Urheilu ja astmalääkkeet

Tämän päivän kohu-uutinen on kahden tähtihiihtäjän, Justyna Kowalczykin ja Marit Björgenin, välinen kiista jälkimmäisen astmalääkkeiden käytöstä. Tämä asia herättää suuria intohimoja varsinkin Suomessa. Syynä ovat tietenkin Lahden MM-hiihdot vuonna 2001 ja niihin liittyvä dopingskandaali, jotka ovat monien mielessä mustanneet suomalaisen hiihdon maineen nyt jo melkein vuosikymmeneksi.

Uutinen ei kerro mistä lääkkeestä on kyse, mutta Wadan kiellettyjen aineiden lista sisältää useita tavallisia astmalääkkeitä. Niitä myös käytetään yleisesti varsinkin rasitusastmasta kärsivien hiihtäjien parissa. Siten Björgen ei suinkaan ole ainoa astmalääkkeitä käyttävä urheilja, vaan esimerkiksi vuonna 1994 noin 13% amerikkalaisista uimareista sairasti astmaa.

Astmalääkkeiden käytöstä urheilussa on selvät säännöt, kuten kaikista muistakin lääkeaineista. Siten urheilija voidaan oikeuttaa niiden käyttöön vain tarkoin dokumentoitujen tutkimusten perusteella; tietenkin vain sillä edellytyksellä että nuo tutkimukset osoittavat rasitus- tai tavallisen astman todelliseksi.

Eli mitä kaikkea vaaditaan? Ensiksi täydellinen kertomus astmahistoriasta. Toiseksi tulokset lääkärin suorittamasta kliinisestä tutkimuksesta. Kolmanneksi tarvitaan spirometriatutkimusten tulokset ja tarvittaessa altistuskoe. Ja kaiken vakuudeksi tutkimuksen tehneen lääkärin nimi ja yhteystiedot. Kaikkien näiden tulee olla tuoreita eli alle neljän vuoden ikäisiä.

Keskustelun päähenkilöistä Justyna Kowalczyk on sikäli oikeassa, ettei Björgen olisi huippuhiihtäjä ilman astmalääkkeiden käyttöä. Se johtuu siitä, että hänen keuhkoputkiensa toiminta häiriintyisi kovassa rasituksessa, jolloin riittävä hapenotto kävisi mahdottomaksi. Juuri tämän reaktion astmalääkkeet estävät, ja sitä kautta mahdollistavat normaalin hapenoton ja hiihtokilpailussa menestymisen. Samasta syystä astmalääkkeiden käytöstä ei ole todettu hyötyä terveille urheilijoille, sillä heidän hengitystiensä toimivat normaalisti muutenkin. Tämä lienee perimmäisenä syynä sille, että kovan kestävyysharjoittelun myötä helposti kehittyvän rasitusastman hoito on hyväksytty Wadassa. Samalla tavallahan esimerkiksi eräiden tulehduskipulääkkeiden käyttö on sallittua urheilussa, koska se ei kohota terveiden urheilijoiden suorituskykyä, mutta mahdollistaa kuumeen laskemisen mikäli niin halutaan (eri asia sitten onko se järkevää, mutta ymmärrän kyllä mikäli urheilija haluaa osallistua olympiastarttiin pienestä flunssanpoikasesta huolimatta, kuten Riitta-Liisa Roponen teki Vancouverissa)

Miksi astmalääkkeet sitten ovat kiellettyjä, ellei niillä voi parantaa terveen ihmisen suorituskykyä? Tätä pitäisi tietenkin kysyä Wadalta tai antidopingtoimikunnalta, mutta uskoakseni ainoa syy on se, että näistä aineista on ainakin joillekin käyttäjille terveyshaittoja. Niin sanotun kemiallisen valmennuksen kontrollointihan on muutenkin perusteltu urheilijoiden terveydellä. Siten Wadassa lienee haluttu vain varmistaa se, ettei menestyspaineiden kanssa painiskelevien terveiden urheilijoiden tarvitse pohtia olisiko aineista sittenkin jotain hyötyä ja sen takia riskeerata terveyttään.

Kaikkiaan päivän kohu-uutisessa on siis kysymys oikeastaan vain uutisankasta, joka ylläpitää yllä kiinnostusta urheilun nurjiin puoliin. Valitettavasti se vie lisäksi huomiota itse kisatapahtumilta sekä pidemmällä aikavälillä myös niiltä hyviltä puolilta, joita urheilun harrastamisella on niin lapselle, aktiiviurheilijalle kuin kuntoilijallekin.

Katastrofismi ja ilmastonmuutos

Vuonna 1973 Israel ja Arabit kävivät lyhyen sodan, jonka seurauksena arabit ryhtyivät yhteistuumin kiristämään maailman öljynsaantia, syntyi ensimmäinen öljykriisi. Sen seurauksena energian hinta nousi ennennäkemättömän korkeaksi. Niinpä länsimaissa ryhdyttiin muun muassa tiivistämään taloja ja hakemaan vaihtoehtoisia energianlähteitä.

Meillä Suomessa öljykriisin seurauksena päätettiin jäädyttää moottoritieinvestoinnit, koska katsottiin että korkean energianhinnan seurauksena ihmiset luopuvat autoilusta. Päätöksen seurauksena oli seuraavina vuosikymmeninä melkoiset liikenneruuhkat Etelä-Suomen valtateillä. Tätä erehdystä on viimeisten vuosien aikana korjattu tehokkaasti ja nykyisin Helsingistä johtavat moottoritiet niin Turkuun, Tampereelle kuin Lahteenkin. Kuitenkin esimerkiksi maan pääkaupunkia ympäröivät kehätiet ovat edelleen parannustyön alla, joten ainakin niiden liikenneruuhkassa istuvat ihmiset kokevat öljykriisin herättämän katastrofitunnelman seuraukset vielä tänä päivänä.

1980-luvulla laajoilla alueilla Pohjois-Suomessa metsät näyttivät kamppailevan henkensä edestä, ja laajemmallakin alueella Etelä-Suomea myöden männyt muuttuivat silmiinpistävän ruskeiksi. Ilmiö aiheutti valtavan huolen, ja monet professoritason tutkijat ennättivät ilmeisesti samaan aikaan Keski-Euroopassa esiintyneiden metsätuhojen innoittamana todistella syyksi näihin metsäkuolemiin saasteiden ja maamme pohjoisten metsien herkkyyden yhteisvaikutusta. Mediajulkisuus oli valtavaa. Kaiken tämän seurauksena ilmiön parempaa tutkimista varten osoitettiin huomattavia tutkimusvaroja.

Ennen tutkimusten valmistumista metsät muuttuivat taas vihreiksi ja kaikki näytti hyvältä. Niinpä tutkimusmaailmasta saatu uutinen, jonka mukaan metsäkuolemat olikin aiheuttanut pari sateista kesää ja toisaalta porojen ylilaidunnus ei enää saanutkaan ansaitsemaansa palstatilaa, vaan yleiseksi käsitykseksi jäi, että ainakin Koillis-Lapissa metsät olisivat edelleenkin kuolemassa saasteisiin. Sen seurauksena luulen että itälappilaisella mökinmummolla on edelleenkin vaikeuksia saada metsätilansa myydyksi mikäli hän haluaisi näin tehdä. Toki metsäkuolemien historiasta jäi käteen hyviäkin asioita; erityisesti se, että teollisuus ryhtyi aiempaa ponnekkaammin puhdistamaan päästöjään.

Näiden kahden omana elinaikanani ihmisten hyvinvoiniin ja luonnon terveyteen liittyvien mediauhkakuvien seurauksena olen tullut monessa suhteessa varovaiseksi suhteessa erilaisiin katastrofiennusteisiin. Ei niin, ettei suuria katastrofeja voisi tapahtua, mutta tällaiset "erityiset väitteet" tulee perustella erityisen vahvalla tieteellisellä todistusaineistolla. Ja mediassa tutkijayhteisön tulee käsitellä asioita mieluummin objektiivisesti kuin jotain omaa agendaa ajaen - riippumatta siitä onko tämä agenda hyvää tarkoittava vai ei.

Viimeisen parin vuosikymmenen aikana on julkisuuden vallannut pelko valtavasta ilmastonmuutoksesta. Uhka on edellä käsittelemiäni suurempi sillä nyt ei ole kyse enemmästä eikä vähemmästä kuin koko ihmiskunnan tulevaisuudesta. Aihe on viime aikoina ollut esillä sekä suurten poliittisten näytelmien (Nobelin palkinto, Kööpenhamina) että erilaisten epäselvyyksien (sähköpostit, perusteettomat ennusteet jne) takia.

En halua tässä ottaa kantaa itse ilmastonmuutoksen toteutumisen todennäköisyyteen, vaan nostaa esiin muutamia omia havaintojani, joita en ole nähnyt juurikaan kommentoitavan julkisuudessa.

Ensimmäinen niistä koskee suomalaisen ilmaston kehittymistä viimeisen sadan vuoden aikana. Meillähän ilmasto oli 1930-luvulla samanlämpöinen kuin 2000-luvun vaihteessa, kuten ilmatieteen laitoksen nettisivut osoittavat. Tästä huolimatta Metsäntutkimuslaitos katsoi tarpeelliseksi irtautua oman tutkijansa lausunnosta, jossa hän totesi tämän asian. Arvatenkaan laitoksen johto ei ollut kysynyt asianomaiselta tutkijalta mihin tutkimustuloksiin tämän lausunto perustui, vaan reagoi siten kuin tutkimuslaitosten tuleekin ettei niiden mediauskottavuus joudu kyseenalaiseksi.

Toinen havaintoni koskee Keski-Englannin ilmaston kehittymistä. Jos internetistä tekee google-haun vaikka sanoilla "temperature anomaly central England" löytää hakurobotti useita sivuja, joilla on esitetty käyrä joka alkaa 1700-luvun loppupuolelta (esimerkki, toinen esimerkki). Kuitenkin mittaukset Keski-Englannissa on aloitettu jo vuodesta 1659. Jos taas hakee hakusanoilla "temperature anomaly Australia" on tuloksena kuvia jotka alkavat 1910-luvulta (toinen esimerkki) . Kuitenkin myös Australiasta on olemassa pidempi aikasarja.

Sekä Englannin että Australian tapauksissa aikasarja on katkaistu siten, että yleisestä näytetty kuva tukee käsitystä ihmisen aiheuttamasta ilmastonmuutoksesta paremmin kuin koko aineisto: Englannissa ilmasto lämpeni 1600-1700-lukujen taitteessa huomattavasti nopeammin kuin viimeisenä parina vuosikymmenenä ja Australiassa 1800-luvun loppu oli lämpimämpi kuin 1900-luvun alkupuoli.

Kolmas havaintoni koskee arktista aluetta. Senhän on kerrottu lämpenevän nopeammin kuin mikään muu alue maapallolla. Erityisesti huippuvuoret on usein mainittu tässä yhteydessä. Mielenkiintoisen väitteestä tekee kuitenkin se, että Huippuvuorten yhtäjaksoiset ja tähän päivään asti ulottyvat lämpötilatiedot alkavat vasta vuodesta 1977. Onneksi käsitys pidemmän aikavälin kehityksestä saadaan Norjan pohjoisrannikon ja Huippuvuorten välillä sijaitsevilta Karhusaarilta, josta löytyy pidempi yhtenäinen aikasarja. Se osoittaa ilmaston jäähtyneen 1960-luvulla ja palanneen 1950-luvun tasolle vasta vuoden 2000 tienoilla. Samoin on käynyt vain hiukan pohjoisemmassa sijatsevilla Huippuvuorilla. Sen osoittaa Huippuvuorilta löytyvä toinen mittauspiste, joka ulottuu 1970-luvulle. Sen mukaan myös Huippuvuorilla oli 1950-luvulla hyvin lämmintä. Valitettavasti Huippuvuorten kaksi sarjaa eivät ole kunnolla yhdistettävissä, joten emme voi tietää oliko Norjalaisella jäämerellä 1950-luvulla lämpimämpää vai kylmempää kuin nykyisin. Tästä huolimatta sarjoja tarkastelemalla on täysin selvää, etteivät nykyiset Huippuvuorten lämpötilat poikkea ainakaan kovin merkittävästi 1950-luvulla koetuista.

Halusin nostaa nämä kolme havaintoani esille siksi, että ne ovat herättäneet mielessäni kerettiläisiä ajatuksia ilmastonmuutostutkimukseen liittyvästä tiedottamisesta. Näyttää siltä että nämä itse tekemäni (ja epäilemättä useat muut minulta huomaamatta jääneet) merkillisen valikoiduilta tuntuvat tiedotuslinjaukset tulevat ennemmin tai myöhemmin esiin, ja tuhoavat loputkin ilmastonmuutostutkijoiden arvovallasta. Mikäli tämä yhteisö jää kiinni liian useasta tämänkaltaisesta luurangosta kaapeissaan on vaarana että uskottavuus menee eikä ilmastonmuutokseen ryhdytä ajoissa varautumaan. Sillä voi olla vakavat seuraukset, mikäli muutos sitten kaikesta huolimatta toteutuukin.

Professorina minua huolettaa lisäksi koko muun tiedeyhteisön uskottavuus, sillä ilmastotieteilijät ovat mielellään esiintyneet koko "tiedeyhteisön" nimissä.