Sitä saa, mitä tilaa

Kuten arvoisa lukijani muistaa, sai Venezuelan sosialistinen johtaja Nicolas Maduro presidentinvaalin virallisten tulosten mukaan voiton haastajastaan, mutta yleisen käsityksen mukaan vain väärentämällä äänestystuloksen. Asiaa on protestoitu sekä maailmalla että maan sisällä. 

Asiaa on nyt käsitelty maan ylimmässä oikeuslaitoksessa, jonka päätöksen mukaisesti Maduro on kuin onkin voittanut vaalit. Oman lausuntonsa mukaan Venezuelan Korkein oikeus on nimittäin varmistanut vaalimateriaalit, mutta jätti julkaisematta piiritason erittelyn äänestystuloksista sellaisen kyberhyökkäyksen vuoksi, jota kukaan muu ei ollut havainnut. 

Näyttäisi siis siltä, että Venezuela jatkaa Maduron valitsemalla tiellä kohti yhä syvällisempää sosialismia, joka lienee yksi maailmanhistorian tehokkaimmista poliittisista järjestelmistä kokoamaan valtakunnan varallisuutta harvojen käsiin. Siis käytännössä maan johtajalle ja hänen lähipiirilleen.

Tämä on tietenkin harmi venezuelalaisille, mutta toki heilläkin olisi peiliin katsomisen paikka. Nousihan Maduro presidentiksi kansan tuella - ilmeisesti rehellisissä vaaleissa - vuonna 2013 lupaamalla jatkaa edeltäjänsä sosialistista politiikkaa. 

Eikä sellaisesta ole koskaan seurannut millekään maalle mitään hyvää. Ei sen enempää Venezuelassa, Kuubassa kuin Neuvostoliitossakaan, joten venezuelalaiset voivat lohduttautua sillä, että nyt he ovat saaneet juuri sitä, mitä ovat tilanneetkin. Sosialistisen diktaattorin.

Tämä olisi hyvä muistaa myös Suomessa, vaikka meillä sosialistit ovatkin kunnioittaneet demokratiaa vuoden 1918 vallankumousyrityksensä jälkeen. Toivottavasti näin on myös jatkossa, vaikka sosialismi aatteena saakin tasaisin välein uusia muotoja - viimeisimpänä versiona rasistis-sovinistisen wokeltamisen.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Sananvapauden itsesensuurin perustelut, käytännöt ja seuraukset
Maailmanpolitiikan pilkkeitä
Mistä 274 000 euron keinu ja Ylen monimuotoisuuspuuhat kertovat?

Saksan sosiaalidemokraatit Putinin tukena

Sosiaalidemokraattien Olav Scholzin johtama Saksa aikoo puolittaa tukensa Ukrainalle saadakseen velkaantumisensa aisoihin. Näin se tulee samalla tukeneeksi Vladimir Putinin diktaatorisesti hallitsemaa Venäjää. 

Tämä tapahtuu tilanteessa, jossa Ukraina on juuri osoittanut pystyvänsä yllättämään Venäjän armeijan saatuaan suuren apupaketin Yhdysvalloilta. Eli näytettyään, että se pystyy länsimaiden tuen avulla muuttamaan sodan kulkua. 

Ulkopoliittisen instituutin Arkady Moshes kertoikin, että "on nähtävillä, että Ukrainan läntiset liittolaiset ohjailevat Ukrainaa kohti aselepoa tai rauhaa", koska "osa länsimaalaisista ei ole enää huolissaan siitä, että Ukrainan kaatuminen johtaisi heidät riskialtiseen tilanteeseen". 

Lausunnosta tuli ainakin itselleni hakematta mieleen Britannian ulkoministeri Neville Chamberlainin vuonna 1938 antama lausunto rauhasta "meidän ajaksemme" sen jälkeen kun hän länsimaisine kollegoineen oli pakottanut Tshekkoslovakian luovuttamaan osan alueistaan Adolf Hitlerin Saksalle. "Meidän aikamme" kesti tuolloin vajaan vuoden. 

Scholz on tietenkin vain sosiaalidemokraatti, eikä häneltä ehkä siitä syystä voi odottaa kovin suurta ymmärrystä. Tai ainakaan hänen suomalainen aatetoverinsa Timo Harakka ei omaa sellaista, kuten toimittaja Ulla Appelsin muistutti meitä juuri äsken. 

Tosiasia kuitenkin on, että mikäli länsimaat sallivat Venäjän hyötyä hyökkäyksestään Ukrainaan, sen panevat merkille Putinin lisäksi myös monet muut epädemokraattisten valtioiden hallitsijat. Merkittävimpänä niistä Kiina, jolla on pakkomielle erityisesti Taiwanin liittämisestä itseensä, mutta himoja myös Himalajan vuoriston liepeillä. 

Tällä kaikella en tarkoita, etteikö Ukrainan sodan loppuminen olisi hyvä ja tärkeä tavoite. Sen sijaan muistutan siitä, ettei rauha millä hinnalla tahansa ole järkevää. 

Eikä eurooppalaisten poliitikkojen tulisi siksi tehdä chamberlaineja, vaan huolehtia siitä, ettei demokraattinen maailma salli sotilaallisen voiman käyttämistä kansakuntien rajojen siirtelemiseen - ei Ukrainassa, ei Taiwanissa eikä myöskään Suomen tai Baltian maiden rajoilla.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Liikahduksia järjettömässä sodassa
Se mikä ei ole ihmisoikeuksia, maahanmuuttoa tai sisäistä turvallisuutta on aseriisuntaa ja hyödyllisiä idiootteja
Saksalaisten harhaluulo johtaa kylmään talveen

Halpahintainen demokratia

Eilinen Ilta-Sanomien uutinen paljasti maailman ylivoimaisesti suosituimman presidentin. Hän on Ruandan kansanmurhan jälkeen valtaan noussut Paul Kagame, joka sai taannoisissa vaaleissa 99,18 prosenttia annetuista äänistä. Toisin sanoen hänen kaksi kilpailijaansa sai yhteensä vain vajaan prosentin äänistä.

Saavutettu vaalitulos oli myös Kagamen oma ennätys, sillä saman uutisen perusteella hän on aiemmin hän on yltänyt vain 98,8 prosentin suoritukseen. Vai olivatko kilpailevat ehdokkaat silloin suositumpia kuin nyt käydyissä vaaleissa? 

Oli myös mielenkiintoista huomata, että USA:n presidentti Joe Bidenin siirryttyä muutama päivä sitten syrjään keräsi varapresidentti Kamala Harris vaalikassaansa kahdessa päivässä 230 miljoonan dollaria. Se tarkoittaa lähes 115 miljoonaa dollaria päivässä. 

Tällä rahalla hän pääsee varmasti hyvään alkuun etenkin, kun Bidenin jo keräämät 96 miljoonaa päätynevät hänen käyttöönsä. Ja ehkäpä myös Bidenille jo 700 miljoonan dollarin tukipakettia tarjoamaan ehtineet tahot siirtävät lupauksensa varapresidentille. 

Tästä kaikesta näemme, ettei demokratia ole suuressa lännessä halpahintaista, sillä myös toinen ehdokas - Donald Trump - kerää epäilemättä muhkean summan käyttöönsä. Vertailun vuoksi muistettakoon, että presidenttiehdokas Alexander Stubb keräsi viime vaaleissa käyttöönsä vaatimattoman 2,7 miljoonan euron potin. 

Valitettavasti mediat eivät kuitenkaan ole kertoneet Kagamen vaalikassan suuruutta. Mutta jos saan arvata, se ei välttämättä sisällä kovinkaan suurta setelitukkua, sillä hänellä lienee ollut käytössään tehokkaampia keinoja. Jopa niin, että Ruandan demokratiaa voisi pitää halpahintaisena.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Vasemmistolaisia vaalikiemuroita

Maskuliinisuutta ja pyöräteitä kehitysavulla?
Afrikkalaisuus Suomen historian valossa

Vasemmistolaisia vaalikiemuroita

Läntisellä pallonpuoliskolla on tätä nykyä kaksi epäonnistunutta valtiota. Ne ovat afrikkalaistaustaustaisten ihmisten asuttama Haiti ja luonnonvaroiltaan äärimmäisen rikas sosialistinen Venezuela. Jälkimmäisessä sosialistinen realismi on johtanut jo siihen, että kotimaan surkeutta on paennut ulkomaille 7,7 miljoonaa ihmistä eli noin neljännes nykyisestä väkiluvusta. 

Tästä huolimatta Venezuela on valmistautumassa vaaleihin, joissa presidentti Nicolás Maduro tavoittelee kolmatta kautta. Sen edessä on kuitenkin kansa, jonka parissa - ainakin mielipidetiedusteluiden mukaan - opposition ehdokas Edmundo González on yli 20 prosenttiyksikkööä suositumpi kuin istuva presidentti.

Näin siitä huolimatta, ettei hänen ollut tarkoitus edes olla ehdokkaana, mutta ryhtyi toimeen siksi, että hallinto esti todellisen oppositiojohtajan María Corina Machadon ehdokkuuden. Tässä hän seurasi edellisten vaalien taktiikkaa, johon niin ikään kuului liian suosittujen vastaehdokkaiden hylkääminen. 

Tällä kertaa Maduron tehtävä on vaikeampi, sillä maan talousvaikeudet ovat tehneet oppositiosta aiempaa yhtenäisemmän. Ja siksi se saattaa olla valmis äänestämään ihan ketä tahansa Maduron vastaehdokasta. 

Nähtäväksi siis jää, miten Maduro ratkaisee ongelman. Julistautuuko hän vain yksinkertaisesti diktaattoriksi vai järjestääkö kaikesta huolimatta vaalit, joiden ääntenlaskentaa peukaloidaan. Vai tyytyykö epäilyksistäni huolimatta sittenkin demokraattiseen vaalitulokseen, kuten on luvannut.

* * *

Kirjoitin eilen englanninkielisessä blogissani, että Joe Bidenin väistyessä demokraattien "uusi ehdokas – kuka tahansa hän onkaan – pitää käsissään valttikorttia, ainakin jos hän on suhteellisen tuntematon useimmille äänestäjille. Näin hänen ensimmäinen valtakunnallinen esiintymisensä tekee äänestäjiin poikkeuksellisen suuren vaikutuksen."

Sekä edelleen: "jos tämä vaikutelma miellyttää enemmistöä äänestäjistä, Donald Trump on pulassa, sillä huolimatta suuresta suosiostaan, hän herättää myös paljon negatiivisia tunteita ihmisissä. Siksi, maassa jossa äänestysaktiivisuus on alhainen kuten Yhdysvalloissa, vetoava ehdokas saattaa motivoida jopa niitä äänestäjiä, jotka eivät voisi kuvitella luottavansa Bideniin tai Trumpiin."

Nyt amerikkalaisdemokraatit ovat kuitenkin valitsemassa ehdokkaakseen Bidenin varapresidentin Kamala Harrisin, joka tuskin on sillä tavalla tuntematon kuin tarkoitin eilen. Nähtäväksi siis jää, pystyykö hän valloittamaan puoluekannassaan horjuvat amerikkalaiset vai jääkö hän lopulta Trumpin jalkoihin.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Biden's Withdrawal Opens a New Possibility for Democrats!
Tärkeämpiä asioita
Mitä jokaisen suomalaisen pitäisi oppia Venezuelasta?

Onko Unkari diktatuuri vai EU Neuvostoliiton reinkarnaatio?

Eilisen kahden (ensimmäinen, toinen) blogimerkinnän päivän jälkeenkin näyttää uutisvirrassa olevan aiheita, joita on syytä kommentoida myös täältä näppäimistön takaa. Yksi niistä on Unkarin pääministerin Victor Orbanin näkemys siitä, että Euroopan Unioni on kuin Neuvostoliitto.

Hänen näkemyksensä voi halutessaan kuitata sillä, että hän pitää läheisiä yhteyksiä sotarikollisen johtamaan Venäjään ja tukee sen hyökkäystä Ukrainaan ostamalla sieltä fossiilista energiaa. Tämä on tietenkin tuomittavaa, mutta mikäli EU - tai jokin muu taho - haluaisi tosissaan muuttaa tätä asiaintilaa, tulisi sen järjestää Unkarille vaihtoehtoinen energianlähde. 

Toinen EU:n johtoa ärsyttävä seikka on Unkarin taipumattomuus eurooppalaiseen maahanmuuttopolitiikkaan. Tässä suhteessa sen politiikka on muuttumassa yhä vähemmän muusta Unionista poikkeavaksi. 

Tässä suhteessa viimeisimpänä herättäjänä on toiminut EU:n muslimiväestön avoimesti osoittama antisemitismi palestiinalaisten tehtyä pari viikkoa sitten laajamittaisen terroritekonsa, jossa se tappoi nelinumeroisen lukumäärän israelilaisia siviileitä. Eivätkä maahanmuuttopolitiikan muuttamisen paineita ole ainakaan vähentäneet toistuvat islamistiset terroriteot ympäri Eurooppaa.

Myös Orbanin negatiivinen suhtautuminen wokellukseen on ärsyttänyt EU-poliitikkoja, mutta hänen taannoinen veto-oikeuden käyttönsä osoitti, että unkarilaisilla on myös aitoa tahtoa pitäytyä konservatiivisessa ihmiskäsityksessä. Ja kuten arvoisa lukijani tietää, on demokratian tarkoituksena se, että valtion hallinto ja sitä ohjaava lainsäädäntö heijastaisivat asukkaidensa näkemyksiä. 

Siten päädymme siihen oleelliseen kysymykseen, että onko Unkari demokratia? Vai onko se Orbanin yksinvaltaisesti hallitsema diktatuuri. 

Yksinkertaisimmillaan vastaus on selvä: maassa järjestetään vapaat vaalit, joten se on demokratia. EU-parlamentti on kuitenkin äänestyksen kautta ilmaissut näkemyksensä, ettei Unkaria voi pitää demokratiana.  Sen mukaan maassa järjestetään kyllä vaaleja, mutta ei kunnioiteta demokratian normeja ja standardeja.

Tässä se viittaa ainakin siihen, että Orbanin hallinto on sulkenut hänelle vastenmielisen radiokanavan ja perustanut parlamentaarisen elimen valvomaan oikeuslaitosta vaarantaen sen riippumattomuuden. Lisäksi häntä on syytetty korruptiosta, jonka seurauksena presidentti lähipiireineen on kerännyt satumaisen omaisuuden. 

Tosiasia kuitenkin on, ettei Orbanin ole havaittu manipuloineen vaalituloksia. Hän on myös hävinnyt vaalit pääministerinä, mikä osoittaa Unkarin demokratian kaikesta kritiikistä huolimatta toimivan - kuten se toimi äskettäin myös Puolassa, vaikka sen vaalit hävinnyttä johtoa arvosteltiin hyvin samankaltaisesti kuin Orbania. 

Kaiken edelle kirjoittamani perusteella minusta EU:n tulisi ottaa vakavasti Orbaniin kommentti, jonka mukaan Unkarin oli tanssittava Neuvostoliiton viheltäessä ja "myös Bryssel viheltää, mutta me tanssimme, jos tahdomme, ja me emme tanssi, jos emme halua tanssia". Onhan myös meillä kokemusta siitä, kuinka EU tekee päätöksiä, jotka täältä Pohjantähden alta katsottuna ovat järjettömiä - kuten parhaillaan käsiteltävänä oleva silakan kalastuskielto, joka toteutuessaan tuhoaisi suomalaisten ammattikalastuksen. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Irtopisteiden keräämistä isänmaan asialla
Pitäisikö laki ja oikeuslaitos siirtää demokraattisen päätöksenteon saavuttamattomiin?
Paremman Euroopan, terveen talouden, itsenäisten kansakuntien ja lisääntyvän subsidiariteetin puolesta

Yhden prosentin vähemmistön armoilla

Suomen hallituksessa on käynnissä outo riita. Maa- ja metsätalousministeriö on nimittäin valmistellut ilmastoruokaohjelmaa, josta vastaava ministeri Antti Kurvinen (kepu) ei suostu kirjaamaan tavoitetta lihansyönnin vähentämisestä. Sen sijaan hän on todennut, että "en tule antamaan kellekään mitään määräyksiä ruokavaliosta."

Riita ei ole outo siksi, että Kurvinen kieltäytyy toteuttamasta orwellilaista määräystä ihmisten ruokavaliosta. Vaan siksi, että hallitusohjelmaan on kirjattu tavoitteeksi laatia "kansallinen ilmastoruoka-ohjelma, joka tähtää kulutetun ruoan ilmastojalanjäljen pienentämiseen sekä ymmärryksen lisäämiseen ruoantuotannosta... Lisätään julkisissa hankinnoissa ja ruokapalveluissa kasvispainotteisen ruoan osuutta."

Hallitusohjelman tavoite on kuitenkin oman kokemukseni perusteella jo ylitoteutunut julkisella sektorilla. Viime aikoina on nimittäin käytännössä kaikissa pitkissä kokouksissa ja tilaisuuksissa - joihin minut on kutsuttu asiantuntijaksi ja joissa on luvattu tarjota ruokaa - lautaselle löytynyt pelkästään kasviksia. Ruoka on toki ollut ilmaista, enkä siksi ole siitä valittanut, vaan ottanut kiitollisuudella vastaan. 

Jokainenhan saa tarjota mitä tahtoo. Tosiasia kuitenkin on, että niin kauan kuin Suomessa on lajimme evoluutiohistorian ja elimistömme fysiologian valossa luonnollista sekaruokavaliota noudattavia ihmisiä, ei pelkän kasvisruuan tarjoaminen osoita kunnioitusta kutsutuille vieraille.

Sen sijaan se viittaa siihen, että valtionhallintomme on ottanut pitkän askelen kohti punavihreää orwellilaista yhteiskuntaa, jonka tavoitteena on määrätä keskusjohtoisesti kaikista ihmisten asioista. Jopa heidän ruokavaliostaan. 

Ihmettelen syvästi, mikäli sellaiseen yhteiskuntaan johtava kirjaus tulee sisällytetyksi hallituksemme ajamaan viralliseen ohjelmaan, jonka toteuttamisen kustannuksesta vastaa tämän maan sekaruokaa syövä ylivoimainen enemmistö, eikä se yhden prosentin vähemmistö, jolle kasvisruoka on ideologinen kysymys. Ja josta huomattavalla osalla on mielenterveyden häiriöitä.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Vihreää liharuokaa
Yhteiskunnan kuplautumisen advokaatit Terike Haapoja ja Eero Yli-Vakkuri
Onko veganismi nuorten ahdistuneisuuden syy vai seuraus?

Tieteellistä fanatismia ja diktatuurin kaipuuta

Keskustelu monimuotoisuuden suojelemisesta käy Suomessa kuumana, koska EU:n Greenpeace-vetoinen komissaari Frans Timmermans on osoittautunut äärimmäisen tehokkaaksi oman agendansa ajajaksi. Ruotsissa vastaavaa keskustelua ei käydä, koska länsinaapurissa on totuttu huolehtimaan elinkeinoelämän toimintaympäristöstä ja se on ilmoittanut kutakuinkin yksimielisesti vastustavansa Timmermansin pyrkimyksiä sosialisoida maan metsäasiat EU:lle. 

Aivan yksimielisiä ruotsalaisetkaan eivät ole. Tästä sain eilen lukea hätkähdyttävän esimerkin avattuani amerikkalaisen Science-lehden pääkirjoituksen. 

Siinä oli annettu palstatilaa ruotsalaiselle ympäristöekologian professorille, jonka mukaan aiemmin aktiivisesti ympäristöasioita ajaneen Ruotsin uskottavuus on vaakalaudalla. Hän teki tämän valittamalla vasta pidettyjen vaalien tulosta ja sen seurauksena syntyneen hallituksen päätöstä yhdistää ympäristöministeriön tehtävät muihin hallinnonaloihin. 

Koko kirjoitus päättyi eskatologiseen kysymykseen: "jos Ruotsi hylkää yhden ylpeimmistä perinnöistään, on vaarana, että mikä tahansa maa saattaisi tehdä niin". 

* * *

Science-lehti ei malttanut jättää Ruotsin tikunnokkaan nostamista pelkästään pääkirjoituksen varaan. Lisäksi se julkaisi ruotsalaisessa yliopistossa työskentelevän ranskalaistutkijan mielipidekirjoituksen. 

Tämän mukaan Ruotsi on - ei enempää eikä vähempää kuin - vaarantamassa Euroopan biodiversiteetin. Tämä kirjoitus ei liittynyt ympäristöministeriön lakkauttamiseen, vaan Suomessakin poliitikkojen heräämiseen johtaneen EU:n ennallistamisasetuksen hylkäämiseen Ruotsissa. Päätöksen syyksi hän mainitsi viranomaisten ja teollisuuden välisen "sisäsiittoisuuden". 

Lisäksi ruotsinranskalainen epäili nykyisen kotimaansa hidastavan ympäristöasioiden hoitamista omalla puheenjohtajakaudellaan. Niinpä hänen kirjoituksensa päättyy kehotukseen, jonka mukaan EU:ssa tulisi suhtautua Ruotsin johdolla laadittavaksi tulevaan biologisen monimuotoisuuden suojelupolitiikkaan erittäin skeptisesti. 

* * *

Edellä kuvaamani - epäilemättä suuren ja vilpittömän huolen motivoimat - kannanotot kertovat siitä, kuinka määrätietoiset ja omaa agendaansa syystä tai toisesta fanaattisesti ajavat ihmiset ovat valmiita hylkäämään demokraattisen päätöksenteon, mikäli se on ristiriidassa heidän omien uskomustensa kanssa. Kansanvallan sijaan he näyttäisivät kaipaavan jonkinlaista "oikeamielisten diktatuuria", joka sanelisi kaikille ihmisille näiden elämän reunaehdot. 

Tämä ei koske vain tavallisia kaduntallaajia, vaan myös tutkijoita ja näköjään jopa Science-lehden kaltaista tieteellistä instituutiota. Jälkimmäisen osalta saatamme ehkä hakea selitystä USA:n äärimmilleen polarisoituneesta yhteiskunnasta, mutta siitä huolimatta on yllättävää, että tiedelehti haluaa puuttua demokraattisen kansan vaaleissa osoittamaan tahtoon.  

Valitettavasti sama ilmiö on nähtävissä myös Suomessa. Siitä saimme esimerkin viime torstain A-studiossa käydystä keskustelusta viimeistään siinä vaiheessa (vähän yli 26 minuutin kohdalla), kun keskusteluun osallistunut professori sai itkupotkuraivarin ja puuskahti kaiken maapallon elämän tuhoutuvan, mikäli hänen ajamaansa agendaa ei toteutettaisi.

Mieleeni tuli hakematta pikkulasten uhkaustyyli silloin kun tulee kiistaa tekemisestä. Siis tämä: "en ole enää koskaan kaverisi, ellet tee kuten minä tahdon". 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Poru maa- ja metsätalousministeriön ja ympäristöministeriön yhdistämisestä
Suojelutoimien kustannuslaskelmista puuttuu 90 prosenttia
Ympäristöväki asettaa monimuotoisuuden suojelun ilmastonmuutoksen torjunnan edelle

Valistusajan diktaattori edisti kapitalistista taloutta

Tämä on seitsemäs osa blogimerkintäsarjaa, jossa käyn läpi Suomen historian merkittävimmät vaiheet. Sen kuudennessa kirjoituksessa kuvasin, kuinka sotilasvaltioksi muodostuneen Ruotsin valtakunnan ajautuminen miespulaan ja taloudelliseen kriisiin johti liberalistisiin taloudellisiin uudistuksiin, joiden seurauksena valtion taloudellinen pohja ja ihmisten elintaso siirtyivät pitkäaikaiselle kasvu-uralle. 

Tuona aikana valtakunnassa vallitsi säätydemokratia, jossa alempisäätyisillä ihmisillä oli valtaa enemmän kuin kertaakaan sitten keskiajan. Ruotsia kohtasi kuitenkin yllättävä käänne, kun valistusajan aatteet omaksunut kuningas Kustaa III kaappasi vallan vuonna 1772 upseeriston, Ranskan ja ylhäisaateliston tuella. 

Vallankaappaus ei kuitenkaan enää pysäyttänyt alempien säätyjen vaurauden ja siitä seuranneen poliittisen ominaispainon kasvua. Niinpä kuningas ajautui vaikeuksiin alemman aateliston, papiston ja talonpoikien kanssa. 

Sen Kustaa III pyrki ratkaisemaan ikiaikaisella keinolla eli ryhtymällä hyökkäyssotaan ensin Venäjää ja myöhemmin myös Tanskaa vastaa. Jälkimmäisestä tuli selkeä voitto, jonka antama noste mahdollisti Kustaalle uuden perustuslain läpi ajamisen. 

Sen seurauksena kuninkaan tukiryhmä vaihtui aatelistosta porvaristoon ja talonpoikiin. Näin siksi, että vaikka kuningas sai paljon valtaa, oli uusien verojen asettaminen mahdollista edelleenkin vain valtiopäivien hyväksynnällä - ja myös kahdella alemmalla säädyllä oli mahdollisuus vaikuttaa siihen. 

Samalla kansan eli talonpoikien omistusoikeus maahansa vahvistui ja kruununtalonpoikienkin lapset pääsivät maatilojen laillisiksi perijöiksi, mikä lisäsi niiden ostamista perintötiloiksi. Näin kansa sitoutui entistä vahvemmin turpeeseen ja omistusoikeuden vahvistuessa myös oman taloutensa edistämiseen. Tästä taloudellisesta toimeliaisuudesta hyötyi koko valtakunta.

Myös oikeusjärjestelmä edistyi korkeimman oikeuden perustamisella, kidutuksen kieltämisellä ja tuomioiden lieventämisellä. Oikeudenkäynnin kehittyminen yhdessä talouden kannalta keskeisen uudistuksen - eli tehdasprivilegioiden mahdollistaminen myös tavalliselle kansalle - edisti kapitalistista talousjärjestelmää kukonaskelin luoden valtakuntaan ennen näkemätöntä vaurautta.

Sen sijaan uuden verovapaan rälssimaan kasvattaminen kiellettiin kokonaan. Vanhojen vallanpitäjien tappiota symboloi valtaneuvoston lakkauttaminen, vaikka ylimmät virat varattiinkin vielä aatelisille. Tosin heiltäkin alettiin vaatia koulutusta tehtäviinsä.

Tässä vaiheessa päättyi myös Ruotsin valta Suomessa kun Venäjä otti Napoleonin sotien sivunäyttämöllä valtion itäosan haltuunsa. Tämä ei kuitenkaan enää muuttanut sitä, että Suomi oli kovaa vauhtia siirtymässä kohti osaamiseen ja taloudelliseen aktiivisuuteen perustuvaa yhteiskuntaa, josta syntyperän ja erioikeuksien merkitys oli katoamassa.  

Sarjan kaikki kirjoitukset:
Osa I: Suomen liittyminen osaksi läntistä kulttuuria
Osa II: Suomen tie unionin takamaasta osaksi modernia valtiota
Osa III: Kansan aseman oikeudellinen ja taloudellinen heikentyminen
Osa IV: Suomen historian kurjin aika
Osa V: Voiton tavoittelu pelasti maan
Osa VI: Hyödyn aika
Osa VII: Valistusajan diktaattori edisti kapitalistista taloutta
Osa VIII: Suomen liittäminen Venäjään johti rikollisuuden nousuun
Osa IX: Valistunut itsevaltias käynnisti talouskasvun
Osa X: Suomalaisuuden synty
Osa XI: Suomalainen demokratia ja naisten tasa-arvo
Osa XII: Verinen sisällissota
Osa XIII: Äärioikeiston kapina
Osa XIV: Suomen ensimmäisen tasavallan loppu
Osa XV:Paasikiven-Kekkosen linja
Osa XVI: Nousun ja tuhon kautta uudenlaiseen tulevaisuuteen

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Suomen synkkä historia ja vaatimus kehitysapulaista
Haiti on köyhä ja siksi jää
Miksi tieteellis-taloudellinen vallankummous tapahtui Pohjois-Euroopassa?

Diktaattorin ja hänen kansansa dilemma

Helsingin sanomat kirjoitti Pohjois-Korean diktaattorin Kim Jong-unin haasteista tämän hallinnon täyttäessä kymmenen vuotta. Jutussaan lehti referoi tämän tekemiä - jopa lähisukulaisiin kohdistuneita - puhdistuksia ja ydinaseilla pullistelun tuottamia vaikeuksia demokraattisten naapurimaiden kanssa. 

Lopuksi pääkaupungin suurmedia arveli, että Kimin suurin ongelma saattaa tulla nousevasta sukupolvesta, jolla on edeltäjiään enemmän tietoa suljetun kotimaansa ulkopuolisesta elämästä. Mitä Kimin siis tulisi tehdä?

Historiallinen tosiasia näyttäisi olevan, että otettaan hellittäneet veriset diktaattorin tahtovat päätyä varsin nopeasti mullan alle. Esimerkiksi Irakin Saddam Hussein luopui kemiallisista aseistaan, eikä aikaakaan, kun hänet hirtettiin. Libyassa taas Muammar Gaddafi menetti otteensa ja siirtyi sen seurauksena varsin nopeasti muslimien paratiisiin. 

Siksi Kimin kannattaa - kerran vallan otettuaan ja sitä brutaalisti ylläpidettyään - jatkaa samalla linjalla. Kotimainen oppositio on syytä pitää pelossa ja murskata riittävällä voimakäytöllä jo ennen kuin se ehtii kasvaa vakavasti otettavaksi haastajaksi. Ulkovaltojen puuttumattomuus maan tapahtumiin on puolestaan estettävissä parhaiten kehittämällä ydinaseiden iskukykyä siten, ettei kenellekään tulisi edes mieleen uhata erakkovaltiota väkivallalla. 

Näin toimien diktaattori saattaa hyvinkin säilyä vallassa kymmeniä vuosia ja nauttia pitkään kaikesta sen tuomasta hyvästä. Ja juuri siksi Kimin kannattaa kohdistaa kovat otteet ja sananvapauden rajoitteet myös nykyisiin nuoriin ja likvidoida ajoissa heidän mahdollisesti nousevat johtajansa. Käytännön vaihtoehtona kun olisi vain oman henkikullan menetys vallankumouksen pyörteissä. 

Edelle kirjoittamani on siis jonkinlainen diktaattorin ja hänen kansansa dilemma. Vallan kerran otettuaan ja sitä keinoja kaihtamatta ylläpidettyään on diktaattorin ehdoton etu pitää maa muuttumattomuuden tilassa. Ja sen taidon Kim Jong-un on ainakin toistaiseksi hallinnut varsin hyvin.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Lukashenko opettaa länsimaita irakilaisten avulla
Idän uusi itsevaltias
Trumpin vaihtoehdot Koreassa

Keijoko keijotti Helsingin yliopiston?

Pyrin yleensä kirjoittamaan yhden ajatuksen päivässä - tänään se koski ajankohtaisia metsäasioita. Mutta syyslomakautisen päivän mittaan kuulin toisenkin uutisen, joka pakotti - tai suorastaan vaati - ajattelemaan vielä toisenkin kerran.

Kirjoitin nimittäin eilen kovasti kohua herättäneestä uutisesta, jossa tummahipiäisen germaanitytön väitettiin raivostuneen nähdessään tovereidensa leikkivän jossain opiskelijariennossa Afrikan tähti-pelin hahmoina. Totesin jo tuolloin, että "koko tarina kuulostaa Keijo Kaarisateen kehittelemältä".

Uskoin tarinan kuitenkin todeksi, koska asian esille nostaneen IL:n jutut olivat toimittajan kirjoittamia, ja kyseinen henkilö oli jo ennen tätä kirjoittanut useita juttuja samaan lehteen. Tähän ratkaisuun vaikutti myös se, että Keijon tapana on aiemmin ollut lähettää samankaltaisia järjettömiä, mutta ns. suvaitsevaista maailmankuvaa mukailevia kirjoituksia valtamedioiden yleisönosastoihin, ja ne ovat niitä yksi toisensa jälkeen julkaiseet.

Nyt kuitenkin vaikuttaa siltä, että olisi sittenkin pitänyt uskoa omaa arviota, sillä Keijo Kaarisade kyseli Twitterissä Helsingin yliopiston viralliselta Twitter-tililtä että "Miten menee omasta mielestä @helsinkiuni? #keijotus". Tämä on se ilmaisumuoto, jota hän on käyttänyt aiemminkin.

Hän kertoi myös, että "jos aiempien keijotusten kaava toistuu, Helsingin yliopisto tunnustaa pian tulleensa keijotetuksi ja että virhe oli ettei keijotusta tunnistettu, eikä se että Afrikan tähden takia syyllistetään suomalaisia rasisteiksi ja määrätään henkilöstö kalliiseen uudelleenkoulutukseen".

Lisäksi Kaarisade kertoi yhdessä viestissään, että "Keijolle tulee jo tilitystä yliopistoväeltä: ´Sinun takiasi joudun käyttämään monta työpäivää antirasismikoulutukseen oman tutkimus- ja opetustyön sijaan´!" Ja ripotteli vielä suolaa tuoreeseen haavaan vinkkaamalla, että "🚨@helsinkiuni teillä on rasisteja joiden mielestä tiede on muka tärkeämpää kuin Afrikan tähden kitkeminen kampukselta! 🚨"

Ja piruili hiukan myöhemmin vielä, että "Huhujen mukaan Helsingin yliopiston johdossa on tänään kyselty: ´Mitä se keijotus tarkoittaa?´ Uskotteko jo että koulutusleikkaukset aiheuttavat osaamisvajetta?"

Tämän tapauksen yhteydessä on mielenkiintoista, että Helsingin ylioipisto ehti jo tehdä päätöksen henkilöstölle räätälöidyn kolmipäiväisen antirasismikoulutuksen järjestämisestä osana antirasismi-teemavuotta. Koulutuksen tarkoitus on, että henkilöstö pystyy paremmin tunnistamaan ja toimimaan vastaavissa tilanteissa.

Tapaus ehti saada myös yhteiskuntatieteiden tohtorin ja entisen valtioneuvoston kansliapäällikön Risto Volasen varoittamaan yliopistoa siitä, että "jos peräännytte tämän wokediktatuurin edessä olette pian samassa tilanteessa kuin meillä 1970 -luvun stalinstien aikana ja nyt useissa amerikkalaisissa yliopistoissa eli pienet salaseurat pyrkivät määräämään, mitä saatte opettaa. USA:ssa tämä on jo pitkällä, mutta niin on myös demokratian ja tieteen puolustus."

* * *

Nähtäväksi siis jää, vahvistaako Helsingin yliopisto langenneensa keijotukseen, luopuvansa antirasistisen koulutuksen järjestämisestä ja lopettavansa perääntymisensä voukkidiktatuurin edessä. 

Mielenkiintoista on nähdä myös se, ottaako joku valtamedioistamme kertoakseen sen mitä olen edellä kertonut - joko ennen yliopiston tunnustusta tai sen jälkeen. Ja syntyykö tästä tapauksesta lopultakin terve yhteiskunnallinen keskustelu siitä, kuinka syvässä rähmässä suomalaisten on maattava voukkien ja känseleiden edessä, vai olisiko sittenkin seisottavaa selkä suorana omalla kannalla ja tosiasioihin nojaten?

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Musta germaanityttö ja Afrikan tähti
Parodiahorisontin ylityksiä
Parodiat valaisivat masentavaa todellisuutta

Yhteiskunnallista vakautta ja vakauden puutetta

Suomalainen yhteiskunta on nopeassa muutoksessa. Tästä saimme yhden pienoisen vahvistuksen Ilta-Sanomien uutisesta, jossa kerrottiin Turussa käydystä rähinäottelusta, jossa FC Komar-niminen jalkapallojoukkue oli aloittanut melkoisen rähinän ja saanut siitä rangaistuksen - siis sekä joukkue, että epäasialliseen käytökseen osallistuneet pelaajat. Tästä linkistä löytyy joukkueen valokuva, joka kertonee ainakin tämän blogin vakituisille lukijoille, mistä tässä eräänlaisessa kulttuuritapauksessa oli perimmältään kyse.

Suuressa itänaapurissamme puolestaan käytiin vaalit, jotka osoittivat, ettei siellä ole muuttunut mikään. Hallitseva tsaar... presidentin tukipuolue sai voiton parlamenttivaaleissa, joiden rehellisyyteen ei uskonut edes Erkki Tuomioja (sd). Ylellä näytettiin myös videomateriaalia, joka näyttäisi todistavan epäuskon perustelluksi ja Ilta-Sanomat julkaisi pääkirjoituksen, jonka mukaan "sähköinen äänestys huipensi vaalivilpin Moskovassa".

Tapaus on Suomen kannalta ehkä kuitenkin kohtuullisen hyvä. Jos Venäjällä säilyy vakaa valta, joka takaa yhteiskunnan jälkeenjääneisyyden pitkälle tulevaisuuteen, on tilanne parempi kuin jos maa ajautuisi anarkiaan, jonka seuraukset rajanaapurille voisivat olla arvaamattomat.

Toisaalta on myös niin, että Venäjän nykyisen presidentin aika loppuu joskus. Ja siinä tilanteessa hänen pitkän itsevaltaisen hallintonsa kausi saattaa purkautua kovaan valtataisteluun, jonka roiskeet ulottuvat rajojen yli. Näin myös siinä tapauksessa, että hän olisi pyrkinyt varmistamaan vallansiirtonsa jollekin suosikilleen.

Joka tapauksessa on selvää, että viimeisen tuhannen vuoden historiassa ei mikään viittaa Venäjän muuttumiseen länsimaistyyppiseksi demokratiaksi. Ja siksi Paasikiven ajoista periytynyt suomalainen Venäjä-politiikka - jonka ytimen ulkoministeri Pekka Haavisto (vihr) muotoili sanoilla "Suomi käyttää Venäjän kanssa sen yhteistyön tilan, mikä sille löytyy" - saattaa osoittautua arvokkaaksi myös tulevaisuudessa.  

Tosiasia kuitenkin on, että samainen ulkoministeri on voimakkaasti edistämässä tämän kirjoituksen alussa mainittua yhteiskunnallista kehitystä. Ja sen osalta meihin nähden edelläkävijöinä toimineiden Ruotsin, Tanskan ja Ranskan viimeisten kymmenien vuosien historia osoittaa jotain aivan muuta kuin oikeus- ja hyvinvointivaltion vakaata kehitystä - seikka, jonka viitekehykseen sopii valitettavan hyvin myös FC Komarista kertonut uutinen.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Turun joukkotappelun identiteettisalaisuus
Tsaarintekele on lukenut Stalininsa
Venäjän demokratia

Lukashenko opettaa länsimaita irakilaisten avulla

Valko-Venäjän ja Liettuan rajalla Eurooppaan haluavien irakilaisten avulla käytävä hybridisota näyttäisi ainakin toistaiseksi keskeytyvän. Syynä on sanottu olleen raja-alueelta löytyneen kuolleen irakilaisen. 

Näytelmän luonteesta kertoo jotain myös se, että rajan ylittäneistä 4 000 irakilaisesta jo lähes joka kymmenes on ilmoittanut haluavansa palata takaisin kotiin. Tästä jokainen järkevä ihminen osaa tietenkin tehdä sen johtopäätöksen, ettei kyse ole humanitaarisista pakolaisista vaan turvapaikkajärjestelmää väärinkäyttävistä elintasopakolaisista, joita Valko-Venäjän presidentti Lukashenko käyttää hyväkseen.

Järkeviin ihmisiin eivät näytä kuitenkaan lukeutuvan ns. ihmisoikeusaktivistit, jotka vastustavat kiivaasti Liettuan pyrkimyksiä pysyttää poliittisten elintasopakoklaisten virran EU:n alueelle. 

Turvapaikan myöntämisen tarpeettomuudesta omaa karua kieltänsä kertoo myös irakilainen, joka eleli Suomessa kolme ja puoli vuotta - ja onnistui jopa työllistymään - ennen kuin hänen turvapaikantarpeensa havaittiin olevan perusteeton. Nyt hän on muiden Liettuan rajalla olevien maanmiestensä tavoin pyrkimässä takaisin Lukashenkon avulla ja löytänyt tiensä julkisuuteen valittamaan Liettuassa saamastaan suojasta.

Valko-Venäjän irakilaisilla käymästä hybridisodasta todistaa myös se, että irakilaisia on alettu ohjata Puolaan sen jälkeen, kun maa antoi poliittisen turvapaikan Tokion olympialaisissa puheidensa takia vaikeuksiin joutuneelle pikajuoksijalle. Tämän saama turvapaikka on kuitenkin juuri sellainen, johon kansainvälinen sopimus oikeudesta hakea turvapaikkaa on tarkoitettu - eli suojaksi diktatorisen hallinnon yksittäiseen ihmiseen kohdistuvaa henkilökohtaista vainoa vastaan. 

Nähtäväksi jää, kuinka hyvin Lukashenko ja hänen ilmeinen toimeksiantajansa Valko-Venäjän itärajan takana onnistuu manöövereissään. Toivon mukaan Euroopan ja muiden länsimaiden poliittiset johdot ovat tässä tilanteessa kuitenkin hereillä ja osaavat tehdä oikeat johtopäätökset sekä hybridisodan käyjien että sen hyväksi käyttämien ihmisten motiiveista. 

Jos näin kävisi, he kykenisivät myös muuttamaan länsimaiden akilleen kantapääksi osoittautuneiden ihmisoikeuksien tulkintaa sellaiseksi, joksi se on aikanaan tarkoitettukin. Näin Lukashenko tulisi tahtomattaan opettaneeksi länsimaita tosimaailman kovista realiteeteista. Sen sijaan, mikäli hän ei tässä onnistu, maksavat länsimaiden johtajien ymmärtämättömyydestä kovan hinnan ennen kaikkea nuoret ja vielä syntymättä olevat länsimaalaiset ihmiset järjestäytyneiden hyvinvointiyhteiskuntien sortuessa kansainvaellusten luoman epäjärjestyksen alle.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Mitä Valko-Venäjän hybridisota kertoo meistä eurooppalaisista?
Valko-Venäjä käyttää irakilaisia EU:ta vastaan
Nokkelia ja kyvykkäitä irakilaisia

Vasemmistoliiton synkät juuret elävät ja voivat hyvin

Tämän blogin nimen alle olen kirjoittanut, että "niin kauan kuin yhteiskunnassa on todellinen sananvapaus, se ei voi olla läpeensä mätä. Sen sijaan jokaisesta läpeensä mädästä yhteiskunnasta puuttuu todellinen sananvapaus."

Tämän yhteyden sananvapauden ja yhteiskunnan mädännäisyyden välillä oivalsin jo teinipoikana seuratessani maailmanpolitiikkaa ja tutustuttuani natsi-Saksan historiaan. Mutta erityisesti näkemykseeni vaikutti silloisen itäisen suurvaltanaapurimme todellisuus.

Siellähän toisinajattelijat passitettiin vankiloihin tai mielisairaaloihin vielä 1970-luvulla. Ja aiemmin heitä oli jopa tapettu - etenkin, mikäli heillä sattui olemaan yhteiskunnallisesti merkittävä asema, jonka he menettivät isä Aurinkoisen silmissä.

Siksi on ollut järkyttävää huomata, kuinka sananvapauden vastustaminen elää ja voi hyvin poliittisessa vasemmistossamme. Siitä yhtenä järkyttävänä esimerkkinä nousi esille Vantaan Sanomien mielipidekirjoitus, jossa Vantaan vasemmistonuorten puheenjohtaja vaati yksityishenkilön pihalleen asettaman ja oman näkemyksensä mukaisen banderollin poistamista.

Perusteluksi hän esitti, että "vaikka meillä kaikilla on oikeus mielipiteisiimme, ei sananvapautta saa toteuttaa muiden oikeuksia loukkaamalla... Tasa-arvosta ja yhdenvertaisuudesta tulee pitää kiinni, koska jokainen ihminen on ainutlaatuinen ja arvokas."

Nuorelle kommunistien aatteelliselle perilliselle huomautettiin, että banderollissa on esitetty ainoastaan tieteellisiä tosiasioita sekä nettiosoite ja kuva, jossa on mies, nainen, tyttö ja poika. Eikä banderolli tai sen taustalla oleva yhdistys "pyri kyseenalaistamaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuden olemassaoloa".

Banderolllissa siis vastustettiin avioliitto-termin virallista käyttöä homoseksuaalien rekisteröidyistä parisuhteista. Perusteluita yhdistys hakee käsittääkseni Raamatusta, jossa avioliitto on määritelty miehen ja naisen väliseksi liitoksi.

Tähän kommenttiin vastatessaan vasemmistonuorten puheenjohtaja sitten osoittikin olevansa puhdasoppinen aatteensa seuraaja. Ensin hän kiisti saamansa vastineen esittäjän näkemyksen rakentamalla olkiukon. Sen mukaan "banderollin sanoma on selvästi se, että se kiistää muunlaisten kuin heteroydinperheiden oikeuden olemassaoloon, vaikka ihmisten ja perheiden moninaisuus on realiteetti".

Sen jälkeen hän veti vielä - taustansa huomioiden käsittämättömän surkuhupaisasti - peliin ihmisoikeudet, jotka hänen mukaansa "eivät ole myöskään mielipidekysymyksiä. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimien tuomioissakin katsotaan, että ihmisarvoa loukkaava materiaali ei nauti sananvapauden suojaa."

Lopuksi hän vielä nostaa tikun nokkaan omien aatteellisten juurtensa synkimmät sävyt vaatimalla Vantaan kaupunkia sensuroimaan puheena olevaa yksityisen henkilön pihamaalla olevan banderollin ja tekemällä sen yhteisymmärryksen nimissä.

Tämä tapaus osoittaa, ettei sananvapaus nauti koko suomalaisen poliittisen kentän suojaa. Toki tämä on tiedossa muutenkin aina oikeuslaitosta myöden, mutta siitä huolimatta on huomionarvoista, että yhden maamme suurimman eduskuntapuolueen vantaalainen nuorisopoliittinen vaikuttaja on ominut niin tyylipuhtaasti ne keinot, joilla Neuvostoliitton läpeensä mätä hirmuvalta luotiin.

Vielä surullisemmaksi asian tekee, ettei kyseinen nuori henkilö todennäköisesti edes ymmärrä mikä ongelma hänen kannanotossaan oli. Ainakaan sitä ei ymmärrä se henkilö, joka Uudessa Suomessa olleen kirjoituksensa keskustelussa muotoili, että "on eri asia pyrkiä viemään ihmisoikeuskehitystä parempaan suuntaan, kuin ajaa ihmisoikeuksien rajoittamista".

Siitä tuli hakematta mieleeni Li Anderssonin taannoinen lausahdus erityyppisestä väkivallasta, josta nousi hienoinen häly jota mm. Kansan Uutiset pyrki selittelemään. Valitettavasti alkuperäisen Pravdan suomalaisversio ei selityksellään muuttanut sitä tosiasiaa, että myös Vasemmistoliiton puheenjohtajan mielestä tarkoitus pyhittää keinot.

Summa summarum: meillä elää keskuudessamme ja jopa hallituksessa puolue, jonka piirissä sananvapaus koskee vain heidän omasta mielestään oikeutettuja ajatuksia. Minusta se on masentavaa, sillä viime vuosisadan historia osoittaa tuollaiset ajatukset äärimmäisen vaarallisiksi - suorastaan kuolemanvaarallisiksi etenkin silloin kun niiden omistaja pääsee käyttämään ehdotonta valtaa suhteensa muihin ihmisiin. Onneksi tilanne Suomessa ei ole ainakaan vielä tämä.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ellet ole meidän puolellamme, olet meitä vastaan
Frankfurtilaisen ja helsinkiläisen sananvapauden ero
Fanatismismi, Pirkko Saisio, HS ja sikaporsas

Mitä jokaisen suomalaisen pitäisi oppia Venezuelasta?

Luonnonvaroiltaan verrattoman rikas Venezuela on kaaoksessa. Syynä on se sama, mikä romahdutti Neuvostoliiton ja sen vasallivaltiot kolmisenkymmentä vuotta sitten. Eli suunnitelmatalouden yhteensopimattomuus ihmisluonteeseen. Ja siitä seurannut korruptio, taloudellinen tehottomuus ja ihmisten sortaminen. 

Toistaiseksi ei ole tiedossa, kuinka parhaillaan meneillään olevan vallankaappausyrityksen käy. Jotain sen oikeutuksesta kertovat kuitenkin listat maista, jotka ovat ilmaisseet tukensa osapuolille. 

Sosialistidiktaattori Maduroa tukevat Meksiko, Bolivia, El Salvador, Kiina, Kuuba, Turkki ja Venäjä. Vallankaappausta yrittävää Juan Guaidóa muun muassa Yhdysvallat, Argentiina, Brasilia, Chile, Costa Rica, Ecuador, Guatemala, Honduras, Kanada, Kolumbia, Panama, Paraguay ja Peru.

Jotain itse venezuelalaisista kertoo kuitenkin se, että vallankaappaajakin luetaan lievästi vasemmistolaiseksi. Nähdäkseni se osoittaa, ettei maassa ole vieläkään oivallettu sitä, mistä sen ongelmat perimmältään johtuvat. Eli ettei kyse ole viime kädessä nykyisen diktaattorin persoonasta ja vallanhimosta vaan sosialistisen järjestelmän sisäänrakennetusta ominaisuudesta, jota Maduro toteuttaa - ja ellei toteuttaisi, tekisi sitä joku muu.

Mutta toki venezuelalaisilla on oikeus päättää itse omasta tulevaisuudestaan. Meidän suomalaisten tehtäväksi puolestaan jää ymmärtää ne syyt, miksi Venezuela on siinä tilanteessa kuin on. Ja äänestää sen mukaisesti huhtikuun eduskuntavaaleissa. 

Näin etenkin nyt, kun maailmantalous on siirtymässä hitaamman kasvun aikaan. Ja vasemmiston valtaanpääsyn lopputulos olisi myös meidän suomalaisten kannalta karu.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Miksi HS teki jutun syyrialaisnaisesta?

Venezuela osoittaa tien monille suomalaisille

Mitä vasemmiston vaalivoitosta seuraisi?

Amerin tapaus on osa maailmanlaajuista talouskehitystä

Mediassa on herättänyt jonkin verran huomiota kiinalaisyhtiön aikomus ostaa suomalainen urheiluvälineyhtiö Amer omistukseensa huippuhinnalla. Hinta on niin kova, ettei kauppaa aiota estää ainakaan suomalaisen veronmaksajan eli Solidiumin rahoilla.

Yksittäisenä uutisena Amerin tapaus ei ehkä olisi blogikirjoituksen arvoinen, mutta siihen on syytä kiinnittää huomiota siksi, ettei kauppa olisi mitenkään ainutlaatuinen. Kiinalaisethan ovat viime vuosina ostaneet yhä uusia ja uusia länsimaisia yhtiöitä, kuten maamme peliteollisuuden helmen Supercellin.

Tämä kaikki kertoo Kiinan taloudellisesta vahvistumisesta. Sen seurauksena siitä on tulossa maailman suurin talous, suurempi kuin maailmaa toisesta maailmansodasta alkaen hallitsemaan tottunut Yhdysvallat ja hitaasti kasvava EU.

Kiinan talouskasvu ei tietenkään ole sattumaa, vaan pitkäjänteisen talouspolitiikan seurausta. Eikä pelkän talous- vaan myöskin tiede- ja tutkimuspolitiikan ansiota. Tutkimukseen panostamalla maasta on tullut maailman tuotteliain kovissa luonnontieteissä eli fysiikassa, kemiassa, astronomiassa sekä insinööritieteissä ja matematiikassa: he vastaavat jo kolmanneksesta näillä aloilla maailmassa tehdyistä tutkimuksista.

Kiinalaisen tieteen laadussa on edelleen parantamista, mutta sekin on rajussa nousussa. Sen merkkinä peräti 20% maailman arvostetuimmissa tiedelehdissä (Nature ja Science) julkaistujen tutkimusraporttien kirjoittajista on kiinalaisia.

Kirjoitin aiheesta seitsemän vuotta sitten ja lopetin kysymykseen, että riittävätkö maan yksipuoluejärjestelmä ja mielipiteenvapauden puute sekä auktoriteetteja kyseenalaistamaton perinne tämän kehityksen esteeksi. Juuri nyt näyttäisi siltä, etteivät riitä, vaan kiinalaisten maailmanvalloitus tulee saamaan jatkoa tulevina vuosina.

Tässä on pohdittavaa Suomen kaltaisille demokratioille, jotka ovat tottuneet pitämään itseään ylivertaisina muihin yhteiskuntajärjestelmiin verrattuna. Suuri kysymys on tietenkin se, että pystyykö demokraattisessa ympäristössä toimiva talous nostamaan tuottavuuttaan nykyisestä haastaakseen kiinalaiset

Vai osoittautuvatko demokraattisen järjestelmän harha-askeleet, tehottomuus ja päättämättömyys lopulta esteeksi sille, että länsimaat pystyisivät estämään kiinalaisia ryhtymästä hallitsemaan maailman taloutta. Ja sen seurauksena jossain vaiheessa vääjäämättä myös poliittista todellisuutta mukaan lukien sotilaallinen ulottuvuus.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Idän uusi itsevaltias
Kiinalaista mannaa Suomen talouskasvulle
Kiinan tie

Poliittinen korrektius tuhoaa kansakunnan tietoisuuden

Historian kieltämisestä näyttäisi tulevan muotia myös länsimaissa. Saimme siitä jälleen yhden esimerkin kun käytännössä kaikkien ikäistäni vähän nuorempien ihmisten lapsuuteen kuuluneen TV-sarjan "Pieni talo preerialla" pohjana olevan kirjasarjan luojan Laura Ingalls Wilderin nimi poistettiin amerikkalaisen lastenkirjallisuuspalkinnon nimestä. Edellinen taisi olla Peppi Pitkätossun sensuroiminen Ruotsissa.

Kyseessä on luonnollisesti poliittisessa korrektiudessa tapahtuneista muutoksista. Se mikä 90-vuotiaana vuonna 1957 kuolleen kirjailijan luomisvaiheessa oli valtavirtaa ei enää 2010-luvulla kelpaa herkästi loukkaantuvalle tiedostavaistolle. Samalla katoaa yksi nykyiselle ja tuleville sukupolville tarjolla olevista johtolangoista menneisyyteen.

Yleensähän tällainen historian hautaaminen on liitetty erilaisiin totalitaristisiin liikkeisiin. Hakematta tulevat mieleen Afganistanin Talebanien tai Syyrian ISISläisten "kunnostautuminen" muinaismuistojen tuhoajina. Samaan joukkoon kuuluivat Josef Stalin, Mao Zedong ja Adolf Hitler retusoittaessaan vanhoista valokuvista pois epäsuosioon ja sitä kautta koiranputkea alhaalta käsin puskemaan joutuneita entisiä suosikkejaan.

Mielenkiintoista tästä kaikesta tekee se, etten ole juurikaan havainnut poliittiseen korrektiuteen liittyviä länsimaissa tapahtuneita historian jälkien tuhoamisia kritisoitavan. Ikään kuin menneisyyden tuhoaminen myös sivistyneinä itseään pitävissä länsimaissa olisi jonkinlainen itsestäänselvyys.

Onneksi on myös poikkeuksia. Yhtenä niistä meidän Suomemme.

Meillähän pääkaupungin keskeisiä toreja koristavat Venäjänvallan aikaisten hallitsijoiden muistomerkit ja punaiselle Tampereelle on sijoitettu valkoisen kenraalin patsas. Molemmat historiallista tietoisuutta omassa kontekstissaan vahvasti lisääviä teoksia.

Säätytalon päätyä puolestaan koristaa reliefi, joka muistuttaa Venäjän tsaarin luvanneen maatamme hallitessaan kunnioittavansa suomalaisia lakeja. Tämä teos oli kuumaakin kuumempi venäläisille silloin, kun se pyrki venäläistämään meidät - ja siksi reliefi paljastettiin vuonna 1903 ilman suurempia juhlallisuuksia, jotta suomalaisia ei muistutettaisi aiemman hallitsijan lupauksista.

Helsingistä löytyy myös sosialistista realismia esittävä patsas, jonka "Maailman rauha" -nimen ja kädet pystyssä kuvattujen figuurien välinen ristiriita muistuttaa meitä hätkähdyttävästi 1900-luvun sosialistisen suurvallan väkivaltaisesta kaksinaismoralismista. Olisi hienoa, jos maamme punavihreät tulisivat ja tutustuisivat ajatuksella tämän patsaan viestiin ja sen suhteeseen heidän ajamaansa aatemaailmaan.

Siitä tuli mieleeni, että kommentoin eilen varsin mielenkiintoista blogia pitävän Kumitontun kirjoitukseen, että "on selvää, ettei kuplassa elävä ja historiasta täydellisen tietämätön henkilö siihen [johtamaan kansakuntaa] ainakaan kykene. Siksi Toukon tai Alexanderin kaltaiset poliitikot ovat äärettömän vaarallisia koko kansakunnan kannalta."

Kuten edeltä ilmenee, olen erittäin paljon huolissani siitä, että ihmisten tietoisuuden vähittäinen hävittäminen omasta historiastaan näyttäisi muuttuneen erilaisten diktatuurien lisäksi poliittisesti korrektiksi myös länsimaissa. Onhan selvää, että tietämätöntä ja todellisuutta ymmärtämätöntä on paljon helpompi johdattaa hirmutekoihin kuin tietäväistä ja asioita ymmärtävää. Ja juuri siitähän on viime kädessä kyse kaikenlaisissa hyvää tarkoittavissa, mutta viime kädessä tuhoisaksi osoittautuneissa aatteissa. Aina ja kaikkialla.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Tiede on uhka valheelliselle maailmankuvalle
Poliittisesti korrekti muuttaa näkyvää todelllisutta
Toimittaja Pirkko Kotiranta: patsas ja sananvapaus

Synkän tulevaisuuden edessä

Helsingin Sanomat julkaisi tänään jutun, jossa egyptiläinen kansalaisaktivisti ja bloggari Wael Abbas valitti kotimaansa sotilasjohdon olevan demokratian kannalta huono. Ei ole syytä epäillä hänen näkemystään, sillä Niilin laaksossa ei haluta ottaa riskiä siitä, että islamistishenkinen kansa nostaisi uudelleen valtaan Muslimiveljeskunnan - ei edes demokraattisten vaalien kautta.

Tässä tilanteessa onkin ihan pakko kysyä mikä olisi Abbasin vaihtoehto? Pohjoismainen demokratia, arabikeväinen sekasorto vai islamistihallinto? Mutta miksi ensimmäinen vaihtoehto ei ole uskottava ja kaksi muuta herättää kauhun väristyksiä?

Samassa jutussa toinen egyptiläinen kommentaattori Said Sadek totesi, että "Egyptiläiset eivät kaipaa siviilijohtajaa tai modernia ihmisoikeustaistelijaa presidentiksi. Kansa haluaa vahvan johtajan, joka luo vakautta ja turvallisuutta.

Jos tarkastellaan alueen politiikkaa, niin viimeisten seitsemän vuoden aikana useat valtiot on tuhottu demokratian ja ihmisoikeuksien nimissä. Kun egyptiläiset huomasivat, mitä Libyassa, Syyriassa ja Irakissa tapahtuu demokratian ja ihmisoikeuksien nimissä, he ymmärsivät, millaista peliä tämä on.”

Tämä on hyvin ymmärrettävää, sillä Mubarakin kaaduttua vallan otti Muslimiveljeskunta, joka aloitti Egyptin islamilaistamisen välittömästi valtaan päästyään. Ja tuli siitä syystä nopeasti syrjäytetyksi. 

Tosiasia on, että Egyptissä on kovin erilainen kulttuuri kuin meillä täällä Pohjantähden alla. Toisaalta on yhtä lailla selvää, ettei Egypti nouse eikä kulttuuri sivisty, ennen kuin maan väestön räjähdysmäinen kasvu saadaan pysäytetyksi.

Valitettavasti tuohon perusongelmaan ei tule tarttumaan sen enempää Egyptin nykyinen hallinto kuin islamistitkaan. Siten Niilin laakso tulee pysymään ongelmayhteiskuntana, jonka vain rautainen sotilashallinto pystyy estämään muuttumasta uudelleen islamilaisten kiihkouskoisten temmellyskentäksi.

Siten Egyptin tulevaisuus on koko nähtävissä olevan tulevaisuuden synkän musta. Asia ei ole yhdentekevä meille eurooppalaisillekaan, sillä maassa asuu juuri nyt noin 87 miljoonaa ihmistä ja se kasvaa vuosittain 1,84 prosentilla - eli suunnilleen 1,6 miljoonalla ihmisellä. Eli kolmessa ja puolessa vuodessa Suomen koko väkiluvun verran.

Niilin laakson joutuessa sekasortoon riittää tuosta joukosta valtavan paljon tulijoita myös Eurooppaan. Eivätkä he olisi pelkästään rauhaa rakastavia demokraatteja, vaan joukossa olisi aivan varmasti myös henkilöitä, jotka haluaisivat julistaa Allahin suuruutta Arabian kielellä ja terrori-iskujen voimalla.

Niilin laakson asukkaat ovat siis varsin synkän tulevaisuuden edessä. Tosin he saavat syyttää siitä ainoastaan itseään.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Nyky-egyptiläiset ovat muinaisten egyptiläisten ja mustien afrikkalaisten hybridejä
Kuinka vallankäyttö, islam, terrori ja maahanmuutto ohjaavat tulevaisuuttamme?
Huomioita Egyptin vallankaappauksesta

Venäjän demokratia

Venäjän presidentti Vladimir Putin sai eilisissä vaaleissa  yli 76 prosenttia annetuista äänistä, joten hän jatkaa kotimaansa tsaarina tulevinakin vuosina. Muista ehdokkaista Pavel Grudinin sai 11,8 %, Vladimir Zhirinovski 5,7 %, Ksenija Sobtsak 1,7 %, Grigori Javlinski 1,0 %, Boris Titov 0,8 %, Maksim Suraikin 0,7 %, Sergei Baburin 0,6 % kannatuksen.

Koska minimaalisia osuuksia enemmän ääniä saaneista ehdokkaista Grudinin oli kommunistien ja Zhirinovski liberaalidemokraattien ehdokas, herää kysymys Venäläisen demokratian tulevaisuudesta. Onko itäisessä maassamme edellytyksiä todelliselle demokratialle, talouden kehittymiselle ja lähentymiselle länteen?

Vastausta etsittäessä on syytä tutkia vaalien kärkiehdokkaiden poliittista taustaa. Putinin Yhtenäinen Venäjä -puolueen tämän päivän tärkein tehtävä on epäilemättä ylläpitää nykyisen tsaarin valtaa, eli putinismi, eikä moniarvoisen demokratian edistäminen.

Kommunisteista ei tarvinne puhua lainkaan demokratian yhteydessä. Onhan aatteella surullinen ja verinen historia myös itänaapurissamme. Sen sijaan Zhirinovskin Liberaalidemokraatit kuulostaisi nimensä puolesta lupaavalta.

Wikipedian mukaan puolueen tavoitteisiin kuitenkin "kuuluu revansismi, entisten neuvostotasavaltojen uudelleen liittäminen Venäjään sekä Venäjän liittovaltiosysteemin kumoaminen viidestätoista nimitettyjen kuvernöörien hallitsemasta provinssista koostuvalla järjestelmällä". Ei kuulosta demokratian kannalta kovin lupaavalta sekään. Ja kyllähän arvoisa lukijani tietenkin muistaa Zhirinovskin Suomensyöjänä.

Jäljelle jää vaaleista ulos suljettu Aleksei Navalnyi, joka kehotti äänestäjiä boikotoimaan vaaleja. Näin ei kuitenkaan käynyt ainakaan kovin yleisesti, sillä noin 63 % äänioikeutetuista kävi uurnilla sanomassa mielipiteensä.

Summa summarum: Venäjä jatkaa pitkälle tulevaisuuteen putinistisesti mahtailevana puolisuurvaltana, jonka suhteen Suomen ja muun maailman on syytä olla varuillaan. Maan raaka-ainevientiin perustuvan eli kehitysmaatyyppisen talouden jatkaessa eristyksissä  venäläiset puolestaan saanevat tulevinakin vuosina ilokseen Putinin sankaritarinoita, mutta elintason kanssa on vähän niin ja näin erityisesti nyt, kun fossiilisten polttoaineidenkin merkitys on ehkä kääntymässä laskuun.

Ei venäläisiä kuitenkaan ole syytä sääliä. Itsepähän ovat johtajansa ja sitä kautta politiikkansa valinneet. Valitettavasti.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Mitä muut ajattelevat meistä ja muista?
Ei sananvapaus-, vaan turvallisuuskysymys
Venäjä-dilemma

Idän uusi itsevaltias

Kiinan presidentti Xi Jinping pitää vallasta ja aivan erityisesti itsevallasta. Se tuli selväksi viimeistään eilen, kun hän odotusten mukaisesti kumoutti maan parlamentissa lain, jonka mukaan presidentti saattoi hallita vain kaksi kautta.

Näin Xi osoitti istuvansa vallassa vielä pohjoisen naapurinsa Venäjän presidenttiä Vladimir Putiniakin vahvemmin. Tämähän tämä joutui olemaan yhden vaalikauden pääministerinä palatakseen myöhemmin presidentiksi.

Aika näyttää mitä Xi tekee vallallaan. Kun katsotaan viime vuosien kehitystä Kiinassa, nähdään kaksi kehitystrendiä. Ensinnäkin maan talouden aiempi lähes 10 prosentin talouskasvu on hidastunut muutamalla prosenttiyksiköllä, mutta samaan aikaan se on sijoittanut yhä enemmän sotilasmahtinsa kehittämiseen.

Kolmas merkittävä kiinalainen trendi on vaikutusvallan kasvattaminen kaikkialla maailmassa, myös Suomessa. Xin kaudella on kiinalaisilta kovasti huomiota saaneessa Afrikassa edetty taloudellisesta yhteistyöstä sotilaalliseen läsnäoloon.

Kun edellä esitettyjä kehityskulkuja tarkastelee loogisesti, näyttää siltä, että Xi näkee historialliseksi tehtäväkseen Kiinan nostamisen Yhdysvaltain todelliseksi haastajaksi kaikilla ulkopolitiikan aloilla. Nähtäväksi jää, onko tämä veikkaus oikea, ja tapahtuuko se todellisuudessa.

Varmaa on kuitenkin se, ettei Xi aio luopua vallasta, vaan kokee itsensä korvaamattomaksi. Samoin ovat tehneet lukuisat muutkin poliitikot eri puolella maailmaa.

Näin oli minun nuoruudessani myös Suomessa. Sen ajanjakson päätteeksi "korvaamattoman" presidenttimme terveyden heikentyessä valta lipui harmaille taustavaikuttajille siihen asti, kunnes tilanne eteni täysin kestämättömäksi.

Xi on nyt 64-vuotias, joten nähtäväksi jää kuinka pitkälle hänen terveytensä ja valtansa kestää. Ja mitä siitä seuraa.

Mutta ei mennä asioiden edelle. Juuri nyt Xillä on käytännössä rajaton valta ja halu käyttää sitä. Nähtäväksi jää, seuraako siitä Kiinan merkityksen kasvu entisestään, vai ajautuuko itsevaltias umpikujaan joko kotimaassaan tai idän jättiläisen globaalin vaikutusvallan kasvua pelkäävän lännen kanssa.

Kiinan kotimaisen umpikujan välttämisen edellytyksenä on maan varsin vapaan markkinatalouden jatkuva kasvu ja sitä kautta materiaalisen hyvinvoinnin ulottuminen yhä laajempiin kansankerroksiin. Poliittisia vapauksiahan Kiinassa ei ole totuttu luovuttamaan tavallisille ihmisille, eikä sellaisia ole tarjolla nyt alkaneella itsevaltiuden kaudellakaan

Avainasia on siten Kiinan talouskasvu. Hidastuneenakin se on edelleen merkittävää ja luo vahvan taloudellisen pohjan Xin valtapoliittisille pyrkimyksille. Niissä onnistuminen nostaisi miehen kiinalaisen historian suurmieheksi, mutta tappio riskipelissä ja varsinkin Kiinan sisäisessä kehittämisessä epäonnistuminen tekisivät hänestä vain Maon seuraajan sosialismiin vannovana kansakuntansa orjuuttajana.

Erityinen katastrofi Xille olisi maan talouden ajautuminen lamaan. Se veisi pohjan hänen kansainvälisiltä pyrkimyksiltään ja ajaisi kansan kapinaan. Silloin olisi edessä joko Pohjois-Korean tie tai presidentin syrjäyttäminen - eikä minulla ole epäilyksiä, etteikö maan kommunistisesta puolueesta löytyisi tahtoa toteuttaa jälkimmäinen. Mutta nähtäväksi jää löytyykö siihen myös kykyä.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kiinassa demokratiaa ollaan supistamassa, mutta Suomessa laajentamassa - vai ollaanko?
Kiina nousee tutkimuksen ja talouden välisen positiivisen kierteen varassa
Kiinalaista mannaa Suomen talouskasvulle

Kiinassa demokratiaa ollaan supistamassa, mutta Suomessa laajentamassa - vai ollaanko?

Kiinassa presidentti Xi Jinpingille ollaan petaamassa nykyistä lakia pidempää kautta. Toisin sanoen rajoitusta kahden vaalikauden maksimiajasta ollaan poistamassa.

Tapaus osoittaa, ettei Kiina ole demokratia, vaan yhden puolueen diktatuuri - ja jatkossa ehkä jopa yhden miehen sellainen. Hyvää tilanteessa on se, että maassa on jo kauan sitten erotettu talous politiikasta: virallisen sosialismin sijaan se nojaa vahvasti markkinatalouteen ja kukoistaa.

Valitettavasti diktaattoreilla on usein taipumus sotkea kaikenlaiset asiat. Siten tulevat vuoden näyttävät, mikäli Xin pyrkimykset toteutuvat, sotkeentuuko diktaattori jatkossa myös talouselämään. Ja jos näin käy, mitä vaikutuksia sillä on sen toimivuuteen.

* * *

Suomessa on puolestaan herätty maakuntauudistuksen tuomiin uusiin vaaleihin. Yle - ja ilmeisesti myös monet poliitikot - pelkäävät niistä seuraavan äänestäjien vaaliväsymyksen, mikä johtaisi entistä alhaisempiin äänestysaktiivisuuksiin eri vaaleissa.

Alhainen äänestysaktiivisuus ei tarkoita sitä, etteikö ehdokkaita tulisi valituksi, mutta sillä olisi suuria vaikutuksia. Ensinnäkin passivoituminen ei tapahdu tasaisesti kautta poliittisen kentän, vaan joidenkin puolueiden äänestäjät käyttävät valtaansa todennäköisemmin kuin toisten puolueiden.

Sen seurauksena demokraattisen järjestelmän legitimiteetti heikkenee ja erilaisten valtuustojen edustuksellisuus vinoutuu. Lopputuloksena maassa harjoitettava politiikkaa vastaa yhä heikommin kansan tahtoa.

Äänestysaktiivisuuden varmistamiseksi puolueet ovat pohtineet eri vaalien yhdistämistä. Jotkut haluavat myös vähentää vallan keskittämistä rajaamalla poliitikkojen oikeutta istua erilaisissa demokraattisesti valituissa elimissä - näin maahan syntyisi ääritapauksessa erilliset euro-, eduskunta-, maakunta- ja kuntapoliitikot.

Nähtäväksi jää, mihin lopputulokseen Suomessa päädytään. Ainakin erilaisten poliitikkokategorioiden syntyminen lisäisi poliitikoille mahdollisuuksia rakentaa omaa uraansa eri tasojen edustuselimissä.

Mutta selkeyttäisikö se vaalikansan käsitystä poliittisista vaihtoehdoista? Sitä en usko, vaan epäilen, että se pikemminkin sotkisi ihmisten ymmärrystä niiden eroista ja seurauksista. Tosin on todettava myös, ettei samojen poliitikkojen istuminen useilla eri päätöksenteon portailla johda sen parempaan tulokseen.

Onhan inhimillisesti mahdotonta, että yksi henkilö pystyisi perehtymään syvällisesti kolmen tason poliittisiin kysymyksiin. Silloin vaarana on, että jossain - oletettavasti alhaisemman kategorian - demokraattisessa elimessä toimivat valtakunnanpoliitikot surkastuvat puoluetovereidensa ohjeiden mukaan äänestysnappia painaviksi roboteiksi. Sellainen ei ole, eikä voi olla, demokraattisen päätöksentekoelimen jäsenyyden tarkoitus.

Nähtäväksi jää, miten maakuntauudistus vaikuttaa suomalaiseen politiikkaan. Tässä vaiheessa varmaa lienee ainoastaan se, ettei uudistus jää ilman demokratian syvimpään olemukseen ulottuvia vaikutuksia.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Saako kansalle antaa valtaa?
Halveksiiko Anu Vehviläinen demokratiaa?
Suora valta itsenäisen Suomen itsenäisille kansalaisille