Elämä ilman kunnossapitokulttuuria

Etelä-Afrikka on mielenkiintoinen antropologis-kulttuurinen seurantakohde. Olihan maan talous erinomaisessa kunnossa kun valkoinen vähemmistövalta vaihtui mustan enemmistön hallintoon. 

Tästä syystä olen silloin tällöin (esimerkki) kirjoittanut maan tapahtumista. Ja tänään teen sen nojautuen Al Jazeeran artikkeliin maan tilanteesta. 

Arabimaailman pravdan mukaan Etelä-Afrikassa on toiminut sähkönjakelu yhtämittaisesti 57 päivän ajan, mikä on pisin yhtenäinen jakso yli kahteen vuoteen. Tämä on sikäli merkittävää, että viime vuonna sähkökatkot aiheuttivat maan keskuspankin mukaan tehtaiden, toimistojen ja kauppojen sulkemisten takia tappiota peräti 51 miljoonan dollarin verran päivässä. 

Sähköongelmat eivät kuitenkaan ole ainoa haaste 62 miljoonan asukkaan maassa vaan vuosikymmeniä jatkuneet laiminlyönnit infrastruktuurin huollossa ja investoinneissa ovat johtaneet myös liikenneverkkojen ja vesihuollon rappeutumiseen. Tämä saattaa johtaa siihen, että vuodesta 1994 - eli apartheidin päättymisestä lähtien - vallassa ollut Afrikan kansalliskongressi (ANC) menettää parlamentaarisen enemmistöasemansa ensi viikon vaaleissa. Näin ainakin mielipidekyselyiden mukaan.

Etelä-Afrikassa on suuri julkinen sähköntuottaja - Eskom - jonka käytössä on lähinnä vanhentuneita ja huonosti ylläpidettyjä hiilivoimaloita, jotka ovat kärsineet myös hiili- ja kuparivarkauksista sekä korruptiosta. Niiden seurauksena presidentti Cyril Ramaphosa joutui viime helmikuussa jopa julistaman hätätilan sähkökatkojen venyessä jopa 12 tuntiin päivässä. 

Sittemmin Etelä-Afrikkaan on syntynyt yksityisiä investointeja tuulivoimaloihin ja ydinvoimaloihin, minkä seurauksena yksityinen sektori tuottaa nykyisin noin kolmanneksen Etelä-Afrikan sähköstä. Se selittää osittain sähkökatkojen viimeaikaisen vähenemisen.

Sähkökatkot ovat myös estäneet vedenpuhdistamoita käyttämästä pumppujaan, mikä on johtanut ihmisten jäämiseen ilman talousvettä. Lisäksi - Johannesburgin vesilaitoksen mukaan - lähes puolet kaikesta putkistovedestä hukkuu vuotoihin. Se tarkoittaa 70 miljoonaa litraa juomavettä joka päivä. Syynä on kunnallisten jakelujärjestelmien korkea ikä: esimerkiksi Johannesburgissa ne on suunniteltu maailmansotien välisenä aikana.

Vesilaitokset ovat alttiita myös vandalismille. Rosvot ottavat kaiken metalliosista pumppuihin ja myyvät ne eteenpäin. Eikä Etelä-Afrikassa ole sellaista infran kunnossapitokulttuuria kuin länsimaissa. Ja vaikka olisikin, on vesilaitoksilla vaikeuksia saada tuloja, koska ihmisillä ei ole varaa maksaa. 

Etelä-Afrikan vesitilannetta saattaisi sähkön tapaan auttaa siirtyminen yksityiseen vedenjakelujärjestelmään. Ja sama koskee Etelä-Afrikan valtion tukemaa rautatieyhtiötä, joka on myös joutunut huonon hallinnon ja korruptiosyytösten keskelle.

Viime vuonna ränsistyneet rautatiet aiheuttivat maan valtiovarainministeriön mukaan taloudelle menetyksiä, jotka vastaavat jopa 6 prosenttia bruttokansantuotteesta vuonna 2023. Eikä siinä kaikki, sillä julkinen rautatieyhtiö varoitti äskettäin, ettei se pysty hoitamaan 130 miljardin randin (7,2 miljardia dollaria) velkaansa ilman suoraa valtion apua. Niinpä presidentti Ramaphosa on vihjannut myös rautatieliikenteen yksityistämisen suuntaan.

* * *

Etelä-Afrikassa on ensi viikolla vaalit tilanteessa, jossa infrastruktuuri on pettämässä sekä lisäksi kolmannes koko väestöstä ja lähes puolet kaikista nuorista on työttömänä, 56 prosenttia koko väestöstä elää köyhyydessä ja talouskasvu on olematonta (tälle vuodelle on ennakoitu 0,9 prosentin kasvua).  Ja samaan aikaan rikollisuusluvut ja korruptioskandaalit ovat jokapäiväistä heinää.

Viime vuonna maan velka/BKT-suhde kasvoi 74 prosenttiin (Suomessa 75,8 prosenttia!) ja nykyinen hallitus joutuu sen takia käyttämään yli viidenneksen verotuloistaan velan korkojen maksuun. Se vie rahaa muilta aloilta – kuten koulutukselta, terveydenhuollolta ja infrastruktuurilta.

Siksi maan työttömyys olisi saatava laskuun, jotta tuloja saataisiin nykyistä enemmän. Niinpä seuraavan hallituksen - riippumatta sen kokoonpanosta - olisi keskityttävä talouden piristämiseen ja työpaikkojen luomiseen. Se voisi tapahtua esimerkiksi tarjoamalla kannustimia yksityisille infrastruktuuri-investoinneille, jotka heijastuisivat positiivisesti maan vientiteollisuuteen ja muuhun yrityselämään. 

Nähtäväksi siis jää, onnistuuko Etelä-Afrikka nousemaan siitä alamäestä, jota se on ANC:n johtaman keskusjohtoisen taloutensa vetämänä lasketellut viimeiset puolitoista vuosikymmentä. Vai onko sen kohtalona vaipuminen tavanomaiseksi mustan Afrikan takapajulaksi, jossa mikään muu ei toimi kuin korruptio ja rikollisuus? 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Nyt testataan onko afrikkalaisista menestyvän valtion ylläpitäjäksi
HS historiallisten vääryksien äärellä
Kertakaikkinen ratkaisu suunnitteilla Etelä-Afrikkaan?

Sosialismi metsissämme

Huomasin eilen professori Veli Pohjosen blogikirjoituksen, jossa hän kertoi etiopialaisesta maailmanennätyksestä ja maan metsähistoriasta. Seuraavassa tekstistä muutama lainaus niille, jotka haluavat sosialisoida maamme metsäomaisuuden - tai minkä tahansa muun yksityisen varallisuuden.

"Etiopian ylänkömaat ovat olleet laajalti metsättömiä jo 1600-luvun alusta lähtien. Lähivuosisadalla metsien osuus maapinta-alasta on ollut alle 15 prosenttia. 1900-luvun lopussa osuus oli pudonnut yhteen prosenttiin.

Keisarivallan aikana maanomistus oli joko feodaalista tai 'torpparioikeuden' tapaista hallintaoikeutta eli usufruct-järjestelmää. Alueella asuvat pienviljelijät olivat eräällä tapaa 'maaorjia'". Järjestelmät "eivät kannustaneet alueella asuvia hoitamaan luonnonmetsiä eikä etenkään istuttamaan uusia puita."

Vuonna 1974 vallan ottanut "Derg (= 'neuvosto') omaksui kommunistisen maa- ja metsätalouden opin. Kaikki maa sosialisoitiin. Pienviljelijöille ei annettu minkäänlaisia takeita, että hän voi pitää sen maalohkon millä hän asuu. Metsien hävitys jatkui. Metsänviljelyyn, puuntaimien istuttamiseen ei ollut kannustinta."

Vuonna 1991 vallan ottanut "Etiopian demokraattinen kansanrintama (EPRDF) osoittautui aatteiltaan lähes yhtä sosialistiseksi kuin Derg". Pääministeri julisti "vielä vuoden 2004 vuosikertomuksessaan, että 'Etiopian maa-alueiden yksityistäminen tapahtuu ainoastaan kansanrintaman kuolleen ruumiin yli'.

Vuonna 2006 pääministeri kuitenkin "kutsui perulaisen taloustieteilijä Hernando de Soton vieraakseen. Kukin pienviljelijä saa asumansa maalohkon pysyvään hallintaan. Maakirja takaa kartan ja naapuriluettelon kera, että kyseinen tila säilyy samalla perheellä sukupolvesta toiseen.

Vaikka Etiopian maaomistus jäi kansainväliseen tasoon verrattuna rajalliseksi, se oli riittävä kannustamaan pienviljelijää istuttamaan puita. Vuodesta 2004 taimituotanto alkoi kasvaa lähes räjähdyksenomaisesti, pienviljelijät ottivat johtavan osan metsänviljelyssä, Etiopia alkoi nousta kansainvälisessä metsänistutuksen tilastoinnissa.

Vuoden 2019 Etiopian päiväkohtainen maailmanennätys, 350 miljoonaa istutettua tainta, on osa tätä kehitystä. Pääosan puun taimista istuttivat paikalliset pienviljelijät, omalla maalleen mihin heillä oli maauudistuksen maakirja."

* * *

Suomessa käydään tällä hetkellä kovaa vääntöä siitä, kuka saa päättää metsiemme käytöstä. Yhtäältä ympäristöjärjestöjen sertifiointijärjestelmässä on astuttu yksityisen maanomistajan päätäntävallan yli asettamalla hänen alueelleen käyttörajoituksia silloinkin, kun hän ei kyseistä sertifikaattia noudata. 

Toisaalta on tehty ehdotus, jossa julkisen metsänomistuksen menetelmäkirjoa on haluttu rajata menetelmään, jonka puuntuottokyky on heikompi ja riskit suurempia kuin tavanomaisen metsänhoidon, tai josta tutkimustieto on rajallista. Tällä en vastusta kyseisen metsänhoitomenetelmän käyttömahdollisuutta sinänsä, vaan muiden vaihtoehtojen rajaamista pois vain puoli vuosikymmentä sen jälkeen, kun metsänomistamiseen kohdistuneesta valtion holhouksesta oli päästy eroon. Näin etenkin, jos sama vaatimus halutaan asettaa yksityiselle metsänomistukselle, kuten halutaan.

Kysymys tässä liittyy siihen, että luotammeko me Suomessa yksityiseen metsänomistukseen, joka ainakin Etiopian tapauksessa on osoittanut ylivoimaisuutensa sosialististyyppiseen komentotalouteen nähden? Vai uskommeko tässä asiassa enemmän keskusjohtoisuuteen ja yksityisomaisuuden käyttörajoituksiin?

Asia ei ole yhdentekevä, koska Suomessa metsäteollisuus vastaa yli viidennestä maamme viennistä, arvoltaan viime vuonna noin 13,2 miljardia euroa. Tuota vientiä - ja sen tuomaa rahavirtaa talouteemme - ei ole jatkossa, mikäli metsämme eivät tuota sille raaka-ainetta.

Siksi julkinen keskustelumme metsien käytöstä ja käyttötavoista on lähes kauttaaltaan epä-älyllistä. Jos metsiemme käyttöä halutaan rajata, olisi samalla kerrottava miten se vaikuttaa metsäteollisuuteen - eikä pelkästään metsänomistajan kantorahatuloihin - ja jos tuo vaikutus on negatiivinen, mistä sen tuomasta hyvinvoinnin osasta olemme rajauksen takia halukkaita luopumaan.

Samalla tavoin olisi suhtauduttava metsien hiilivarastojen kasvattamiseen metsiämme museoimalla. Tai metsäluonnon suojelemiseen samalla menetelmällä. Mistä taloudellisen menestyksen hyvinvoinnillemme tuomasta hyvästä olisimme näiden vastineeksi valmiita luopumaan? Eikä pelkästään toimenpiteen ehdottajan, vaan koko yhteiskunnan tasolla.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Moraaliposerausta vai tietämättömyyttä?
Miksi Yle syyllisti suomalaisia, vaikka olisi pitänyt kehua?
Se mikä on Afrikassa hyvä, halutaan lopettaa Suomesta

Jyväskylä ja luonnollinen monopoli

Tuskin kukaan suomalainen on voinut olla huomaamatta kuinka rajusti sähkön siirtohinnat ovat nousseet sen jälkeen, kun Fortumin sähkönjakeluverkko yksityistettiin. Toki taustalla on ollut myös sähköverkon laadullista kehitystä, mutta aggressiivinen verosuunnittelu kielii myös asiakkaiden rahastuksesta, kun sampona kerran on käytettävissä luonnollinen monopoli.

Luonnollinen monopoli tarkoittaa tilannetta, jossa taloudellisesti tehokkain tila saavutetaan yhdellä ainoalla tuottajalla. Sähkönjakelussa se tarkoittaa sitä, ettei kenenkään muun kuin valmiin sähköverkon omistavan yhtiön kannata pyrkiä markkinoille uuden verkon rakentamisen vaatimien kustannusten takia.

Kaupunkien vesihuolto on sähköverkon tapainen raskaan infrastruktuurin varassa toimiva palvelu. Siis juuri sellainen toimiala, joka toimii tehokkaimmin monopolina - luultavasti siitä syystä se onkin pysynyt Suomen kaupungeissa julkisessa omistuksessa. Nyt on kuitenkin Jyväskylässä ryhdytty harkitsemaan kauppaa, jossa osuus kaupungin vesihuollosta siirtyisi yksityiseen omistukseen osana energiayhtiötä.

Luulisi, että myös Jyväskylässä olisi huomattu luonnollisen monopolin yksityistämiset riskit kaupunkilaisten kannalta. Näin ei ilmeisesti kuitenkaan ole, joten kilpailuoikeuteen erikoistunut Aalto-yliopiston professori Petri Kuoppamäki muistutti keskisuomalaisia siitä, että "luonnollisia monopoleja ei kannattaisi yksityistää. Ne kannattaisi pitää julkisissa käsissä".

Toki Jyväskylässä on tarkoitus myydä vain osa vesiyhtiöstä ja pitää määräysvalta kaupungilla. Ajatuksena lienee saada myynnistä rahaa akuutteihin tarpeisiin. Tässäkin ratkaisussa osa vedenjakelun voitoista siirtyisi yksityiseksi voitoksi ja olisi tulevina vuosina pois julkisesta rahoituksesta. Eikä yksikään yritys tietenkään osta osaa vesiyhtiöstä, ellei se laske saavansa rahojaan takaisin korkojen kera.

Näin myös tämän ratkaisun pidemmän ajan lopputuloksena on julkisten tulojen väheneminen, ellei vesiyhtiöstä saatuja rahoja sitten sijoiteta vähintään yhtä tuottavasti kuin niiden ollessa vesiyhtiössä. Lisäksi yksityinen osaomistaja epäilemättä loisi yhtiön sisällä painetta liikevoiton kasvattamiseen, mikä onnistuessaan johtaisi jyväskyläläisten vesimaksujen korottamiseen.

Kuoppamäen sanoin: "jos joku yksityinen siihen investoi, niin kaiken todennäköisyyden mukaan sillä on tavoitteena tehdä hyvä sijoitus ja voittoa. Silloin kysymys on, että kasvaako tehokkuus siinä määrin, että pystytään maksamaan isompia marginaaleja."

Nähtäväksi jää, minkälaiseen ratkaisuun keskisuomalaiset päätyvät. Itse toivon joka tapauksessa, että oman kotikaupunkini vedenjakelu säilyy julkisessa omistuksessa. Sen verran karusti on Caruna kohdellut viime vuosina omaa talouttani.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Markkinatalous Harvardin professorin silmin
Turvapaikanhakijauutisia Jyväskylästä ja Kauhavalta
Poliitikkomme osoittivat jälleen kuinka viisas mies oli Axel Oxenstierna

Vanhustenhuoltoon tarvitaan sertifikaatti

Petja Pelli kirjoitti kolumnin, jossa hän kertoi ruotsalaisten yksityisten ja julkisten koulujen kilpailevan oppilaistaan antamalla näille ansaittua parempia arvosanoja. Sen seurauksena ruotsalaisoppilaiden arvosanat ovat ajan myötä parantuneet, vaikka PISA-tutkimukset osoittavat osaamisen alamäen olleen liukas. Toisin sanoen kouluarvosanat eivät mittaa todellisuutta.

Samassa jutussa Pelli vertasi Ruotsin kouluissa tapahtunutta suomalaisen ulkoistetun vanhustenhuollon ongelmiin, eli vanhustenhoidon järkyttävään tasoon yksityisissä hoivakodeissa.  Nähdäkseni hänen vertailunsa on hyvä ja avaa myös oven ratkaisuun. Tosin ilman, että Pelli itse sitä oivalsi - tai ainakaan kirjoitti kaiken kansan luettavaksi.

Tuo oivallus syntyi siitä, että Suomessa koulujärjestelmä on kohtuullisen toimiva. Ja toimiva se on siksi, että meillä koulujen antaman opetuksen taso näkyy vääjäämättä viimeistään lukion päättymisen yhteydessä. Siis erillisen ylioppilaslautakunnan arvostelemissa ylioppilaskirjoituksissa, jollaisia Ruotsissa ei ole.

Ulkoistetussa vanhustenhuollossa on samoin. Hoivayritysten omavalvonta ei ole toiminut, eikä viime aikojen uutisten perusteella liene ollut myöskään mainittavaa viranomaisvalvontaa - ei ainakaan riittävässä määrin. Kun tähän on vielä lisätty EU:sta pakotettu kilpailulaki, joka on ohjannut vanhusten hoitamiseen käytettävät varat halvimmalla toimiville yrityksille, on lopputulos ollut luettavissa lehtien palstoilla.

Ratkaisuksi vanhustenhuoltoon ehdotan hoivakotien sertifiointijärjestelmää. Eli ulkopuolista tahoa, joka tekee säännöllisesti tarkastuksia vanhusten hoitolaitoksissa ja poistaa antamansa sertifikaatin mikäli niissä ilmenee ongelmia.

Palvelujen järjestäjän tehtäväksi jää kirjata kilpailutuskriteereihin tällaisen uskottavan ja varsinaisesta hoivatyöstä riippumattoman tahon antaman sertifikaatin olemassaolo. Palvelun tarjoajan tehtäväksi puolestaan jää sertifikaatin hankkiminen. Lopuksi viranomaiselle on annettava tehtäväksi sertifikaattien antajan valvominen - eli sertifioitujen vanhustenhoitolaitosten toiminnan laadun varmistaminen pistotarkastuksin ja sertifikaatinanto-oikeuden poistaminen, mikäli ongelmia ilmenee.

Näin toimien hoitolaitosten laatu tulee varmistetuksi niiden omalla kustannuksella (joka toki siirtyy palveluiden hintoihin). Ja viranomaisten valvontakulut jäävät kohtuulliselle tasolle - näin jo siitäkin syystä, että mikäli sertifikaattien toiminta muodostuu kovin kannattavaksi, syntyy niiden myöntämisestä kilpailua, joka markkinatalouden pelisääntöjen mukaisesti rajoittaa kustannustason nousua.

Jätän ajatukseni vapaasti käytettäväksi niille, jotka haluavat kehittää suomalaista vanhustenhuoltoa. Ja miksei samaa periaatetta voisi soveltaa myös muiden peruspalveluiden järjestämiseen. Oleellista tässä on, ettei työn laadun arviointi tapahdu ruotsalaisen koulujärjestelmän tavoin sisäsiittoisena omavalvontana vaan ulkopuolisen tekemänä valvottuna toimintana.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
HS väitti JHL:n aikovan jättää lapset ja vanhukset ilman ruokaa
Kahden pisteen vihje
Maahanmuuttobisneksestä malli koko julkiselle sektorille?

Lakko ja poliittinen lakko

Veturinkuljettajat päättivät astua monen suomalaisen elämään. Tyytymättömyys hallituksen toimintaan sai heidät lakkoon ja sotkemaan tavallisten ihmisten päivän.

Ymmärrän toki veturimiesten huolen ja sen, että he lakkoilevat nimenomaisesti itseään koskevassa asiassa. Vahva näkemykseni kuitenkin on, ettei asiaan syyttömien ihmisten elämän hankaloittaminen poliittisella lakolla ole moraalisesti oikein.

Vielä vähemmän hyväksyttävää on muiden ammattiliittojen vaikutuspiirissä olevien syyttömien ihmisten elämän häirintä tämän poliittisen mielenilmauksen takia. Nyt kuitenkin  Auto- ja kuljetusalan työntekijäliitto AKT, Posti- ja logistiikka-alan unioni PAU, Suomen Merimies-Unioni, Ilmailualan unioni, Suomen lentoemäntä- ja stuerttiyhdistys, Raideammattilaisten yhteisjärjestö sekä Rautatievirkamiesliitto ovat ilmaisseet valmiutensa tukilakoille.

Esimerkiksi Saksassa poliittiset lakot on kielletty. Siellä luotetaan demokraattiseen järjestelmään, eikä korporaatiovallalla ole lupa kävellä sen yli - ei ainakaan laillisesti. Lakot on siellä varattu työmarkkinariitojen painostuskeinoksi.

Myös Suomessa tulisi harkita lakkoaseen rajaamista Saksan mallin mukaan. Lähtökohtana tulee kuitenkin olla selvää, että palkansaajilla pitää olla tehokas keino painostaa työnantajia tulopoliittisissa ja muissa työntekijöiden ja työnantajien välisissä neuvotteluissa. Sitä oikeutta puolustan vahvasti.

Sen sijaan tuomitsen poliittiset sekä myös laittomat lakot. Sellaiset kaventavat demokraattisen päätöksenteon toimintaedellytyksiä ja työmarkkinoiden toimintaa sekä sitä kautta pönkittävät yhteiskunnan rakenteiden stagnaatiota ja haittaavat talouselämän toimintaa. Se ei pidemmän päälle ole kenenkään etu.

Mitä tulee rautateiden yksityistämismalliin, sen onnistuminen tai epäonnistuminen nähdään tulevaisuudessa. Mikäli se menee täysin metsään, on poliittisen päätöksentekojärjestelmän tehtävä suorittaa korjausliike mahdollisimman pikaisesti.

Itse olen nähnyt selkeästi VR:n monopolin aiheuttamat haitat rautatieliikenteessä - pahimmillaan kyseessä on ollut matkustajan kyykyttämiseksi katsottavaa toimintaa. Uudistukselle on siten selkeä tarve.

Näen kuitenkin myös Sipilän hallituksen esitykseen liittyvät riskit todellisiksi erityisesti syrjäseutujen liikenteen järjestämisen osalta. Siitä huolimatta en hyväksy lakkoa poliittisen uudistuksen vastustamiseksi.

Sen sijaan äänestävän kansan on syytä olla hereillä, ja toimia seuraavissa, eli kahden vuoden kuluttua järjestettävissä eduskuntavaaleissa, lopputuloksen mukaan - toki rajaten sen vaikutus äänestyspäätökseen painoarvonsa mukaan.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Konduktöörit paljastavat vatuloinnin ja otvailun poliittisessa päätöksentekojärjestelmässämme
Työtaistelulainsäädäntö olisi uudistettava
Laittomat lakot ovat valtiovallan erityisessä suojelussa

Hyvä bisnes

Viime aikoina on ollut muodissa erilaisten aiemmin julkisten toimintojen yksityistäminen. Esimerkiksi monet kunnat ovat yksityistäneet terveydenhoitopalvelujaan. Ottaen huomioon kuntien mitä erilaisimmat velvoitteet, löytää hakeva monenlaisia muitakin hyvältä kuulostavia bisnesmahdollisuuksia.

* * *

Päivän lehti kertoo, että Helsingin kaupungin tulot parkkisakoista olivat viime vuonna 11,2 miljoonaa euroa. Tuon tulon saamiseksi kaupungin palkkalistoilla oli 78 valvojaa. Se tekee 143 589 euroa jokaista valvojaa kohden.

Helsingin Sanomien juttu mainitsee pysäköintivalvonnan kuluiksi 5,7 miljoonaa, joten sen mukaan liikevoitto olisi lähes 50%. Toisin sanoen pysäköintivalvonta keventää helsinkiläisten veronmaksajien taakka noin 5,5 miljoonalla eurolla.

Yleensä hyvinkin menestyvien yritysten tuottavuus on paljon pienempi. Esimerkiksi Kone Oy:n julkistaman erittäin tuottavan viime vuoden tulos oli 14,6% liikevaihdosta. Tai siis noin 30% kunnallisen pysäköinninvalvonnan tuottavuudesta.

Edelle kirjoitetun perusteella nähdään, että Helsingin kaupungin pysäköintivalvonta on merkittävästi parempaa bisnestä kuin yritys, joka on nostanut omistajasukunsa ylivoimaisesti Suomen rikkaimmaksi; ainakin mitä tulee suomalaisiin pörssiomistuksiin.

* * *

Edelle kirjoittamieni lukujen perusteella ei ole syytä ihmetellä, että Suomeen on syntynyt pysäköintivalvontaan erikoistuneita yrityksiä. Ne eivät kuitenkaan ole pystyneet samanlaiseen tuottavuuteen kuin kunnallinen pysäköintivalvonta, sillä esimerkiksi Q-parkin liikevoitto vuonna 2013 oli vain 5,9 % liikevaihdosta.

Syitä Q-parkin Helsingin kaupunkia heikommin tuottavalle bisnekselle voi jokainen arvailla. Oma ehdotukseni löytyy valvottavien kohteiden erilaisuudesta - ehkäpä luvaton pysäköinti on kauppakeskuksissa merkittävästi harvinaisempaa kuin yleisillä parkkipaikoilla ja katujen varsilla.

Niinpä en olisi hämmästynyt, jos pysäköintivalvontayritykset tekisivät töitä saadakseen haltuunsa myös kunnallisen pysäköinninvalvonnan. Monelle asiaan perehtymättömälle ehdotus vaikkapa Helsingin kaupungin pysäköintivalvonnan hoitamisesta esimerkiksi miljoonan euron korvausta vastaan saattaisi tuntua hyvinkin houkuttelevalta - varsinkin jos bisneksen myyntihinta nostettaisiin neuvotteluiden tuloksena kahteen miljoonaan.

Ollaan siis tarkkana siellä valtuustoissa, ettei "liikennerikollisten" roposia ohjata kunnilta sijoittajille. Se kun saattaisi lisätä kunnallisen veronmaksajan taakkaa jopa miljoonilla euroilla.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Vihreiden vaaliohjelma on puhtaasti vasemmistolaista jakopolitiikkaa
Laillinen varkaus Vantaalla
Eväät Suomen uuteen kukoistukseen