Miksi tieteellis-taloudellinen vallankummous tapahtui Pohjois-Euroopassa?

Yksi historian suurimmista kysymyksistä liittyy siihe, miksi länsimaiset ihmiset ja länsimaat ovat koulutettuja, teollistuneita, rikkaita ja demokraattisia?

Vastaus löytyy tietenkin valistusajasta ja sitä edeltäneestä tieteen ja myöhemmin myös teknologian vallankumouksesta, jonka loivat uudenlaiseen ajatteluun kykenevät ihmiset. Heidän mieltään eivät vanhat uskomukset ja tavat rajoittaneet, vaan he pystyivät syrjäyttämään ne uudempien ja tehokkampien tieltä.

Mutta miksi tämä vallankumous tapahtui juuri Pohjois-Euroopassa, eikä esimerkiksi Kiinassa tai Lähi-idässä? Olivathan ne keskiajalla kulttuurisesti ja elintasoltaan valovuoden synkkää Pohjois-Eurooppaa edellä.

* * *

Valoa tämän ongelman ympärille ovat tuoneet amerikkalaiset ja kiinalaiset psykologit, jotka ovat tutkineet Kiinan vehnän- ja riisinviljelyalueilta kotoisin olevia yliopisto-opiskelijoita. Siis sellaisia nuoria ihmisiä, joilla on vanhempiensa kulttuuri, mutta ei kokemusta itse viljelystä.

Tutkimuksissa selvitettiin näiden nuorten ajattelun analyyttisyyttä ja yksilöllisyyttä. Perushypoteesina oli se, että koska riisinviljely edellyttää paljon vehnänviljelyä suurempaa yhteistyötä ja riippuvuutta yhteisön muista jäsenistä, ovat riisinviljelijät myös kulttuuriltaan ja ajattelultaan vehnän (ja ohran tai rukiin) viljelijöitä holistisempia ja yhteisöllisempiä.

Ajattelun analyyttisyyttä selviteltiin esimerkiksi kokeella, jossa pyydettiin kertomaan mitkä joukosta koira, jänis ja porkkana kuuluvat yhteen. Aivan, suomalaisena asia on lukijalleni itsestään selvä, sillä jänis ja koirahan ovat eläimiä. Porkkana taas ei.

Itä-Aasian ihmiset kuitenkin ovat taipuvaisia ajattelemaan, että jänis ja porkkana kuuluvat yhteen, koska jänikset syövät porkkanaa. Suomalainen ajattelu on analyyttistä ja itäaasialainen taas holistista. Ensimmäinen luokittelee samankaltaisuutta, jälkimmäinen funktionaalista yhteenkuuluvuutta.

Yksilöllisyyttä mitattiin esimerkiksi pyytämällä ihmisiä piirtämään toisiinsa yhdistetyistä viivoista sosiaalisen kaavion itsestään ja ystävistään. Yksilölliseen ajatteluun taipuvainen ihminen piirtää tällaiseen kaavioon itsestään muita ihmisiä suuremman pallukan, kun taas yhteisökeskeinen henkilö piirtää itsensä joko saman kokoiseksi tai vain hiukan suuremmaksi kuin muut. Ensimmäinen tapa on tyypillinen länsimaisille ja jälkimmäinen itäaasialaisille ihmisille.

Yksilöllisyyttä mitattiin myös kyselemällä miten ihmiset kiittäisivät tuttua tai vierasta, joka on auttanut heitä. Tai rankaisisivat, jos tämä on pettänyt. Näihin kysymyksiin vastatessa yhteisöllinen ihminen tekee suuremman eron tuttujen ja tuntemattomien välillä kuin yksilökeskeisesti ajatteleva henkilö.

Amerikkalais-kiinalaisen tutkijaryhmän tulokset olivat selkeitä. Kiinalaiset riisin- ja vehnänviljelijät erosivat toisistaan täsmälleen odotusten mukaisesti: vehnänviljelijöiden jälkeläiset olivat ajatuksiltaan analyyttisempiä ja yksilökeskeisempiä kuin riisinviljelijöiden nuoriso. Eli muistuttivat ajattelultaan eurooppalaisia.

Mutta voiko ero viljelykasveissa todella olla syynä länsimaisen kulttuuriin ja elämänmuodon ylivertaisuuteen suhteessa muuhun maailmaan?

Ensinnäkin kaikenlainen uudistuminen vaatii vanhastaan hyviksi todettujen tapojen yli ulottuvaa luovaa ajattelua. Ja toden totta, tutkijaryhmä löysi kuin löysikin todisteita siitä, että vehnänviljelykulttuurissa kasvaneet kiinalaiset tuottavat enemmän patentteja kuin riisinviljelijäkulttuurissa kasvaneet. Tämä tukee edellä kuvattua päättelyä, mutta ei ehkä vielä todista sitä lopullisesti oikeaksi.

Jonkinlaisena tukena tutkijaryhmän tuloksille voidaan pitää myös sitä, että aiemmin kukoistanut kiinalainen kulttuuri taantui 1100-luvulla, kun pohjoisesta tullut paine ja ilmastonmuutos siirsivät valtakunnan painopisteen pohjoisilta vehnänviljelyalueilta etelämmäs riisinviljelyseuduille. Tämän seurauksena viljelyn vaatima yhteisöllisyys ehkä hiljalleen tukahdutti luovan ja analyyttisen ajattelun.

* * *

Jos näitä tutkijoiden tuloksia yrittää heijastaa tämän päivän maailmaan, syntyy muutamia mielenkiintoisia ajatuksia.

Ensinnäkin on selvää, että maailman voimakkaimmin yhteisölliset yhteiskunnat ovat myös hyvinvoinnin ja elämän laadun tasolla kehnoimpia. Tämän suuntauksen ääripäätä edustavat valtiot, joissa ihmisten elämää hallitsevat sukulaisista koostuvat klaanit ja yhteinen tarkkarajainen uskonto, jossa pienetkin vivahde-erot näyttäytyvät jyrkkinä kuin muuri.

Toiseksi voidaan kysyä, kannattaako meillä Suomessa ja muualla länsimaissa niin kovasti kaivata sitä "kadotettua yhteisöllisyyttä", jota muissa kulttuureissa esiintyy? Kannattaisiko ennemminkin tavoitella suurempaa yksilöllisyyttä, jos se kerran toimii kehityksen voimavarana.

Mutta toisaalta on kolmantena seikkana pohdittava myös sitä, että onko yksilöllisyyden ja analyyttisen ajattelun määrälläkin rajansa, jonka ylitettyään niiden hyvinvointia lisäävä vaikutus kääntyy yhteiskuntaa hajottavaksi voimaksi ja pahanolon lähteeksi?

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Miten työntekijästä saadaan puristettua viimeinenkin pisara?
Oma klaani mansikka, muu klaani mustikka
Auttaisiko monikulttuurinen rikkaus Suomen nykyisessä taloustilanteessa?