Jalo itsepuolustuksen taito

Ammattinyrkkeily on yksi niistä harvoista urheilulajeista, joissa tarkoituksena on vahingoittaa vastustajaa. Se on siis brutaali, vanhanaikainen ja ihmisten alkukantaisiin ja nykykulttuurissa halveksittuihin vietteihin erittäin voimakkaasti vetoava laji.

Vuosikymmeniä näytti siltä, että laji olisi häviämässä kokonaan Suomesta. Ruotsissa sen harrastusta on jopa vahvasti rajoitettu - vain aivan lyhet ottelut ovat sallittuja. Tämä kehitys kuitenkin pyshtyi, kun maahamme syntyi ammattilaistalli, joka tosissaan pyrki nostamaan lajin takaisin parrasvaloihin.

Tämän P3 Boxing-tallin ensimmäinen suuri tähti oli Amin Asikainen, joka nousi kansallisesti tunnetuksi tekijäksi voitettuaan Euroopan mestaruuden. Tällä hetkellä tallin kirkkain tähti on mahdollisesti vielä kerran huipulle pyrkivän Asikaisen ohella  EU-mestaruuden voittanut Ville Piispanen. Suomessa vähemmälle huomiolle on jäänyt tallin venäläisvahvistus Denis Shafikov, joka on jo saavuttamassa maailman huipun.

P3-tallin vanavedessä Suomeen on syntynyt pari muutakin toimijaa. Niistä oululainen Steel Ring on suurin, ja vaikka nyrkkeilypiireissä yleisesti epäillään tallin resurssien riittävyyttä viedä ottelijoitaan kansainväliseen menestykseen, on sen iskijöistä Jaakko Myllylää pidettävä vähintään Piispasen tasoisena tekijänä sillä miehet päätyivät ratkaisemattomaan lopputulokseen ottelussa, jossa Myllylän käsi murtui alkuerissä. Lisäksi Juho Haapoja on villinnyt kansanjoukkoja kaikkialla missä hän on esiintynyt nuoratun neliön sisällä.

Vaikka edellä mainitut pugilistit jo yksinään riittänevät nostamaan 2010-luvun suomalaisen nyrkkeilyn kulta-ajaksi, on maassa vielä yksi todella kova tekijä. Lajin kuninkuusluokasssa eli raskaassa sarjassa tietään kohti maailman huippua raivaa nimittäin saksalaisessa tallissa nyrkkeilevä porvoolainen Robert Helenius. Hän on jo nyt EU-mestari, lyönyt entisen maailmanmestarin teknisellä tyrmäyksellä ja noussut maailmanmestarin haastajaksi. Nyt mies valmistautuu ylihuomiseen otteluunsa Helsingissä, minkä jälkeen vastassa ovat entistä kovemmat haasteet - tai tappion tullessa putoaminen muiden kuolevaisten joukkoon...

En tiedä mikä on ammattinyrkkeilyn uuden nousun taustalla. Toki lajin maailmanmestareita on aina ihailtu ja arvostettu - kukapa ei olisi kuullut Muhammad Alista tai Jack Dempseystä. Suomessakin on pystytetty patsas 1930-luvun suurelle sankarille Gunnar Bärlundille, joka toistaiseksi on Suomen menestynein raskassarjalainen.

Mutta sittenkin tällaisen machoudessaan ja brutaaliudessaan ainutlaatuisen urheilulajin uudelleennousu parrasvaloihin on hyvin erikoinen ilmiö yhteiskunnassa, jonka arvot muuten ovat  muuttuneet yhä pehmeämmiksi. Odotan suurella mielenkiinnolla millaisen buumin ammattinyrkkeily saavuttaa, mikäli Helenius tai joku muu suomalainen saavuttaa lajissa maailmanmestaruuden. Nähdäänkö jopa sellainen ihme, että nyrkkeily muuttuu "syrjäytyneiden ihmisten parissa elävästä väkivallan jäänteestä" uudelleen salonkikelpoiseksi ja arvostetuksi "jalon itsepuolustuksen taidoksi".

Kummallinen ajattelu vaikeuttaa maahanmuuttajien sopeutumista

Tampereen pizzerian useita kuolonuhreja vaatinut tuhopoltto kertoo karua kieltä suomalaisten demaripoliitikkojen ajattelusta. Välittömästi tapahtuman jälkeen kansanedustaja Päivi Lipponen tulkitsi teon viharikokseksi ja vaati toimia rasismia vastaan. Hänen puoluetoverinsa Kimmo Kiljunen teki samasta aiheesta eduskuntakyselyn, vaikka siinä vaiheessa poliisi oli jo tiedottanut, ettei asiaan todennäköisesti liity rasistista motiivia.

Myöskään journalistit eivät selviä juuri sen puhtaammilla papereilla. Vaikka rasistisen motiivin epätodennäköisyydestä oli jo uutisoitu, kirjoitti esimerkiksi Kalajokilaakson Seppo Kangas artikkelin, jossa hän totesi rasismin puutteen, mutta käytti siitä huolimatta palstatilansa maahanmuuttokriittisten syyllistämiseen.

Entä maahanmuuttokriittiset? Ainakin heidän Homma-foorumillaan teko tuomittiin yksimielisesti jo ennen kuin syyllisestä oli kenelläkään mitään tietoa. Pinnalle nousi lähinnä vaatimus siitä, että oli tekijä kuka tahansa hänelle pitäisi antaa tuntuva rangaistus, jonka ankaruuteen ei saisi vaikuttaa tekijän etninen alkuperä.

Näiden näyttöjen perusteella kaksi asiaa näyttää varsin selvältä: maamme politiikan huipulla ja lehdistössä toimii älyllisesti epärehellisiä ihmisiä, jotka ovat valmiita ajamaan omaa agendaansa jopa surmansa saaneiden henkilöiden kustannuksella. Tällaisessa ilmapiirissä ei asiallinen keskustelu maahanmuutosta ole mahdollista, minkä seurauksena sen ongelmakohtien ratkaiseminen viivästyy tarpeettomasti.

Tästä kärsivät eniten Suomeen sopeutumaan pyrkivät maahanmuuttajat, joiden elämää hankaloittavat sellaisten tulijoiden edesottamukset, jotka eivät edes halua integroitua, käyttävät sosiaalitukijärjestelmää väärin tai suorastaan tekevät rikoksia. Näillä teoilla kun tapaa olla negatiivinen vaikutus kantaväestön asenteisiin maahanmuuttajia kohtaan; mikä pahimmillaan voi eskaloitua ihan oikeaksi rasismiksi.

Tämän lienee oivaltanut myös Fatbardhe Hetemaj, joka on ryhtynyt toimiin sen puolesta, että maahanmuuttoon suhtauduttaisiin järjellisesti. Hänen lähtökohtanaan näyttäisi olevan, että sopeutuminen lähtee maahanmuuttajista itsestään. Heidän avukseen tarvitaan kuitenkin runsaasti valistustoimintaa - toisin sanoen suomalaisen kielen ja kulttuurin opetusta. Tämä on hyvin lähellä omaa ajatteluani.

Lopuksi; on ollut hieno huomata, kuinka nopeasti ja tehokkaasti poliisi on edistynyt Tampereen tapauksen selvittämisessä: juttu tullee valmiiksi lähipäivinä. Tähän ei voi todeta kuin sen, että jos virkavallan tehokas toiminta lisää turvallisuuden tunnetta kansalaisissa, on tämän päivän Suomessa poikkeuksellisen hyvä elää.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku
Pyhittaako tarkoitus epärehelliset keinot?

Uutta tietoa ihmisen evoluution raaka-aineista

Evoluutiossa on kyse eliöiden sopeutumisesta vallitsevaan elinympäristöön. Käytännössä evolouutiota tapahtuu aina silloin kun lajin eri yksilöiden välillä on lisääntymiseroja, jotka johtuvat periytyvistä ominaisuuksista. Käytännössä suurin osa eliöiden ominaisuuksista on koodattu niiden geeneihin siten, että samaan ominaisuuteen vaikuttavien geenien (lokusten) eri muodot (alleelit) tuottavat genotyypin, joka ympäristön vaikutuksesta muokkautuu fenotyypiksi eli ilmiasuksi. Valinta kohdistuu tähän ilmiasuun, minkä seurauksena geenimuotojen keskinäiset runsaussuhteet muuttuvat.

Olen jo aiemmin todennut, että ihmisen evoluutio on kiihtynyt toisin kuin joskus kuulee väitettävän. Mielenkiintoiseksi ja ajankohtaiseksi asian tekee se, että olemme jälleen oppineet uusia asioita ihmisen evoluution raaka-aineista eli geenien välisistä eroista.

Tämä uusi tieto on saatu maailmanlaajuudessa 1000 genomin hankkeessa, jonka tuloksia alkaa vähitellen valmistua. Esimerkiksi yhden emäsparin muuttavia pistemutaatioita tunnetaan jo viisi miljoonaa. Vielä ei kuitenkaan tiedetä mihin ja miten nämä mutaatiot vaikuttavat, mutta sen verran vaikuttava luku tuo on, että siinä on evoluutiolle melkoinen määrä raaka-ainetta. Ja lääkäreille melkoinen määrä mahdollisia perinnöllisen sairauden aiheuttajia testattavaksi.

Omasta mielestäni vielä mielenkiintoisemmassa Sudmantin ynnä muiden tutkimuksessa puolestaan selvitettiin geenien kopiolukuihin (eli niiden lukumäärään perinöaineksessa) liittyviä vaihteluita. Nämä ovat sikäli mielenkiintoisia, että nykyisen käsityksen mukaan geenien monistuminen on todennäköisin tapa uusien ominaisuuksien kehittymiselle. Tämä siksi, että kun genomissa on kaksi kopiota samasta geenistä, voi toinen kopio alkaa erilaistua toisen hoitaessa entistä tehtäväänsä. Tästä on olemassa viitteitä esimerkiksi hiivan evoluutiossa. Myös ihmisiä ja ihmisapinoita vertailtaessa on kahdentuneen geenin todettu olleen uuden funktion taustalla.

Sudmantin ynnä muiden tutkimuksen aikana tutkituilta 159 kattavasti eri etnisiä ihmisryhmiä edustavalta ihmiseltä löytyi valtava määrä monistuneita (tai genomista poistuneita) geenejä. Eräästä geenistä löytyi jopa 48 hiukan erilaista kopiota. Näiden kopioiden jakautuminen oli voimakkaasti riippuvaista ihmisryhmistä, eli eri ihmisryhmät ovat paljon voimakkaammin erilaistuneita kuin aiemmin ajateltiin. Tästähän saatiin viitteitä jo silloin kun hottentottien genomeita sekvensoitiin.

Sudmantin ja muiden tutkimuksessa kopioluvun suhteen muuntelevien geenien todettiin vaikuttavan muun muassa aivojen kehitykseen ja jotkut niistä näyttävät odotetusti assosioituneen sairauksiin. Suurimman osan vaikutuksia ei kuitenkaan tunnneta, vaan niiden selvittäminen jää jatkotutkimusten varaan. Omasta puolestani odotan suurimmalla mielenkiinnolla sellaisia jatkotutkimuksia, joissa selvitetään onko jonkun ihmisryhmän genomissa kahdentuneen geenin funktio muuttunut; eli olisiko joillekin heimoille kehittynyt kokonaan uusi ominaisuus, joka puuttuu kaikilta muilta ihmisiltä.

Ihmisen evoluution tutkimus siis edistyy jättiharppauksin. Tutkimuksen myötä opimme parantamaan entistä useampia sairauksia, mutta ehkä vielä sitäkin suurempi muutos tulee oman itsemme ymmärtämisen kautta - se kun muuttaa koko ihmiskunnan maailmankatsomusta. Muutoksen suuntaa ei voi ennakoida, mutta tähänastinen historia viittaa siihen, että yhteiskunta muuttuu sitä ihmisarvoisemmaksi mitä enemmän tieto lisääntyy. Vain näin on selitettävissä länsimaisen yhteiskunnan kiistaton ylivertaisuus suhteessa staattisiin (uskonnollisiin tai poliittisiin) auktoriteetteihin perustuviin järjestelmiin.

Lissää ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ovatko suomalaiset sisasiittoisia
Alkuperaisista euraasialaisista juuristamme!
Hottentottien genetiikkaa
Onko ihmisen evoluutio pysähtynyt?

Ihmisryhmien kollektiivinen älykkyys ja c-faktori

On  vaikea yksiselitteisesti määritellä mitä älykkyysosamäärä oikeastaan tarkoittaa. Tästä huolimatta sen avulla voidaan ennustaa varsin hyvin vaikkapa henkilön menestymistä opinnoissa tai työelämässä. Älykkyys on siis tärkeä tekijä ihmiselämässä.

Älykkyys ei kuitenkaan ole yksinkertainen asia, vaan sen katsotaan jakautuneen moneen eri osaan. Näiden älykkyyden lajien välillä on kuitenkin havaittu korrelaatiota. Tämä tarkoittaa sitä, että vaikkapa matemaattista ja kielellistä älykkyyttä mitattaessa tuloksissa on havaittu korrelaatiota, eli henkilö joka menestyy yhden älykkyyslajin tehtävissä menestyy todennäköisesti myös toisen lajin älykkyystesteissä. Tätä voidaan kutsua esimerkiksi yleisälykkyydeksi tai g-faktoriksi.

Nyt ovat älykkyyden tutkija Anita Williams Woolley ja kumppanit julkaisseet mielenkiintoisen tutkimuksen tähän aihepiiriin liittyen. Sen mukaan myös ihmisryhmien suoriutumisessa on havaittavissa g-faktoria vastaava c-faktoriksi nimetty tekijä, eli ryhmän kollektiivinen älykkyys. Sillä tarkoitetaan tietyn ihmisryhmän kykyä selviytyä hyvin useista erilaisista tehtävistä.

Tutkimuksessa havaittiin, että erilaisia tehtäväryhmiä ryhmätyönä ratkottaessa ryhmien välisen menestyksen taustalla oli jäsenten keskimääräisen älykkyysosamäärän erojen lisäksi c-faktori. Näin siitä huolimatta, että koehenkilöiden  ratkoessa yksinään samaa ongelmaa heidän suoriutumisensa selittyi hyvin älykkyysosamääräeroilla.

Mistä siis muodostuu tämä merkillinen c-faktori? 

Yksi tekijä on toki ryhmän jäsenten keskimääräinen älykkyys. Sitä merkittävämpiä olivat kuitenkin ryhmän jäsenten sosiaalinen herkkyys, heidän tasavertaisuutensa keskustelussa sekä naisten suhteellinen osuus. Tutkimuksessa sosiaalista herkkyyttä mitattiin koehenkilöiden kyvyllä lukea ihmisen ajatukset silmistä. Ryhmän jäsenten tasaveroisuudella keskusteluissa puolestaan tarkoitettiin sitä, etteivät keskusteluja hallineet muutamat dominoivat henkilöt. Naisten suhteellinen osuuden merkitystä arvioitaessa on myös huomioitava, että naisten sosiaalinen herkkyys oli miehiä suurempaa, joten näitä kahta tekijää on vaikea erottaa toisistaan.

Mielestäni merkittävää on, että c-tekijään eivät vaikuttaneet sellaiset yleisesti ryhmän menestyksen kannalta tärkeiksi ajatellut tekijät kuin ryhmän koheesio, motivoituneisuus tai tyytyväisyys.

C-faktorin löytyminen on mielenkiintoinen avaus erilaisten ryhmien menestyksen ymmärtämiseksi. Esimerkiksi Nokian noustessa sillä oli johdossaan Ollilan dream team, jonka hajotessa yrityksen hurja nousu hyytyi. Myös urheilun piiristä tunnetaan ennakkoon mahdottomalta tuntuneeseen menestykseen yltäneitä joukkueita. 

Äärimmäisen mielenkiintoinen kysymys tietenkin kuuluu, onko c-faktorilla ollut osuutta näihin tapauksiin? Ehkä Ollilan unelmajoukkueen koostumus tuotti korkean c-faktorin, minkä seurauksena sen toiminta ylitti poikkeuksellisen paljon kaikkien jäsentensä henkilökohtaiset rajat ja se pystyi nostamaan työnantajansa maailman suurimmaksi yritykseksi alallaan. 

Tulevaisuutta ajatellen kaikista mielenkiintoisinta olisi kuitenkin tietää, voisiko c-faktoria hyödyntämällä luoda tulevaisuuden uusia dream teameja, jotka nostaisivat viiteryhmänsä maailman huipulle? Tämä olisi kullanarvoinen tieto kaikille moderneille yrittäjille tai miksei myöskin julkisten laitosten johtajille. Ehkäpä piankin näemme päivän, jolloin joku aikaansa edellä oleva henkilö kokoaa c-faktorin perusteella oman dream teaminsa ja tekee alansa historiaa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Miksi naiset rakastuvat renttuihin

Uutta tietoa viherpesusta

Onko ihmisen evoluutio pysahtynyt

Kuinka verorahat turvataan?

Kirjoitin jo aiemmin Irlannin talouskriisistä todeteten että se pitää hoitaa, mutta ei vakuudettomasti. Samaan ajatukseen on sittemmin päätynyt esimerkiksi Jyrki Katainen. Aiemmassa kirjoituksessani jätin lainatakuun muodon avoimeksi, joten palaan tässä asiaan.

Katainen on ehdottanut, että vakuudet voitaisiin ajatella saatavan Irlannin omaisuudenhoitoyhtiön kautta. Hän ei ole tarkemmin täsmentänyt ehdotustaan, ja tuntematta tämän yhtön toimintaa on myös minun vaikea ottaa kantaa kuinka pitävä tällainen takuu olisi. Enkä tiedä miten tuollainen takaus toimisi käytännössä.

Irlannin tukea on perusteltu sillä, että Irlannin pelastaminen estää kriisin eskaloitumisen muualle Eurooppaan; ja hyödyntää sitä kautta myös meitä suomalaisia veronmaksajia. Siten Suomen valtion (kuten muidenkin Euroopan valtioiden) kannattaa ottaa yksityistä  sijoittajaa suurempia riskejä sijoittaessaan rahaa Irlantiin.


Tätä taustaa vastaan suomalaisen rahan siirtäminen pitäisi ajatella normaalina riskisijoituksena. Suomalaisten veronmaksajien varojen turvaamiseksi meidän ei kannata antaa lainaa, vaan vaihtaa suomalaisten veronmaksajien rahaa suoraan tuettavien organisaatioiden omistusta vastaan. Tällä tavalla toimien tuottoa on odotettavissa, mutta ainoastaan mikäli Irlannin talouden pelastaminen onnistuu.

Käytännössähän Irlannin tukeminen on maan pankkijärjestelmän tukemista. Koska pankit ovat yrityksiä, on niillä aina jonkinlainen omistusjärjestely. Tarvitaan siis sopimus siitä, miten tätä omistusta jaetaan pankkituen antajille.

Yksinkertaisimmin Suomen valtio voi tukea osakeyhtiömuotoisia pankkeja: niiden täytyy vain päättää Suomen valtiolle suunnattavasta osakeannista, jolloin suomalainen raha muuttuu vastaavaksi osakeomistukseksi Irlantilaisessa pankissa. Osakeannin tuoton kautta pankkiin siirtynyt suomalainen raha voidaan puolestaan käyttää pankkikriisistä selviämiseen. Yksinkertaista.

Kaikki irlantilaiset pankit eivät välttämättä ole osakeyhtiöitä, joten osalle pankeista pitäisi  räätälöidä erilainen
järjestely. Perusperiaate olisi kuitenkin sama: suomalainen raha vaihtuu omistusosuudeksi. Tämä ei voi olla ylivoimaista, mikäli molemmin puolin on aitoa halua selvitä käsillä olevasta kriisistä.

Ennen päätöksentekoa on vain muistettava varmistaa, ettei lähdetä tukemaan sellaisia rahoituslaitoksia, joilla ei edes tuettuna ole mahdollista muuttua voitolliseksi. Eli lunastaa aikanaan suomalaisten omistusosuutta takaisin. Tästä lunastusoikeudesta voitaisiin sopia etukäteen (sitoen se vaikka jonkin indeksin kautta määriteltyyn kurssitasoon; huomioiden samalla suomalaisille veronmaksajalle kohtuullinen tuotto sijoitukselleen) tai jättää koko asia Suomen tulevien hallitusten päätettäväksi.


Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Lisää ruokaa Irlannin tiikerille
Poliitikot ja kreikka
Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku

Asiaan!

Vaalit lähestyvät kovaa vauhtia ja puolueiden välinen nokittelu kiihtyy. Yleisen keskustelun, mielipidekyselyjen ja rimanalitusten lisäksi olen alkanut kaivata muutakin eli konkretiaa tavoittelevaa asiakeskustelua. Näin vaatii lisäkseni esimerkiksi keskustan Timo Laaninen.

Omalta kohdaltani äänestyspäätös näissä vaaleissa ratkeaa pitkälti seuraavien kuuden asiakokonaisuuden pohjalta.

1. Mikä on puolueiden/ehdokkaiden näkemys Suomen tiedepolitiikasta? Jatketaanko nykyisellä linjalla, jossa painotetaan poliittisesti/kaupallisesti motivoitua soveltavaa tutkimusta (kuten ennen Neuvostoliitossa). Vai uskotaanko perinteiseen länsimaiseen  innovaatiojärjestelmään, jonka moottorina on uutta tietoa etsivä perustutkimus - ja jonka pohjalta versovat uudet sovellukset. Toisin sanoen, onko tarkoitus ohjata valtion tiederahat Tekesin, strategisten huippuosaamisen keskittymien (SHOK) ynnä muiden yrityselämän lyhytaikaisia tarpeita palvelevien kanavien kautta, vai haluttaisiinko niistä nykyistä merkittävämpi osa nykysuuntauksen vastaisesti sittenkin kanavoida Suomen Akatemian, eli tieteellisten kriteerien kautta.

EU:n tasolla kyse on puiteohjelmien ja European Research Councilin välisestä rahanjaosta. Jälkimmäinenhän perustettiin sen jälkeen kun oli todettu Euroopan häviävän tieteentekijänä (ja innovaatioiden tuottajana) USA:lle siitä syystä ettei sillä ole ollut koko yhteisön laajuista perustutkimusrahoittajaa.

2. Mikä on puolueiden/ehdokkaiden näkemys suomalaisen julkisen sektorin supistamistarpeesta, ja keinoista sen ratkaisemiseen? Kannatetaanko juustohöylämallia, vai halutaanko saneerata vähemmän tärkeinä pidettyjä julkisia toimintoja. Jos jälkimmäistä, niin mitä olisivat säästökohteet? Ja miksi?

Tässä kohdassa haluaisin puolueiden/ehdokkaiden siis tuovan esiin mitä julkisia palveluita he pitävät enemmän ja mitä vähemmän tärkeinä. Vai onko heillä halukkuutta eli rohkeutta tällaiseen priorisointiin ja vastakkainasetteluun, jossa joku tuntee itsensä aina väärinkohdelluksi. Omasta mielestäni tällainen priorisointi on pohjoismaisen hyvinvointivaltion säilyttämisen ehdoton edellytys - kunhan se on tehty oikein.

3. Mikä on puolueiden/ehdokkaiden näkemys suomalaisesta verotusjärjestelmästä? Tähän liittyen haluaisin kuulla selkeästi perustellun ehdotuksen verotaakan jakamisesta tulo- ja kulutusveroihin. Eli kuinka pitkälle verotuksen keinoja halutaan käyttää elintasoerojen poistamiseen tai nettotuloerojen kasvattamiseen? Lisäksi minua kiinnostavat (samasta syystä) ehdokkaiden näkemykset ansiotulo- ja pääomaverotuksen suhteesta.

4. Mitä puolue/ehdokas aikoo tehdä suomalaisen yrityselämän piristämiseksi. Suomalainen hyvinvointi voidaan ylläpitää vain talouskasvua tuottavan yrityselämän avulla. Esimerkiksi julkiselta sektorilta ulkoistettuja toimintoja hoitavat niin sanotut palveluyritykset eivät kansantalouden kannalta poikkea julkisesta sektorista, eikä niihin kannattaisi haaskata kansainvälisesti alhaisella tasolla olevaa suomalaisten yrittäjien potentiaalia. Sen sijaan vapailta markkinoilta toimeentulonsa hakevien yritysten toimintaedellytykset pitäisi viilata huippukuntoon.

5. Mikä on puolueiden/ehdokkaiden näkemys vaikeuksiin joutuneiden EU-maiden auttamisesta. Halutaanko jatkaa Kreikan mallilla, vai onko joitain muita ajatuksia? Jos on, niin minkälaisia? Etenkin olen kiinnostunut siitä, miten vaikeuksiin joutuneille EU-maille velkarahalla annettujen lainojen takaisin maksaminen varmistetaan.

6. Ja lopuksi kaikille blogiani lukeneille itsestäänselvä asia, eli maahanmuuttopolitiikka. Tässä minua kiinnostavat erityisesti sekä turvapaikanhakijoiden kohteluun liittyvät näkemykset että vakaviin rikoksiin syyllistyneiden kohtelu. Toki kuulisin mielelläni näkemyksiä myös työperäisestä maahanmuutosta, maahanmuuttajien kotouttamisesta ja pakolaispolitiikasta. No, totuuden nimessä tästä aihepiiristä on joitain näkemyksiä jo kuultukin.

Edellä olevien kuuden kohdan lisäksi annan vielä bonuspisteen, jos puolue/ehdokas lupaa toimia jokavuotisen kellonsiirtelyn lopettamiseksi.

Aikaisempia ajatuksia tästä aihepiiristä:
VTT:n johtajat tietovarkaissa
Toimiiko alueellistaminen hyvinvoinnin lähteenä
Puolueiden maahanmuuttoasenteista
Populismin vastavoima

Lisää ruokaa Irlannin tiikerille?

Kun Kreikan kriisi puhkesi, riensivät EU-maat pelastamaan sitä, jotta saksalaiset pankit eivät kriisiytyisi ja vaarantaisi euron vakautta. Näin siitä huolimatta, että kreikkalaiset olivat tulleet eurooppalaiseen perheeseemme valehtelemalla tilastonsa eli niin sanotusti kusettamalla meitä.

Kreikka painiskelee ongelmiensa kanssa, eikä varmuutta maan pelastumisesta ole. Alkuvaikeuksien jälkeen näyttää kuitenkin siltä, että ainakin kreikkalaiset yrittävät parhaansa. Aika näyttää riittääkö se, vai jääkö koko prosessista "luottotappio" suomalaisille veronmaksajille ja muille tukirahojen lainaajille.

Mutta kuten jo alkujaan epäiltiin, eivät ongelmat jääneet Kreikkaan, vaan nyt saattaa olla vuorossa Irlanti. Tämä on sikäli mielenkiintoista, että vielä muutama vuosi sitten Irlantia esiteltiin eurooppalaisen aluepolitiikan kruununjalokivenä, kelttiläisenä tiikerinä. Takapajuinen maa oli saatu kukoistamaan eurooppalaisella rahalla ja kehityshankkeilla reilussa vuosikymmenessä. Talouskasvu oli jopa kymmenprosenttista ja kehityksen uskottiin jatkuvan pitkälle 2010-luvulle.

Irlannin kehitys tuo mieleen 1990-luvulla kuolleen rakkaan isoäitini, joka tapasi sanoa "ettei kannettu vesi kaivossa pysy". Ei ilmeisesti puhallettu tiikerikään karju ikuisesti, vaan eurooppalaiset tukirahat valuivat lopulta asuntojen hintoihin sun muuhun sellaiseen, minkä seurauksena syntyi samanlainen kupla kuin Suomessa 1980-luvun lopussa. Ja ihan niin kuin Suomessa, kupla lopulta puhkesi. Ja nyt keskustellaan siitä pitäisikö euromaiden pelastaa Irlanti samalla tavalla kuin Kreikkakin. Myös perustelut ovat samankaltaiset.

Oma mielipiteeni tämänkaltaisista päätöksistä ei ole muuttunut - kyllä Irlantikin pitää varmasti tavalla tai toisella pelastaa. Mutta ei vastikkeetomalla lainalla kuten Kreikka. Talousoppineet ratkaiskoon miten lainalle voidaan järjestää pitävät takuut, mutta jos euroja jälleen jaetaan ilman mitään takeita niiden takaisin saamisesta, heikkenee koko euroalueen taloudellinen stabiilius merkittävästi.

Toisin sanoen pelkään, että ryhdymme rakentamaan Irlannin (ja Kreikan) kokoisen kuplan sijasta koko Euroopan kokoista kuplaa. Ja jos se puhkeaa, kuten kaikki kuplat ovat aina puhjenneet, voivat tulokset olla ennen näkemättömät. Pelottavat.

Enkä ainakaan minä halua jättää sellaista perintöä lapsilleni, vaan vaadin poliitikoilta vastuullisia toimia Irlannin asiassa.

Eli vastikkeelliselle lainalle kyllä, mutta vastuuttomalle rahankylvämiselle ehdoton ei.


Aikaisempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Poliitikot ja kreikka
Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku

Itä-Helsingin palvelut alamäessä

Itä-Helsingin julkinen palvelu on huonompaa kuin varakkaammissa kaupunginosissa. Näin kirjoittavat ainakin Uusi Suomi ja Helsingin Sanomat. Mistä on kysymys?

Kyse on pienituloisten, työttömien ja maahanmuuttajien keskittymisestä tiettyihin lähiöihin. HS:n paperiversiossa täsmennetään että kysymys on monenlaisten ongelmien kanssa painiskelevien kaupungin työntekijöiden uupumisesta työtaakkansa alla.

Koska Itä-Helsingin ongelmaan kuuluvat oleellisesti maahanmuuttajat, on tämä ongelma nähtävä myös suomalaisen maahanmuuttopolitiikan kontekstissa. Näin tekevät myös tutkijat Eeva-Liisa Broman ja Anniina Ala-Outinen, joista jälkimmäinen ehdottaa Uuden Suomen mukaan "maahanmuuttajien omistusasumista pitäisi tukea ja välttää vähävaraisten keskittymistä tiettyihin taloihin". Tarkoittaako tämä sitä, että hänen mielestään suomalaisten veronmaksajien pitäisi kustantaa kouluttamattomalle maahanmuuttajalle omistusasunto luksus-asuinalueelle? Vai ymmärsinkö jotain väärin? Jos oikein, niin arvelevatkohan tutkijat tällaisen julkisten varojen käytön muuttavan veronmaksajien asenteen maahanmuuttajia kohtaan nykyistä suopeammaksi?

Asuntojen ostamisen lisäksi tutkijat ehdottavat (HS:n paperiversion mukaan) että "on saatava enemmän vakansseja niille alueille, joilla asuu paljon maahanmuuttajia)". Koulutien ala-asteelle onkin jo palkattu lisää opettajia.

 

Olen aiemmin pariinkin otteeseen (linkit alla) laskeskellut maahanmuuton suoria kustannuksia. Tässä kaupunginosien erilaistumisessa kyse on paitsi suorista kustannuksista (maahanmuuttajien takia julkiselle sektorille palkattavan lisäväen kustannukset), myös epäsuorista sellaisista (kaupungin virkamiesten työn stressaavuuden lisääntyminen).

Tätä taustaa vasten kysyn jälleen kerran kattavaa selvitystä humanitaarisen  maahanmuuton kustannuksista, seurauksista ja hyödyistä, jotta maahanmuuttopolitiikka voidaan jatkossa suunitella tosiasioiden pohjalta. Vain siten voidaan tulevaisuudessa toisaalta välttää ongelmien eskaloituminen ja toisaalta löytää keinot maahanmuuton hyötyjen maksimoimiseksi.

Aiemipia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Maahanmuutolla on seurauksia mutta myos hinta
Mahdottomien ratkaisujen edessä

Ovatko suomalaiset sisäsiittoisia?

Usein kuulee väitettävän että suomalaiset ovat sisäsiittoista kansaa. Olemme eläneet pitkään täällä pohjolan perällä, joten ensituntumalta väite tuntuu uskottavalta. Mutta onko se totta?

Suomi oli pitkään erittäin harvaanasuttu maa, jossa olosuhteiden pakosta avioliitot oli solmittava ainakin jonkinasteisen sukulaisen kanssa. Lähisukulaisia ei toki vihitty, mutta usein yhteys löytyi muutaman sukupolven takaa. Tämän seurauksena perustajanvaikutus ja/tai satunnaisajautuminen muokkasivat geenifrekvenssejä, minkä seurauksena moni resessiivinen tautigeeni yleistyi suomalaisissa populaatioissa. Tämän ja aktiivisen tutkimuksen seurauksena suomalaisista tunnetaan monia tauteja, joita ei käytännössä esiinny missään muualla. Puhutaan suomalaisesta tautiperimästä.

Perinnöllisyyden mekanismien mukaan hyvinkin sisäsiittoisten vanhempien jälkeläisten sisäsiittoisuus on kuitenkin aivan normaali, mikäli heidän vanhempansa eivät ole keskenään sukua. Tämä sisäsiittoisuuden purkautuminen tapahtui Suomessa 1900-luvun aikana, jolloin maa kaupungistui nopeasti. Tämän seurauksena eri puolilta maata saapuvat nuoret rakastuivat ventovieraisiin ihmisiin, joiden kanssa myös perhe perustettiin ja lapset hankittiin. Näin suomalaisten sisäsiittoisuus purkautui lähes yhdessä sukupolvessa - nykyisisten suurten ikäluokkien jälkeläisissä.

Ennen kuin voimme olla varmoja siitä, ettemme ole sisäsiittoisia, on meidän kuitenkin tarkasteltava asiaa myös yleisemmältä kannalta. Sisäsiittoisuuden kaltainen tila voi nimittäin syntyä myös silloin, jos erilaisten geenien määrä on pieni. Eli jos kaikkialla Suomessa asuvilla ihmisillä olisi ollut hyvin samanlaiset geenit, ei sukulaisavioliiton välttäminen olisi tuonut muutosta suomalaisten heterotsygotia-asteeseen (siis sellaisten geenilokusten suhteelliseen osuuteen, joissa isältä ja äidiltä peritty geenimuoto on erilainen). Näin on kuitenkin käynyt, sillä geneettiset erot itä- ja länsisuomalaisten välillä ovat yhtä suuret tai jopa suuremmat kuin useiden euroopan kansojen välillä.

Maaltamuuton seurauksena geenien sekoittuminen tarjosi suomalaisille siis yhtä monimuotoisen lähtökohdan kuin olisi saavutettu sekoittamalla vaikkapa englantilaiset ja hollantilaiset keskenään. Siten on selvää, ettei tämän päivän suomalaisa voi missään tapauksessa kutsua sisäsiittoisiksi, vaan pikemminkin päin vastoin.

Vielä haluan tarkastella yhtä kysymystä. Genetiikassa tunnetaan käsite heteroosi, joka tarkoittaa hyvin korkean heterotsygotia-asteen omaavien yksilöiden muita parempaa elinvoimaisuutta. Ilmiö on todettu monissa tapauksissa, ja sitä käytetään esimerkiksi maissinjalostuksessa. Näin saadaan suuria tähkiä ja elinvoimaisia kasveja.

Ihmisten osalta heteroosista ei liene näyttöä, mutta hyvin mielenkiintoinen on islantilaisiin tilastoihin perustuva tutkimus, jonka mukaan evolutiivisesti parhaita ihmisyksilöitä ovat kolmansien serkkujen lapset. He nimittäin saavat historiankirjojen mukaan eniten jälkeläisiä. Näyttäisi siis siltä, että vaikka heteroosi-ilmiö tuottaisi hyvin elinkelpoisen oloisia ihmisiä, eivät sellaiset kuitenkaan pärjäisi evolutiivisella aikavälillä. Tämä tarkoittanee sitä, että ihmiskunta on evoluutionsa kuluessa sopeutunut tilanteeseen, jossa pariutuminen tapahtuu kohtuullisen läheisten sukulaisten kanssa.

Lopuksi haluan kiinnittää huomiota suomalaisten sisäsiittoisuuden purkautumisen ja yhteiskunnan lähes vertaansa vailla olevan nousun samanaikaisuuteen. Ehkäpä sisäsiittoisuuden purkautumisella oli osuutensa maamme kehittymisellä kehistysmaasta yhdeksi maailman johtavaksi hyvinvointivaltioksi. Ja ehkäpä voimme myös luottaa siihen, että suomalaiset geenit tarjoavat hyvän lähtökohdan myös tulevaisuuteen.

Aikaisempia ajatuksia samasta aiheesta
Onko ihmisen evoluutio pysahtynyt?
Alkuperäisistä euraasialaisista juuristamme
Hottentottien genetiikkaa

Vihreiden ja Professorin ajatukset käyvät yksiin

Vihreiden puheenjohtaja, työministeri Anni Sinnemäki sekä puolueen eduskuntavaaliehdokas Husein Muhammed esittelivät tänään vihreiden maahanmuuttopoliittisia linjauksia. Niiden mukaan vihreät ovat valmiit jopa edellyttämään Suomen kielen opiskelun edellytykseksi sosiaaliturvan saamiselle. Lisäksi vihreät pitävät tärkeänä työelämään mukaan pääsemistä.

Onkohan Sinnemäki lukenut taannoisen blogini aiheesta? Siinähän ehdotin näitä samoja asioita - tosin hiukan pidemmälle vietynä: kielen oppiminen ja töiden tekeminen edellytykseksi  kaikelle sille hyvälle jota suomalainen veronmaksaja turvapaikanhakijalle tarjoaa.Vihreiden ulostulossa oli siis minunkin mielestäni erittäin kannatettavia asioita. Hienoa!

Valitettavasti mieleni sopukoissa kutittelee kuitenkin hiukan epäuskoinen ajatus siitä, ettei Sinnemäki kaikesta huolimatta olisi ollut ihan tosissaan. Hallituspuolueen vaatimukset nykyisen politiikan täydelliseksi muuttamiseksi ovat nimittäin aika epäuskottavia kun itse istuu vallan päällä. Tätä ulostuloa paljon uskottavampaa olisi jos vihreät vaatisivat maahanmuuttopolitiikkaan esittelemiään uusia linjauksia Suomen hallituksessa ja huolehtisivat uuden asetus ja/tai lakiehdotuksen eduskuntaan vielä ennen vaaleja. Nykyisessä ilmapiirissä hallituksen esitys varmaankin saisi pikaisesti eduskunnan hyväksynnän ja turvapaikkaa hakevien maahanmuuttajien kotouttamiseen saataisiin uutta tehoa mahdollisimman nopeasti.

Eletään siis toivossa. Ehkä vihreät toimivat ja junailevat asiat siten, että laki-/asetusehdotus tulee eduskuntaan mahdollisimman suuren julkisuuden saattelemana viikkoa ennen vaaleja!?!

Aikaisempia ajatuksia samasta aiheesta:
Kestaakö perussuomalaisten kannatus
Vihreilla on seuraavissa vaaleissa kohtalon hetki
Maahanmuutosta rikastuttava voimavara

Klaus Fleming ja 2000-luvun Suomi

Suitian herra Klaus Fleming oli suomalainen suurmies 1500-luvulla. Hän oli muodollisesti kuningas Sigismundin vasalli, mutta käytännössä Suomen yksinvaltias kuninkaan pysytellessä Puolassa ja tämän kilpailijan Kaarle-herttuan Ruotsissa. Hänen etunsa siis kävi yhteen Sigismundin kuninkuuden kanssa, mutta tosiasiassa hän ei toiminut kuninkaan vaan oman valtansa maksimoimiseksi.

Ruotsin armeija oli koottu kokoon jälleen kerran Venäjää vastaan käydyn sodan takia. Tällä kertaa Fleming ei suostunut rauhan tultua päästämään miehiä valtion leivistä, vaan ylläpiti joukkojaan kasassa. Taustalla olivat Kustaa Vaasan jälkeiset valtataistelut, joissa Kaarle-herttua pyrki nousemaan kuninkaaksi Puolassa majailevan laillisen kuninkaan Sigismundin sijalle. Sigismundin puolesta valtaa Suomessa pitävä Fleming puolestaan hyötyi tilanteesta ja halusi armeijan koossa pitämällä estää Kaarlea saapumasta Suomeen.

Periaatteessa Flemingin joukoilla oli oikeus saada ylläpito talonpojilta. Tämän olisi pitänyt tapahtua keräämällä jokaiselta talolliselta hänen osuutensa. Käytännössä se olisi ollut vaivalloista, joten joukoilla oli tapana hakea koko ylläpitonsa kylän vauraimmasta talosta, ja jättää vahingon tasaaminen kyläläisten riideltäväksi. Kun tämän "linnaleirin" kantoon vielä käytettiin yleisesti vääriä mittoja (eli otettiin säädettyä enemmän) ja suoranainen ryöstely ja mielivaltakin olivat varsin yleisiä oli kansan pettymys suuri, kun rauhan tultua armeijaa ei hajotettukaan. Tämän tyytymättömyyden pohjalta nousi nuijamiesten viha ja kapina. Sodan varsinaiseksi syylliseksi usein mainittu herttua Kaarle vain heitteli bensiiniä jo kytemässä olevaan rovioon, jonka syttymiseen hänen vaikutuksensa lienee lopulta ollut mitätön.

Kaarlen synniksi nuijasodan syttymisessä voi siis laskea lähinnä sen, että hän antoi nuijamiehille sellaisia toiveita, joiden kattamiseen hänellä ei ollut eväitä. Täsmälleen ottaen Kaarlen kehoitus kuului (Ylikankaan Nuijasota-kirjan käännöksenä): "En voi antaa muuta neuvoa kuin hankkikaa rauha omalla kädellänne. Onhan teitä toki niin monta, että pystytte huovit päältänne karistamaan - ellette muuten, niin aidanseipäillä ja nuijilla. Puolustakaa itse itseänne, minä merta vartioitsen."

Mutta eivät eteläpohjalaiset niin tyhmiä olleet, etteivät olisi ymmärtäneet olevansa yksin, ja ettei Ruotsista olisi tulossa apua. Tilanne oli kuitenkin kestämätön ja näin tavalliset talonpojat tapattivat itsensä turhan takia. Sen seurauksena heidän asemansa kurjistui ennestään kun suomalaisen aatelin sijaan astuivat vielä heitäkin vähemmän tavallista kansaa kunnioittavat ulkomaalaissyntyiset vapaaherrat. Eikä asiaa auttanut 1600-lukulaisen Ruotsin suurvaltapolitiikka, joka kiristi veronkantoa entisestään ja tapatti miehet sotaseikkailuissa pitkin Eurooppaa. Mutta se on oma tarinansa.

1500-luvun lopun kehityksessä näen valitettavan selvän analogian nykyiseen Suomen tilanteeseen. Viimeisten kymmenien vuosien kuluessa on Suomessa vahvistunut sellainen kehitys, että ne ottavat kenellä on siihen mahdollisuus. Kansan eli veronmaksajan tehtäväksi on jäänyt maksaa yhä suurempi osa verotaakasta. Korruptoituneet "hallitsijat" puolestaan eivät joko ole huomaavinaan tai hyväksyvät kaiken muodollisesti laillisena menona.


Toisin kuin 1500-luvulla, on Suomen kansalla kuitenkin mahdollisuus vaikuttaa hallitsijoihinsa. Se tapahtuu seuraavan kerran eduskuntavaaleissa 2011.

Aikaisempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Populismin vastavoima
Vihreilla on seuraavissa vaaleissa kohtalon hetki
Puolueiden maahanmuuttoasenteista

Toimiiko alueellistaminen hyvinvoinnin lähteenä?

Valtionhallinnon alueellistamisen tarkoitus on hyvä - pitää koko Suomi asuttuna. Vaan miten on käytännössä.

Alueellistamista eli hajasijoittamista harjoitettiin korkeakoulupolitiikassa jo 1960-luvulla. Tuloksena oli väestömäärään nähden ehkä jopa maailman tihein korkeakouluverkko.

Jos kuitenkin katsotaan suomalaisten korkeakoulujen tasoa, voivat kansainvälisesti hyvätasoisiksi kutsua itseään vain Helsingin yliopisto sekä varauksin Oulun ja Turun yliopistot. Aalto-yliopisto ja Itä-Suomen ja Jyväskylän yliopistot ovatkin sitten maailmanlaajuisesti neljänsadan tuolla puolen. Näiden maamme parhaiden lisäksi on Suomessa myös valtava joukko muita korkeakouluja, joiden taso on korkeintaan kansallinen tai valitettavan usein suorastaan maakunnallinen.

Hajasijoittamisen kautta hajalleen levitetty resursointi ja liian pienissä yksiköissä toimivat tutkijaryhmät lienevätkin yksi tärkeimmistä syistä siihen, että sellaiset tieteelliset huippusaavutukset joista palkitaan Nobelilla ovat jääneet suomalaisilta lähes kokonaan haaveeksi. Ja samalla parhaaseen tieteelliseen tietoon perustuvat korkean teknologian innovaatiot.

On kuitenkin muistettava, että hajasijoittamisen tavoitteena ei ollut tieteen ja korkeakoulutuksen korkea taso vaan virkamiesten tuottaminen syrjäseuduille ja julkisten rahojen ohjaaminen maakuntien elvyttämiseen. Tässä suhteessa Oulu ja Jyväskylä ovat ainakin osin yliopistojensa avulla onnistuneet nousemaan kasvu-uralle. Sitä kautta niihin on keskittynyt yhä suurempi osa maakuntiensa väestöstä. Sama koskee jossain määrin suurinta osaa muistakin yliopistopaikkakunnista. Sikäli korkeakoululaitoksen alueellistaminen on siis vähentänyt maakuntien, vaikka ei kylläkään maaseudun, autioitumista.

En tässä ota enempää kantaa korkeakoulupolitiikkaan, vaan siirryn lähemmäs nykyaikaa.

Alueellistamista on harrastettu jatkuvasti myös korkeakoululaitoksen ulkopuolella. Kaikki muistamme vaikkapa poliisin tietohallinnon siirtämisen Lappiin, jonka seurauksena lähes koko henkilökunta irtisanoutui. Tai  lääkelaitoksen hajasijoittamisen Kuopioon, joka myös johti henkilöstön laajamittaisiin eroihin ja toiminnallisiin ongelmiin. Samoin Metsäntutkimuslaitoksen Joensuun yksikköä on viime vuosina kasvatettu rajusti pääkaupunkiseudun kustannuksella. Ongelmaksi on tosin ajoittain muodostunut pätevän työvoiman saaminen laitoksen itäsuomalaisiin tutkijanvirkoihin. Niitä on ekonomistien piirissä yleisesti liikkuvien kuulopuheiden mukaan jouduttu täyttämään joko tieteellisesti varsin vähän meritoituneilla henkilöillä tai muodollisesti pätevien hakijoiden puutteessa jättämään jopa täyttämättä - ja sitten siirtämään täytettäväksi pääkaupunkiseudulle.

Huolimatta esimerkiksi poliisin tai lääkelaitoksen henkilökuntaan kohdistuneista ja irtisanoutumisiin johtaneista laillisuuden raja-aitoja kulkevista menettelyistä on valtionhallinnon alueellistaminen kokonaisuutena epäonnistunut jopa omien tavoitteidensa saavuttamisessa: valtion virkoja on hävinnyt maaseudulta selvästi enemmän kuin niitä on sinne siirretty. Siirtojen toiminnallista hintaa eli sitä mitä on tapahtunut etenkin asiantuntijaorganisaatioiden työlle ja laadulle tuskin koskaan edes selvitetään.

Tämä hallinnon alueellistaminen sai jälleen jatkoa: tällä kertaa alueellistamisen uhka koskee hätäkeskuksia. Niiden toiminta ei sinänsä vaadi poikkeuksellista osaamista, kuten lääkelaitoksen kaltaisissa tutkimuslaitoksissa, mutta toisaalta virheiden sattuminen maksaa välittömästi ihmishenkiä. Siten tämän alueellistamisen hinta saattaa olla kova, mutta tulee onneksi maksetuksi nopeasti. Yliopistojen ja tutkimuslaitoksen hajasijoittamisen kaltaista toiminnan laadun pitkäaikaista laskua siitä ei kuitenkaan ole odotettavissa.

Kaikki edellä kirjoittamiani tapaukset ovat siis johtaneet ainakin hetkellisiin ongelmiin. Nähdäkseni alueellistamisen kannalta on erotettava ne valtion toiminnot, joiden siirtämisestä aiheutuu pitkäaikaisia ongelmia. Niiden alueellistamisella on todennäköisesti tehty korvaamatonta vahinkoa koko Suomen kilpailukyvylle yhä enemmän tietoa ja osaamista vaativassa globaalissa kilpailussa, jossa korkea elintaso on mahdolista ylläpitää ainoastaan muuta maailmaa korkeammalla tiedon ja osaamisen tasolla. 

Lisäksi alueellistamisen yllä osittain referoitu historia osoittaa, ettei valtion toimintojen hajasijoittaminen korkeasta hinnastaan huolimatta ratkaise edes maaseudun autioitumisongelma, vaan se on ratkaistava toisin keinoin.

Avain maaseudun hyvinvoinnille ei ole valtion toimintojen alueellistamisessa. Se on taloudellisessa toimeliaisuudessa.

Ihmisten pitäisi lopettaa siirtyminen työn perässä kasvukeskuksiin ja sen sijaan keskittyä rakentamaan elinehtoja kotiseudulleen. Jos yrittämisen ja tekemisen halua on, voivat maakunnatkin säilyä elinvoimaisina. Näin on tähän saakka menestynyt yliopistojen hajasijoituksen ulkopuolelle pitkäksi aikaa jäänyt Etelä-Pohjanmaa, jonka työttömyys on suomalaisittain alhainen ja yritysten määrä suhteessa väkilukuun korkea. Jos pohjalainen yrittäminen vielä yhdistyisi korkeaan koulutukseen, nousisi maakunnan asukkaiden elintasokin valtakunnan huipulle.

Samalla tavalla ajatellen muissakin maakunnissa ihmisten tulisi ottaa itse vastuu tulevaisuudestaan. Jos kotiseutu on rakas, tulisi jokaisen miettiä millä tavalla siellä ylläpidetään elämisen edellytykset - ja toimia sen mukaisesti. Samalla tavalla on asenteen oltava kohdallaan koko Suomessa, jos haluamme tuhansien järvien maan säilyttävän asemansa hyvinvoivana länsimaana.

Näkyykö ilmastonmuutos Helsingin lämpötiloissa?

Ilmastonmuutosta pidetään yleisesti suurimpana ihmiskunnan tulevaisuutta uhkaavana tekijänä. Suomessakin aiheen tutkimiseen sijoitetaan huomattavia varoja, viimeksi Suomen Akatemia päätti rahoittaa 12 miljoonalla eurolla ilmastonmuutoksen tutkimusohjelmaa. Suomen ilmaston muuttumisen vaihtoehtoja puolestaan on ennustettu esimerkiksi FINSKEN-hankkeessa.Sen mukaan Suomen keskilämpö nousisi 2020-luvulle mennessä 1,5-3,1 astetta suhteessa vuosien 1961-1990 keskiarvoon.

En puutu sen enempää näihin skenarioihin, vaan minua kiinnostaa enemmänkin se, kuinka ilmastonmuutos on tähän mennessä näkynyt Suomessa. Tätä tarkastelua helpottaa se, että Ilmatieteen laitoksen mukaan Suomesta on olemassa luotettavaa lämpötiladataa aina 1840-luvulta asti.

Helsinki on Suomen pääkaupunki, joten otan erityiseen tarkasteluun Helsingin Kaisaniemen mittaukset. Ilmastieteen laitoksen ylläpitämistä ilmastotilastoista selviävät kaikkien aikojen lämpimimmät vuodet. Kaisaniemessä ne ovat  2008, 1934, 2000, 1938, 1989, 1975, 2007, 1961, 1949, 1990, 1974, 2006, 1943, 1930, 2005, 1959, 1992 ja 1999. Tässä listassa 2000-luku on selvästi yliedustettu suhteessa muihin vuosikymmeniin, joten tämän vertailun pohjalta näyttää siltä että ilmastonmuutos alkaisi näkyä myös tilastoissa.

Entäpä vuodenaikojen mukainen tarkastelu. Ilmatieteen laitoksen kokoaman ilmastonmuutossivun mukaan etenkin talviajan lämpötilat tulevat nousemaan. Ilmastotilastojen mukaan lämpimimmät talvikuukaudet ovat olleet 2007-08, 1924-25, 1929-30, 1948-49, 1960-61 ja 1974-75. Joukossa on vain yksi 2000-luvun talvi, eli tämä tilasto ei viittaa ilmastonmuutoksen vielä vaikuttaneen Helsingin talveen.

Samoilta ilmatieteen laitoksen sivoilta löytyvät myös lämpimimmät kuukaudet vuodesta 1900 lähtien. Koska vuodessa on 12 kuukautta, tulisi kullekin vuosikymmenelle sattua keskimäärin noin yksi lämpimin kuukausi. Todellisuudessa lämpimimmät kuukaudet ovat olleet seuraavina vuosina: tammikuu 1930, helmikuu 1990, maaliskuu 2007, huhtikuu 1921, toukokuu 1993, kesäkuu 1936, heinäkuu 2010, elokuu 1939, syyskuu 1934, lokakuu 1961, marraskuu 2000 ja joulukuu 2006. Tilasto vahvistaa, että 2000-lvulla on ollut useita lämpimimpiä kuukausia viimeisen sadan vuoden aikana. Toisaalta myös 1930-luvulle on sattunut yhtä monta tarkastellun ajanjakson lämpimintä kuukautta. Tämä tarkastelun pohjalta näyttää siis siltä, ettei ilmastonmuutos ole vielä tuottanut normaalia ilmastonvaihtelua suurempaa lämpenemistä.

Kaikkiaan nämä pienet tarkasteluni viittaavat siihen, ettei ennustettu ilmastonmuutos vielä näy Helsingin ilmastossa kovin selvästi. Toisaalta FINSKEN-skenaarion minimilämpötilannousu, 1,5 astetta vuosien 1961-1990 keskiarvoon verrattuna, on jo saavutettu. Tämän tosiasian merkitys on kuitenkin hiukan hämärä, koska vertailuajankohta oli kylmempi kuin esimerkiksi sitä edeltänyt kolmikymmenvuosijakso.

Se, ettei muutos vielä näy ei tarkoita ettei se olisi tulossa. Vaikka ei tämän perustella rehellisyyden nimessä voi tehdä päinvastaistakaan jothtopäätöstä. Se kuitenkin on täysin varmaa, että juuri päättyneen lokakuun osalta oltiin hyvin lähellä pitkän ajan keskiarvoa. Ja tulevaisuuden ennustettuihin hellekesiin ja lumettomiin talviin on vielä pitkä matka.


Aiempia ajatuksia samasta aiheesta:
Megaluokan virhe ilmastodatassa