään maan pohjoisosia nyt hallitsevan ISIS-järjestön kalifaatin pois päiväjärjestyksestä. Sen tehtyään öljyrikkaan maan tulevaisuus voisi olla varsin mukava.

Samalla toivon, että myös Suomessa julkisten virkojen ja muiden työpaikkojen täytössä luovuttaisiin kaikenlaisesta etnisestä kiintiöinnistä. Siten myös meillä voitaisiin hallinnon ammattitaitoa ja toimivuutta parantaa. Muutos voitaisiin toteuttaa esimerkiksi Sipilän hallituksen toivoman yhteiskuntasopimuksen osana.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Piikki islamistien lihassa
Kuinka vallankäyttö, islam, terrori ja maahanmuutto ohjaavat tulevaisuuttamme?
Irakille viedyn demokratian tulevaisuudesta

Viekää marjatkin metsästä

Luonnonvarakeskus on ajatellut tuovansa kansalaisten käyttöön karttapalvelun, josta jokainen halukas voisi katsoa hyvän marjapaikan. Sitä varten se on tehnyt kyselyitä maanomistajille, jotka ovat kuitenkin ilmaisseet omia apajiaan kovin niukasti.

Tämä salailu on innostanut muutamia toimittajia moittimaan suomalaisten marjastajien itsekkyyttä. Esimerkiksi Mira Mäkelä vetoaa kolumnissaan siihen tosiasiaan, että marjasadosta suurin osa jää Suomessa poimimatta.

Mäkelältä ja muilta asiasta innostuneilta toimittajilta jää kuitenkin huomaamatta, että poimimatta jäävä marjasato ei kasva niiltä marjapaikoilla, jotka ovat aktiivisten marjanpoimijoiden tiedossa. Näin siksi, että niiltä paikoiltahan marjat kerätään joka tapauksessa.

Ainakin minun kesämökkini lähistöllä marjat katoavat joka kesä parhailta paikoilta, valitettavan usein vielä puoliraakoina ihmisten varmistaessa saaliinsa ennen kuin muut saman apajan tuntevat ehtivät saaliinjaolle. Hyvien karttapalvelujen avulla marjojen raakana keräämisen ongelma todennäköisesti pahenisi entisestään.

Itse olen aika laiska marjojen poimija, joten poimin marjoja lähinnä omalta mökkitontiltani. Sen sijaan olen hyvin innokas sienestäjä.

Minulle ei tulisi mieleenkään paljastaa omia sieniapajiani, sillä kerään ne tyhjäksi joka kesä itse. Koska tuntemillani sienestyspaikoilla ei käy muita, jätän pienet kantarellit ja suppilovahverot aina keräämättä, jotta voin seuraavana viikonloppuna poimia ne suureksi kasvaneina. Tämä lisää sienisaalistani merkittävästi joka kesä.

Paljastamalla paikat muille, pienenisi saaliini siis kahdesta eri syystä. Ensinnäkin sienistä osa menisi muiden suihin ja toiseksi joutuisin keräämään ne keskenkasvuisina saaliin menettämisen pelossa. Minulla on siis hyvät syyt pitää käyttämäni sieniapajat omana tietonani.

* * *

Luonnonvarakeskuksen erikoistutkija Mikko Kurttila kertoo, että laitoksella on jo nykyisin marjojen löytämistä auttava palvelu (joka näytti tätä kirjoitettaessa kärsiä häiriöstä). Sen avulla voi etsiä todennäköisiä marjapaikkoja, jotka on määritetty julkisten puustovarantotietojen perusteella.

Tällainen palvelu kuulostaa erinomaiselta, vaikka marjojen olemassaoloa ei voikaan taata. Palvelu kuitenkin auttaa halukkaita löytämään potentiaalisia kohteita marjankeräysretkilleen ilman, että se johdattaa heidät pelkästään niille marjapaikoille, joilta marjat tulevat muutenkin kerätyiksi.

Tästä hyötyy koko suomalainen yhteiskunta toisin kuin siitä, että verovaroin ohjattaisiin entistä suurempi joukko marjastajia niille paikoille, joiden marjat tulevat muutenkin kerätyiksi. Olisi siis hyvä, jos luonnonvarakeskus pitäytyisi marjastuskohteiden osalta nykyisessä palvelutarjonnassaan, mutta lisäisi ihmisten tietoisuutta sen olemassaolosta - itse en ainakaan ollut asiasta tietoinen ennen edelle linkitettyä Kurttilan haastattelua.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Pula luovuttavista koirista
Kuinka turvata kehitysyhteistyön ja luonnonsuojelun rahoitus?
Kyykärmes on terveellinen

Helsingin Sanomat kiihkoilee maahanmuutosta

Aloitan tällä kertaa suoralla Wikipedia-lainauksella.

"Ensimmäinen sortokausi oli ajanjakso 1899–1905, jolloin Venäjän keisarikunta pyrki lujittamaan ja yhtenäistämään Venäjän valtakuntaa, toteuttamalla vähemmistökansallisuuksiin kohdistuvaa venäläistämispolitiikkaa Suomen suuriruhtinaskuntaa kohtaan. Sortokauden tunnetuin tapahtuma oli vuoden 1899 Helmikuun manifesti, jota pidettiin valtiokaappauksena, jonka avulla Suomen perustuslait tahdottiin syrjäyttää. Tämän johdosta syntyi hyvin organisoitu passiivinen vastarinta, jonka toimesta kerättiin Suuri adressi, johon kertyi yli puoli miljoonaa nimeä muutamassa viikossa, samoin syntyi Kulttuuriadressi, jonka allekirjoittajina oli mm. tunnettuja ulkomaalaisia tiedemiehiä ja lakimiehiä. Asevelvollisuusmanifestin ja uuden asevelvollisuuslain avulla lakkautettiin Suomen kansallinen sotaväki, suomalaisia kutsuttiin Venäjän armeijaan, tämän seurauksena kagaali järjesti kutsuntalakkoja. Suomen kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov sai diktaattorin valtuudet, jonka jälkeen alkoivat toimenpiteet passiivista vastarintaa harjoittaneita ihmisiä vastaan, kuten vangitsemiset, karkoitukset, viroista erottamiset ja sanomalehtien lakkauttamiset. Ensimmäinen sortokausi päättyi Bobrikovin murhaan ja Suurlakkoon."

Tuon Murhan teki Eugen Schauman, jolle järjestettiin heinäkuussa muistotilaisuus. Siihen osallistui muiden muassa kansanedustaja Olli Immonen. Osa tilaisuuden järjestäjistä kuului väkivaltaiseen uusnatsistiseen joukkioon, joka on pariinkin otteeseen ottanut yhteen äärivasemmiston kanssa Jyväskylässä. Asiasta nousi Suomessa valtava kohu, kun tilaisuudesta otettu ryhmävalokuva tuli julkisuuteen. 

Immonen itse perusteli osallistumistaan Schaumanin muistotilaisuuteen sillä, että sortokauden aikana mahdollisuudet poliittiseen toimintaan oli riistetty suomalaisilta, joten poliittinen väkivalta oli ainoa tehokas keino yrittää päättää sortokausi. Ja kuten edellä siteerattu Wikipedia-teksti osoittaa, se myös toimi. 

Toisaalta, kuten aina, yhden vapaustaistelija on toisen terroristi. Niin myös Eugen Schauman.

* * *

Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa kerrotaan Afrikan väestön kasvavan nykyisin 33 miljoonalla ihmisellä vuodessa. Tämän seurauksena mantereen väkiluvun arvellaan kasvavan neljään miljardiin vuoteen 2100 mennessä. 

Afrikan väestönkasvu on paljon julkisuudessa olevan Välimeren tragedian perimmäinen moottori maailman globalisoitumisen ohella. Jälkimmäisellä tarkoitan ihmisten liikkumisen ja tiedon leviämisen helpottumista uuden teknologian myötä, kuten Afrikan Sarvi -julkaisussa kerrotaan.

Helsingin Sanomat haluaisi Suomen lahjoittavan enemmän rahaa YK:n väestörahastolle UNFPA:lle. Tämä on lähtökohtaisesti tietenkin järkevää, vaikka sijoitetun rahan avulla saavutetut tulokset eivät näyttäisikään kovin kummallisilta. 

Näin siksi, että jos kaikesta huolimatta onnistuisimme lopettamaan maanosan hillittömän väestönkasvun vähentäisimme samalla laitonta maahanmuuttoa Eurooppaan, loisimme edellytyksiä Afrikan omalle kehitykselle ja antaisimme maanosan ainutlaatuiselle luonnolle mahdollisuuden säilyä myös tulevaisuudessa.

Toisaalta Suomen julkisen talouden tilanne on niin heikko, että menoja on pakko supistaa jostain. Niinpä tehtävänä on ainoastaan ikäviä päätöksiä, joista yksi näyttäisi kohdistuvan UNFPA:n rahoitukseen.

* * *

Toisessa pääkirjoituksessaan HS ottaa kantaa suomalaiseen maahanmuuttokeskusteluun vihjailemalla edelleen Suomen ainoan maahanmuuton aiheuttamaan uhkaan vakavasti suhtautuvan eduskuntapuolueen jäsenten natsiyhteyksistä. Näin siitä huolimatta, että asian keskiössä oleva kansanedustaja Olli Immonen on yksiselitteisesti ilmaissut vastustavansa natsismiin oleellisesti liittyvää väkivaltaa sen kaikissa muodoissa ja puolueen johto on yksiselitteisesti ilmoittanut vastustavansa väkivaltaa sen kaikissa muodoissa.

Tällä epäasiallisella kirjoittelullaan lehti ehkäisee tehokkaasti Suomen ja EU:n valmistautumista Afrikan väestönkasvun luomiin haasteisiin eurooppalaiselle elämäntavalle ja syyllistyy kiihkoiluun monikulttuurisuuteen liittyvän keskustelun osalta. Tämä huolimatta lehden toimituksen ajojahdin kohteena olevan Olli Immosen linjauksesta, jonka mukaan "Tasavallan presidentti Sauli Niinistö vetosi äskettäin, että me hyväksyisimme toinen toisemme. Hän painotti myös kiihkottoman keskustelun tärkeyttä. Näissä sanoissa on viisautta, ja yhdyn osaltani tähän vetoomukseen."

* * *

HS:n lauantai-sivuilla koluministi Riku Rantala kantaa myös oman kortensa maahanmuuttokeskusteluun kehottaen Immosta matkustelemaan, vaikka epäileekin kannattaako "kuollutta lääkitä". Perusteluna hän esittää, että "erilaisuuden kohtaaminen on johtanut väistämättä siihen, että olen joutunut ymmärtämään muitakin näkökulmia kuin omani."

Mistä Rantala on päätynyt käsitykseen, että Immonen, tai suomalaista kulttuuria yleisemminkin puolustavat, eivät ymmärtäisi maahanmuuttajien näkökulmia? Epäselväksi jää myös se, arveleeko hän esimerkiksi somalimaahanmuuttajien näkökulman ymmärtämisen (vai peräti hyväksymisen?) vähentävän heidän mukanaan Suomeen tulleita ongelmia kuten ISIS-järjestöön positiivisesti suhtautuvan ääri-islamismin, naisten elintilan kapenemisen tai yhteiskunnan segregoitumisen ja siitä seuraavan väestöryhmien välisten suhteiden polarisoitumisen?

Eikö pikemminkin ole niin, että suomalaista kulttuuria näkyvästi puolustavat perussuomalaiset ovat nimenomaisesti ymmärtäneet tiettyihin maahanmuuttajaryhmiin kuuluvien ihmisten näkökulmia havaittuaan niiden negatiiviset vaikutukset omaan yhteiskuntamme. Ja niihin maihin, joiden monikulttuurisuuskehitys on edennyt pidemmälle kuin Suomessa. Erityisesti Immonen ymmärtänee islamilaisten maahanmuuttajien näkökulmia, sillä hänen aviopuolisonsa on muslimitaustainen nainen Bosniasta.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ruotsinsuomalaistyttö Syyriassa
Vesa Puuronen puhuu viisaita
Suomen ja Ruotsin raiskaustilastot rikkovat ennakkoluuloja

Ruotsinsuomalaistyttö Syyriassa

Viime päivien uutiset ovat kertoneet siitä, kuinka 15-vuotias suomalaisia sukujuuria omaava ruotsalaistyttö joutui marokkolaistaustaisen poikaystävänsä huijaamana Syyriaan. Teinityttö on aiemman ruotsalaistytöstä ja -nuorukaisesta kertovan uutisen mukaan myös raskaana.

Nostan tämän uutisen esille vain siksi, että se kertoo ikävistä asioista vaikenevan monikulttuurisen yhteiskunnan tuottamista uudenlaisista riskeistä hyväuskoisille ihmisille. Jos ruotsalainen media olisi avoimesti kertonut maahanmuuttajiin liittyvistä ongemista, olisi nyt Syyriasta pois kaipaava tyttökin ehkä suhtautunut monikulttuuriseen seurustelusuhteeseensa hiukan varovaisemmin. Etenkin kun uutiset kertovat suhteen marokkolaisen osapuolen ottaneen alusta asti kulttuuriinsa kuuluvan tyttöystävää alistavan käytöskoodin käyttöönsä.

Minä en tarkoita tällä sitä, että kaikki maahanmuuttajat olisivat kelvottomia. Näin siksi, että heistä suurin osa on käsittääkseni ihan tavallisia ja kunnollisia ihmisiä, jotka pyrkivät sopeutumaan uuteen kotimaahansa. Ja tokihan myös pohjoismaiden kantaväestöön kuuluu kaikenlaisia mätämunia, kuten hyvin tiedämme.

Keskeistä tässä kaikessa olisikin ymmärtää, että tiettyihin maahanmuuttajaryhmiin (tai oikeammin tiettyihin kulttuureihin) liittyy merkittävästi enemmän riskejä kuin pohjoismaiseen kulttuuripiiriin. Siksi näihin ihmisiin liittyvistä vaaroista tulisi kertoa laajalti etenkin nuorille ihmisille. Ja samalla pyrkiä poistamaan ne syyt, jotka noissa kulttuureissa aiheuttavat ongelmia länsimaisessa yhteiskunnassa.

Keskeisessä roolissa tässä valistustyössä ovat kodit, koulut, media ja vastaanottokeskukset. Pohjoismaisten yhteiskuntien kannattaisikin pikaisesti suunnitella työnjako niiden välille esimerkiksi seuraavin keinoin.

Koteja rohkaistaisiin kasvatuksen aikana opettamaan lapsille ne käyttäytymispiirteet, jotka tekevät maahanmuuttajasta riskialttiin ystävän. Kouluissa kerrottaisiin totuudenmukaisesti noihin kulttuureihin liittyvistä länsimaiseen yhteiskuntaan sopimattomista piirteistä. Mediassa uutisoitaisiin maahanmuuttoasioiden ongelmista avoimesti. Vastaanottokeskuksissa paneuduttaisiin siihen, miksi tietyt kulttuuripiirteet piirteet ovat johtaneet tulijan kotimaan sekasortoon ja sitä kautta hänen saapumiseensa pohjoismaahan ja kehotettaisiin uuspohjoismaalaista luopumaan kulttuuristaan niiltä osin, jotta hänen olisi hyvä elää uudessa kotimaassaan.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Vesa Puuronen puhuu viisaita
Pietarsaaresta kohti Malmöä
Bahaaldin Omar uhkailee rikollisuudella

Miksi Pyhäjoelle tarvitaan ydinvoimala?

Viime päivien tapahtumien seurauksena Pyhäjoen ydinvoimalan rakentamiselle ei näyttäisi olevan esteitä. Näin siitä huolimatta, että pieni joukko ihmisiä on osoittanut mieltään valtioneuvoston edessä ja joidenkin poliittisesta valtavirrasta syrjässä olevien entisten ministerien on kuultu kiukuttelevan kotimaisemissaan ja julkisuudessa.

Vakavampi uhka voimalan rakentamiselle on mahdollinen yleisen mielipiteen kääntyminen sitä vastaan. Tällainen muutos voisi olla ymmärrettävää hankkeen eri vaiheiden ja erityisesti siihen liittyvän voimakkaan venäläispanoksen muodostamaa taustaa vastaan.

Tosin ainakin Ylen mielipiteen kääntymiseen liittyvässä uutisessa taustana on vain nettikysely: sellaisen luotettavuus vastaa suunnilleen sammakosta säitä ennustavan maalaismiehen kykyä arvata seuraavan vuoden heinäkuun keskilämpö ja sademäärä. Jätän sen siis omaan arvoonsa etenkin siksi, että meillä on oikeusvaltio, jossa taloudelliset päätökset tehdään lakien ja investointihalukkuuden eikä mielipiteiden perusteella.

Niin tai näin. Nyt on joka tapauksessa syytä pohtia, miksi yrityselämämme ja ilmeisesti myös valtiovalta haluaa Suomeen ydinvoimalan.

Nähdäkseni kyseessä on yksinkertaisesti skenarioituun ilmastonmuutokseen liittyvien toimenpiteiden seurauksiin varautuminen. Pyhäjoen voimala voitaisiinkin siksi hyvin ristiä vihreän aatteen monumentiksi.

Perustelen näkemystäni seuraavalla logiikalla.

Kivihiili on halpa ja riittoisa energian lähde, mutta sen hintaan on synnytetty kovia nostopaineita päästökaupasta innostuneiden taholta. Lisäksi sen käyttöön liitetään ympäristöstigma, jota maamme hallitus haluaa välttää. Niinpä Suomi tulee melkein varmasti lopettamaan kivihiileen perustuvan energiantuotannon lähivuosina ja jättää energiamuodon muiden maiden, erityisesti Kiinan, käyttöön.

Toisaalta Suomi on jo nyt bioenergian suurvalta: käyttämästämme energiasta noin neljännes on bioenergiaa. Suurin osa siitä tuotetaan puusta, jolla on kannattavampaakin käyttöä kuin energiantuotanto. Siitä syystä suomalaista metsänkasvua ei kannata sitoa energiantuotantoon kuin risujen ja kantojen osalta vaan sen sijaan pyrkiä kehittämään sille enemmän lisäarvoa sisältäviä käyttömuotoja.

Kolmanneksi tiedämme Saksan siirtäneen huomattavan osan energiantuotannostaan uusiutuviin energianlähteisiin. Sen seurauksena saksalaisten energian hinta on lähtenyt raisuun laukkaan.

Minä uskon, että aurinkoon ja tuuleen perustuvan uusiutuvan energian hinnan epävarmuus on se täsmällinen syy, miksi Suomen energiaa käyttävä teollisuus ja valtiovalta haluavat varmistaa maallemme pitkälle tulevaisuuteen varman ja hinnaltaan vakaan energianlähteen eli ydinvoiman.

Tämä on tärkeää siitä huolimatta, että paperiteollisuuden alasajon seurauksena energian käyttö on viime vuosina vähentynyt Suomessa. On kuitenkin lähes varmaa, että kun uusi nousukausi koittaa, kukaan järkevästi ajatteleva ei halua Suomen taloudellisen nousun estyvän sen enempää energian puutteeseen kuin kilowattien korkeaan hintaankaan.

Lopuksi haluan vielä todeta, että minua harmittaa seuraavan suomalaisen ydinvoimalan venäläisvalmisteisuus. Toisaalta Olkiluodon kolmosen perusteella ei ranskalainenkaan vaihtoehto näytä edes yhtä houkuttelevalta. Ja saksalainen vaihtoehtohan katosi germaanisen maailmanparannuksen myötä.

Tätä taustaa vastaan olen kuitenkin tyytyväinen siihen, että Suomen energiantuotanto ja hyvinvoinnin edellytykset näyttävät nyt turvatuilta minun loppuelämäni ajaksi. Ja vieläpä tekniikalla, josta meillä on pelkästään hyviä kokemuksia jo 40 vuoden ajalta. Myös venäläisvalmisteisena.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Starttirahojen loppuminen alleviivaa kansalaispalkan tarvetta
Suomalaisen matkapuhelimen dilemma
Biokaasua tankkiin

Vesa Puuronen puhuu viisaita

Tutkija Vesa Puuronen on Ylen uutisessa tuonut esiin ehkä suuremman viisauden kuin koskaan ennen. Hän on nimittäin todennut, että "Oulussa hiljattain sattuneet yksittäiset väkivaltaisuudet ja raiskausepäilyt kiristävät tunnelmaa ja lisäävät maahanmuuttovastaista mielialaa ihmisten keskuudessa".

Ei ole syytä epäillä, etteikö Puuronen olisi kommentissaan oikeassa. Siitä saamme vahvistuksen vaikkapa intialaisperäisen maahanmuuttajan toisessa Ylen uutisessa raportomista ikävistä kokemuksista tai Ilta-Sanomien julkaisemasta tummaihoiseen lapseen kohdistuneesta rasistisesta käytöksestä. Ne kertovat karua kieltään sellaisesta kehityksestä, joka Suomen tulee yhteiskuntana välttää ehdottomasti.

Näiden uutisten valossa herääkin seuraava ajatus. Koska erityisesti tietyt maaanmuuttajat tekevät runsaasti kantasuomalaisia pöyristyttäviä seksuaali- ja muita väkivaltarikoksia, pitäisikö näiden maahanmuuttajien määrälle tai kohtelulle Suomessa tehdä jotain. Mikäli tämä "jotain" johtaisi näiden väestöryhmien parempaan kotoutumiseen ja sitä kautta vastakkainasettelun vähenemiseen kantaväestön kanssa, olisi lopputulos positiivinen koko suomalaisen yhteiskunnana kannalta.

Jos hyväksymme Vesa Puurosen esittämän syy-seuraussuhteen ja siitä edellä johtamani loogisen johtopäätöksen, jää jäljelle tietenkin kysymys siitä, mitä tuo "jotain" voisi olla. 

Itse ehdotan että "jotain" sisältäisi ongelmallisiksi osoittautuneiden maahanmuuttajaryhmien kotouttamistoimenpiteiden muuttamisen sellaiseksi, että heidän kulttuuriinsa liittyvät haitalliset piirteet kuten yletön muita ihmisiä vastaan kohdistuva yhteisöllisyys, naisten monenlainen alistaminen sekä toisuskoisten alempiarvoisena pitäminen kitkettäisiin.

Toisena - tai oikeastaan ensimmäisenä - toimenpiteenä esitän ei-työperäisen maahanmuuttajia Suomeen houkuttelevien yhteiskuntamme rakenteiden purkamista tai muuttamista. Erityisen tärkeitä toimenpiteitä tässä mielessä ovat perheenyhdistämisen edellytykset ja käteistä rahaa sisältävät edut. Niistä kummankin voisi säätää koskemaan vain Suomen kansalaisuuden saaneita. 

Kolmantena vastakkainasettelua vähentävänä toimenpiteenä tulisi muuttaa lainsäädäntöämme siten, että vakaviin rikoksiin Suomessa syyllistyneet karkotettaisiin maastamme. Vakavana voitaisiin tässä yhteydessä pitää kaikkia rikoksia, joista laki mahdollistaa yli vuoden mittaisen vankeustuomion (siis riippumatta karkoitukseen johtaneesta teosta annetun tuomion pituudesta).

Neljäs toimenpide tulisi suunnata kantaväestöön ja erityisesti mediaan. Tavallisten suomalaisten syyllistäminen maahanmuuttajien integroitumattomuudesta, työttömyydestä ja rikollisuudesta tulisi lopettaa ja ryhtyä sen sijaan puhumaan tosiasioista tosiasioina. 

Erityisesti maahanmuuttoon liittyvän tilastotiedon säännöllinen uutisoiminen ja objektiivinen analysoiminen olisi tärkeää. Näin kansalaisten tietoisuus maahanmuuttajista kohenisi, jolloin tietämättömyyteen perustuva aiheeton epäluulo saataisiin korvattua tietoon perustuvilla käsityksillä. 

Olen varma, että edellä esittämilläni toimenpiteillä voisimme ehkäistä Puurosen kertomaa vastakkainasettelun lisääntymistä merkittävästi. Uskon myös, että mikäli maan hallitus ja eduskunta ryhtyisivät vakavissaan pohtimaan asiaa, ne kykenisivät löytämään edellä esittämieni lisäksi myös monia muita keinoja kantasuomalaisten ja tiettyjen maahanmuuttajaryhmien vastakkainasettelun lieventämiseen.

Näin Suomestakin kehittyisi ajan myötä entistä parempi paikka elää niin kantasuomalaisille kuin maahanmuuttajillekin. Tämä luulisi olevan kaikkien suomalaisten yhteinen tavoite.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Pietarsaaresta kohti Malmöä
Bahaaldin Omar uhkailee rikollisuudella
Juhana Vartiainen - tutkijako?