Suomen kohtalon hetket

Nyt ovat edessä Suomen kohtalon hetket. Nimittäin MM-hiihdoissa.

Huomenna on tulessa koko tämän kauden ajan Val di Fiemmen vapaan hiihtotavan väliaikalähtökilpailuun valmistautunut maailmanmestari Matti Heikkinen. Suksenvaihto-sähläys-miekkailu-hiihdon jälkeen yleensä kuolemanvakavasti esiintyvä mies oli yhtä hymyä huolimatta melko vaatimattomasta sijoituksesta. Odotamme siis jännityksellä mitä huomenna tapahtuu.

Itse veikkaan Matin olevan kilpailun alkupuolella hiukan kärkeä perässä, mutta kiristävän vauhtia kohti loppua. Kultamitalia mies juhlii ensin nelin kontin oksentamalla vatsansa sisällön sen merkiksi, että lempinimensä mukaisesti mies kesti selvästi kilpakumppaneitaan paremmin lihaksistoonsa kertyneen maitohappoannoksen. Lopulta toivuttuaan maailmanmestari sitten analysoi kilpailun tapahtumat kylmän viileästi.

Perjantaina on vuorossa naisten viesti, johon Suomen joukkueeksi on tänään nimetty Anne Kyllönen, Kerttu Niskanen, Riitta-Liisa Roponen ja Riikka Sarasoja-Lilja. Tämä viesti oli etukäteen ajatellen varmin mitalilaji Suomelle. Kilpailujen aikana mitalivarmuuden aste on kuitenkin valitettavasti laskenut.

Ensinnäkin Anne Kyllösen koko kauden varmalta näyttänyt kunto näytti kisojen alkupäivinä kääntyneen laskusuuntaan. Tai sitten kunto pysyi samana, mutta muut ovat onnistuneet kuntopiikin luomisessa kauden päätapahtumaan. Uskon kuitenkin Annen sisuuntuneen vastoinkäymisistä ja myös väliin jääneiden kilpailujen takia tulleen levon kohottaneen hänen kuntoaan.

Myöskään lähes koko tammikuun sairastaneen Krista Lähteenmäen kunto ei näytä kestävän kovan kisarupeaman rasituksia. Näin normaalisti Suomen varmin hiihtäjä jäi viestijoukkueen varapaikalle. Sinänsä Dalenilta oikea valinta, mutta tämän päivän haastattelusta kuulsi Lähteenmäen harmituneisuus, kun toinen mitali jää häneltä näillä näkymin saavuttamatta näistä kisoista.

Itse kilpailussa veikkaan Suomen ja Norjan ensin karkaavan perinteisen osuuksilla, mutta vapaalle siirryttäessä Norjan karkaavan. Samalla Ruotsi alkaa lähestyä Suomea. Optimistina veikkaan kuitenkin Suomelle niukkaa kakkossijaa, koska uhkaavasti lähestyvältä Ruotsin ankkurilta loppuu matka kesken. Maaliintulon jälkeen Suomen joukkueen onnellisin hiihtäjä on Riikka Sarasoja-Lilja, joka jo parisprintin jälkeen näytti kuinka hyvältä mitali hänelle maistui.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kaisa Mäkäräinen kohti uusia seikkailuja
Kaikuja 1930-luvulta
MM-kilpailut pohjoismaisten hiihtolajien Mekassa - Holmenkollenilla!

Sus siunatkoon

Susi on pelätty petoeläin. Sen merkkinä meillä ja muuallakin on pitkät perinteet saduista, joiden pahiksena on inhimillistetty (vai pitäisikö sanoa epäinhimillistetty) susi. Siis sellaisia kuin tarina Punahilkasta, jonka ilkeä susi otti ja söi. Onneksi metsästäjä kuitenkin pelasti.

Todellisuudessa susi on erittäin sosiaalinen perheyksiköstä muodostuneessa laumassa elävä älykäs eläin. Se osaa kommunikoida lajikumppaniensa kanssa asennoilla, eleillä, ilmeillä, hajumerkein ja ulvomalla. Toisin kuin vanhoissa uskomuksissa luullaan, sudet eivät ulvo tavallista enempää täysikuun aikaan. Mutta ulvovat noin muuten silloin tällöin lähtiessään saalistamaan, vartioidessaan reviiriä tai kutsuessaan laumaa koolle.

Perhossa suomalainen susiviha on leimahdellut jo pitkään. Sen rohkaisemana (ns. puskaradion mukaan) eräät kulmakunnan tärkeimmät päättäjät eli mahtimiehet olivat päättäneet laittomasti tappaa joukon susia siinä myös onnistuen. Epäonnekseen heidän toimintaansa oli seurailtu jo pidempään, joten käryhän siinä saalistuksessa kävi. 

Ei tullut Perhon mahtimiehistä sankareita, kuten kuuluisasta Susi-Kallesta eli Kalevi Oikaraisesta, joka sekä hiihti kuusamolaisen suden kiinni että nappasi vuoden 1970 Tatran MM-hiihdoista kuninkuusmatkan kultamitalin jännittävien vaiheiden jälkeen. Sen sijaan he saanevat ansaitun tuomion metsästysrikoksesta. Ja hyvä niin.

Perhon mahtimiesten kiinnijääminen on valitettavasti poikkeustapaus. Susia on lahdattu useiden vuosien ajan pitkin maamme selkosia ilman suurempaa kiinnijäämisen riskiä. Sen seurauksena susien määrä on hiljalleen taas vähentynyt. 

Susivihan uuden nousun seurauksena luontoväki on ryhtynyt vaatimaan suden julistamista äärimmäisen uhanalaiseksi. Ymmärrystä ei kuitenkaan ole tullut ainakaan pääministeri Kataiselta, joka on vaatinut ymmärrystä maaseudun ihmisten peloille ja antanut ymmärtää, että metsästyslupia olisi jatkossa saatavilla nykyistä enemmän.

Tässä kohtaa pyydän lukijaltani tarkkaavaisuutta. 

Kataisen puheissa on nähkääs yksi erittäin syvä viisaus. Hän nimittäin sanoi, että "susien pitää luontaisesti pelätä ihmistä". Tätä pääministerin kommenttia olisi myös luontoväen syytä pohtia ajamansa agendan, eli suden suomalaisen metsän asukkina säilyttämisen, kannalta.

Uskon kaikkien asiaa vähänkin pohtivien ymmärtävän sen, että Perhon tapaus osoittaa susivihan olevan Suomen salomailla yleisesti hyväksytty katsantokanta, jonka pitää aisoissa vain lain kouran pelko. Siksi on selvää, että mikäli susi syö Suomessa yhdenkin lapsen, ei ihmisten susivihaa pysty suitsimaan millään, vaan kaikki Suomen sudet eläintarhojen asukkeja lukuun ottamatta tulevat lahdatuksi. Aivan varmasti.

Niinpä suosittelenkin luontoväkeä huolehtimaan siitä, että asutuskeskuksissa säännöllisesti näyttäytyvät sudet tapetaan laillisesti. Samoin uhkaavasti käyttäytyneet tai vaikka vain ihmistä rohkeasti lähestyneet sudet ammutaan ajoissa. Ja mikäli tämä ei pidä susikantaa sen kokoisena, että riski ihmislapsen saaliiksi jäämisestä on olematon, vaatia lisää metsästyslupia. Sekä vastapainoksi susien laittomasta tappamisesta kovempia rangaistuksia. 

Tämä tarkoittaisi susipopulaation pitämistä kutakuinkin nykyisessä tiheydessään, eli varsin pienenä. Tästä ei synny suurempaa vahinkoa, koska itärajan takana on lisää suden geenejä, joten kyseessä ei ole geneettisesti eristäytynyt populaatio kuten Ruotsissa, missä eristys on aiheuttanut susille geneettisiä ongelmia.

Tällä kirjoituksellani toivon edes hiukan lisääväni ymmärrystä susikiistan eri osapuolten välillä ja siten edesauttavani suomalaisen susikannan kestävää säilymistä. Sillä sen pitäisi olla kaikille suomalaisille selvää, että ilman sutta Suomen luonto olisi paljon köyhempi ja maamme siis kurjempi elää. Ainakin ihmiselle, joka edes kerran eläessään tahtoisi nähdä villin suden.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Vieraita tuholaisia metsissä

Borrelioosin syistä

Kuinka kissa latkii maitoa?







.

Kaisa Mäkäräinen kohti uusia seikkailuja

Ampumahiihdon kirkkain suomalainen tähti on parin vuoden takainen maailmanmestari ja maailmancupin voittaja Kaisa Mäkäräinen.Valitettavasti hän ei ole menestynyt tänä vuonna Nove Mestossa järjestetyissä ampumahiihdon MM-kilpailuissa yhtä hyvin kuin monesti aiemmin, vaan on jäänyt ainakin toistaiseksi kokonaan palkintopallin ulkopuolelle. Toki hän on saavuttanut hienoja sijoituksia, mutta tuskin omien odotustensa tai ainakaan toiveidensa mukaisia.

Näin siitä huolimatta, että Kaisan toiveita varmasti nostattivat muutama viikko sitten maastohiihdon SM-kilpailut, joissa hän päihitti maailman kärjen tuntumassa kilpailevat maastohiihtäjämme Riitta-Liisa Roposen ja Riikka Sarasojan Jämin vaativissa maastoissa. Toki jälkimmäisten kroppa lienee ollut enemmän jumissa kuin kuntonsa pari viikkoa aiemmaksi tähdänneellä Mäkäräisellä, mutta siitä huolimatta Kaisan suoritus kohahdutti koko hiihtourheilua seuraavaa penkkiurheilijakansaa.

Totuuden nimissä on sanottava, ettei Kaisan mitalinmetsästys Nove Mestossa ole hiihtovauhtiin kaatunutkaan, vaan ampumapenkan toimintaan. Mutta sellaistahan ampumahiihto on - voittaakseen hiihtäjän on onnistuttava sekä ladulla että ampumapenkalla. Ja huoltoryhmän vielä voitelukopissa. Näin ei ole tällä kertaa käynyt, vaan voittojuhlia ovat viettäneet muut. Ja Kaisa on kerta toisensa jälkeen joutunut siirtämään mitalinnälkäisen katseensa kohti tulevaisuutta. Ehkäpä sunnuntain yhteislähtökilpailu muuttaa tilanneteen.

Ja jos ei, niin seuraava tilaisuus Kaisalle on edessä aivan pian. Jämin SM-hiihtojen voitto nimittäin toi Kaisalle edustuspaikan myös ensi viikolla alkaviin maastohiihdon MM-kisoihin. Kuluneen viikon pettymykset varmasti motivoivat Kaisan hirmuiseen yritykseen Val di Fiemmen vapaan hiihtotavan kympillä tiistaina 26. helmikuuta.

Pystyykö hän siellä voittamaan nyt huippukunnossa olevat maastohiihtäjät - Björgenin, Kowalczykin, Johaugin ja lisäksi suomalaiset huiput Roposen, Sarasojan ja Lähteenmäen? Se on epätodennäköistä, mutta ei mahdotonta. Vastaavan tempunhan teki aikanaan norjalainen ampumahiihtäjä Lars Berger - tosin lumisateen ja lähtöpaikkansa avustamana.

Realistisesti ajatellen Kaisan maastohiihtomitali olisi siis jättiyllätys, mutta siitä huolimatta Mäkäräinen lähtee ladulle mitalinkiilto silmissään. On nimittäin todennäköistä, että vapaan kympin kahdelle parhaalle suomalaiselle on tarjolla kaksi päivää myöhemmin hiihdettävän viestin kolmos- ja nelososuudet. Mikäli niistä toiselle onnistuu nousemaan, on Suomen naisten kovan tason seurauksena mitali hyvin todennäköinen.

Mäkäräisen osalta tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että joko Roponen, Sarasoja tai Lähteenmäki olisi voitettava, sillä perinteisen osuuksille valittaneen Anne Kyllönen ja jompi kumpi kaksikosta Aino-Kaisa Saarinen ja Kerttu Niskanen. Karsintaa on siis silläkin puolella, mutta koska kaikki kolme ovat päätoimisia maastohiihtäjiä, ei tähän taisteluun liity samanlaista dramatiikkaa kuin karsintaan vapaan osuuksista, jossa haastaja tulee maastohiihdon ulkopuolelta.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kaikuja 1930-luvulta
Naiset suosimalla yhteiskunnan huipulle!
Hiihtäminen on parasta liikuntaa

300 000 maahanmuuttajaa - tyydymmekö rypemään ojassa vai menemmekö allikkoon?

Tuoreen uutisen mukaan pääkaupunkiseudun vieraskielisten määrä kaksinkertaistuu kolmeensataan tuhanteen seuraavan kahdenkymmenen vuoden kuluessa. Uutisen mukaan tulijoista huomattava osa saapuu Lähi-idästä ja Afrikasta. Siis niiltä seuduilta, joiden asukkaita on kaikista vaikein integroida suomalaiseen yhteiskuntaan.

Jos ja kun ennuste toteutuu, asettaa se valtavan haasteen humanitaaristen maahanmuuttajien integroimiseksi yhteiskuntaan. Siis sellaisen haasteen, joka on pakko ratkaista - sillä  muuten edessä on Ruotsin Rosengårdin tyyppisten yhteiskunnasta erilleen kasvavien maahanmuuttajaghettojen syntyminen.

Siis sellaisten, joissa ihmiset suhtautuvat niin vihamielisesti kantaväestöön, ettei edes paloautolla ole asiaa alueelle - saati satunnaisella kantaväestöön kuuluvalla naisella. Samalla uskonnollinen radikalismi vahvistuu maahanmuuttajien parissa ja alttius terroristien värväykselle kasvaa. Ja viharikokset etenkin juutalaisia vastaan lisääntyvät.

* * *

Rosengårdin tyyppisen alueen syntymisen taustalla lienee kaksi tekijää: kulttuuriltaan erilaisen maahanmuuttajaväestön inhimillinen halu asua kaltaistensa parissa sekä heidän syrjäytymisensä työmarkkinoilta länsimaissa tarpeellisen koulutuksen puuttuessa. Nämä tekijät tulisi siis pystyä eliminoimaan kotoutuskeinojen avulla.

Suomessa ihmisillä on perinteisesti ollut oikeus asua siellä, mistä he löytävät asunnon. Asumisoikeuteen puuttuminen rajoittaisi siis merkittävästi suomalaisten vapaata liikkuvuutta hiukan samaan tapaan kuin esimerkiksi eri väestöryhmien pakkosiirtoja tehneessä Neuvostoliitossa. Tämä ei kuulosta hyvältä, ja joudummekin kysymään kumpi on asumispolitiikassa suurempi arvo, länsimainen vapaus vai maahanmuuttajaväestön integroiminen yhteiskuntaan?

Toisaalta asiaa voidaan tarkastella siltäkin kantilta, ettei aivan vapaata asumisoikeutta ole kantaväestönkään keskuudessa. On nimittäin aivan turha kuvitella, että suurimmalla osalla suomalaisista olisi minkäänlaisia mahdollisuuksia sijoittua vaikkapa Helsingin Kaivopuiston alueelle. Tämän sanelee taloudellinen realismi - Kaivopuiston alueella asunnot ovat yksinkertaisesti niin kalliita, etteivät tavallisen palkansaajan tulot riitä sellaisen hankkimiseen.

Jos siis tarkastellaan maahanmuuttajien vapaata asumisoikeutta taloudellisten realiteettien kannalta, voidaan kysyä, olisiko kohtuutonta mikäli heihinkin sovellettaisiin samanlaista taloudellista rajoitetta kuin suomalaisiin? Toisin sanoen, niin kauan kuin yhteiskunta tukee heidän asumistaan, he eivät olisi itse oikeutettuja vapaasti valitsemaan asuinpaikkaansa, vaan yhteiskunta määräisi sen.

Jos näin tehtäisiin, olisi etenkin nykyisen tiukan talouden aikana syytä etsiä asunnot kasvavalle humanitaaristen maahanmuuttajien joukolle sieltä, mistä niitä saa halvimmalla, ja missä ei ennestään ole ongelmallisen suurta maahanmuuttajaväestöä. Tämä ei tarkoittaisi pääkaupunkiseudun Vuosaarta, Suvelaa tai Hakunilaa vaan esimerkiksi taantuvia teollisuuspaikkakuntia.

Mutta miten tähän suhtautuisivat näiden seutujen asukkaat, jotka itsekin ovat syrjäytymisvaarassa? Näkisivätkö he maahanmuuttajissa rikkauden ja voimavaran, joka nostaa heidät ahdingosta. Vai kävisikö niin, että uusien ja vanhojen asukkaiden välille syntyisi vieläkin suurempia jännitteitä kuin suurissa kaupungeissa?

* * *

Integroitumisen kannalta ehkä vielä slummiutumistakin suurempi, mutta ei siitä riippumaton, ongelma on lähi-idästä ja Afrikan sarvesta tulleiden maahanmuuttajien syrjäytyminen koulutus- ja työmarkkinoilta. Tästä saa käsityksen taannoisesta selvityksestä, jonka mukaan maahanmuuttajanuorilla on kantaväestöön verrattuna yli viisinkertainen riski syrjäytyä. Koska tämä viisinkertainen on koko maahanmuuttajaväestön keskiarvo, ja tiedämme että maahan muuttaneen Nokian insinöörin jälkeläisen riski syrjäytyä on olematon, on riski merkittävästi viisinkertaista suurempi vaikeasti integroituvien maahanmuuttajien jälkeläisten piirissä.

Syrjäytymistä koulutuksesta ja työmarkkinoilla voidaan ehkäistä tehokkaasti erilaisilla tukitoimenpiteillä, kuten esimerkiksi lukioon valmistavalla opetuksella. Ongelmana ei näyttäisikään olevan se, ettei tehokkaita keinoja olisi käytettävissä vaan käytössä olevien resurssien rajallisuus.

Nopeasti kasvavan maahanmuuttajanuorisoon kohdistetut erityistoimepiteet ovat kalliita, eikä kurjistuvalla julkisella sektorilla ole liikoja irtoeuroja. Toisaalta syrjäytynyt maahanmuuttajanuori tulee yhteiskunnalle vielä kalliimmaksi kuin syräytymisen ehkäisy, joten jokainen säästetty euro tulee aikanaan maksuun - korkojen kera.

Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen, että ongelma voitaisiin ratkaista pelkällä riihikuivalla rahalla. Maahanmuuttajiin kohdistettuihin erityistoimenpiteisiin sisältyy nimittäin myös yhteiskunnallinen riski. Näin siksi, että mikäli kaikkiin maahanmuuttajanuoriin ja etenkin Suomessa syntyneisiin maahanmuuttajataustaisiin nuoriin investoidaan selvästi enemmän kuin syrjäytymisvaarassa oleviin kantasuomalaisnuoriin, voidaan kysyä onko tämä oikein. Eikö kantasuomalainen nuori ole täsmälleen yhtä arvokas kun maahanmuuttajanuorikin? Ja syrjäytyessään täsmälleen yhtä kallis?

Sama ongelma liittyy vielä selvemmin maahanmuuttajakiinitöihin. Mikäli maahanmuuttajielle varattaisiin kiintiökoulutuspaikkoja samaan tapaan kuin ruotsinkielisille nuorille, herättäisi se katkeruutta niissä kantasuomalaisissa nuorissa, jotka jäisivät ilman koulutusta etnisen taustansa takia. Siis heihin kohdistuvan rasismin takia.

Tässä yhteydessä on syytä muistuttaa, ettei ruotsinkielisiä opiskelupaikkoja ole perusteltu etnisellä taustalla, vaan virallisesti kaksikielisen maan tarpeella tarjota ruotsinkieliselle väestölle yhteiskunnalliset palvelut äidinkielellään. Tämän mukaisesti suomenkielisten hakeutumiselle opiskelemaan tässä kiintiössä ei ole, kunhan oma kieltaito on riittävä. Tämä väylä on myös yleisesti  hyvin ruotsia taitavien suomenkielisten nuorten käytössä.

* * *

Yhteenvetona joudun siis toteamaan, että maahanmuuttajaväestön nopea kasvu on äärimmäisen hankala kysymys: siitä aiheutuvien ongelmien ratkaisukeinoja kyllä tunnetaan, mutta niiden laajamittainen käyttäminen johtaa ihmisten eriarvoiseen kohteluun ja eriarvoisuuteen, jotka tulehduttavat tulijoiden ja kantaväestön välisiä suhteita. Tosin myös keinojen käyttämättömyys johtaa samaan, koska syrjäytynyt etninen väestö aiheuttaa aina levottomuutta ja väestöryhmien välistä epäluuloa.

Voidaankin siis kysyä, kannattaisiko maahanmuuttopolitiikkaan lopultakin paneutua ennakkoluulottomasti ja etsiä maahanmuuttajaväestön integroimiseksi sellaiset keinot, jotka eivät johda ojasta allikkoon kuten edellä kuvaamani toimenpiteet? Ja mikäli uusia keinoja ei löydy, ottaa lusikka kauniisti käteen ja ryhtyä pikaisesti toimenpiteisiin Suomeen saapuvan vaikeasti integroituvan maahanmuuttajaväestön määrän minimoimiseksi.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Sosiaalidemokraattisen imaamin ajatuksia
Positiivinen syrjintä
Maahanmuuttajat raiskaajina

Seksiä kuolleen kanssa

Nekrofilia on ihmisellä seksuaalinen häiriötila, jossa henkilö tuntee vetoa kuolleeseen ja harrastaa hänen kanssaan seksiä. Yleensä nekrofiliaa pidetään vähintäänkin kuvottavana, eikä siihen liittyviä uutisia näe kovinkaan usein. Joskus kuitenkin.

Kaikilla eläinlajeilla kyse ei kuitenkaan ole seksuaalisesta häiriötilasta, vaan evoluutio voi johtaa kaikenlaisiin seksuaalisiin tapoihin, myös nekrofiliaan, mikäli sillä tavalla voi saada enemmän jälkeläisiä kuin muuten. Esimerkiksi uuden tutkimuksen mukaan eräällä eteläamerikkalaisella sammakkolajilla, tieteelliseltä nimeltään Rhinella proboscidea, on käynyt juuri näin.

Kyseisen sammakkolajin urokset odottelevat joukkoina paritteluun sopivissa lammikoissa. Kun naaras sitten saapuu paikalle, kaikki uroot ryntäävät sen kimppuun sellaisessa joukkokiimassa, että naaras menettää usein henkensä.

Tutkijat seurasivat näitä tapahtumia ja huomasivat urosten parittelevan vielä naaraiden kuoltuakin. Ensimmäisessä heidän tutkimassaan tapauksessa noin sadan uroon kiimainen joukko oli ottanut hengiltä parikymmentä naarasta. Tapahtumien aikana tutkijat kiinnittivät huomiota urokseen, joka paritteli kuolleen naaraan kanssa, ja samalla puristeli rytmikkäästi tämän vatsaa. Puristelun seurauksena munasolut puristautuivat ulos naaraasta hedelmöitettäväksi.

Toisessa tutkitussa tapauksessa viisikymmentä urosta oli ottanut lememenleikeissä hengiltä viisi naarasta. Näiden sisältä ei löytynyt lainkaan munasoluja, joten nekin oli todennäköisesti puristeltu tyhjäksi.

Tässä episodissa tutkijat havaitsivat neljä kuolleita naaraita lempivää urosta, joista kolmen puuhat keskeytyivät muiden urosten kiinnostuttua samasta raadosta. Neljäs uros sen sijaan havaitsi muut innokkaat ja uiskenteli ympäri lammikkoa työntäen kuollutta naarasta edellään. Samalla se käpälöi naaraan takapuolta, jolloin sieltä puristui munasoluja tasaiseen tahtiin. Tutkijat seurasivat näin syntyneen sammakonkudun keitystä ja totesi sen tulleen hedelmöitetyksi ja kehittyvän normaalisti.

Tutkijat järkeilivät, että silloin kun uroksia on paljon enemmän kuin naaraita ja parittelu tapahtuu nopeasti, on kunkin uroksen todennäköisyys päästä onnistuneesti hedelmöittämään elävän naaraan munasoluja varsin pieni. Lisääntymisen todennäköisyyttä voi kukin uros kuitenkin nostaa hedelmöittämällä kuolleiden naaraiden munasoluja, mikäli sellaisia on käytössä. Toisin sanoen tällaisessa tilanteessa luonnonvalinta suosii nekrofilian yleistymistä urosten parissa.

Entä naaraat? Ei ole tiedossa, lisääntyvätkö lemmenleikeistä hengissä selvinneet naaraat uudelleen. Mikäli eivät, on myös niiden lisääntymisen kannalta edullista, että kaikki munasolut hedelmöitetään - vaikka sitten kuoleman jälkeen. Muutenhan ne menisivät hukkaan, ja naaraan geenit siirtyisivät huonommin seuraavaan sukupolveen.

Nekrofiliaa esiintyy itse asiassa useissa eläinryhmissä kuten joillain nisäkkäillä, linnuilla ja matelijoilla. Ja kuten edelle kirjoittamastani ilmenee myös sammakkoeläimillä. On siis selvää, että tietyissä olosuhteissa luonnonvalinta suosii nekrofilian kehittymistä.

Mitä tästä sitten opimme? Ehkä sen, ettei evoluutio kysele moraalisia arvoja tai sosiaalista hyväksyntää, vaan suosii kaikkea sitä, joka johtaa eliön geenien tehokkaaseen siirtymiseen sukupolvesta toiseen. Joskus tällainen asia voi olla nekrofilia kuten edellä kuvatulla sammakkolajilla, joskus taas lapsenlapsesta huolehtiminen, kuten ihmisellä.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Yksisarvisia
Aggressiivisilla uroilla on pienempi pippeli
Evoluutioteorialla on ennustusvoimaa

Ristiretkeläisten jäljillä

Luin mielenkiintoisen yhteenvedon tutkimuksista, joita oli tehty nykyisestä Puolasta Viroon ulottuvalla alueella. Niiden teemana on yhteiskunnan muutos 1200-1400-luvuilla tehtyjen ”pohjoisten ristiretkien” yhteydessä. Siis niiden valloitusretkien, joiden seurauksena saksalaiset valloittajat toivat Baltiaan kristinuskon ja samalla alistivat paikallisen väestön valtaansa. 

Saapuessaan ristiretkeläiset rakensivat tukikohdikseen linnoja, sellaisia kuin Malbork Puolassa tai Kerksi Virossa. Näiden linnojen kaatopaikkoja tutkimalla on havaittu, että uudet valloittajat elivät kuin saaressa, jota ympäröi aivan toisenlainen alkuperäiskansojen kulttuuri. Uudet valtiaat nimittäin toivat tullessaan uudet ruokavaliot, elämäntavat ja toimeentulon keinot. Edes alkuperäisväestön käyttämää keramiikkaa ei ole eksynyt valloittajien jätevuoriin.

Heti saapumisensa jälkeen uudet valtiaat ryhtyvät käymään kauppaa turkiksilla, puutavaralla ja viljalla synnyttäen näin uusia kauppapaikkoja. Alkuperäisheimojen tärkeät kulttuuripaikat autioituivat ja korvautuivat tulokkaiden rakentamilla linnoilla, kirkoilla ja kaupungeilla – jotka kaikki oli rakennettu saksalaiseen tyyliin. Kaupungistuminen toi muassaan myös entistä suuremmat jätevuoret ja niitä hyödyntävät rottalaumat sekä niiden torjuntaan pidetyt kissat.

Muutos ulottui aina väestön demografiaan, sillä monin paikoin ristiretkeläiset joko hävittivät kantaväestön tai ainakin syrjäyttivät sen eliitin. Esimerkiksi Preussin alueella he tappoivat tai karkottivat pois alueen kantaväestön kokonaan.

Samalla väestön tavat muuttuivat. Aiempaa tehokkaampi metsästys ja luonnon muokkaus hävittivät alkuhärän (eli lehmän villin esi-isän) ja melkein myös visentin ja suden. Samalla aiemmin metsäiset seudut muuttuivat merkittävästi avoimemmiksi peltomaisemiksi.

Monin paikoin ruokana käytettyjen villien koirien syöminen kiellettiin. Luihin jääneistä teurastusjäljistä voidaan myös päätellä, että työkalut muuttuivat kertaheitolla aiempaa raskaammiksi. Ja hevoset suuremmiksi, koska niiden piti kyetä kantamaan ritari varusteineen.

Edelläkuvattu muutos oli nopea. Itämeren kaakkoisrantojen väestö ja ekologia muuttuivat kuin yhdellä iskulla. Tämä oli väistämätöntä, sillä uuden uljaan yhteiskunnan piti kyetä ylläpitämään linnat ja kaupungit, mihin tarvittiin entistä tehokkaampi talous, tiukka yhteiskunnallinen kuri ja suuret pellot. Samalla katosi alueen alkuperäinen kulttuuri ja osin väestökin.

* * *

On jännittävä huomata, miten historia toistaa itseään. Edelle kuvattu vieraiden valloittajien aiheuttama muutos alkuperäisväestön elämään ja luontoon on tapahtunut monesti muulloinkin. Parhaiten tunnetaan varmasti Amerikan alkuperäisasukkaiden kulttuurin romahtaminen eurooppalaisten valloitusretkien yhteydessä. Tai palestiinalaisten pakeneminen juutalaisvaltion synnyttyä Palestiinaan.

Suomen osalta viimeinen kosketus tällaiseen kehitykseen liittyy toisen maailmansodan loppuratkaisuihin. Neuvostoliiton otettua haltuunsa Karjalan kannaksen, sikäläinen maaseudun kulttuurimaisema on muuttunut tasaikäiseksi metsäksi, jonka keskellä irrallisissa kylissä asuu venäjänkieltä puhuvia ihmisyhteisöjä. 1930-luvun karjalainen vauraus on vain kaukainen muisto, mutta käynnissä on jo muuttuminen Pietarin hyvinvoivan keskiluokan kesämökkialueeksi, jossa toinen toistaan komeammat datŝat odottelevat isäntiään viikonloppuvieraiksi.

Ristiretkeläisten ja vähän muidenkin valloittajien jälkien seuraaminen opettaa siis sen, että uuden maan haltuun otettuaan on ihmisellä taipumus muokata ympäristö mieleisekseen - siitä riippumatta sopiiko se alkuperäisväestölle vai ei. Ja ettei mikään tilanne ole ikuinen, vaikka se siltä näyttäisikin.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Vieraita tuholaisia metsissä
Primitiivinen ja surkea kulttuuri
Suomalaisten alkuperästä

Kaikuja 1930-luvulta

Murtomaa- eli maastohiihto on ollut suomalaisille rakas urheilulaji kilpahiihdon aloittamisesta asti. Menestystä on hiihtoladuilta usein tullut, mutta juuri nyt odottelemme Val di Fiemmen MM-hiihtoja pienoisen pelon vallassa: maailmancupissa miehillä ei ole ollut menestystä oikeastaan lainkaan, eivätkä naisetkaan ole kyenneet haastamaan tosissaan lajin kolmea valtiatarta Maarit Björgeniä, Justyna Kowalczykiä ja Therese Johaugia, vaikka kokonaisuutena Suomen naisten joukkue onkin ehkä maailman tasokkain.

1930-luvulla kaikki oli toisin. Olimme maastohiihdossa suorastaan ylivoimaisia: esimerkiksi Sollefteån MM-hiihdoissa vuonna 1934 Suomi otti pikamatkalla (15 km) kolmoisvoiton Sulo Nurmelan, Veli Saarisen ja Matti Lappalaisen voimin. Joukkueen neljäs lenkki Klaus Karppinenkin olikin sitten yhden ruotsalaisen jälkeen viidentenä. Sama porukka hoiteli luonnollisesti myös viestin kotiin.

1930-luvun suomalaisesta hiihtotasosta kertoo kuitenkin ehkä eniten se, että vuoden 1938 MM-hiihtojen normaalimatkalla eli viidelläkympillä suomalaiset ottivat kaksoisvoiton (Kalle Jalkanen ja Alvar Rantalahti) ja kymmenen parhaan joukossa oli yhdeksän suomalaista. Myös pikamatkan (Pauli Pitkänen) ja viestin voitto otettiin kotiin noista kisoista.

Kaikkiaan vuosien 1929-1941 MM-kisoissa leivottiin 16 suomalaista maailmanmestaria. Saavutus on kova, kun huomioidaan, etteivät naiset olleet lainkaan mukana ja miehetkin hiihtivät vain kaksi matkaa per kisa. Vuosikymmenen ja ehkä koko suomalaisen hiihtohistorian legendaarin suoritus taisi olla olympiaviestin voitto Garmisch-Partenkirchenissä.

Viestin aluksi maailmanmestari Sulo Nurmela lähti suurin odotuksin ladulle. Kunto ei kuitenkaan ollut kohdallaan, joten kympin lenkillä tuli takkiin norjalaiselle yhdistetyn olympiavoittajalle ja pikamatkan hopeamitalistille Oddbjørn Hagenille toista minuuttia. Eipä tainnut Nurmela olla hiihtoonsa tyytyväinen...

Toiselle osuudelle säntäsi päättäväisenä samojen kisojen pikamatkan (18 km) pronssimitalisti Pekka Niemi, joka suomalaisten pettymykseksi joutui antautumaan norjalaiselle samojen kisojen yhdistetyn hopeamiehelle Olav Hoffsbakkenille vielä yli 20 sekuntia ja kaiken huipuksi päästämään edelleen vielä ruotsalaisten moninkertaisen Vasa-hiihdon voittajan Arthur Häggbladin. Kovin synkältä siis näytti suomalaisten tilanne.

Vaan kolmannen osuuden Matti Lähde ei antanut periksi. Vaikka miehelle ei uralla siunaantunutkaan samanlaista henkilökohtaista menestystä kuin kahdella ensimmäisellä viestiosuudella epäonnistuneille Nurmelalle tai Niemelle, oli hän mies paikallaan tässä kilpailussa. Hän jätti taas ruotsalaisen taakseen, mutta ei kuitenkaan saanut norjalaista Sverre Brodahlia kiinni kuin muutaman sekunnin. Takaa-ajo oli kuitenkin alkanut.

Ankkuriosuudelle säntäsi ensin Norjan Bjarne Iversen. Suomalaiset odottivat kuumeisesti Lähdettä ja mies saapuikin vaihtoon toisena, mutta vasta yli minuutin ja kahdenkymmenen sekunnin kuluttua lähettäen Kalle Jalkasen matkaan. Harva taisi uskoa suomalaisten voittoon, tuskin edes Jalkanen itse. Mutta tästä huolimatta hän säntäsi norjalaisen perään kuin tuulispää.

Jussi Kirjavaisen mukaan ankkuriosuus eteni siten, että Jalkanen sai norjalaista kiinni jo ensimmäisellä kilometrillä kokonaista 17 sekuntia. Seuraavan puolentoista kilometrin matkalla vielä enemmän ja supisti eron puoleen siitä, mitä se oli vaihdossa. Osuuden puolivälin kieppeillä Jalkanen sitten ohittikin norjalaisen, joka alkoi pian jäädä - ensin vähän ja sitten yhä enemmän. Kilpailu näytti voitetulta.

Vaan vielä kerran epäonni suosi suomalaisia. Vaatimattomista oloista kotoisin ollut Jalkanen nimittäin pudotti kalliit tekohampaansa 2,5 kilometriä ennen maalia. Ei köyhällä ollut varaa menettää sellaisia arvotavaroita, joten oli käännyttävä takaisin ottamaan hampaat talteen. Siinä hässäkässä Norjan Iversen sitten pääsi jälleen kärkeen.

Tekohampaansa löydettyään Jalkanen ampaisi kuitenkin norjalaisen perään ja ajatteli mennessään että "varmasti kotimaassa ovat iloisia, jos voitan". Tämä mielessään hän ohitti norjalaisen toistamiseen, eikä enää päästänyt tunturimaan miestä edelleen. Päin vastoin, Jalkanen otti lyötyyn norjalaiseen vielä kuuden sekunnin eronkin ennen maalia.

Olkoon tämä 1930-luvun muistelus ja etenkin Kalle Jalkasen hirmusuoritus innoittajana niille suomalaisille hiihtäjille, jotka parhaillaan valmistautuvat Val di Fiemmen MM-hiihtoihin helmi-maaliskuun vaihteen molemmin puolin. Samanlaisella tahdonvoimalla, sisulla ja omaan tekemiseen uskomisella on sielläkin paikkansa!

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Hiihtäminen on parasta liikuntaa
Robert Helenius maailman huipulla
Liikunta pidentää ikää!