HIV, matkailu ja nuhakuume

Michael Worobey ja hänen kollegansa julkaisivat äskettäin tutkimuksen, jonka mukaan AIDSia aiheuttavan viruksen sukulaiset ovat eläneet ja lisääntyneet apinoissa vähintään 32000 vuoden ajan. Todennäköisesti kauemminkin. Siten on todennäköistä, että virus on siirtynyt ennen nykyistä HIV-epidemiaa apinoista niitä syöviin ihmisiin useita kertoja aiemminkin.

Miksi siis HIV aiheutti epidemian vasta nyt eikä jo tuhansia vuosia sitten? Tämän kysymykseen Worobley ja kumppanit selittävät ihmisen ekologian muutoksella: aiemmat tartunnat ovat jääneet paikallisiksi ilmiöiksi pystymättä leviämään maailmanlaajuisiksi pandemioiksi. Vastaus kuulosta järkevältä ja uskottavalta.

Minulla ja monella ystävälläni on sellainen käsitys, että aina 1970-luvulle asti pienet nuhakuumeet eivät olleet nykyisenkaltainen jatkuva riesa, vaan ehkäpä kerran vuodessa iskenyt ikävä poikkeus - muistan itse olleeni koulusta poissa enintään kerran vuodessa "flunssan" takia. Sen sijaan nykyisin niin omat kuin tuttujenkin lapset tuntuvat olevan kipeinä vähän väliä, jopa viisi-kuusi kertaa vuodessa. Mikäli nämä havainnot ja muistikuvat pitävät paikkansa, voisiko selitys olla sama kuin HIV-epidemialla?

Ajatukseni kulkee seuraavalla logiikalla.Aina 1970-luvulle asti ulkomaille suuntautunut lomamatkailu oli melko vähäistä  ja matkat rajoittuivat varsin suppealle alueelle ja vauraampaan väestönosaan.

Tänä päivänä matkailu on lähes koko kansan yleinen hupi niin Suomessa kuin muuallakin. Matkoilla tavataan ihmisiä eri puolilta maailmaa, ja samalla vaihdetaan viruksia heidän kanssaan. Näin taudinaiheuttajat lentävät lähes äänen nopeudella vaikkapa Thaimaasta Suomeen ja edelleen Suomesta Keski-Amerikkaan. Ja jokaisella välilaskupaikalla alkavat levitä omalla aikataulullaan paikallisen väestön parissa.

Tästä on pelkän leviämisen lisäksi toinenkin seuraus. Tehokkaan ihmisavusteisen kuljetuksen seurauksena eri viruskannat kohtaavat toisensa jatkuvasti eri puolilla maailmaa, ja saavat samalla mahdollisuuden rekombinoitumiseen eli geenien uudelleenjärjestelyyn. Siinä molempien viruskantojen geenit sekoittuvat keskenään luoden uusia kombinaatioita, jolloin syntyy uudenlaisia viruskantoja, jotka voivat kiertää vasta-ainejärjestelmän, joka estää vanhempaiskantojen tartunnan. Näin viruksen evoluutio nopeutuu. Ja taudinaiheuttaja aiheuttaa uuden flunssa-aallon. Ja lentää taas lentokoneella toiselle puolelle maailmaa.

En tiedä, onko edelle kuvaamani skenaario todellinen. Ainakaan google-haun avulla en löytänyt nopeasti mitään tietoa aiheesta. Luulen että tavallisia nuhakuumevirusepidemioita ei tilastoida juuri missään, koska niistä ei ole varsinaista uhkaa ihmiskunnan terveydelle. Eikä niiden takia yleensä mennä edes lääkärin vastaanotolle.

Joka tapauksessa tosiasia on, että omat ja tuttavieni lapset sairastavat aivan liian usein erilaisia pieniä nuhakuumeita, jotka häiritsevät niin koulunkäyntiä kuin harrastuksiakin. Ja olisi paljon mukavampaa elää ilman jokatalvisia pikkuflunssia.

Kiinalainen juttu

Luin Science lehdestä raportin Kiinan yhden lapsen politiikasta. Siinä oli paljon tuttua: väestönkasvu on hidastunut, ikäpyrämidi vääristynyt ja tyttöjen ja poikien suhde kääntynyt noin viidesosalla poikien hyväksi. Jutussa oli kuitenkin myös sellaisia aspekteja, joista en ollut koskaan tiennyt tai niitä ajatellut.

Ensimmäinen minulle uusi asia oli se, että yhden lapsen politiikkaa edelsi kausi, jolloin väestönkasvua pyrittiin hillitsemään pehmeämmin keinoin. Näin naisten fertiliteetti saatiinkin laskemaan 1970-luvun aikana 5,5 stä 2,7:sään. Melkoinen saavutus siis.

Itse yhden lapsen politiikka pantiin käytäntöön vuonna 1980, ja sen tunnetut ongelmat seurasivat nopeasti. Niinpä politiikkaa alettiin aika pian löyhentämään niin, että nykyisin on 22 eri syytä, joilla voi hankkia laillisesti useamman kuin yhden lapsen. Sen seurauksena kiinalaiset naiset saavat keskimäärin noin 1,5 lasta - siis saman verran kuin sveitsiläiset tai kanadalaiset, ja vain hiukan vähemmän kuin suomalaiset.

Yhden lapsen politiikka oli alun perin aiottu määräaikaiseksi. Siitä oli tarkoitus luopua sitten kun väestönkasvun aiheuttamat ongelmat on voitettu; noin yhden sukupolven aikana. Nyt on siis tullut aika arvioida politiikan jatko.

Minulle tietämätön seikka on ollut myös yhden lapsen politiikkaa toteuttamaan perustetun poiittisen elimen (vapaasti käännettynä "kansallinen väestö- ja perhesuunnittelun komissio") koko on valtava: palkkalistoilla on noin puoli miljoonaa ihmistä. Ja lisäksi sen liepeillä pyörii kuusi miljoona eri tavoin komissiota avustavaa ihmistä. Melkoinen puulaaki siis.

Mitä politiikan vapauttamisesta seuraisi? "Baby-boom" ja sen seurauksena ennennäkemättömän suuri ikäluokka?

Ei ainakaan niiden paikallisten tutkimusten perusteella, joita politiikan liberalisointia kannattavat tiedemiehet ovat tehneet. Noin 18000 hengen kyselyssä naiset halusivat keskimäärin vain 1,46 lasta; siis käytännössä nykytilaa. Noin neljännes piti parhaana perhekokona kahta lasta, mutta yli puolet oli yksilapsisuuden kannalla. Jälkeläisten määrää tärkeämpänä pidettiin sitä, että perheellä olisi varaa satsata ainoan lapsensa koulutukseen ja tulevaisuuteen. Pitkälti näinhän asia nähdään myös kaikissa länsimaissa.

Aika näyttää muuttuuko Kiinan politiikka. Ja mitä siitä seuraa. Jos väestötutkijoiden toiveet politiikan vapauttamisesta joskus toteutuvat, voi olla ettei mitää kovin radikaalia tapahdu, eikä väkiluku Kiinassa käänny uudelleen nousuun sen enempää kuin muissakaan alhaisen syntyvyyden maissa.

Kiinassa riittää ihmisiä ja alhainen väestönkasvu on aivan erinomainen asia pitkäksi aikaa eteenpäin. Sen sijaan viiden miljoonan suomalaisen syntyvyyden aleneminen nykyisestä tulisi vaarantamaan harvaan asutun Suomen jatkuvuuden länsimaisena yhteiskuntana muutamassa sukupolvessa. On siis syytä pitää huoli siitä, että Suomessa lasten tekeminen on tulevaisuudessa sekä arvostettua että taloudellisesti mahdollista ilman suuri henkilökohtaisia uhrauksia. Vain näin voimme varmistaa kulttuurimme jatkuvuuden myös tulevaisuudessa.

Maahanmuutolla on seurauksia, mutta myös hinta

Ulkomaalaisten tekemät rikokset ovat viime aikoina nousseet keskustelun alle. Eikä syyttä, sillä uutta tietoa on lyhyen ajan kuluessa saatu runsaasti.

Ruotsin vaaleissa muiden puolueiden syrjimäksi joutuneet ruotsidemokraatit ovat teettäneet tutkimuksen, jonka mukaan ulkomaalaistaustaiset siirtolaiset syyllistyivät vuonna 2009 selvästi muita useammin raiskauksiin. Tässä suhteessa aktiivisimman ryhmän eli irakilaisten aiheuttama riski oli 8,36-kertainen verrattuna keskimääräiseen ruotsalaiseen. Toisin sanoen irakilaismies raiskaa keskimäärin 8,36 naista siinä missä keskiverto ruotsalainen raiskaa yhden. Ylipäänsä naisten kannalta suurimman raskausriskin aiheuttivat lähi-itä- ja afrikkalaistaustaiset miehet.

Ulkomaalaisten tekemät raiskaukset olivat raportin mukaan myös keskimääräistä törkeämpiä. Kun ulkomaalaistaustaiset tekivät 48% kaikista raiskauksista oli heidän osuutensa törkeistä raiskauksista 64%.

Entä meillä? Optulan Hannu Niemi, Päivi Honkatukia ja Martti Lehti ovat julkaisseet tietoja suomalaisesta väkivallasta vuonna 2008. Raportin mukaan Suomessa asuvat ulkomaan kansalaiset tekevät rikoksia 1,3-1,5 kertaa yleisemmin kuin koko väestö. Jälkimmäiseen sisältyvät ne ulkomaalaiset, jotka ovat jo saaneet Suomen kansalaisuuden (raportissa ei kuitenkaan kerrota onko tämä syynä koko väestön vuodesta 2006 alkaneeseen nopeasti kasvavaan rikollisuuteen, raportin kuvio 102). Sen sijaan varsin järkyttäviä lukuja esiintyy raportin taulukossa 44, josta ilmenee että väestömäärään suhteutettuna irakilaisiin, turkkilaisiin, iranilaisiin ja somalialaisiin on kohdistunut rikoepäilyjä kaksin-kolminkertaisesti verrattuna esimerkiksi virolaisiin tai venäläisiin. Saksalalsiin tai puolalaisiin verrattuna heidän riskinsä joutua epäillyksi rikoksesta onkin sitten jo kolmin-viisinkertainen. Suhteellisesti eniten ulkomaalaiset tekevät raiskauksia, joista heidän epäiltiin tehneen vuonna 2008 15,6%.

Edellä esitetyn perusteella on varsin selvää, että ulkomaalaisista raiskaajat ja muut rikolliset ovat suurelta osin humanitaarisen maahanmuuton tänne tuomia ihmisiä. Samalla kun siis autamme tänne ihmisiä kurjista oloista, heikennämme etenkin suomalaisten naisten turvallisuutta. Kun tiedossa on, että kotouttaminen vie pitkään (jos edes onnistuu), maksamme lisäksi huomattavia summia tästä elinolojemme huononnuksesta. Asiasta vastaava ministeri Astrid Thorshan kieltäytyi aikanaan selvittämästä maahanmuuton kustannuksia, vaikka nyttemmin hänkin on ilmeisesti herännyt.

Ensimakua saadaan kuitenkin Oululaisen valtuutetun Olli Immosen pyytämästä kotikaupunkiaan koskevasta selvityksestä. Sen mukaan Oulun maahanmuutosta on aiheutunut veronmaksajille yhteensä vajaan kuuden miljoonan euron suorat kustannukset.

Oulu on vireän elinkeinoelämänsä takia poikkeuksellinen kaupunki myös maahanmuuton osalta. Sitä käyttäen voidaan kuitenkin laske karkea arvio maahanmuuton suorista kustannuksista veronmaksajalle. Kaupungissa asuu noin 140 000 ihmistä. Kun suomalaisissa kaupungeissa asuu 64% maamme väestöstä, asuu Oulussa kaikkiaan noin 4% suomen kaupunkilaisista (noin 3,5 miljoonaa). Jos nyt oletetaan että maahanmuuttajien kustannukset kutakin kaupunkilaista kohden ovat Suomessa samanlaiset kuin Oulussa, saadaan koko maahanmuuton kustannusvaikutukseksi suomalaiselle veronmaksajalle noin 140-150 miljoonaa euroa. Ja kuten hyvin on tiedossa saamme tämän summan vastineeksi esimerkiksi Nokian insinöörejä, kebabia, kielenkääntäjiä ja bussikuskeja mutta myös työttömiä sekä raiskauksia ja muuta rikollisuutta.

140-150 miljoonaa euroa on suuri summa rahaa, mutta siihen eivät sisälly maahanmuuton epäsuorat kustannukset. Mutta eivät myöskään hyödyt. Niiden saamiseksi joudumme odottamaan lisäselvityksiä, joissa toivottavasti on eroteltu työperäinen ja humanitaarinen maahanmuutto toisistaan.