Paasikiven-Kekkosen linja

Tämä on viidestoista osa blogimerkintäsarjaa, jossa käyn läpi Suomen historian merkittävimmät vaiheet. Sen neljännessätoista kirjoituksessa kuvasin, kuinka Suomi joutui toiseen maailmansotaan Stalinin Neuvostoliiton ja Hitlerin Saksan tekemän sopimuksen ja Cajanderin hallituksen sinisilmäisyyden seurauksena sekä miten se onnistui luovimaan tappiollisesta sodasta pois ilman vieraan vallan miehitystä - kiitos sotilaallisen etevyyden ja presidentti Risto Rytin henkilökohtaisen vastuunoton.

Rauhanteon jälkeen Suomi oli uudessa tilanteessa. Yhtäältä vaani äärivasemmiston vallankumous ja toisaalla oli itäinen suurvalta, jota pelättiin. Lisäksi iso osa väestöstä oli asutettava uudelleen.

Sotien aikainen kansallisen yhtenäisyyden tunne takasi kansainvälisestikin ainutlaatuisen karjalaisten uudelleenasuttamisen onnistumisen. Ja hyvinvointivaltion synnyttäminen torjui äärimmäisen vasemmiston kannatuspohjan kasvun ja johti sitä kautta vallankumouksen vaaran vähittäiseen katoamiseen. 

Samalla se osa väestöstä, jonka elämän edellytykset maaseudulla katosivat muuttuvassa maailmassa, ilmaantui kaupunkeihin nousevan teollisuuden työvoimaksi. Tämä puolestaan tuki yksityistalouden nousua osin kaupunkien uuden väestön palkkauksen ja osin myös tulonsiirtojen ansiosta. Lisäksi maalta tulevien ihmisten ylijäämä - jota suomalainen elinkeinoelämä pystynyt riittävän nopeasti integroimaan talouden kehitykseen - katosi Itämeren yli vauhdittamaan ruotsalaisen teollisuuden nousua sen sijaan, että se olisi jäänyt kotimaahan radikalisoitumaan.  

Ulkopolitiikan ohjenuoraksi otettiin sotien jälkeisen pakon edessä Neuvostoliiton intressien mukaan toimiminen. Käytännössähän muita hyviä vaihtoehtoja ei ollut. Tämän ideologian johtajaksi valikoitui J.K. Paasikivi ja jatkajaksi U.K. Kekkonen - siitä nimitys Paasikiven-Kekkosen linja.

Nämä usein suurmiehinä pidetyt presidentit olivat idän jättiläisen johtomiesten suosiossa ja mahdollistivat suosionsa varassa sisäpoliittisen itsenäisyyden säilymisen. Ja jälkimmäisen kaudella Suomi pystyi jopa ottamaan askeleen kohti länttä liittyessään EEC:n ulkojäseneksi. 

Tosin talousyhteisön piiriin pääsy edellytti Suomessa äärimmäisen epädemokraattista ratkaisua, eli Kekkosen valintaa kolmannelle kaudelle kansalaisten demokraattiset oikeudet syrjäyttäneen poikkeuslain avulla. Tämä oli kuitenkin ilmeisesti välttämätöntä, sillä vain siten voitiin Moskovan valtiaat vakuuttaa Suomen ulkopolitiikan jatkuvuudesta sen jälkeen, kun eräät sosiaalidemokraatit - mm. Erkki Tuomioja - olivat yrittäneet torpata Suomen länsisuuntauksen vuotamalla salaista tietoa Kekkosen ja Neuvostoliiton johdon välisistä neuvotteluista Zavidovossa.

Kekkosen ajalle sattui myös valtava ihmisten koulutustason nousu. Edellisen sukupolven koulutetun eliitin jälkeläisten odotettiin saavuttavan tai jopa ylittävän vanhempiensa saavutukset, mutta samalla opintielle lähti myös rahvaan jälkeläistöä niin maalta kuin kaupungeistakin. 

Tämän opiskelijanuorison etenemismahdollisuuksia varjostivat kuitenkin korkeakouluihin kohdistuvat supistukset, joiden seurauksena opiskelevien nuorten tulevaisuus hämärtyi. Tämä vanhan eliitin jälkeläisten epävarmuus omasta tulevaisuudestaan johti radikalisoitumiseen, jossa tukea haettiin työväestä hiukan samaan tapaan kuin 1800-luvun lopulla fennomaanit talonpojista. 

Sotien jälkeinen hyvinvointivaltion rakentaminen oli vienyt vallankumouksellisen terän perinteiseltä työväenliikkeeltä, joka opiskelijaliikkeen provosoinnista huolimatta suuntautui muun Euroopan kommunistien tavoin hakemaan työväen aseman parantamista demokraattista tietä. Sen nimissä kiihkoileva radikaali opiskelijaliike taas ajautui neuvostokommunismin kainaloon ja menetti uskottavuutensa, minkä seurauksena koko taistolainen vallankumous lopulta sammahti.

Heikki Ylikankaan mukaan radikaali opiskelijaliike oli pohjimmiltaan johtajilleen valtaa hakeva yritys. Sen johtohahmot olivat edellisen sukupolven parhaiten menestyneiden vanhempien jälkeläisiä ja tulivat aikanaan myös perimään näiden aseman - tosin aatteen etumerkkiä vaihtaen, kuten vaikkapa Björn Wahlroosin esimerkki osoittaa. 

Itse opiskelijaliikkeen merkitys näkyi ennen kaikkea presidentti Urho Kekkosen tukena, jota tämä taitavasti hyödynsi, sekä koko poliittisen kentän hassahtamisena - Kokoomusta myöden - piirun verran kohti vasemmistolaisuutta. Nämä vaikutukset jäivät kuitenkin varsin lyhytaikaiseksi, vaikka liikkeellä lienee edeellenkin jonkinlainen merkitys myöhempien radikaaliliikkeiden jonkinlaisena tiedostettuna tai tiedostamattomana esikuvana. 

Sarjan kaikki kirjoitukset:
Osa I: Suomen liittyminen osaksi läntistä kulttuuria
Osa II: Suomen tie unionin takamaasta osaksi modernia valtiota
Osa III: Kansan aseman oikeudellinen ja taloudellinen heikentyminen
Osa IV: Suomen historian kurjin aika
Osa V: Voiton tavoittelu pelasti maan
Osa VI: Hyödyn aika
Osa VII: Valistusajan diktaattori edisti kapitalistista taloutta
Osa VIII: Suomen liittäminen Venäjään johti rikollisuuden nousuun
Osa IX: Valistunut itsevaltias käynnisti talouskasvun
Osa X: Suomalaisuuden synty
Osa XI: Suomalainen demokratia ja naisten tasa-arvo
Osa XII: Verinen sisällissota
Osa XIII: Äärioikeiston kapina
Osa XIV: Suomen ensimmäisen tasavallan loppu
Osa XV:Paasikiven-Kekkosen linja
Osa XVI: Nousun ja tuhon kautta uudenlaiseen tulevaisuuteen

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Wokellusta päiväkodissa
Pitäisikö Suomen liittyä Natoon?
Gazalaiset ja Karjalan menetys