Tämän aamun Helsingin Sanomien
mielenkiintoisin artikkeli käsitteli Jyväskylän yliopiston taloushistorian ja strategian professori Juha-Antti Lambergin näkemyksiä väestönkasvun pysähtymisen seurauksista.
Lambergin näkemys nousee paljolti Rooman valtakunnan väkivaltaisesta tuhosta, joka johtui hänen mukaansa väestön pienenemisestä ja sen seurausvaikutuksista kuten talouskasvun kääntymisestä supistumiseksi. Kaiken seurauksena valtakunnan veropohja heikkeni, minkä vaikutukset näkyivät kaikkialla.
Lamberg ihmetteli Rooman tuhoutumisen kautta ns. degrowth-ajattelua. Hänen mukaansa "ei ole mallia hallitusta alaspäin menemisestä. Sen takia esimerkiksi degrowth-keskustelu on mielenkiintoista. Siinä sanotaan, että pitäisi olla vähemmän, mutta ei sitä, että mitä sitten, kun on vähemmän."
Pitkäaikaisten seurausten pohtimisen unohtaminen on tyypillistä kaikenlaiselle maailmanparantamiselle. Esimerkkejä ei ole vaikea löytää. Hyvät ihmiset, kuten
Palermon pormestari, haluavat ottaa vastaan kaikki parempaa elämää etsivät Eurooppaan, ajattelematta lainkaan mitä siitä kaikesta seuraa.
Toinen hyvä esimerkki voidaan ottaa kotimaasta eli maamme lisääntyneen metsänkasvun hyödyntämistä vastustavista
68 tutkijasta, joille ei ilmeisesti ole tullut lainkaan mieleen metsien merkitys suomalaisen yhteiskunnan talouden ja koko maan asuttamisen perustana ja sitä kautta myös kaikkien suojelutoimien mahdollistajana. Tänään MTK:n toiminnanjohtaja
Antti Sahi muistutti, että lisääntyneiden hakkuiden seurauksena metsänkasvu lisääntyy pidemmällä aikavälillä, vaikka jokainen hakkuu sinänsä vähentääkin maamme puuston määrää.
Mutta palataan tämän kirjoituksen varsinaiseen aiheeseen.
Keskeistä on ymmärtää, että Rooman valtakunnan aikaan teknologinen kehitys oli hidasta tai jopa olematonta. Kasvu siis perustui käytännössä kokonaan ihmisten määrän kasvuun.
Näin ei ole enää nykyisissä länsimaissa, vaan talouskasvun moottorina toimivat viime kädessä tutkimus ja tuotekehitys, joiden kautta kasvu on mahdollista myös supistuvan väestönkasvun oloissa. Tämä näkyy esimerkiksi Japanissa, jonka väestö supistuu, mutta
talous kasvaa näissäkin olosuhteissa huolimatta jatkuvasta talousromahduksen pelosta.
Maailman talouskasvusta suurin osa tapahtuu länsimaissa, Japanissa ja Kiinassa. Näin yksinkertaisesti siksi, että niiden taloudet ovat muuta maailmaa oleellisesti suuremmat: pelkästään USA:n, EU:n, Kiinan ja Japanin taloudet muodostavat
noin puolet koko maailman BKT:sta. Siten yksittäisten kehitysmaiden, kuten vaikka velan varaan rakentavan
Etiopian, talouksien suuret prosentuaaliset kasvuluvut eivät merkitse juuri mitään tarkasteltaessa talouskasvua globaalissa mittakaavassa, vaikka hyviä uutisia luonnollisesti ovatkin.
Edelle kirjoittamastani huolimatta Lambergin esille nostama kysymys väestönkasvun pysähtymisen seurauksista ei ole aiheeton. Japanissa talouskasvu perustuu ennen kaikkea osaamiseen, kuten muuallakin länsimaissa.
Sen sijaan maailman väestön painopiste on siirtymässä yhä vahvemmin kehitysmaihin; jatkossa erityisesti Afrikkaan, jonka äärettömän nopeasti lisääntyvällä väestöllä ei liene edellytyksiä samaan, mikäli meneillään oleva väestöräjähdys pysähtyisi. Jo nyt mustasta maanosasta kulkee ihmisivirta paremman elintason toivossa kohti länsimaita - usein vielä osaavimmat ja koulutetuimmat edellä - ja on helppo nähdä, että lähtömaissa lisääntyvät jatkuvasti syyt lähtemiselle.
Afrikka on siten hankalassa tilanteessa. Maanosan väestönkasvu rajautuu viimeistään ekologisiin reunaehtoihin, jolloin ravinnon ja elintilan puute kärjistävät entisestään maanosan väestöryhmien välejä. Samalla väestönkasvuun perustuva talouskasvu pysähtyy, eikä ihmisten pääosalla ole edellytyksiä teknologiavetoiseen kasvuun. Niissä olosuhteissa Lambergin kauhukuvat saattavat hyvinkin toteutua.
Sen sijaan maapallon taloudellisesti vahvojen valtioiden en usko romahtavan Rooman valtakunnan tavoin. Niiden talous voi jatkaa kasvuaan teknologisen kehityksen varassa, eikä valtioiden veropohja romahda, eikä sen lambergilaisia seurausvaikutuksia synny.
Siten olen itse taipuvainen näkemään väestönkasvun pysähtymisen globaalin tuhon sijasta jakavan maailman entistä jyrkemmin kahteen leiriin. Aivan keskeiseksi tässä jaossa tulee muodostumaan näiden leirien välinen suhde seuraavina vuosikymmeninä.
Jatkuuko ihmisvirta etelästä pohjoiseen? Löytyykö jostain keino vähentää elintasoeroja rikkaiden ja köyhien välillä? Nouseeko kehitysmaiden osaaminen länsimaiselle tasolle?
Entä sitten, jos lambergilainen tuho kohtaa kehitysmaita? Tapahtuuko romahdus kerralla vai useiden sukupolvien aikana? Kasvattaako se ihmisvirran kohti pohjoista täysin hallitsemattomaksi, vai sulkevatko Eurooppa ja Pohjois-Amerikka itsensä kokonaan tulijoilta? Ja jos sulkevat, mitä siitä seuraa länsimaiden sisällä?
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Tässäkö EU:n ja Suomen poliittisen johdon tärkeimmät arvot ja tavoitteet?
Miksi euromaiden talous lähti nousuun?
Etelä-Sudanin kehityksestä Google-haun valossa