Palopommeista naisen logiikkaan

Lähi-idän juutalaisiin kohdistuva viha on johtanut kaukana Yhdysvalloissa rikokseen. Siinä egyptiläissyntyinen turvapaikanhakija päätti heitellä palopommeja Israelia tukevien mielenosoittajien joukkoon. 

Nähtäväksi jää, mitä tapauksesta seuraa. Pääseekö polttopullomies heittelynsä seurauksena pysyvästi Yhdysvaltoihin eli lukemaan loppuelämänsä ajaksi tiilenpäitä? Vai kuljetetetaanko hänet muitta mutkitta USA:n rajojen yli muiden kansakuntien riesaksi? 

Asiasta kertoneen jutun mukaan vaikuttaisi siltä, että ensin mainitsemani vaihtoehto olisi todennäköisempi. Ja siksi puheena oleva humanitaarinen maahanmuuttaja saisi rikoksen kautta tahtonsa läpi - tosin tavalla, joka saattaa jälkeenpäin alkaa kaduttaa. 

* * *

Meillä Suomessa taas Ilta-Sanomien naispuolinen toimittaja oli ajanut taksilla. Sen kuljettaja ei ollut käyttäytynyt asiallisesti, vaan oli ensin avautunut omista asioistaan ja lopulta intoutunut kyselemään asiakkaaltaan vastenmielisiä kysymyksiä. 

Yksi niistä oli suorasukainen tiedustelu siitä, että oliko naispuolinen toimittaja koskaan harrastanut seksiä mustan miehen kanssa. Ja sitä seurasi vielä kysymys siitä, että pelottaako naista. 

Tämän seurauksena toimittaja oli sitten päättänyt kirjoittaa - perimmältään harjoitetun maahanmuuttopolitiikan seurauksena syntyneestä - taksien turvallisuusongelmasta, tosin mainitsematta maahanmuuttoa millään tavalla. Ei, vaikka juuri siitähän hänen mainitsemassaan takseihin liittyvien seksuaalirikosten kymmenkertaistumisessa on perimmältään kyse. 

Sen sijaan toimittaja arveli, että ongelman syy saattaisi olla joitain vuosia sitten tehdyssä taksiliikenteen uudistamisessa. Ja ehdotti takseihin muun muassa pakollisia mikrofoneja ja valvontakameroita sekä sijaintitietojen automaattista tallentamista. 

Tämä jos jokin on Spede Pasasen vuosikymmeniä sitten lanseeraamaa naisen logiikkaa. Sen sijaan, että kajottaisiin millään tavalla havaitun ongelman perussyyhyn - siis harjoitettuun maahanmuuttopolitiikkaan - toimittaja ehdottaa tieteisromaaneista ja diktatuurivaltioista tuttujen totalitaaristen valvontamenetelmien soveltamista suomalaiseen taksiliikenteeseen. Eli myös meidän aivan tavallisten ihmisten seurantaan. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Askelia Suomen kehitysmaalaistumisessa
Suomalaisten suosikki esitti pakolaiskiintiön ja vastaanottotukien korottamista
Arian Juhana Rezaji tarjosi oppimateriaalia Eva Biaudetille ja Erna Bodströmille

Natsikortteja, rasismia ja nimittelyä ankkalammikossa

Kuten kaikki tiedämme, on Suomessa kaksi kansalliskieltä. Niistä yleisempi on suomi, mutta myös ruotsilla on tämä status ja sitä puhuvilla oma lehdistö, jonka lippulaiva on Hufvustadsbladet.

Tästä syystä ruotsinkielisen väestönosan parissa käytävä yhteiskunnallinen keskustelu jää suurimmalle osalle kansaa vieraaksi. Ja toisaalta saa joskus sellaisia piirteitä, joita ei löydy helposti suomenkielisestä valtamediasta.

Tästä esimerkkinä vaikka runoilija Eva-Stina Byggmästarin allekirjoitettama kirjoitus, jonka katsoin kääntämisen arvoiseksi omalle lukijakunnalleni. Siinä ei kainostella argumentaatiovirheenä tunnettuja natsikortteja tai rasismileimoja eikä kainostella suoraan henkilöön käyvää nimittelyä - eikä vastaavaa voisi kukaan kirjoittaa suomenkieliseen lehdistöön menettämättä täydellisesti uskottavuuttaan.

Eli olkaapa hyvä.

"Orpon hallitus toimii erittäin vastuuttomasti Suomen kulttuurin kannalta kokonaisuutena ja erityisesti kysymyksessä siitä, onko kirjallisuutta olemassa maassamme vai ei. On kuin hallitus olisi unohtanut, että kansallislaulumme sanat on kirjoittanut runoilija, suomenruotsalainen Johan Ludvig Runeberg.

Yleinen luonnon ja niin kutsutun ihmispääoman riistäminen sekä rasismi, siitä me muistamme Orpon ja hänen kätyrinsä. Pelko vertaamisesta aikaisempiin vallanpitäjiin on usein johtanut kirjarovioihin. Kirjojen polttaminen oli pitkään symbolinen teko vallan vahvistamiseksi. Kirjaroviot ovat läpi historian olleet tehokas kirjallinen sensuurikeino sekä symbolinen teko osoittamaan absoluuttista valtaa.

Yksi modernin ajan surullisenkuuluisista kirjojen polttamisista tehtiin Adolf Hitlerin määräyksestä. Orpo ja hänen juoksupoikansa eivät polta kirjoja, eivätkö!? Mutta itäisessä naapurissamme sensuuri on kovaa, ja kirjat, jotka eivät ole Putinin hallinnon kanssa samaa mieltä, poistetaan kirjastohyllyiltä ja päätyvät paperinkeräykseen, käytännössä ne poltetaan.

Voimme hyvästä syystä kutsua sitä, mitä Orpo tekee, psykologiseksi ja henkiseksi rovioksi. Kielivähemmistöjen kirjailijat ja kulttuurityöntekijät ovat ne, jotka ensimmäisinä ja eniten kärsivät Orpon hallituksen kulttuuristrategiasta ja vallankäytöstä. Heinrich Heine kirjoitti näytelmässään ´Almansor´ (1823): ´Missä poltetaan kirjoja, siellä poltetaan lopulta ihmisiä´.

Toukokuun 10. päivänä 1933 lähes 40 000 ihmistä kokoontui Opernplatzille, nykyiselle Bebelplatzille, keskelle Berliiniä. Paikalla oli SS-sotilaita, poliiseja, puolisotilaallisen SA:n, Saksan opiskelijajärjestöjen ja Hitlerin nuorisojärjestön nuoria sekä yleisöä. He olivat kokoontuneet polttamaan kirjoja.

Propagandaministeri Joseph Goebbelsin kehotuksesta niin kutsutut ei-saksalaiset kirjat piti polttaa. Ne olivat juutalaisten tai natsihallinnon poliittisten vastustajien kirjoittamia tekstejä. Lähes 25 000 kirjaa katsottiin ei-saksalaisiksi. Vuoteen 1934 mennessä Saksassa oli kielletty 5 000 kirjaa, ja kiellettyjen kirjoittajien joukossa oli runoilija Heinrich Heine.

Vuoden 1934 kirjapoltot eivät olleet uusi ilmiö. Kirjojen polttamista on tapahtunut läpi historian, usein sodan yhteydessä. Varhaisin tunnettu kirjojen poltto tapahtui nykyisen Kiinan alueella vuonna 213 eKr, kun kiinalainen keisari Qin Shi Huang, joka rakennutti myös Terrakotta-armeijan Xianissa, vahvisti voittonsa aikaisempia hallitsijoita vastaan kirjojen poltolla. Historioitsija Lois Mai Chanin mukaan keisari halusi paitsi poistaa aiemmin julkaistut tekstit myös hallita tietoa. Ennen kaikkea hän halusi, ettei kansa voisi verrata hänen hallintoaan aikaisempiin hallitsijoihin.

Teolla itsellään on vahva symbolinen voima. Ray Bradburyn romaani Fahrenheit 451 (1953) kertoo tulevaisuudesta, jossa sensuuri on johtanut dystopiaan. Kirjassa Bradbury kirjoittaa: ´Hän, joka tappaa miehen, tappaa järkevän olennon... mutta hän, joka tuhoaa kirjan, tappaa itse järjen´.

Kuka on Orpon propagandaministeri? Onko tämä järjen kuoleman alkua, mitä nyt todistamme?

Tuki kirjastoille laadukkaan kirjallisuuden hankintaan pienistä painoksista on leikattu täysin kulttuuribudjetista. Tilanne laadukkaan kirjallisuuden osalta oli vaikea alusta asti, ja siniruskea hallitus tekee kaikkensa lyödäkseen viimeisen naulan arkkuun.

Pienelle kirjallisuudelle, kuten suomenruotsalaiselle, joka luonnollisesti julkaistaan usein pieninä painoksina, on kirjallisuustuki ollut elintärkeää. Kyse on suhteellisen vähäpätöisestä säästöstä, joka voi aiheuttaa hyvin suurta vahinkoa koko kirjalliselle kentälle, kirjailijoille, kustantajille ja kirjastoille sekä koulutukselle ja lopulta demokratialle.

Sama pätee myös suunnitelmiin kirjojen arvonlisäveron nostamisesta. Lisäksi hallitus aikoo vähentää työ- ja projektistipendejä opetusministeriön ja taiteen edistämiskeskuksen kautta, mikä vaikuttaa erityisesti suomenruotsalaisiin kirjailijoihin ja taiteilijoihin.

RKP, joka on valinnut istumisen siniruskean Orpon hallituksessa, edistää aktiivisesti suomenruotsalaisen kulttuurin, kielen ja koulutuksen köyhtymistä entistä nopeammalla tahdilla. Tämä on jotain, mitä RKP:n äänestäjät tuskin näkivät kristallipallossa, kun he viimeksi kävivät äänestämässä. Mutta Anna-Maja Henriksson on loistava esimerkki siitä, miten valta tyhmistää ja korruptoi.

Se kyynisyys, joka nyt vallitsee puolueessa, ei ole vain huolestuttavaa, se on hämmästyttävän tehotonta. RKP:llä ei ole koskaan ollut näin vähäistä tukea äänestäjiltä, joten johdon olisi syytä katsoa tarkasti peiliin.

Ainoa asia, joka voisi mahdollisesti palauttaa osan RKP:n menettämästä luottamuksesta sen osallistuttua Orpon hallitukseen, elämäni ruskeimpaan, on heittää pyyhe kehään ja sanoa, että tänne mutta ei pidempään. Jos näin ei tapahdu, RKP tulee olemaan menneen ajan parlamentaarinen puolue.

Miten sinä ja puolueesi haluatte jäädä muistoihin, Anna-Maja Henriksson, niinä jotka auttoivat kaatamaan bensiiniä kirjakasaan? Historia ei tule olemaan armollinen."

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kuka sopi maahanmuuttajiin liittyvästä sensuurista?
Hyväksyttävää rasismia ja sovinismia?
Lucia-neito ruotsalaisen kulttuurin muutosuhrina

Opetushallitus linjasi spurgut ja puliukot puhekielen ulkopuolelle

Wikipedian mukaan "uuskieli on englantilaisen kirjailija George Orwellin teoksessaan Vuonna 1984 kuvailema kuvitteellinen kieli. Se on virallisesti ohjailtua ja rajoitettua, ja sen tarkoitus on... tehdä toisinajattelu ja poliittinen kapinallisuus mahdottomaksi viemällä kansalaisilta käsitteet, joilla ilmaista poliittisesti vääräoppisia mielipiteitä."

Sen yhtenä tarkoituksena - edelleen saman lähteen mukaan - on "tarjota oikeanlainen ilmaisuväline hallitsevan puolueen seuraajien maailmankatsomukselle ja ajatusmalleille" sekä "tehdä vääräoppinen ajattelu mahdottomaksi siinä vaiheessa, kun uuskieli on kokonaan korvannut vanhakielen. Siksi uuskielen sanasto antaa mahdollisuuden ilmaista tarkasti puolueen jäsenen tarkoittamat merkitykset, mutta se tekee mahdottomaksi ilmaista muita merkityksiä edes epäsuorasti. Tämä saavutetaan yhtäältä uudissanoilla, toisaalta epätoivottujen sanojen hävittämisellä, tai niiden merkitysten korjaamisella oikeaoppiseksi tai tarkentamisella".

Tämä tuli jälleen kerran mieleeni, kun luin aamun uutistarjontaa. Näin erityisesti Helsingin sanomien jutusta, jossa kerrottiin suomalaisen Sininauha-säätiön kannanotosta, jossa se vaati, ettei koulussa käytettäisi sellaisia vakiintuneita sanoja kuin "spurgu" tai "puliukko" ihmisistä, jotka haisevat pahalta ja joita muut väistelevät kohdatessaan. 

Tapauksen tekee blogitekstin arvoiseksi se, että säätiön vaatimuksella ei niin sanotusti pyyhitty takapuolta, vaan Opetushallitus aikoo sen seurauksena "muuttaa opettajan aineistoa nyt sen verran, että kerromme sanan spurgu olevan käytössä, koska se liittyy kaunokirjalliseen tekstiin". 

Näin siitä huolimatta, että sanaa spurgu käytetään - ja on käytetty vähintäänkin puoli vuosisataa - nimenomaisesti tavallisessa puhekielessä ilmaisemaan ihmistä joka haisee pahalta ja jota muut välttelevät kohdatessaan. Samoin sanaa puliukko.

Siksi on selvää, että - toisin kuin Sininauha-säätiön kannanotossa väitetään - nämä sanat eivät ole leimaavia, vaan tarkoin tietynlaista ihmistä kuvaavia ilmaisuja. Eivätkä nämä ihmiset tai muiden suhtautuminen heihin muutu miksikään, vaikka kyseiset sanat korvattaisiinkin jollain uuskielisellä ilmaisulla. Näin siksi, että tämäkin ilmaisu kuvaisi ihmistä, joka haisee pahalta ja jota muut välttelevät kohdatessaan.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Orwellilainen uuskieli ja kestävän yhteiskunnan luominen
Epäily Kaius Niemen törkeästä rattijuopumuksesta
Arkkipiispan rasismi, Jani Mäkelän määritelmä ja todellisuus

Kulttuurivieras tosiasioiden äärellä

Vihapuhe on sumea termi, jonka avulla yksimieliset puolustautuvat erimielisiä vastaan. Yhdenvertaisuusvaltuutetun mukaan se on viestintää, joka lietsoo vihaa yhtä ihmistä tai ihmisryhmää vastaan, ja sen muotona voi olla esimerkiksi puhe, kirjoitus, kuva, symboli, musiikki, piirros ja elokuva. 

Euroopan neuvoston ministerikomitean määritelmän mukaan sitä ovat kaikki ilmaisumuodot, jotka levittävät, lietsovat, edistävät tai oikeuttavat etnistä vihaa, ulkomaalaisvastaisuutta, antisemitismiä tai muuta vihaa, joka pohjaa suvaitsemattomuuteen.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin taas on linjannut, minkälaiset lausunnot eivät kuulu sananvapauden piiriin. Siihen joukkoon kuuluvat luonteeltaan rasistiset, naisvihamieliset, homo- ja transfobiset sekä islamofobiset ja antisemitistiset ilmaisut, koska ne loukkaavat perus- ja ihmisoikeuksia ja uhkaavat demokraattisten toimintaoikeuksien käyttöä. Toisaalta esimerkiksi maahanmuuttopolitiikan kärkeväkin arvostelu kuuluu sananvapauden piiriin.

Käytännössä suomalainen yhdenvertaisuusvaltuutettu on ottanut esimerkkiä entisestä Itä-Saksasta, jossa puolet kansasta kyttäsi toista puolta sosialistisen valtion vastaisista puheista. Tämä voidaan päätellä siitä, että kyseinen viranomainen kehottaa kansalaisia ottamaan yhteyttä poliisiin, mikäli nämä näkevät esimerkiksi jollain verkkosivustolla vihapuhetta, jonka epäilevät olevan lainvastaista.

* * *

Kirjailijatohtori Jarkko Tontti - entinen sananvapausjärjestö Suomen PENin puheenjohtaja ja PEN Internationalin hallituksen johtoryhmän jäsen - otti Ylen kulttuurivieraana kantaa vihapuheeseen. Hänen mukaansa vihapuhe on peitesana sille, että joku on eri mieltä punavihreän poliitikon, toimittajan, taiteilijan tai tutkijan kanssa. 

Lisäksi hän hämmästeli sitä, että nykyisen vihapuhehysterian aikaa sanojen väitetään muuttuvan teoiksi ja lietsovan väkivaltaa. Sekä mainitsi wokeltajien edustavan maagista ajattelua, jossa historiallinen todellisuus voitaisiin peruuttaa poistamalla se näkyvistä - siis toimimalla aivan kuin Stalinin ajan Neuvostoliitossa retusoitiin kuvia sitä mukaa kun generalissimuksen vainoharhaisuus poisti elävien kirjoista politbyroon jäseniä. 

Ylen kulttuurivieras mainitsi pari muutakin mielenkiintoista asiaa. Niistä ehdottomasti mielenkiintoisin liittyi siihen, että hän kertoi kustantajilla olevan nykyisin palkattuna "sensitiivisyyslukijoita", jotka lukevat kirjojen käsikirjoituksia kuin piru raamattua löytääkseen niistä vihapuhetta. Tämän toiminnan hän totesi yksinkertaisesti poliittiseksi ennakkosensuuriksi. 

Nyt pyydän arvoisaa lukijaani pysähtymään ja miettimään hetken. Ja huomaavan, että 2020-luvun Suomessa on käytössä poliittista ennakkosensuuria. Ei tosin - ainakaan vielä - valtion palkkaamana, mutta kuitenkin itsesensuurin tavoin rajaamassa kirjallisuudeksi kutsumaamme taidelajia.

Tähän liittyen Tontti teki myös toisen merkittävän havainnon: suomalainen kirjallisuus on nykyisin lähinnä Helsingin punavihreän kuplan tuotantoa ja sen seurauksena se ei edusta koko suomalaista yhteiskuntaa. Tämän seurauksena meiltä on Tontin mukaan kadonnut pojille suunnattu vauhdikas seikkailukirjallisuus. 

Lieneekö tämä yhtenä syynä sille, etteivät suomalaispojat enää juurikaan lue kirjoja, eikä heidän lukutaitonsa siksi kehitys sellaisella tasolle kuin kirjoja edelleen lukevien tyttöjen. Eli johtuuko poikien poikien koulumenestyksen laskeminen lehmän hännän lailla tästä?

Kaikki edelle kirjoittamani seikat ovat todellisuudessa suuria yhteiskunnallisia kysymyksiä, joista media ei juurikaan puhu. Ehkäpä juuri siksi, että nykyajan journalistit jakavat Kallion punavihreän kuplan ideologian. 

Tosiasiat eivät kuitenkaan muutu mihinkään sillä, että niistä vaietaan julkisuudessa. Eivätkä yhteiskunnalliset ongelmat katoa sillä, että niistä puhuminen kielletään Kallion punavihreässä kuplassa - sen sijaan ne kasvavat vuosi vuodelta puhjetakseen lopulta ennalta arvaamattomalla tavalla. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Totuuden jälkeinen aika
Pitäisikö itsenäistä Suomea kehittää Taisto Sinisalon ja Oula Silvennoisen vai J.K. Paasikiven viitaoittamalla tiellä?
Teatterikoululaisten vahva usko totalitarismiin

Kenen käsialaa?

Kuten kaikki dekkarista pitävät tietävät, on rikostekninen käsialatutkimus tärkeä menetelmä selvitettäessä erilaisia rikoksia. Siinä pyritään kirjoitustyyliä analysoimalla selvittää, voidaanko käsin kirjoitetut asiakirjat yhdistää tiettyihin kirjoittajiin vertaamalla niitä tunnettuihin esimerkkeihin. 

Rikostekninen käsialatutkimus tarkoittaa siis kirjoitusnäytteiden vertailua siihen vihkiytyneiden rikostutkijoiden toimesta. Ja ihmisten oikeusturvan kannalta on tietenkin tärkeää ymmärtää, kuinka tarkkaa ja luotettavaa heidän työnsä on. 

Siksi oli mielenkiintoista lukea laajamittaisesta tutkimuksesta, jossa selvitettiin käsialavertailujen tarkkuutta ja luotettavuutta. Siinä oli koekaniineina 86 käsialavertailuja suorittavaa ammattirikostutkijaa, joista kukin teki noin 100 käsialavertailua viiden tason päätelmäskaalalla. Näin saatiin kokoon 7 196 päätelmää käyttäen yhteensä 180 eri vertailusarjaa. 

Vääriä positiivisia päätelmiä tehtiin 3,1 prosentissa tapauksista, kun taas 1,1 prosentissa tehtiin vääriä negatiivisia päätelmiä. Lisäksi vääriä positiivisia päätelmiä tehtiin huomattavasti enemmän kaksosten kirjoittamista näytteistä (8,7 prosenttia) verrattuna ei-kaksosten tekemiin (2,5 prosenttia). 

Tutkimuksessa havaittiin myös mielenkiintoisia yhteyksiä rikostutkijoiden koulutuksen ja suorituskyvyn välillä. Alle kahden vuoden koulutuksen omaavilla tutkijoille tuli yleensä enemmän virheitä kuin kokeneemmille kollegoilleen, mutta he raportoivat myös pidemmän koulutuksen saaneisiin nähden suuremman määrän todellisia positiivisia ja negatiivisia päätelmiä. Tämä johtui siitä, että he tulkitsivat tuloksensa näitä useammin luotettaviksi (tietämättömyyden luomalla varmuudellako?). 

Siten kokeneemmat eli vähintään kahden vuoden koulutuksen saaneet tutkijat osuivat kokemattomampia kollegoitaan selvästi todennäköisemmin oikeaan silloin kun antoivat lausunnon, jota he itse pitivät luotettavana. Toisin sanoen työssään parkkiintuneiden rikostutkijoiden työn tuloksissa sekä positiivinen että negatiivinen ennustearvo olivat korkeampia. 

Tutkimuksessa testattiin myös rikostutkijoiden analyysien toistettavuutta antamalla heille kahteen kertaan saman käsialanäytteet. Siinä 68 prosenttia päätelmistä toistettiin tarkalleen samanlaisina molemmilla kerroilla ja 92 prosenttia toistettiin hyvin samansuuntaisina. Mutta – ja se on iso mutta – yksi prosentti päätelmistä oli jopa täysin vastakkaisia.

Mielenkiintoista oli sekin, että tulkittujen tekstien kirjoitustyylillä (kaunokirjoitus vai tekstaaminen) ei ollut yhteyttä rikostutkijoiden virheisiin. Molemmissa onnistuttiin osumaan oikeaan - mutta syntyi myös virheitä - aivan yhtä lailla.

Tämä kaikki on arvoisan lukijani epäilemättä hyvä muistaa seuratessaan TV:stä rikossarjaa tai lukiessaan jännittävää dekkaria. Ehkäpä tässä referoimani tutkimus nimittäin innoittaa jotakuta kirjailijaa tai käsikirjoittajaa sisällyttämään juttuunsa virheellisen tulkinnan käsialanäytteistä. Ja harhauttamaan myös sillä tavalla katsojaansa/lukijaansa, jotta tämä ei onnistuisi arvaamaan ennen loppuratkaisua, että hovimestari on syyllinen. 

Sivumennen sanoen - eli kun nyt kerran syyllisistä puhutaan - on syytä panna merkille tuore uutinen, jonka mukaan kaikki tunnistetut pääkaupunkiseudun katujengiläiset ovat maahanmuuttajataustaisia. Epäilen kuitenkin, ettei heidän tunnistamisessaan ole hyödynnetty rikosteknistä käsialatutkimusta.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Rydmanin olisi tehtävä tutkintapyyntö HS:n ja Ilkka-Pohjalaisen päätoimittajista
Ville Ranta ja todellisuus
Pituustutkimus osoitti, etteivät kaikki ihmiset ole samanlaisia

Sosialismi ei ole järkevä ratkaisu edes ilmastonmuutoksen torjunnassa

Helsingin sanomat kertoi mielenkiintoisesta laskelmasta. Sen mukaan suomalaisten yritysten vienti vähentää kasvihuonepäästöjä enemmän kuin niitä tuotetaan koko Suomessa. Ja myös enemmän kuin on koko Suomen hiilijalanjälki. 

Tässä laskelmassa on verrattu suomalaista vientitavaroita tai palveluja niihin tuotteisiin, joita ne kohdemaassa korvaavat. Ja ilmastokädenjälki on tulkittu positiiviseksi, mikäli se on korvattavalla tuotteella suurempi kuin vientituotteella.

Jutussa on kuva, josta näkee eri teollisuudenalojen ilmastovaikutukset eriteltyinä. Sen mukaan suomalaisyritysten positiivinen ilmastovaikutus on erityisesti metsä-, kemian- ja tekstiiliteollisuuden ansiota. Niiden osuus on lähes 60 prosenttia kokonaisuudesta. 

Nähtäväksi jää, onko laskelmalla vaikutuksia esimerkiksi vihervasemmiston pyrkimyksiin (esimerkki) ajaa alas suomalaista metsänkäyttöä eli metsäteollisuuden tuotantomääriä. Eli pienentää suomalaisten positiivista ilmastokädenjälkeä.

"Yksinkertaista, rakas Watson", sanoisi Sherlock Holmes. Punavihreä sosialismi ei näyttäisi olevaan järkevä ratkaisu edes ilmastonmuutoksen torjunnassa. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Maria Ohisalo ja spedepasaslainen logiikka
30 prosenttia maapallon pinta-alasta suojellaan
Merkittävän viikon päätteeksi

Epäily Kaius Niemen törkeästä rattijuopumuksesta

Helsingin sanomien vastaava päätoimittaja Kaius Niemi joutui epäillyksi törkeästä rattijuoppoudesta ja ilmoitti jättävänsä tehtävänsä. Tämä tapahtui eilisaamuna sen jälkeen, kun Sanoma-talossa oli vietetty kosteaa yötä HS:n kirjallisuuspalkinnon jakamisen yhteydessä. 

Käytettävissä olevan tiedon perusteella Niemi oli pyrkinyt ajamaan autollaan parkkihallista, mutta jäänyt sisälle vahtimestareiden suljettua parkkihallin uloskäynnin ja kutsuttua poliisin paikalle. Mikäli tämä kaikki pitää paikkansa - ja miksei pitäisi - ei tapauksessa ole mitään epäselvää. 

Tartuin tapaukseen siitä syystä, että Niemen viinanhuuruinen ajelu kertoo jälleen kerran karua kieltään siitä, etteivät edes yhteiskunnan parhaat menestyjät ole aina rationaalisia olentoja. Sen sijaan myös heillä on inhimilliset heikkoutensa, joiden seurauksena voi olla putoaminen korkeasta asemasta. 

Tapauksesta tuli hakematta mieleen europarlamentaarikko Sirpa Pietikäisen (kok) tapaus, jossa hän kärähti autonsa ajamisesta juopuneena. Törkeä rattijuopumus ei hänen kohdallaan vaikuttanut poliittiseen uraan, koska hänen sinivihreät äänestäjänsä hyväksyivät tapauksen ja poliitikko itse on kyennyt hallitsemaan tapahtuneen jälkeisen viinankäyttönsä. 

Nähtäväksi jää, kuinka käy Kaius Niemen. Antavatko kollegat ja lehtitalot anteeksi vaikutusvallaltaan maan ex-ykkösjournalistin törttöilyn, vai hylkäävätkö he tämän ammattipiireistään. Ensivaikutelman perusteella heidän reaktionsa näyttäisi olevan jonkinasteinen solidaarisuuden osoitus Niemelle.

Tosiasia kuitenkin on, että törkeät rattijuoppoudet kielivät yleensä pitkäaikaisista ongelmista päihteiden käytössä. Toivottavasti Niemen kohdalla ei kuitenkaan ole niin, eikä hänen elämänsä ajaudu viinanhuuruiseen alamäkeen tapahtuneen jälkeen, vaan hän pystyy ryhdistäytymään ja sulkemaan korkin. Nyt nähdyn kaltainen kollegoiden tuki edistää jälkimmäistä, mutta ei valitettavasti varmista sitä.

Toinen asiaan vaikuttava asia on suomalaisen yhteiskunnan - hyvästä syystä - rattijuopot tuomitseva yleinen mielipide. Sen aiheuttama paine voi edistää korkin sulkemista, mutta yhtä hyvin se saattaa johtaa entistä rankempaan ryyppäämiseen. Lopputulos riippuu ennen kaikkea Niemen omista luonteenpiirteistä. 

Tässä puolestaan näen ikävä kyllä huolestuttavana piirteenä sen, että Niemen kiemurtelu päätoimittajan vastuunsa tunnustamisesta äskettäisessä tapauksessa, jossa HS julkaisi suomalaisten turvallisuuteen liittyvää sotilaallista tietoa. Se viittaa jonkinasteiseen moraaliseen heikkouteen, jollainen ei ainakaan auta siirtymistä päihteettömään elämäntapaan.

Loppukaneettina toivotan Niemelle tapahtuneen syvällistä pohtimista ja tosiasioiden tunnustamista. Ja sitä kautta siirtymistä viinattomaan elämäntapaan.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Lukutaito riveiltä ja rivien väleistä
Helsingin Sanomat myrkytti tänään yhteiskunnallista keskustelua - reagoiko päätoimittaja kannanottonsa mukaisesti?
Sukulaiseni on alkoholisti

Totuuden jälkeinen aika

Yle julkaisi eilen tiedon, jonka mukaan uintiin tuleva uusi avoin sarja on Setan edustajan mukaan "selkeää syrjintää ja lisäksi riski ihmisoikeusloukkauksille... Erillisen luokan luominen transurheilijoille on jälleen osoitus siitä, että transnaisia ei pidetä naisina".

Tällainenkin lausunto olisi vielä joitakin vuosia sitten koettu todennäköisesti huvittavana. Mutta nykyisessä totuuden jälkeisen ajan ilmapiirissä se on korkeintaan kulmakarvoja kohottava - eikä ainakaan Ylen toimittaja lähde arvioimaan sitä faktaperustalta. 

Tapauksesta tuli mieleeni joitakin aikoja sitten julkaistu tutkimus, jossa analysoitiin poliittista argumentaatiota viimeisten vuosikymmenien aikana. Sen mukaan me elämme aivan erityistä ajanjaksoa tunteiden ja järkeilyn välisen tasapainon suhteen. 

Tutkimuksessa selvitettiin ajanjaksolta 1850–2019 peräisin olevien miljoonien Google nGramissa olevien kirjojen sanankäyttöä. Tulosten mukaan esimerkiksi "määrittää" ja "päätelmä" kaltaisten rationaalisuuteen liittyvien sanojen käyttö lisääntyi vuoden 1850 jälkeen pitkään ja samalla ihmisten kokemuksiin liittyvät sanat - kuten "tuntea" tai "uskoa" vähenivät. 

1980-luvulta alkaen on kuitenkin tapahtunut muutos, jossa sanankäyttö on muuttunut yksilökeskeiseen ja tunnepohjaiseen suuntaan. Tämä muutos on tapahtunut niin fiktiossa kuin tietokirjallisuudessakin. Lisäksi sama muutos havaittiin myös New York Timesin artikkeleissa.

Toisin sanoen tutkimuksen tulokset osoittivat, että julkisuudessa on viime vuosikymmeninä tapahtunut oleellinen muutos yhteisöllisestä ja rationaalisesta kielenkäytöstä kohti yksilökeskeistä ja tunteellista verbaliikkaa. Tämän ei tietenkään pitäisi olla yllätys kenellekään, joka on elänyt pitkään ja havainnut tutkimustuloksen osoittaman muutoksen yhteiskunnan yleisessä kehityksessä ja poliittisessa päätöksenteossa - jos omat uskomukset ja tosiasiat ovat ristiriidassa, niin sitä pahempi se on jälkimmäisille.

Tämä yhteiskunnallisen asenteen muutos lienee myös selitys - tai ainakin yhdensuuntainen kehityskulku - siihen Setan edustajan lausuntoon, jolla aloitin tämän kirjoitukseni. Eli että joku voi aivan vakavissaan paheksua, jos naiseksi leikeltyä ja hormonihoidoilla feminisoitua biologista miestä ei pidetä oikeana naisena. 

Muitakin esimerkkejä vastaavista nykyajan ilmiöistä voisin tähän kirjata, mutta uskon teidän - arvoisat lukijani - osaavan tehdä sen aivan itsekin. Loppujen lopuksihan tämän blogin tarkoituksena on viime kädessä antaa aineksia lukijoidensa omalle ajattelulle eikä niinkään julistaa kategorista totuutta.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Transnaisille oma sarja
Muka-suvaitsevainen, muka-älyllinen ja muka-sivistynyt
Mitä me olemme tehneet väärin?

Teatterikoululaisten vahva usko totalitarismiin

Saska Saarikoski kertoi Helsingin Sanomissa, että teatterikoululaiset eivät enää suostu lukemaan klassikkoteoksia kuten William Shakespearen Hamletia tai Romeota ja Juliaa. Syynä kieltäytymiseen on se, että ne heidän mukaansa edustavat "raiskauskulttuuria", jonka lukemiseen pakottaminen on "opetuksen rakenteellista väkivaltaa opiskelijaa kohtaan".

Saarikosken tietojen mukaan teatterikorkeakoulussa on opiskelijoiden mielestä vain kaksi hyväksyttyä teemaa eli ilmastonmuutos ja vähemmistöjen oikeudet. Kesäkuussa taidealan oppilaitoksiin oli vieläpä lähetetty yli tuhannen entisen ja nykyisen taidealan opiskelijan adressi, jossa vaadittiin korkeakouluja ottamaan antirasistiset strategiat osaksi opetussuunnitelmaa.

Ilmaisen tässä omana mielipiteenäni, että koska teatterikoulutus on julkisin varoin kustannettua, tulee sen sisältää monipuolista opetusta, jonka sisällön määrittelee ensisijaisesti taideyliopiston toimiva johto yhdessä opetusministeriön kanssa. Ja että talon opettajakunnan on muiden oppilaitosten tapaan pidettävä huoli siitä, että tutkinnon saaneet ovat oppineet kohtuullisella tasolla opintovaatimusten mukaiset asiat. Siis myös sen, mikä liittyy siihen klassiseen kirjallisuuteen, jonka avaamalle uralle nykyinen näyttämötaide on rakentunut.

Se mikä minua tässä ihmetyttää on ainakin vuosisadan ajan jatkunut taidealan merkillinen usko yksisilmäiseen totalitarismiin ja ehdoton sitoutuminen kulloinkin ajassa olevan aatteeseen. Sillä eihän teatterikoululaisten kannanotoissa ole mistään muusta kysymys. 

Tätä trendiä eivät ole onnistuneet sammuttamaan edes historiallisesti merkittävät Hitlerin Saksa tai leniniläis-stalinistinen Neuvostoliitto - eivätkä edes nykyiset Iranin mullahit tai Pohjois-Korean Kimit. Ehkäpä teatterikoulutukseen tulisikin lisätä ripaus totalitarististen aatteiden brutaaliin todellisuuteen liittyvää opetusta, jossa paino olisi ymmärryksen lisääminen siitä jatkumosta, joka yhdistää niitä kaikkia sellaisiin liikkeisiin, joiden ummehtuneeseen kuplaan teatterikoululaiset jälleen kerran haluavat pakkautua.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ville Virtanen - vähän yksinkertainen sananvapauden vihollinen
Myös John Waynesta BLM-uhri
Elina Izarra Ollikainen kyseenalaisti maahanmuuttajien karkotukset

Finlandia-voittaja Anni Kytömäki: metsätalous = orjatalous?

Kapellimestari Hannu Lintu valitsi tämän vuoden kirjallisuuden Finlandia-voittajan. Valinta osui Anni Kytömäkeen, jonka voittajateoksessa on tarinan lisäksi paljon erilaisia yhteiskunnallisia ulottuvuuksia, kuten luonnonsuojelu, metsien hakkuu, kehon itsemääräämisoikeus, rauhanaate.

Itse voittaja on luonnollisesti lapseton ja suojellut omistamansa metsät. Niinpä hän eilisillan Ylen uutisissa kauhisteli metsiemme talouskäyttöä ja vertasi sitä menneisiin aikoihin sanomalla, että "yhtä laillahan orjatalous on aikanaan tuottanut hyvinvointia". Itse kirja on painettu mahdollisimman ohuelle paperille.

Kaikkiaan voidaan todeta, että saimme aikamme poliittisen establishmentin näköisen Finlandia-voittajan. Eikä se tietenkään ole mikään yllätys, kun tiedämme palkinnon valitsijan kuuluneen seksuaalivähemmistöön ja valintalautakunnan puheenjohtajana toimineen vihreän poliitikon Johanna Sumuvuoren.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Martti Häikiö ja punainen vallankumous
Elääkö kirjailija sananvapaudesta?
Laura Lindstedtin rasistisista olkiukoista

Mistä EU:n komission ehdottamassa elpymisrahastossa on kyse?

EU:n komissio esitti eilen 750 miljardin euron elpymisrahastoa, jonka kautta jäsenmaat voisivat saada lainoja ja suoraa tukea koronaviruksen aiheuttamasta talouden seisahduksesta toipumiseen. Tämän toteuttamiseksi Unioni ottaisi elpymisrahastoa varten lainan, jonka jäsenmaat maksaisivat takaisin samassa suhteessa kuin maat yleensä osallistuvat unionin budjettiin.

Ylen lainaaman uutistoimisto Reutersin tietojen mukaan Italian osuus olisi 173 miljardia, josta tukea olisi 82 miljardia ja 91 miljardia lainaa. Espanjan osuus olisi 140 miljardia, josta tukea olisi 77 miljardia ja 63 miljardia lainaa. Suomen osuus tuista olisi noin 3,5 miljardia euroa, joiden saamiseksi maksuosuudeksemme muodostuisi noin 8,5 miljardia euroa plus osuutemme lainan koroista.

On tietenkin totta, että Suomen talous nojaa vahvasti EU-maihin suuntautuvaan vientiin ja siksi elpymisrahaston nettovaikutus ei olisi edellisistä luvuista laskettu 5 miljardin + korkomenojen suuruinen tappio. Parhaassa tapauksessa komission ehdottama manööveri saattaisi muodostua Suomelle jopa kannattavaksi, vaikka asian osoittaminen jääkin jälkikäteiseksi - ja silloinkin epävarmaksi tutkimustulokseksi.

Käytännössä komission ehdotuksen taustalla on pyrkimys pelastaa Italiaan leväperäisiä sijoituksia tehneet ranskalaiset pankit sekä Espanjaan huolettomasti sijoitetut saksalaisvarat kaikkien EU-kansalaisten yhteisellä solidaarisuustaksvärkillä vähän samaan tapaan kun torpparit saattoivat aikanaan menettää varallisuuttaan isäntätilan kulujen ylitettyä käytettävissä olleet varat. Jälkimmäisestä on hyvä kuvaus esimerkiksi Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla teoksessa.

Iltalehden jutun mukaan suomalaispuolueista SDP näyttäisi olevan varsin kritiikittä komission linjausten takana, vaikka puheenjohtaja Antti Rinne kiemurtelikin Iltalehden haastattelussa. Myös Keskusta on valmis noudattamaan komission tahtoa. Sen sijaan Perussuomalaiset katsovat, ettei ranskalaisten ja saksalaisten varojen pelastaminen suomalaisten veronmaksajien selkänahasta kerätyillä verovaroilla ole oikein.

Tilanne on hyvin samantapainen kuin Kreikan kaaduttua EU-maiden syliin. Silloinkin pelastusoperaation päämääränä oli ennen kaikkea saksalaisten ja ranskalaisten pankkien pelastaminen. Erona on oikeastaan vain se, että Kreikan yhteydessä suomalaisia harhautettiin luulemaan, että kreikkalaiset maksaisivat lainansa joskus takaisin - nyt ei sen sijaan kainostella, vaan eteläeurooppaaisille ollaan tarjoamassa riihikuivaa rahaa saksalais- ja ranskalaisvarallisuuden pelastamiseksi.

Kreikkapaketin yhteydessä totesin, että "tutkimusten mukaan ihmiset ovat myös valmiita rankaisemaan niitä, jotka eivät noudata yhdessä sovittuja pelisääntöjä. Näin myös silloin, kun rankaisemisesta seuraa rankaisijalle kustannuksia, mutta ei hyötyä. Erityisesti halutaan rangaista sellaisia, jotka pyrkivät hyötymään muiden yhteistyöstä kantamatta itse kortea kekoon. Tätä taustaa vastaan katsottuna suomalaiset EU-tukien vastaisesti ajattelevat ihmiset käyttäytyvät lajillemme tyypillisesti. Tosiasiahan on, etteivät ongelmiin joutuneet maat" - tällä kertaa lähinnä Italia ja Espanja - "joutuneet luonnonkatastrofin tai sodan runtelemiksi, vaan ajoivat itse itsensä vaikeuksiin holtittomalla taloudenhoidollaan". 

Erityisesti on syytä huomata, että etenkin Italian, mutta myös Espanjan, julkiset taloudet ovat olleet jo pitkään vaikeuksissa. Siten nyt puheena olevan tukipaketin laukaisemaa koronavirusta ei voi pitää niiden ongelmien perimmäisenä syynä vaan pikemminkin sinä kortena, joka katkaisi kamelin selän. 

Ja siksi myöskin ranskalaisten ja saksalaisten sijoituksiin liittyvän riskin on täytynyt olla sikäläisten pankkien ja sijoittajien tiedossa - ja niiden tuoton sen mukaista eli turvallisiin maihin tehtyjä sijoituksia parempituottoista. Toisin sanoen olemme juuri nyt matkalla pelastamassa ahneuksissaan suuria riskejä ottaneiden toimijoiden sijoituksia koronaviruksen varjolla.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Merkelin/Macronin yhteisvastuulainan hinta olisi Suomelle kova

Korona valaisee valuuttaunionin luonnetta

Ei se hullu ole joka pyytää...

Kun suomalaisia kuoli kuin kärpäsiä

Kun koronavirus nyt hallitsee uutisointia, on täällä blogosfäärissä hyvä kääntää katse muihin asioihin, jotta tapahtuneelle saa jonkinlaisen vertailukohdan. Otetaan puheeksi siis Suomea aiemmin kohdanneita ainakin kahta kertaluokkaa nykyistä suurempia vaikeuksia, joista niistäkin olemme - tai siis esivanhempamme ovat - selvinneet kunnialla.

Siis sellaiset kuin isoviha. Eli ruotsalaisen suurvallan sortumiseen johtaneen Suuren Pohjan sodan aika Suomessa.

Maamme väkiluku oli vuonna 1695 noin puoli miljoonaa ihmistä. Ja kaiken mentyä ohi vuonna 1721 vain 391 000. Näin siitä huolimatta, että maahamme syntyi jatkuvasti uusia lapsia.

Samaan aikaan venäläiset - tai ryssät, kuten he itse itseään kutsuvat - ryöstelivät maatamme ja veivät kymmeniä tuhansia ihmisiä orjiksi Venäjälle. Jotain miehitysvallan asenteesta kertoo sekin, että tsaari käski tuhota Pohjois-Pohjanmaata kymmenen peninkulman syvyydeltä puskurivyöhykkeeksi Ruotsia vasten.

Kyrönmaan eli Etelä-Pohjanmaan miehistä peräti 70% kuoli varsinaisissa taisteluissa tai armeijassa liikkuneisiin tauteihin ja loput tapettiin myöhemmin heidän niskuroidessaan ankaran miehitysvallan alla. Ei siis ihme, että suomalainen isänmaallisuus elää edelleen kaikista vahvimmin juuri Pohjanmaan lakeuksilla - siellä ei haluta kokea uudelleen samanlaista kansanmurhaa vieraan vallan kädestä.

Orjiksi viedyistä harvat palasivat kotimaahan, mutta jotkut sen kuitenkin tekivät. Heistä meitä muistuttaa Zachris Topeliuksen kertomus Koivusta ja tähdestä. Tarinan taustalla olivat Topeliuksen isän isoisän Kristoffer Topeliuksen kokemukset. Hän nimittäin pakeni isonvihan aikaan äitinsä kanssa Oulusta Muhokselle piilopirttiin, mistä kasakat kuitenkin ryöstivät pojan ja veivät orjaksi Venäjälle.

Venäläiset eivät olleet tuon ajanjakson ainoita suomalaisten tappajia. Venäläisten miehitysaikaa nimittäin edelsivät suuret kuolonvuodet, joiden aikana suomalaisista kuoli noin kolmannes nälkään ja tauteihin. Myös isonvihan aikana maassa riehui rutto.

Nälän saavuttua ensimmäisten joukoissa menivät Heikki Ylikankaan mukaan ne perheet ja suvut, joiden nokkamiehet katsoivat 1600-luvun nousevan suurvallan ankaran verotuksen paineessa parhaaksi luopua talojensa isännyydestä - koska siihen liittyi koko maatilan väestön puolesta verojen maksaminen - ja siirtyä muiden palkollisiksi eli käytännössä renkimiehiksi. Kuolonvuosien aikana sellaisille ei luonnollisesti riittänyt ravintoa, kun ei sitä tahtonut riittää isäntäväellekään.

Tästä pääsemmekin suurvalta-ajan rasituksiin. 1600-luvun Ruotsihan kävi jatkuvaa sotaa naapureitaan vastaan. Vaikka se olikin Pohjan sotaa lukuun ottamatta enimmäkseen voitokasta, vaati vähäväkisen valtakunnan äärimmilleen viritetty sotakoneisto miehiä syötettäväksi taudeille sekä vihollisen luodeille ja miekoille. Eikä niitä vähäväkisessä pohjolassa löytynyt muualta kuin - ilman väenottoakin ankarien olojen eli pienen jääkauden - rasittamista taloista.

Kaiken kaikkiaan 1600-luvulla täysi-ikäiseksi päässeistä suomalaisista miehistä kuoli armeijan palveluksessa noin 30 prosenttia. Kyse oli siis valtavasta tragediasta, joka tuskin on luonut tuolloin pohjolan perukoilla asuville ihmisille kovin auvoisia näköaloja tulevaisuudesta.

Pahimman välttämiseksi toki keksittiin keinoja. Esimerkiksi vauraimpiin taloihin oli tapana ottaa piikojen lehtolapsia, orpoja tai muuten vain kaupan olleita pikkupoikia, jotta nämä voisivat aikanaan astua armeijan rulliin isännän tai hänen poikiensa sijasta.

Toki isännät palkkasivat myös aikuisia miehiä sijaisikseen silloin kun sellaisia oli saatavissa. Koska armeijaan lähtö oli käytännössä kuolemantuomio, olivat luvatut palkkiotkin sen mukaisia.

1600-luvulla tällaisen rekryytin palkka vastasi siten korvaussummaa, joka määrättiin oikeudessa maksettavaksi tapetun miehen omaisille. Joissain tapauksissa myös ihmisen tappaminen kompensoitiin sillä, että syyllinen tai hänen sukulaisensa lähti uhrin talon puolesta sotaan.

Jos talossa ei ollut kasvattipoikia eikä palkkamiehiäkään ollut saatavilla, ei kruunu antanut armoa vaan vei talosta oman pojan tai sellaisen puuttuessa itse isännän. Tämän seurauksena kylmeni maastamme lukematon määrä savuja vain siirtyäkseen toisen perheen asutettavaksi kruunulle maksettavaa veroa - ja sotaväkivelvoitteita - vastaan.

Listaa voisi toki vielä jatkaakin, mutta koska pahimmat tragediat tuli jo mainituksi, niin riittäköön tämä tällä kertaa. Näin siksi, että jo edelle kirjoitettu tehnee selväksi sen, ettei suomalaisten elämässä ole ollut Ruotsin suurvalta-ajan valossa mainittavia vaikeuksia minun elämäni aikana. Eikä edes koronavirus ole sellainen.

Tässä suhteessa on hyvä huomata myös se, ettei nykyisten nuorten elämä ole kaikesta oppineiden valituksesta huolimatta oikeasti näköalatonta. Sen sijaan se on sikäli ongelmallista, ettemme me vanhemmat ole osanneet antaa heille realistisia elämän eväitä - syistä, joita itse kukin voi mielessään pohtia.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Suomen synkkä historia ja vaatimus kehitysapulaista
Ottaisimmeko mallia keskiaikaisesta naisrauhasta?
Afrikkalaisuus Suomen historian valossa

Martti Häikiö ja punainen vallankumous

Tänä aamuna pääsin helpolla blogin kirjoittamisesta. Helsingin Sanomat nimittäin julkaisi jutun historiantutkija Martti Häikiöstä, joka otti kantaa oman historiamme vaikenemisen kulttuuriin. Se on syytä lainata tähän kokonaisuudessaan.

"Meillähän on erittäin huolellisesti ja tarkasti vältetty käyttämästä ilmaisua punainen vallankumous, vaikka siitä oli kyse. Liian usein puhutaan kuin sisällissota olisi laskeutunut taivaasta ja sitten olisi ollut kaksi tasapuolista osapuolta.

Suomen historian suurin tragedia on ehdottomasti, että työväenliike tarttui aseisiin ja on järkyttävää, että siitä vaietaan edelleen. Valitettavasti esimerkiksi Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -romaanin tiettyihin kohtiin luotetaan usein enemmän kuin historiantutkijoiden näkemyksiin, vaikka teoksessakin kuvataan myös Akseli Koskelan aseeseen tarttuminen ja uhmakas lähtö hyökkäyssotaan laillista hallitusta vastaan."

Jos ja kun olemme oman historiamme suhteen näin epärehellisiä ja poliittisesti värittyneitä, niin kuinka voisimmekaan olla rehellisiä oman aikamme samansuuntaisista epäkohdista? Ja mitä asialle tulisi tehdä, jotta nuorisomme ei kasvaisi poliittisen propagandan uhrina, vaan saisi mahdollisimman monipuolisen ja realistisen lähtökohdan oman maailmankuvamme rakentamiselle?

Eikö olisi parempi tunnustaa tosiasiat ja todeta, että työväenliikkeen kapinaliikkeen seurauksena syntyivät kaikki ne hirmuteot, jotka omaan sisällissotaamme on liitetty: tämä koskee siis niin taiteluiden uhreja, tuhoutunutta omaisuutta, punaiseen terroriin kuolleita kuin myös valkoisen terrorin käsissä menehtyneitä. Lisäksi olisi hyvä muistuttaa myös siitä, että punainen vallankumous seurausilmiöineen oli täysin turha, koska siihen johtaneet yhteiskunnalliset epäkohdat kuten kahdeksan tunnin työpäivä ja maan uusjako olivat jo muutenkin toteutumassa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
HS: Suomi oli itsenäinen jo vuonna 1914
Suomen synkkä historia ja vaatimus kehitysapulaista
Alexander Stubb ja 1970-luvun Suomi

Tiede kustannustalojen uhrina

Helsingin Sanomat julkaisi uutisen, jonka mukaan suomalaisten tutkijoiden pääsy kansainvälisiin tiedelehtiin on uhattuna. Syynä siihen on se, etteivät FinELib-nimisen yliopistoja edustavan konsortion neuvottelut tutkimusraporttien luku- ja julkaisuoikeuksista ole johtaneet tuloksiin.

Yksittäisen tutkijan kannalta tilanne on hankala. Ensinnäkin hänen olisi kyettävä seuraamaan tieteen kehitystä lukemalla kollegoidensa tutkimusten tuloksia monenlaisista niitä julkaisevista tiedelehdistä. Toiseksi hänen tulisi tehdä itse tutkimuksia, joissa ratkaisee aiemmin tunnettuja asioita - ja julkaisemaan ne samanlaisissa tiedejulkaisuissa.

Lisäksi tieteelliseen julkaisemiseen liittyy se, että tiedelehtiin lähetetyt tutkimusraportit saatetaan ennen julkaistavaksi hyväksymistä kahdelle tai useammalla saman alan tutkijalle, jotka tarkastavat niiden teknisen toteutuksen. Eli sen, että tutkimuksessa käytetyt menetelmät mahdollistavat saavutetut tulokset - ja että jälkimmäiset oikeuttavat työssä tehdyt johtopäätökset.

Lisäksi tässä vertaisarvioinnissa arvioidaan tutkimustulosten uutuusarvo ja merkitys tieteen kehityksen kannalta. Sen pohjalta myös lehtien toimituskunnat tekevät saman. Vaatimukset tutkimusnäytön vahvuudesta ja tulosten merkityksestä ovat tietenkin sitä kovemmat, mitä arvostetummasta julkaisusarjasta on kyse.

Koska tutkijaa arvioidaan urallaan pitkälti tutkimustensa määrän, laadun ja merkityksen perusteella, eivät niiden julkaisufoorumit ole yhdentekeviä. Onhan pelkästään julkaisusarjoja tarkastelemalla helppo luoda kuva kunkin tutkijan työn laadukkuudesta ja merkityksestä vaikka arvioitsijalla ei olisikaan syvällistä ymmärrystä niiden sisällöstä.

Viime vuosina on lisäksi siirrytty ns. avoimeen julkaisemiseen, jossa tutkija tai hänen taustayhteisönsä maksaa itse julkaisemisen kulut ja saa vastineeksi tutkimuksensa kaikkien avoimesti luettavaksi. Tästä aiheutuvat maksut vaihtelevat tiedelehdestä riippuen vajaasta tuhannesta eurosta useisiin tuhansiin. Samalla katoaa tältä osin lehtien tilausmaksujen oikeutus kyseisen artikkelin osalta.

FinELib on pyrkinyt tekemään sopimuksen, jossa se yhtenä pakettina kuittaisi suomalaisilta tutkijoita sekä artikkeleiden avoimen julkaisemisen että lehtien jäljellejääneet tilausmaksut. Tällainen sopimus on jo syntynyt Springer Naturen kanssa, mutta muiden tiedekustantajien kanssa on takkuillut.

Ongelmana tässä tilanteessa on se, että aiemmin tieteellisten seurojen tai muuten itse tieteestä kiinnostuneiden toimijoiden julkaisemat lehdet ovat yksi toisensa jälkeen ajautuneet ammattimaisten kustantajien omistukseen. Näin tieteenteosta on tullut puhdasta bisnestä, jonka liikevoitot ovat huumekaupan luokkaa - noin 30% liikevaihdosta jo puoli vuosikymmentä sitten ja nykyisin todennäköisesti vielä paljon korkeampia.

Käytännössä tämä on mahdollistanut julkaisemisen ja kustantamisen välinen intressien epätasapaino. Tutkijoilla on vahva tahto saada työnsä julkaistuksi tietyissä julkaisusarjoissa menestyäkseen omalla urallaan. Vastaavasti vahvasti keskittyneet tieteen kustannustalot toimivat oligopolina, joka on hyödyntänyt sekä tilausmaksujen, että avoimen julkaisemisen tarjoamat mahdollisuudet kartellimaisella tehokkuudella.

Tällainen epäsymmetria on toiminut samaan tapaan kuin 1800-luvun teollisuusmiesten ja työläisten välinen suhde, jossa ensimmäisellä on kaikki valttikortit ja jälkimmäisellä vain pakko löytää työtä elääkseen. Niinpä hinnat ovat karanneet käsistä samaan tapaan kuin 1800-luvun suuryritysten voitot suhteessa työläisten palkkoihin.

Nähtäväksi jää, kuinka tilanne ratkeaa. Selvää on kuitenkin, että FinELib ja sen edustama suomalainen tiedeyhteisö ovat aivan liian pieniä voidakseen ratkaista ongelman omalla painoarvollaan.

Nähtäväksi jää, onko edes Euroopan Unionista siihen. Yrtitystä sillä kuitenkin on, ja EU onkin tehnyt Plan S:nä tunnetun suunnitelman, jonka mukaan kaikki eurooppalainen tiede julkaistaisiin avoimesti, mutta kohtuuhinnoin. Toisin sanoen julkaisumaksuille pantaisiin kattohinta.

Lopuksi vielä pieni nyanssi. Tiedejulkaisemisen lieveilmiöksi on suurten liikevoittojen houkuttelemana kasvanut viime vuosina ns. saalistajalehtien joukko. Ne perivät kyllä sivumaksut ja julkaisevat tutkimuksia kuten muutkin lehdet. Eron tekee kuitenkin se, että kaikki niihin tarjotut tutkimusraportit hyväksytään laadusta riippumatta, jolloin tulot saadaan maksimoitua. Näin tieteen nimissä tulee julkaistuksi kaikenlaista roskaa, mikä pidemmällä aikavälillä tullee heikentämään tieteen luotettavuutta - ja siten myös osaamiseen ja tietoon perustuvan yhteiskunnan kehittymistä.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Tiede on uhka valheelliselle maailmankuvalle
Tiede on hyödyllisin instituutiomme
Tieteen tekemisestä

Frankfurtilaisen ja helsinkiläisen sananvapauden ero

Suomen Uutiset kertoi Frankfurtin kirjamessuista, joka ei rajaa sananvapautta ihmisten näkemysten tai "arvojen" perusteella. Suomessahan asia on toisin, sillä Kiuas-kustantamo suljettiin henkilökuntaansa kuuluvien henkilöiden näkemysten perusteella ulos Helsingin kirjamessuilta.

Saattaa toki hyvinkin olla, että Kiuas-kustantamon henkilöstöllä on natsi-yhteyksiä, mutta se ei ole oleellista tässä asiassa. Oleellisen voimme lukea niiden frankfurtilaisten suusta, joita Suomen Uutiset lainasi omassa jutussaan.

Frankfurtin kirjamessujen johtaja Jürgen Boos oli nimittäin todennut, että "kiellot ja sensuuri eivät ole meidän mielestämme vaihtoehto... Ajatukset eivät katoa sillä, että hankkiudut eroon niiden kirjoittajasta". Anne Frank -koulutuskeskuksen johtaja Meron Mendel puolestaan totesi asian, jonka voisi kuvitella olevan itsestäänselvyys kaikissa sivistysmaissa: "me kannatamme mielipiteenvapautta, eikä sitä pidä soveltaa valikoiden".

Kuten arvoisa lukijani tietää, en missään tapauksessa kannata sosialismin eri muotoja, en siis myöskään kansallissosialismia. Tämä johtuu kolmesta asiasta. Ensinnäkin näiden aatteiden perusteella on tehty karmeita ihmisoikeusrikkomuksia, kuten vaikkapa Stalinin, Hitlerin ja Maon johtamat eri lajien sosialistivaltiot osoittavat. 

Toiseksi sosialismi on osoittautunut järjestelmänä taloudellisesti tehottomaksi, eikä se siten mahdollista taloudellisesti - eikä siten myöskään sosiaalisesti tai ekologisesti - kestävää kehitystä. Tästä merkkinä on viime vuosisadan sosialistisen kokeilun tappio markkinatalousvetoiselle lännelle. Asian kruunasi sosialistisen Kiinan talousjärjestelmän muuttaminen kapitalistiseksi.

Kolmanneksi sosialismin nimissä ei ole koskaan onnistuttu turvaamaan sananvapautta. Päinvastoin, aate on johtanut kerta toisensa jälkeen ihmisten vainoamiseen heidän mielipiteensä perusteella. Näin oli Hitlerin Saksassa, Neuvostoliitossa ja Kiinassa sekä niiden kaikkien satelliittivaltioissa.

Palatakseni tähän päivään on todettava, että paras rokotus ääriaatteita vastaan on sananvapauden salliminen kaikille - juuri siksi sananvapaus on kielletty erilaisissa diktatuureissa. Tosiasia kuitenkin on, ettei idioottimaisilla aatteilla ole tulevaisuutta avoimessa yhteiskunnassa, jonka talous toimii ja demokraattinen päätöksenteko huomioi yksittäisissä asioissa kansan tahdon. Ei edes maailmantalouteen kuuluvien lamakausien aikana.

Sen sijaan sananvapauden rajoittaminen "arvojen" perusteella on ensimmäinen askel kohti totalitarismia. Näin siitä huolimatta, että yksittäisillä sananvapauden rajoituksilla saattaa olla hyvä tarkoitus. Tosiasia kuitenkin on, että - 2000 vuoden takaista kansanvillitsijää lainaten - hedelmästään puu tunnetaan - eikä valikoivasta sananvapaudesta ole koskaan seurannut kuin rumia hedelmiä.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Suomalaisen sananvapauden kriisi syvenee

HS yksisilmäisten asialla

Mihin YTL haluaa ohjata abiturientteja?

Elääkö kirjailija sananvapaudesta?

Suomi on juuri tällä hetkellä sananvapauden kakkosmaa maailmassa. Tarkoittaako se, ettei meillä ole sananvapausongelmia eikä sananvapauden vastaisia ajatuksia?

Äkkiseltään luulisi, että ainakin sanan tuottamisesta elävät kirjailijat pitäisivät sananvapautta erityisen tärkeänä. Siksi olikin mielenkiintoista lukea suomalaisten kirjailijoiden kannanottoja liittyen Ruotsissa pidettävään tapahtumaan, johon osallistuu myös äärioikeistolaisena pidetty Nya Tider -lehti.

Kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon pari vuotta sitten voittanut ja argumentaatiovirheitä aiemmin levitellyt  Laura Lindstedt ei osallistu Suomen viralliseen ohjelmaan messuilla. Hänen mukaansa "messujen toimitusjohtaja Maria Källsson on määritellyt messut ’avoimeksi toriksi’, mutta kysehän on kaupallisesta tapahtumasta... Ei messujen ole pakko ottaa ketään mukaan sananvapauden nimissä. Minusta on irvokasta, että messut kutsuvat kirjailijoita leikkimään hyvää ihmistä kestämättömään tilanteeseen, jonka ne ovat itse luoneet."

Kirjailija Sirpa Kähkönen sen sijaan on lähdössä, Hänen uusi kirjansa "käsittelee muun muassa totalitarismia ja pakolaisuutta, enkä voi jättää käyttämättä tilaisuutta puhua niistä, myös liittyen nykyisiin ääriliikkeisiin ja messudebattiin".

Joukon tunnetuin eli Kjell Westö ei oikein tiedä. Hän on "nyt miettinyt osallistumista viikon, menettänyt yö­unetkin... Miten tahansa päätän, paskanmaku jää suuhun. Tämä on varmasti pahin ammatillinen valinta­tilanne koko urani aikana."

Edellä olevia näkemyksiä on mielenkiintoista tarkastella sitä taustaa vasten, että Euroopan ihmisoikeussopimus määrittelee sananvapauden seuraavasti. "Jokaisella on sananvapaus. Tämä oikeus sisältää vapauden pitää mielipiteitä sekä vastaanottaa ja levittää tietoja ja ajatuksia alueellisista rajoista riippumatta ja viranomaisten siihen puuttumatta."

Toki sananvapauteen kuuluu myös oikeus korvien sulkemiseen ja omaan kuplaan käpertymiseen. Se näyttäisi olevan yllättävän vahvasti elävä vaihtoehto kirjailijapiireissämme. Mutta mitä se kertoo kirjallisuuden tilasta Suomessa vuonna 2017?

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Laura Lindstedtin rasistisista olkiukoista
Toimittaja Pirkko Kotiranta: patsas ja sananvapaus
Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tahdo, olkaamme siis dhimmejä

Tyrmääviä tyrmäyksiä

Lauantaina käytiin Helsingin Hartwall-areenalla nyrkkeilyilta, joka päätti viime aikojen kaksi suomalaisen nyrkkeilyn yleisöä kiinnostavinta tarinaa. Tarkoitan Juha Haapojan ja Robert Heleniuksen tyrmäystappioita vastustajilleen.

Juho Haapoja ei ole koskaan eikä kenenkään mielestä ollut maailman paras nyrkkeilijä. Sen sijaan hänen ottelunsa ovat olleet poikkeuksellisen viihdyttäviä: sellaisia, jossa hurja härmän häjy on hakeutunut itseään teknisesti paljonkin paremman vastustajan lähietäisyydelle iskusateesta välittämättä ja taistellut sitä kautta voittoja tai niukkoja tappioita.

Salaisuutena Haapojalla on ollut hänen valtava kykynsä ottaa vastaan iskuja. Nyt kaikki oli kuitenkin toisin ja unkarilainen Tamaz Lodi pudotti hänet kanveesiin yhdellä lyönnillä. Haapoja itse luonnehti sitä sellaiseksi, jollaisia hän on aiemmin kestänyt.

On siis aika lopettaa ennen kuin aivovauriot tuhoavat miehen loppuelämän. Saldoksi miehen urasta jäi 26 voittoa, seitsemän tappiota ja kaksi ratkaisematonta. Kiitos ja kunnioitus Härmän häjylle.

* * *

Vielä tyrmäävämpi tyrmäys nähtiin Robert Heleniuksen ottelussa. Siinä suomalainen maailmanmestaruutta tavoitteleva jättiläinen putosi suorilta jaloilta kanveesiin ranskalaisen Johann Duhaupasin nyrkin tavoitettua miehen pään. Nähdyn perusteella myös Heleniuksen olisi syytä lopettaa uransa tähän: ottelu nimittäin osoitti, etteivät miehen taidot yksinkertaisesti riitä maailman huippuja vastaan.

Näin siksi, että Heleniuksen tyrmännyt vastustaja ei itsekään ollut aivan maailman huipulla. Sen osoitti hänen aiempi tappionsa Deontay Wilderille. Siinä ottelussa hän käytti samanlaista taktiikkaa kuin Heleniusta vastaan ja sai lopulta itseensä sellaisen määrän iskuja, että tuomari keskeytti yksipuolisen pahoinpitelyn.

Duhaupasin ja Heleniuksen ottelu toi mieleeni yli puolen vuosisadan takaisen nyrkkeilyottelun, jossa Muhammad Ali nousi ensimmäistä kertaa maailmanmestariksi. Ottelussa Duhaupasia verrattomasti parempi Sonny Liston käytti samantapaista taktiikkaa kuin ranskalainen lauantaina, mutta nopeampi ja liukkaampi vastustaja pehmitti hänet leikittelemällä ja naputtelemalla aina halutessaan teräviä iskuja puolustavan mestarin puolustuksen läpi.

Ottelussa nähtiin myös dramatiikkaa, kun Alin silmiin meni Listonin iholla olevaa voidetta. Se vei tulevalta mestarilta hetkeksi näön, mutta ei aiheuttanut hänelle kuitenkaan tappiota. Sen sijaan näön palauduttua Ali osoittautuu niin ylivoimaiseksi, että tyrmäyskoneena tunnettu Liston luovutti toivottoman ottelun ennen aikojaan jäämällä istuskelemaan kulmaukseensa erätauon jälkeen.

Listonilla ja Duhaupasilla oli otteluissaan samankaltainen taktiikka, mutta miesten välillä on kuitenkin valtava ero. Siinä missä Liston oli nopea, taitava ja voimakas, Duhaupasin liike on hidasta ja tahmeaa, eikä hänen iskuvoimansa ole edes lähellä Listonin aikanaan omaamaa.

Siksi myös Heleniuksen olisi uhoamisen sijaan osattava tehdä ottelustaan oikeat johtopäätökset. Juuri nyt hän on liian hidas tai huonokuntoinen päästäkseen sarjan huippumiesten nyrkeiltä suojaan, kun se ei onnistunut edes Duhaupasia vastaan.

Silmiinpistävää hänen viimeisissä otteluissaan on ollut myös Pohjolan painajaisen lyöntisarjojen yksipuolisuus ja kyvyttömyys päättää ottelu silloin kun siihen oli mahdollisuus. Helenius onnistui yhden kerran horjuttamaan vastustajaansa selvästi, mutta ei joko ehtinyt tai kyennyt jatkamaan lyöntisarjaansa tilanteessa, jossa ranskalaisen olisi ehkä ollut tyrmättävissä. Siinä näkyi parhaiten ero miehen "prime time" -otteluihin puoli vuosikymmentä sitten (esimerkki ja toinen).

* * *

Kaiken kaikkiaan suomalainen ammattinyrkkeily on viimeisen vuosikymmenen aikana ollut nousussa. Siksi olen antanut sille usemmankin ajatuksen. Juuri nyt olemme kuitenkin tulleet tilanteeseen, jossa sen kaksi valovoimaisinta tähteä on menettänyt loisteensa: Haapoja lopettaa, eikä Heleniuksenkaan mahdollisuuksia nousta sarjansa huipulle voi enää pitää realistisina.

Jäljelle jäävät kosovolaistaustainen Edis Tatli ja naisnyrkkeilymme maailmanmestari Eva Wahlström. Heistä kummankaan ei voi olettaa saavan samanlaista mielenkiintoa kuin etenkään Heleniuksen. Juuri nyt näyttää siis siltä, että ammattinyrkkeilymme uusi nousu olisi saavuttanut taitekohtansa ja tullut tyrmätyksi Heleniuksen ja Haapojan tappioiden myötä.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Pohjolan painajaisen paluu
Robert Helenius maailman huipulla
Jalo itsepuolustuksen taito

Laura Lindstedtin rasistisista olkiukoista

Huomasin äsken aivan käsittämättömän ulostulon julkisuuteen. Sen teki Finlandia-palkittu kirjailija Laura Lindstedt.

Juttu oli otsikoitu lupaavasti: "Finlandia-voittajan mielestä Suomessa vallitsee huono keskusteluilmapiiri – ´Puhutaan ohi niin että suhisee´". Sen nähtyäni arvasin kannanoton liittyvän maahanmuuttoon. Ja olin oikeassa.

Seuraavaksi oletin Lindstedtin toteavan, etteivät maahanmuuttokriittiset kuuntele sen enempää punavihreässä kuplassaan asuvia kuin nämäkään kanssaan eri mieltä olevia. Se olisi luultavasti ainakin jossain määrin totta, mutta yllätyksekseni olin väärässä. Vai mitä arvoisa lukijani arvelee seuraavasta lainauksesta.

"Jos vaikka puhutaan näistä niin sanotuista maahanmuuttokriitikoista, tuntuu että he vain hakevat sillä niin sanotulla keskustelulla bensaa liekkeihin ja oikeuttavat sillä sitä omaa rasistista vihaansa. Se on pelottavaa, siihen ei mikään järkipuhe ikään kuin pysty menemään väliin.

Vaikka kuinka monta kertaa jokin taho oikaisee vääriä tulkintoja ja vääriä tietoja, niin samat valheet tulevat uudestaan uudessa yhteydessä pintaan. Se on pelkästään rasismin ylläpitoon tarkoitettua propagandapuhetta, ja se on minusta hyvin huolestuttavaa, siihen ei tunnu auttavan tällä hetkellä yhtään mikään."

* * *

Minusta Finlandia-palkittu kainuulaisnainen syyllistyi noissa kahdessa lainatussa kappaleessa juuri siihen, mistä hän maahanmuuttokriitikkoja syyllisti. Aluksi hän väitti kaikkien maahanmuuttokriitikkojen (oikeammin maahanmuuttopolitiikan kriitikkojen) argumentoivan ainoastaan rasistista vihaansa oikeuttaakseen ja rakensi siis maahanmuuttokriitikoista olkiukon, jota hyödyntäen kävi taisteluun.

Toisessa kappaleessa hän puolestaan niputti kaikki kanssaan eri mieltä olevien puheet rasismin ylläpitoon tarkoitetuksi valheelliseksi propagandaksi, jota ei korjata edes virheiden paljastumisen jälkeen. Hän ei definioinut yhtään korjattua maahanmuuttokriittistä argumenttia, joten en osaa ottaa kantaa niiden käyttämiseen faktoihin perustuvien korjausten jälkeen.

On kuitenkin huomattava, että korjattuja argumentteja kuitenkin esiintyy myös Lindstedtin kanssa samalla puolella olevien puheissa, aina ylintä valtiojohtoa myöden. Eikä niistä todellakaan luovuta helposti vaan pikemminkin levitellään valtamedian kautta (tässä yksi jos toinenkin esimerkki tässä blogissa tehdyistä oikaisuista, joiden korjattuja versioita en ole nähnyt julkisuudessa maahanmuutto-unelmoijien käytössä).

Kokonaan oma lukunsa on sitten vielä se, että punavihreästä kuplasta nousseita harhaanjohtavia puheita (oikaisu täällä), vihapuheita tai vihatekoja ei Lindstedtin maailmassaan ilmeisesti edes lasketa. Ehkä siksi, että ne näyttävät tukevan hänen maailmankuvaansa. Vai miksi hän ei nosta esiin myös niitä?

* * *

Edelle kirjoitetun perusteella on valitettavasti todettava, että Finlandia-palkinnon saanut Laura Lindstedt ei ymmärrä unelmamaailmassaan hyökkäävänsä itseni kaltaisia erityisesti faktojen pohjalle maahanmuuttonäkemyksiään ja -argumentaatioitaan rakentavia maahanmuuttopolitiikkaan kriittisesti suhtautuvia henkilöitä vastaan. Vielä valitettavampaa on se, että maassamme on jaettu Finlandia-palkinto ihmiselle, joka ei kykene käymään järkevää dialogia itselleen tärkeistä asioista sortumatta olkiukkojen rakentamiseen, valheisiin ja vastapuolen perusteettomaan mustamaalaamiseen.

Kannanotosta välittyy myös sellainen käsitys, ettei Laura Lindstedt ole lainkaan perehtynyt siihen, mitä hänen kritisoimansa maahanmuuttokriittiset oikeasti sanovat tai ajattelevat, vaan perustaa näkemyksensä toisen käden tietoon. Mikäli hän sattuisi lukemaan tämän tekstin, suosittelen tutustumaan syvemmin esimerkiksi tähän omaan blogiini sekä myös europarlamentaarikko Jussi Halla-ahon blogiin tai maahanmuuttoasioihin keskittyvän Homma-foorumin keskusteluihin.

Edellä mainittuihin avoimin mielin perehtymällä Finlandia-palkittu voisi jatkossa välttää nyt nähdyn kaltaisen itsensä nolaamisen ja kohdistaa argumenttinsa olkiukkojen sijasta eri mieltä olevien argumentteihin ja niissä oleviin mahdollisiin virheisiin. Siitä saattaisi hyötyä koko suomalainen yhteiskunta, jos maahanmuutosta eri mieltä olevat keskustelisivat keskenään ja tunnustaisivat faktoihin perustuvien argumenttien ylivertaisen arvon omasta maailmankuvasta ponnistavaan luulo- tai vihapuheeseen verrattuna.

* * *

Toinen vaihtoehto Lindstedtin ulostulolle oman yksisilmäisyyden ja perehtymättömyyden sijasta on luonnollisesti se, että Yle on sensuroinut Laura Lindstedtin sanomisia niin, että vain yhtiön ja/tai sen toimittajien omaa propagandistista linjaa tukevat kohdat on välitetty suurelle yleisölle. Verovaroin kustannettu radiotalommehan on aiemmin turvautunut keskusteluissaan jopa osallistujien valitsemiseen siten, ettei mukaan ole päässyt kuin yhtä mieltä olevia.

Jos arveluni Ylen Lindstedtiin kohdistamasta virheellisestä uutisoinnista on totta, niin toivoisin Finlandia-palkitun valittavan kohtelustaan ainakin Julkisen sanan neuvostolle. Näin siksi, että Yle olisi niin tehdessään maalannut haastateltavastaan varsin rumalla tavalla argumentointikyvyttömän ja yksisilmäisen idiootin. Sellainen virhe olisi luonnollisesti korjattava, jotta Finlandia-palkitulle ja julkisuudesta elävälle uhrille ei koituisi enää suurempaa vahinkoa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Maahanmuuttajatutkimus paljastaa muslimien vaikeuden katsoa itseään peilistä
Poliisin toiminta Tampereen mielenosoituksen yhteydessä on tutkittava
Suomen ja Ruotsin raiskaustilastot rikkovat ennakkoluuloja
Valtamedia valehtelee Rajamäen ja Mäntylän kaatamasta paperittomien terveydenhoitoesityksestä