Luokalle jättäminen lisää motivaatiota, mutta ylikulutuspäivä johtaa harhaan

Ilta-Sanomien toimittaja oli haastatellut miestä, joka oli vaatinut poikansa jättämistä luokalle. Opettaja ei olisi suostunut tähän, mutta lausunnon hakeminen koulupsykologilta ratkaisi asian, poika sai uuden alun ja pärjäilee nykyisin hyvin.

Toimittaja haastatteli myös naista, jonka puheenkehityksessä jälkeen jäänyt lapsi oli jätetty luokalle. Äidin mukaan jälkeläiselle aiheutui asiasta sosiaalisia ongelmia. 

Siksi nainen arveli, että olisi ollut parempi, mikäli lapsi olisi saanut koulusta muunlaista tukea, kuten yksilöllisestä opetusta. Tämä saattaa tietenkin pitää paikkansa, mutta kuinka monelle lapselle ylivelkaantunut suomalainen yhteiskunta - johon maahanmuuttopolitiikka tuottaa yhä enemmän vaillinnaisesti suomen- tai ruotsinkieltä osaavia koululaisia - pystyy kustantamaan kallista yksilöllistä opetusta? 

* * *

Jutun mukaan monet vanhemmat ovat kuitenkin tiukasti lastensa luokalle jättämistä vastaan. Jotkut jopa uhkailevat opettajia, mikäli näin on käymässä.  

Tosiasia kuitenkin on, ettei luokalta seuraavalle siirtyminen ole oikea ratkaisu koskaan, sillä uuden oppiminen edellyttää aiemmin opetetun kohtuullista osaamista. Ja siksi on selvää, että säälivitosten antaminen on valtava karhunpalvelus lapselle itselleen. 

Tämä on asia, johon pitäisi kiinnittää suomalaisissa kouluissa enemmän huomiota. Näin siksi, että jopa yläkoulussa on lapsia, jotka eivät osaa lukea kunnolla. Ja joilla ei ole edes motivaatiota siihen. 

Minusta juuri motivaatio onkin se asia, johon pitäisi kiinnittää huomiota. Ja sen ymmärtäminen, että juuri luokalle jääminen lisää sitä enemmän kuin mikään muu toimenpide - ja on siitä syystä juuri lapsen itsensä kannalta äärimmäisen hyödyllistä. 

Näin on vieläpä täysin riippumatta siitä, onko kyseessä suomalais- vai maahanmuuttajataustainen piltti. Ja silloinkin, kun jälkimmäinen on omalle kulttuurilleen tyypillisesti sukurutsaisen yhdynnän hedelmä. 

* * *

Tänään on jälleen uskomuspoliitikkojen ja viherpiipertäjien lanseeraama ylikulutuspäivä. Olen kirjoittanut pariinkin otteeseen, miksi tämä käsite on harhaanjohtava, joten en jaksa toistaa samaa asiaa joka vuosi. Mikäli asia kuitenkin kiinnostaa, voi lukaista tämän, tämän ja tämän blogimerkinnän. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Askelia Suomen kehitysmaalaistumisessa
Koulujen ja huippu-urheilijoiden ongelmat
Pukinmäen koulusta ja väestön vaihtumisesta

Hiilinieluja vai veroeuroja?

Viime aikoina on keskusteltu paljon Suomen metsistä ja niiden hiilinieluista. Erityisesti on vaadittu hakkuiden vähentämistä, millä olisi luonnollisesti seurauksia maamme metsäteollisuudelle. 

Tästä syystä päätin kysyä ChatGPT-tekoälyltä, että miten suomalaiset isot metsäyhtiöt UPM, Stora Enso ja Metsä Group reagoisivat, mikäli metsien hakkuita vähennettäisiin kymmeneellä prosentilla. Vastauksen mukaan hakkuiden rajoittaminen voisi nostaa puun hintaa, mikä vaikuttaisi suoraan yhtiöiden kustannuksiin ja kannattavuuteen. 

UPM ja Stora Enso voisivat sopeutua helpommin, koska niillä on globaalia toimintaa ja vaihtoehtoisia raaka-aineiden hankintalähteitä. Näistä kahdesta Stora Enso voisi suhtautua hakkuiden vähentämiseen maltillisimmin, koska se panostaa muita enemmän uusiin tuotteisiin ja vähähiiliseen tuotantoon.

Sen sijaan kolmikosta suomalaisin eli Metsä Group on täysin riippuvainen suomalaisista metsistä ja niiden hakkuista. Ja siitä syystä se vastustaisi hakkuiden vähentämistä vielä voimakkaammin kuin kaksi muuta metsäjättiä. 

Tekoälyn mukaan UPM ja Stora Enso saattaisivat siirtää tuotantoa muihin maihin (esimerkiksi Uruguayhin, Ruotsiin tai Kiinaan), joissa raaka-ainetta on helpommin saatavilla. Ne voisivat myös alkaa investoida entistä enemmän kiertotalouteen, uusiutuviin materiaaleihin ja jalostusarvoltaan korkeampiin tuotteisiin kuten biopohjaisiin pakkauksiin ja kemikaaleihin sekä tekstiilikuituihin.

Metsä Groupin tilanne sen sijaan olisi hankala, koska se nojaa pitkälti kotimaiseen raaka-aineeseen. Sen seurauksena yhtiön raaka-aineiden hankinta vaikeutuisi ja niiden hinta nousisi kilpailijoita enemmän. 

Mielenkiintoinen oli myös tekoälyn näkemys siitä, että viimeksi mainittu saattaisi ratkoa tätä ongelmaa keksimällä uusia tapoja hyödyntää metsiään, esimerkiksi kehittämällä hiilinieluhyvityksiä metsänomistajille tai panostamalla entistä enemmän korkeamman jalostusarvon tuotteisiin.

Kysyin vielä tekoälyn näkemystä siitä, että voisivatko Stora Enso ja UPM lähteä kokonaan pois Suomesta, jolloin tänne jäisi vain Metsä Group, joka on lähinnä metsänomistajien osuuskunta. Tekoäly piti tällaista skenaariota mahdollisena, mutta huomautti, että Metsä Groupin asema kallistuvan suomalaisen puun käyttäjänä voisi tällaisessa tilanteessa muuttua nykyistä epävarmemmaksi. 

Lyhyellä aikavälillä Metsä Group voisi kuitenkin pärjätä hyvin. Lisäksi tekoäly arveli, että Suomen metsäteollisuuden arvo ja kilpailukyky voisivat kärsiä pitkällä aikavälillä, koska innovaatiota ja tehokkuutta edistävä kilpailu vähenisi Suomessa. Metsänomistajat olisivat joka tapauksessa tällaisen tilanteen suurimpia häviäjiä, elleivät he löytäisi vaihtoehtoisia tapoja hyödyntää metsiään.

 

* * *

Omalta osaltani pidän tekoälyn näkemyksiä varsin järkevinä ja perusteltuina. Ja siksi olisi hyvä, mikäli ne huomioitaisiin myös suomalaisessa metsäpolitiikassa. 

Näin erityisesti siksi, etteivät metsäteollisuuden viime vuoden tulokset olleet kovin hääppöisiä. UPM toki suoriutui hyvin - kiitos Uruguayn toimintojen - mutta Metsä Group ja Stora Enso kyntävät syvällä. Tämä tarkoittaa sitä, että myös suomalaisen yhteiskunnan hyöty niistä jää toiveita vähäisemmäksi. 

Asian korjaamiseksi voisi siksi kuvitella, että poliittiset päättäjämme pohtisivat tosissaan, miten metsiä ja metsätaloutta voitaisiin hyödyntää koko yhteiskunnan hyödyksi parhaiten juuri nyt - ja myös tulevaisuudessa - kun valtio velkaantuu edelleen päätähuimaavaa vauhtia. Samalla heidän tulisi myös ymmärtää, etteivät muutkaan EU-maat saavuta ilmastotavoitteitaan.

Tästä syystä ei ole realistista kuvitella, että Suomen omista hiillineutraaliuslupauksista laistaminen johtaisi valtaviin laskuihin hiilinielukauppiaille - jollaisia ei tosiasiallisesti siis tule edes olemaan ainakaan tällä vuosikymmenellä eikä EU:ssa. Ja siksi Suomessakin olisi pohdittava uudelleen se, missä suhteessa meidän kannattaa supistaa veroeuroja tuottavaa metsien teollista hyödyntämistä - saati edistää vihreän kullan jalostuksen valumista muualle - jotta saavuttaisimme laskennallisia hiilinieluja.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Suomen talouden supistuminen on maailman kymmenenneksi nopeinta
Suomen luova tuho
Itävallan ympäristöministeri järjesti suomalaisille yli 700 000 000 euron vuosilaskun

Mitä vikaa venäläisissä?

Lähes kaikki suomalaiset tietävät nykyisin, että tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku. Sen sijaan Venäjällä asiasta tuntuu olevan epäselvyyttä.

Tästä kertoi Iltalehti jutussa, jossa kerrottiin elokuvaohjaajan varoittaneen siitä, että Venäjä voi hävitä aloittamansa sodan Ukrainassa. Ohjaajan mukaan "meidän pitäisi aina lähteä siitä lähtökohdasta, että voimme hävitä... me voimme hävitä, jos tällaiset kömmähdykset jatkuvat."

Kyse ei suinkaan ollut tappiomielialan lietsomisesta, minkä hän teki selväksi sanomalla, että "tämä ei ole lannistumista. Se ei ole pelon lietsomista... Se on yksinkertaisesti selkeä ymmärrys hinnasta, jonka me ja kotimaamme joudumme maksamaan."

Ohjaaja ihmetteli myös sitä että "TV:ssä näytämme aina ukrainalaisia, jotka eivät halua taistella... Mutta nyt näemme, että he taistelevat hyvin. Ja he ovat hyvin motivoituneita. Miksi huijaamme itseämme?"

On hyvin tunnettua, että Venäjällä "totuus" on aina sitä, mitä maan diktaattori - oli se sitten tsaari, politbyroon puheenjohtaja tai Putin - näkevät hyväksi. Ja tällä kertaa hinnan siitä ovat maksaneet Ukrainan sotaan viedyt sotilaat. Erityisesti ne noin puoli miljoonaa ihmistä, jotka ovat menettäneet henkensä tai terveytensä maansa johtajan hulluuden seurauksena. 

Edelle kirjoittamastani seuraa väkisinkin kysymys siitä, miksi asia on näin. Eli mikä vika venäläisissä tai heidän kulttuurissaan estää itäisiä naapureitamme rakentamasta sellaista yhteiskuntaa, jossa ihmisten olisi hyvä asua ja elää. Onhan kyse kuitenkin luonnonvaroiltaan maailman rikkaimmasta valtiosta, jonka väestökin on kohtuullisen korkeasti koulutettu. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Liikahduksia järjettömässä sodassa
Putinin ymmärys ja jumalien välinen taistelu
Ukrainan vaikeuksista on otettava oppia myös Suomessa

Vasemmistolaisia vaalikiemuroita

Läntisellä pallonpuoliskolla on tätä nykyä kaksi epäonnistunutta valtiota. Ne ovat afrikkalaistaustaustaisten ihmisten asuttama Haiti ja luonnonvaroiltaan äärimmäisen rikas sosialistinen Venezuela. Jälkimmäisessä sosialistinen realismi on johtanut jo siihen, että kotimaan surkeutta on paennut ulkomaille 7,7 miljoonaa ihmistä eli noin neljännes nykyisestä väkiluvusta. 

Tästä huolimatta Venezuela on valmistautumassa vaaleihin, joissa presidentti Nicolás Maduro tavoittelee kolmatta kautta. Sen edessä on kuitenkin kansa, jonka parissa - ainakin mielipidetiedusteluiden mukaan - opposition ehdokas Edmundo González on yli 20 prosenttiyksikkööä suositumpi kuin istuva presidentti.

Näin siitä huolimatta, ettei hänen ollut tarkoitus edes olla ehdokkaana, mutta ryhtyi toimeen siksi, että hallinto esti todellisen oppositiojohtajan María Corina Machadon ehdokkuuden. Tässä hän seurasi edellisten vaalien taktiikkaa, johon niin ikään kuului liian suosittujen vastaehdokkaiden hylkääminen. 

Tällä kertaa Maduron tehtävä on vaikeampi, sillä maan talousvaikeudet ovat tehneet oppositiosta aiempaa yhtenäisemmän. Ja siksi se saattaa olla valmis äänestämään ihan ketä tahansa Maduron vastaehdokasta. 

Nähtäväksi siis jää, miten Maduro ratkaisee ongelman. Julistautuuko hän vain yksinkertaisesti diktaattoriksi vai järjestääkö kaikesta huolimatta vaalit, joiden ääntenlaskentaa peukaloidaan. Vai tyytyykö epäilyksistäni huolimatta sittenkin demokraattiseen vaalitulokseen, kuten on luvannut.

* * *

Kirjoitin eilen englanninkielisessä blogissani, että Joe Bidenin väistyessä demokraattien "uusi ehdokas – kuka tahansa hän onkaan – pitää käsissään valttikorttia, ainakin jos hän on suhteellisen tuntematon useimmille äänestäjille. Näin hänen ensimmäinen valtakunnallinen esiintymisensä tekee äänestäjiin poikkeuksellisen suuren vaikutuksen."

Sekä edelleen: "jos tämä vaikutelma miellyttää enemmistöä äänestäjistä, Donald Trump on pulassa, sillä huolimatta suuresta suosiostaan, hän herättää myös paljon negatiivisia tunteita ihmisissä. Siksi, maassa jossa äänestysaktiivisuus on alhainen kuten Yhdysvalloissa, vetoava ehdokas saattaa motivoida jopa niitä äänestäjiä, jotka eivät voisi kuvitella luottavansa Bideniin tai Trumpiin."

Nyt amerikkalaisdemokraatit ovat kuitenkin valitsemassa ehdokkaakseen Bidenin varapresidentin Kamala Harrisin, joka tuskin on sillä tavalla tuntematon kuin tarkoitin eilen. Nähtäväksi siis jää, pystyykö hän valloittamaan puoluekannassaan horjuvat amerikkalaiset vai jääkö hän lopulta Trumpin jalkoihin.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Biden's Withdrawal Opens a New Possibility for Democrats!
Tärkeämpiä asioita
Mitä jokaisen suomalaisen pitäisi oppia Venezuelasta?

Vihreä metsäpolitiikka menee metsään

Suomen valtionvelka on kasvanut nopeasti viime vuosina. Lisäksi maamme talouskasvu matelee ja nopeasti kiihtynyt inflaatio on tuhoamassa ihmisten säästöt. Myös maahanmuuttajavaltainen nuoriso aiheuttaa ongelmia ja näin talvea vasten jopa energian riittävyys on alkanut mietityttää. 

Hyvää tässä on se, että meiltä suomalaisilta kysytään ensi keväänä neuvoa millä linjalla maatamme hallitaan tulevina vuosina. Niinpä meidän kaikkien äänioikeutettujen on syytä perehtyä siihen, miten eri puolueet suunnittelevat hoitavansa maamme asioita, mikäli saavat siihen valtuutuksen. 

Tässä mielessä oli mielenkiintoista lukea Vihreiden vaaliteemoista. Puolue on nimittäin vaatimassa muun muassa 50 euron korotusta perusturvaan, kaksi viikkotuntia lisää opetusta peruskouluihin, kaikkien valtion omistamien vanhojen tai luonnontilaisten metsien suojelemista ja miljoonan hehtaarin ennallistamista suoksi. 

Toisin sanoen ympäristöpuolueemme uskoo, että meille olisi saatavissa parempi tulevaisuus lisäämällä julkisia menoja ja jäädyttämällä suomalaista taloutta entisestään. Erityisestä huolta Vihreät tuntee puheenjohtajansa Maria Ohisalon mukaan Suomen hiilinielujen romahtamisesta. 

Niinpä hän haluaisi vähentää maamme metsien talouskäyttöä. Näin siitä huolimatta, että metsäteollisuutemme on jo jonkin aikaa tehnyt kovasti töitä korvatakseen ne menetykset, jotka ovat aiheutuneet monikymmenvuotisen rahasammon eli paperin markkinoiden hiipumisesta. 

Tämä työ on johtamassa myös tuloksiin. Esimerkiksi UPM on ilmoittanut, että sen uusi "biojalostamo tuottaa sataprosenttisesti puupohjaisia biokemikaaleja, jotka mahdollistavat siirtymän fossiilisten raaka-aineiden käytöstä kestävämpiin vaihtoehtoihin useissa kuluttajalähtöisissä lopputuotteissa". 

Aamun lehti taas kertoi Stora-Enson keksinnöstä, jonka seurauksena puusta tullaan tulevaisuudessa valmistamaan fossiilisista ja kaivannaismateriaaleja korvaavaa materiaalia sähköautojen akkuihin. Myös kolmas suuri metsäfirmamme eli Metsä Group on uutisoinut fossiilipohjaista muovia korvaavista puupohjaisista innovaatioista. 

Niinpä mieleeni hiipi aamun uutisia lukiessani väkisinkin epäilys siitä, että mahtaakohan Vihreiden hiilinieluajattelu olla millään tavalla kestävän kehityksen periaatteiden mukaista. Vai onko se viime kädessä jopa ympäristön kannalta haitallista ehkäistessään siirtymistä fossiilisista raaka-aineista uusiutuviin ja samalla ympäristöystävällisempiin raaka-aineisiin.

Vihreiden tulevaisuussuunnitelmat eivät kuitenkaan ole valmiit, joten jään suurella mielenkiinnolla seuraamaan minkälaista keskustelua puolueessa käydään tänään sen maahanmuutto­poliittisista linjauksista ja maatalousohjelmasta. Löytyyköhän niistä julkista taloutta tervehdyttäviä tai ympäristön tilan parantamiseen toteutuessaan johtavia ajatuksia? Vai hallitseeko puolueen linjauksia näilläkin politiikan sektoreilla ideologialla kuorrutettu syvällisen ymmärtämättömyyteen perustuva - ja tosiasioille sokea - älyllisesti epärehellinen haihattelu? 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Arvot ja toimet ristiriidassa keskenään
Poru maa- ja metsätalousministeriön ja ympäristöministeriön yhdistämisestä
Vihreiden naisten logiikka

Poru maa- ja metsätalousministeriön ja ympäristöministeriön yhdistämisestä

Ruotsin uuden hallituksen muodostamisen yhteydessä luovuttiin kokonaan ympäristöministeriöstä, jonka toiminnot siirrettiin ilmasto- ja elinkeinoministeriöön. Muutoksen ilmeisenä tavoitteena on löytää tasapaino ympäristö- ja talouspolitiikan välille. 

Naapurimaan ratkaisu kirvoitti myös Suomessa poikkeuksellisen mielenkiintoisen poliittisen keskustelun. Sen aloitti kansanedustaja Juha Pylväs (kepu) ehdottamalla, että ympäristöministeriö sekä maa- ja metsätalousministeriö pitäisi sulauttaa luonnonvara-alan ministeriöksi. 

Hänen mukaansa nykyinen ympäristöministeriö ei toimi yhteiskunnan kokonaisedun kannalta järkevästi, vaan "sinne on pesiytynyt ideologisuus, joka katsoo asioita vain yhdeltä kantilta. Jos nämä toimijat saisivat yksin päättää, koko Suomi olisi yhtä reservaattia ja ulkoilmamuseota."

Itse asiassa ympäristöasioiden siirtäminen yhteen maa- ja metsätalousasioiden kanssa ei ole Suomessa mitenkään uusi ajatus. Sitä ehdotti jo vuonna 2015 Juha Sipilä, jonka tavoitteina olivat tuolloin ennen kaikkea valtionhallinnon tehostaminen ja ministereiden määrän karsiminen. Siis hallinnon keventäminen.

Maamme vihreille Pylvään ehdotus oli odotetusti kuin punainen viitta haavoitetulle härälle espanjalaisella härkätaisteluareenalla. Niinpä puheenjohtaja Maria Ohisalo (vihr) vaati ympäristöministeriön aseman vahvistamista suhteessa muihin hallinnonaloihin ja valtion toiminnan asettamista "ilmaston ja ympäristön asettamiin rajoihin".

Tosiasia lieneekin se, että Suomessa tullaan jatkamaan luonnonvara-asioissa kahden - tai oikeastaan kolmen - ministeriön mallilla kuluvan vaalikauden loppuun asti. Ja sen seurauksena ympäristöasioiden ja elinkeinoelämän järkevä yhteensovittaminen on maassamme edelleen lähes mahdotonta, kuten on nähty esimerkiksi EU:n metsäpoliittisten manöövereiden torjunnan horjuvuudessa. 

Yksi tämän ongelman perussyistä on se, että ympäristö- sekä maa- ja metsätalousasioista vastaaviksi ministereiksi hakeutuvat nimenomaisesti henkilöt ja puolueet, jotka kokevat itsensä aivan erityisesti näiden asioiden advokaateiksi. Siis jopa yli ministerin velvollisuuden katsoa ensisijaisesti kansakunnan etua. 

Tähän kuvioon suomalaiset voisivat halutessaan vaikuttaa kevään eduskuntavaaleissa, jotka viimeisten mielipidetiedusteluiden perusteella saattaisivat avata aivan uudenlaisen tilanteen luonnonvara-alan ministereiden valinnalle. Jos ja kun vaalien suuria häviäjiä tulevat olemaan ympäristöasioiden erikoispuolue - Vihreät - ja maaseudun vallankäyttäjä - Keskusta - saattavat molemmat jäädä ilman ministereitä. 

Mikäli näin käy - mikä olisi erittäin positiivinen asia - saatettaisiin myös Suomessa tehdä edellä kuvatun kaltainen ruotsalaistyyppinen ratkaisu. Sen seurauksena maamme tuleva hallitus saisi aidon mahdollisuuden viedä maatamme kohti aidosti kestävää luonnonvarapolitiikkaa, jossa huomioitaisiin tasapuolisesti sekä ekologinen, taloudellinen että sosiaalinen kestävyys. Sekä huolehdittaisiin aiempaa paremmin suomalaisten edusta osana Euroopan Unionia.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
HS:n poliittinen agenda ja freudilainen lipsahdus
Suomalaiset metsäyritykset palkittiin vastuullisuudesta
Uhmaikäisen käytös, mutta aikuisen valta

Terve itsekkyys ei ole synti

Helsingin sanomat kertoi EU:n ja muidenkin länsimaiden riippuvuudesta Kiinasta. Juttu oli sinänsä lukemisen arvoinen kertoessaan monien nykyajan välttämättömien tuotteiden ja raaka-aineiden tulevan Kiinasta sellaisessa mittakaavassa, ettei tilannetta ole mahdollista korjata kuin erittäin pitkällä aikavälillä. 

Kiinan ja länsimaiden suhde on nyt entistäkin akuutimpi Venäjän presidentin Vladimir Putinin osoittauduttua kaheliksi, joka uhmasi koko maailmaa hyökätessään Ukrainaan. Länsimaat eivät sitä hyväksyneet, joten Ukraina on saanut massiivista tukea, joka monien tuoreiden tietojen mukaan saattaa olla kääntämässä koko sodan kulun.

Tästä kaikesta on länsimaissa syytä tehdä se johtopäätös, ettei logiikka eri talouksien keskinäisen sitoutumisen rauhan varmistavasta luonteesta kestä silloin, kun jompikumpi osapuoli on diktaattorin ohjaama. Eikä tämä diktaattori kaihda riskien ottamista oman todellisen tai kuvitellun sankaruutensa saavuttamiseksi - Ukrainan tapauksessahan Putinin tavoitteena oli jäädä historiaan Venäjän suuruuden palauttajana. 

Toinen HS:n jutusta opittava asia liittyy länsimaiden tapaan moralisoida muiden toimintaa. Kiinan raaka-ainemonopolia olisi mahdollista heikentää, mikäli länsimaat saisivat käyttönsä afrikkalaisia luonnonvaroja. 

Valitettavasti siinä on kolme ongelmaa. Ensinnäkin länsimaiden itseruoskinta imperialismin ajasta on johtanut varovaisuuteen afrikkalaisten luonnonvarojen haalimisessa. Toiseksi - ja intellektuaalisesti ensimmäisen kanssa ristiriitaisesti - eurooppalaisen maailmanhalaaminen on johtanut afrikkalaisiin kohdistuvaan moralisointiin ihmisoikeuskysymyksissä. 

Kolmas ongelma on se, että kiinalaiset ovat jo nyt vahvasti läsnä Afrikassa ja sitä kautta kiinni myös sen luonnonvaroissa. Tämän aseman se on saavuttanut mahdollistamalla mittavia rakennusprojekteja kautta mustan maanosan - ja vaikenemalla ns. ihmisoikeusongelmista.

Kaiken kaikkiaan jokaiselle länsimaalle kohdistuva opetus tässä tilanteessa on se, ettei terve taloudellinen itsekkyys ole synti vaan suorastaan välttämätön edellytys kestävälle kehitykselle - eikä sitä kannata uhrata ainakaan maailmanparantamisen alttarille. 

Lisäksi on huomattava, että tämä itsekkyyden siunaus koskee myös markkinaliberalismia. Kiinahan on saavuttanut teknologisen asemansa tekemällä tuotteitaan halvemmalla kuin länsimaat ja sillä tavalla haalinut keskeisen aseman myös korkean teknologian tuotteiden valmistajana. Ehkäpä länsimaissa kannattaisi tulevaisuudessa lisätä kiinalaisten korkean teknologian tuotteiden kustannuksiin myös kriisinhallinnallinen hinta.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Tietämättömyys mahdollistaa propagandan - ja propaganda estää hyvän elämän
Ei ole helppoa olla vihreä ja älyllisesti rehellinen
Idän uusi itsevaltias

Poliittisesti tarkoitushakuista valeuutisointia

Tänään vietetään jälleen maailman ylikulutuspäivää. Asiasta kertoneen MTV3:n otsikon mukaan "suomalaisten kulutustasolla tarvitsisimme yli 3,5 maapalloa" - olemmeko siis suuria syyllisiä maailman luonnonvarojen ehtymiseen, elonkirjon kapenemiseen, ilmaston lämpenemiseen ja ties mihin. 

Jutussa haastatellun luonnonsuojelijan mukaan asia on juuri näin sillä hänen mukaansa "Suomessa ylikulutus aiheuttaa muun muassa metsäluonnon köyhtymistä, kalakantojen uhanalaistumista ja arvokkaiden luontotyyppien vähenemistä. Esimerkiksi tulvariskit ovat kasvaneet ja vedenlaatu heikentynyt, kun metsiä ja soita on ojitettu, ja niiden kyky pidättää vettä on heikentynyt."

Olen kirjoittanut aiheesta useampiakin kertoja (esimerkiksi täällä, täällä ja täällä), eikä asia ole noista kirjoituksista muuttunut. Väitteen takanahan on laskuharjoitus, jossa maailman luonnonvarojen kestäväksi arvioitu käyttömahdollisuus on jaettu kussakin valtiossa asuvien ihmisten lukumäärällä, eikä se siksi ota huomioon kunkin valtion käytettävissä olevia luonnonvaroja tai väestön määrää.

Tosiasiassa me suomalaiset emme todellisuudessa käytä vuosittain käytettävissä olevia luonnonvarojamme kuin aikaisintaan joskus aivan vuoden lopulla, koska maamme on harvaan asuttu eli meillä on paljon luonnonvaroja, mutta vähän niiden käyttäjiä. Sen sijaan oman osuutensa luonnonvaroista ylittävät moninkertaisesti ne väestöltään suuret kansakunnat, joiden käytössä on vain vähän resursseja ja joilla on niitä runsaasti kuluttava tapa elää. 

Toisin sanoen suomalaisten syyllistäminen luonnonvarojen ylimenopäivällä on yksinkertaisesti älyllistä epärehellisyyttä ja sellaisena pohjimmiltaan poliittisesti tarkoitushakuista valeuutisointia. Siitä huolimatta myös meidän suomalaisten kannattaa välttää luonnonvarojen tarpeetonta haaskaamista - mutta niinhän me osaamiseen perustuvan korkean teknologian maana jo teemmekin - myös edellä siteeratun luonnonsuojelijan mainitsemassa metsätaloudessa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Suomalaisten on vähennettävä kulutustaan noin 70 prosenttia
Ylimenopäivä on pohjimmiltaan valeuutinen
Luonnonvarojen ylimenopäivä antaa väärän signaalin

Vihreä siirtymä Kazakstanista Saksaan

Kazakstan on yksi niistä valtioista, jotka syntyivät sosialistisen Neuvostoliiton kaaduttua omaan mahdottomuuteensa. Se on pinta-alaltaan Keski-Aasian suurin valtio, jossa asuu noin 19 miljoonaa asukasta. 

Väestö kasvaa 1,3 prosentin vuosivauhdilla ja suurin osa maan asukkaista on kazakkeja. Venäläisiä on viidennes, mutta heidän osuutensa on ollut vähenemään päin. 

Kazakstan on muslimivaltio, koska ihmisistä yli kaksi kolmannesta on Muhammedin seuraajia. Lopuista suurin osa on ortodoksikristittyjä. 

Kazakstanin talous perustuu pitkälle luonnonvaroihin, koska Neuvostoliiton aikainen teollisuus on rapautunut, mutta energiantuotantoon liittyvä kivihiilen, öljyn ja uraanin sekä erilaisten kaivannaisten tuotanto on voimissaan. Maatalouden osalta Kazakstan on karjataloutta lukuun ottamatta omavarainen. Kaiken kaikkiaan maan taloudellinen kehitys on ollut viime vuodet alakuloista, ja esimerkiksi bruttokansantuote henkeä kohti on pudonnut huippuvuoden 2013 lähes 14 000 eurosta reiluun 9 000 euroon.

Kazakstan on muiden Neuvostoliitosta irtautuneiden keskiaasialaisten valtioiden tapaan näennäisdemokratia, jota johtaa käytännössä pitkäaikainen presidentti Nursultan Nazarbajev, joka on kuitenkin siirtänyt valtionpäämiehen tehtävän Kassym-Jomart Tokajeville. Nazarbajevilla on kuitenkin perustuslaissa määritelty asema "kansakunnan johtajana".

Nazarbajevin ja Tokajevin puolueella on maan parlamentissa ehdoton asema. Siten maan talouden hedelmät menevät pitkälti kansakunnan johtajan ja tämän lähipiirin taskuihin. 

Valtaklikki rajoittaa myös ajatuksen- ja uskonnonvapautta, eikä ihmisillä ole länsimaistyyppistä kokoontumisvapauttakaan. Valtio harrastaa myös uskonnollisen kirjallisuuden ennakkosensuuria ja sitä on epäilty toimittajien vainoamisesta.

Tätä taustaa vastaan ei ole ihme, että vihreään siirtymään liittyvä polttoaineiden hinnankorotus on saanut kazakstanilaiset kapinoimaan. Kansannousuun liittyy siten sekä välitön elinkustannusten nousu että yleinen tyytymättömyys elinolojen heikentymisestä. 

Yhdeksi syyksi on julkisuudessa mainittu myös yksinvaltaisen johdon epäilemättä häikäilemätön korruptio: maa on sen suhteen kuitenkin "vain" valtiolistan keskivaiheilla Brasilian ja Etiopian välissä ja esimerkiksi Venäjä on kaukana sen alapuolella.

Nyt käsillä olevan tapahtumasarjan lopputulosta emme vielä tiedä. Mikäli Venäjä ja sen liittolaiset ottavat tilanteen vakavasti ja Kazakstanin armeija pysyy maan johdolle uskollisena, on selvää, että kapina kukistetaan. Mikäli jompikumpi näitä ei toteudu, muuttuu tilanne vaikeammin ennakoitavaksi. 

Ulkopoliittisen instituutin tutkijan mukaan ei "Kazakstanissa ole yhtenäisiä venäläisalueita eikä siten pohjaa interventiolle" ja "kansallistunne on vahvistunut viime vuosina, ja Kazakstanissa on kansallismielisiä aktivistiryhmiä, mutta vaatimukset venäjän virallisen aseman poistamisesta ovat aivan marginaalisia".

Siten on hyvin mahdollista, että kapinan taustalla on taloudellisen kurjistumisen, vihreän siirtymän ja korruption lisäksi myös kansallistunnetta. Jos näin on, saattaa tilanne muodostua vallanpitäjille ajan myötä pysyväksi ja kasvavaksi ongelmaksi - etenkin jos kapinan kukistaminen tapahtuu Venäjän avulla ja sen seurauksena venäjänkielen asema vahvistuu uudelleen.

* * *

Nähtäväksi myös jää, johtaako vihreään siirtymään liittyvä energian nouseva hinta myös muualla maailmassa mellakointiin. Esimakuahan siitä saatiin vuonna 2018 kun ranskalaiset keltaliivit lähtivät liikkeelle polttoaineiden korotusten seurauksena. 

Jääkäämme siis seuraamaan, mitä tapahtuu esimerkiksi Saksassa sen jälkeen kun ydinvoiman alasajon ja kivihiilen päästömaksujen kustannus - ja mahdollinen Venäjän kaasuruuvin kiristys - iskevät täydellä voimalla maan kansalaisten elinkustannuksiin. Ja mitä se tarkoittaa saksalaiselle politiikalle? Tai globaalin vihreän siirtymän aikatauluille? 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Valtiokorruptiota
Diktaattorin ja hänen kansansa dilemma
Eurooppa on suuren kysymyksen edessä

Vihreiden ärhäköityminen on hyvä asia

Vihreät on kunnallisvaalitappionsa jälkeen ärhäköitynyt politiikassa. Siinä sille on antanut vahvaa tukea kansalaisvaikuttamisen ja ekoterrorismin välistä rajaa haastava Elokapina-liike. 

Erityisen rajusti puolue on haastanut hallituskumppaniaan ja punavihreän politiikan aisankannattajaa Keskustaa metsäpolitiikasta. Nähty keskustelu olisi poliittista viihdettä parhaimmillaan, ellei kyse olisi Suomen talouden ja kansalaisoikeuksien kannalta kuolemanvakavasta kysymyksestä. 

Tuottaahan metsäsektori edelleen leipää sadoille tuhansille suomalaisille metsänomistajille ja puuta hyödyntävissä yrityksissä työskenteleville sekä vastaa lähes viidenneksestä viennistämme. Lisäksi suurin osa metsistämme on yksityisessä omistuksessa, joka on turvattu perustuslakiamme myöden. 

Vihreiden aktivoituminen ei olekaan tarkoitettu suomalaisten enemmistön tuen saamiseksi vaan oman potentiaalisen äänestäjäkunnan houkuttelemiseksi. Siitä kertoo esimerkiksi europarlamentaarikko Ville Niinistön (vihr) metsäpoliittinen kommentti ministeri Jari Lepälle (kepu), jossa hän töksäytti, että "kyse on vanhanaikaisesta luonnonvarojen ryöstöpolitiikasta, jota Keskusta edellyttää".

Puheenjohtaja Maria Ohisalo (vihr) puolestaan lupasi Vihreiden toteuttavan kaikki lupauksensa. Tämä oli ilmiselvä vastaus Elokapinan vaatimuksiin, joissa hallitusta syytettiin saamattomuudesta ilmastonmuutoksen torjunnassa ja vaadittiin jopa mahdottomia.

Merkittävä oli myös Emma Karin (vihr) puheenvuoro, jossa tämä vaati suomalaisia metsiä ja niiden käyttöä koskevan päätösvallan siirtämistä Euroopan Unionille. Ja esitti punavihreille poliitikoille tyypillisen ja tosiasiassa irrelevantin kysymyksen: "miten on mahdollista, että Suomi on lobbaamassa osana EU:ta kansainvälisen YK:n biodiversiteettisopimuksen puolesta ilman, että olemme valmiita samaan täällä".

Vaikka Vihreiden ärhäköityminen vaalitappion jälkeen onkin johtanut edellä kuvattuihin rajuihin kannanottoihin, kannattaa järkevän ihmisen nukkua yönsä entistä rauhallisemmin. Tosiasiahan kuitenkin on, ettei politiikassa pärjätä - ainakaan pitkällä aikavälillä - asemoitumalla mihinkään ääripäihin, vaan rakentamalla yhteiskuntaa kaikkien kansalaisten parhaaksi. 

Siten nähty kehitys on erittäin suotavaa, koska Vihreät on käytännön politiikassaan osoittautunut Suomen kansalle äärimmäisen vahingolliseksi ja nyt nähty äärivihreiden vaatimusten seuraaminen vierottaa omaan ajatteluun kykeneviä kansalaisia entistä tehokkaammin puolueesta. Näin Vihreiden merkitys suomalaisessa politiikassa tulee tämän hallituskauden jälkeen vähenemään entisestään. 

Nähtäväksi kuitenkin jää, koska hallituskausi päättyy. Onhan mahdollista, että koko valtioneuvosto kaatuu Vihreiden irtiottoihin jo ennen vaalikauden loppua etenkin nyt, kun Keskusta onnistui tosipaikassa eli kunnallisvaaleissa selättämään heikon gallupkannatuksensa ja siten sen kynnys hallituksen kaatamiseen laski ainakin piirun verran. 

Oma veikkaukseni on, että ratkaisuja ei tehdä ennen syksyä, mutta sen aikana tilanne joko kärjistyy hallituskriisiksi tai laukeaa jonkinlaiseen linnarauhaan. Kumpi näistä valikoituu, riippuu paitsi Vihreistä ja Keskustasta, myös pääministeri Sanna Marinin (sd) johtamistaidoista.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Vihreän suunnitelmatalouden kukkasia
Kiihkofeministinen vasemmistopuolue
Satiiri Vihreiden alamäen syistä

Punavihreät vievät ja Keskusta vikisee

Suomen hallituksessa vallitsee tunnetusti selvä marssijärjestys: vihervasemmisto vie ja Keskusta vikisee. Jälkimmäisestä saimme uuden esimerkin eilen, kun puheenjohtaja Annika Saarikko (kepu) valitti turpeen alasajon tapahtuneen liian nopeasti.

Oikeassahan Saarikko on itse asiassa, eli hallituksen täydellisessä epäonnistumisessa turpeen hallitussa alasajossa. Sen seurauksena turvealan yrittäjät ovat vaarassa joutua puille paljaille, kun tulovirta katkeaa ja käsiin jää turpeennostoon hankittu kalusto, jolle ei ole käyttöä millään muulla toimialalla. Pahimmillaan laitteiden ostamiseen otetut lainat ovat vielä maksamatta.

Sikäli Saarikon vikinä on kuitenkin aiheetonta, että itsehän hän ja hänen puolueensa ovat saaneet turpeen alasajon aikaiseksi. Vai unohtiko hän olevansa asiasta päättäneen hallituksen ministeri? 

Nähtäväksi jää miten turveasiassa käy. Helppoa turveyrittäjien auttaminen ei kuitenkaan ole, sillä Emma Kari (vihr) ehti jo viikko sitten sanoa, että "on tärkeää, että ihmisiä tuetaan, vaikka itse alaa ei tueta." 

Tällä hän tarkoitti esimerkiksi turveyrittäjien uudelleenkouluttautumisen tukemista. Ja painotti, ettei hallitus tule tekemään turpeen energiapolttoa tukevia päätöksiä. Tulee olemaan mielenkiintoista seurata, onko Saarikolla puoluetovereineen lihaksia vihreiden ministereiden ylikävelyyn.

Koko tapaus on joka tapauksessa nykyistä hallitusta hyvin kuvaava. Ympäristö- ja maailmanparannusasiat on asetettu kaikessa toiminnassa etusijalle Keskustan vikinästä huolimatta. Laskun maksavat sitten aikanaan veronmaksajat. 

Jotain hallituksesta kertonee sekin, että ministeri Jussi Saramo (vas) totesi julkisen talouden tasapainottamisesta seuraavasti: "hallitus on sitoutunut siihen, että se tapahtuu tän vuosikymmenen loppuun mennessä". Kun toimittaja totesi, ettei nykyinen hallitus ole silloin enää vallassa, hän vastasi seuraavasti: "ei kyllä, mutta totta kai pitää aina vastuullisesti katsoa eteenpäin".

Aika mielenkiintoinen näkemys ministeriltä sitoutuneisuudesta ja vastuullisuudesta. Mutta tämäkään ei näyttäisi hillitsevän saarikkolaisten ministeriautohimoa. Tämä nähtäneen valitettavasti myös alkaneella viikolla, kun ministerit kokoontuvat päättämään valtion tulevasta rahankäytöstä - vaikka toivonkin hartaasti olevani tällä kertaa väärässä. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Voi että me naurettiin...
Ei-vasemmistolaisen Suomen johtava puolue
Punavihreä Suomi

Suomalaisten on vähennettävä kulutustaan noin 70 prosenttia

Suomen luontopaneelin puheenjohtaja, professori Janne Kotiaho, kirjoitti suomalaisten luonnonvarojen käytöstä. Kirjoitus esitti voimakkaan tuen hallituksen uudelle biotalousstrategialle, jossa "luontokadon pysäyttäminen ja oikeudenmukainen siirtymä hiilineutraaliin yhteiskuntaan on mahdollista toteuttaa. Asiakirjoissa päivityksen reunaehdoksi on määrätty, että strategia tulee voida toteuttaa luonnon kantokyvyn asettamissa rajoissa."

Kirjoitus sisälsi professoritason kirjoittajalle varsin nolon väittämän, jonka mukaan "vuosittain kulutamme oman osamme maapallon uusiutuvista luonnonvaroista huhtikuun alkupäiviin mennessä". Ja vielä nolomman vaatimuksen, jonka mukaan meidän pitäisi siitä syystä leikata kulutustamme peräti 70 prosenttia.

Noloksi edelle lainaamani teki se, että Kotiahon väitteen ja vaatimuksen perusteena oli laskuharjoitus, jossa maailman luonnonvarojen kestäväksi arvioitu käyttömahdollisuus on jaettu kussakin valtiossa asuvien ihmisten lukumäärällä, eikä se siksi ota huomioon kunkin valtion käytettävissä olevia luonnonvaroja tai väestön määrää.

Suomalaiset eivät kuitenkaan todellisuudessa käytä vuosittain käytettävissä olevia luonnonvarojaan huhtikuun alkuun mennessä vaan aikaisintaan joskus aivan vuoden lopulla. Tämä johtuu siitä, että maamme on harvaan asuttu eli meillä on paljon luonnonvaroja, mutta vähän niiden käyttäjiä.

Kotiahon käyttämän laskelman höperyys näyttäytyy kaikessa noloudessaan silloin kun tarkastelee, mitä tapahtuu jos ja kun maapallon väestö kasvaa joka vuosi. Ja huomaamalla, että sen seurauksena ns. ylimenopäivä aikaistuu myös vakaan väestön maissa - kuten Suomessa - vaikka niiden luonnonvarojen määrä tai käyttö eivät muuttuisi lainkaan.

Siten kollegan kirjoitus ei perustunut kestävästi tulkittuun tieteelliseen tietoon, vaan ympäristöjärjestöjen tarkoitushakuiseen ja epävalidiin laskelmaan. Eikä sellainen älyllinen epärehellisyys ole kunniaksi vakavasti otettavalle tiedemiehelle - millainen Kotiaho kuitenkin kiistatta on ainakin tieteellisten meriittiensä perusteella.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ylimenopäivä on pohjimmiltaan valeuutinen
Ei irakilaisilta konstit lopu, eikä professori Janne Kotiaholta ymmärrys. Eihän?
Luonnonvarojen ylimenopäivä antaa väärän signaalin

Kestävyyden alalajit ovat aina ristiriidassa

Ympäristöteema on viime vuosina ollut asemassa, jossa se ei ole ollut sitten 1980-luvun metsätuhojen. Toisin kuin silloin, nyt debatin keskellä ovat sekä biodiversiteetti- että ilmastonmuutoskysymykset.

Tämän debatin problematiikkaa kuvaa hyvin Energiateollisuus ry:n johtajan Jari Kostaman mielipidekirjoitus, jossa hän totesi vesivoiman päästöttömyyden ja ylivoimaisen edullisuuden tuulivoiman tarvitsemana säätövoimana. Ja ilmaisi näin näkemyksensä siitä, ettei edes pieniä vesivoimalaitoksia pitäisi sulkea vaelluskalojen kulkureittien helpottamiseksi kuten vapaa-ajan kala-aktiivi Jasper Pääkkösen ajatuksia valaissut toimittaja Heli Saavalainen kirjoitti kolumnissaan.

Kysymys vesivoimasta ja vaelluskaloista yhdistettynä vapaa-ajan kalastajien tarpeisiin tuo erinomaisesti esiin ympäristökysymyksiin liittyvän problematiikan. Tosiasia kuitenkin on, että taloudellinen, ekologinen ja sosiaalinen kestävyys ovat aina ristiriidassa keskenään. Lisäksi ainakin ekologisen kestävyyden kannalta on huomattava, että hiilinielu- ja monimuotoisuuskysymysten ratkaiseminen molempien kannalta optimaalisesti on mahdotonta, kuten Kostama osoitti omassa kirjoituksessaan.

Siksi tämä vesivoimakeskustelu on myös malliesimerkki siitä, että fanaattisuus yhden kestävyyden alalajin puolesta ei tuota mitään hyvää, vaan ratkaisut ovat aina kompromisseja eri kestävyyden lajien osalta. Ja sellaisena ne eivät ole täysin ratkaistavissa pelkän tiedon avulla, vaan vaativat poliittisluonteisen näkemyksen siitä asiantilasta, jossa kaikki kestävyyden lajit on ratkaistu edes kelvollisella tavalla.

Sama koskee kaikkea muutakin luonnonvarojen käyttöä. Siksi nyt käynnissä olevan vesivoimadebatin voisi toivoa auttamaan meitä suomalaisia ratkaisemaan paljon koskien käyttöä suuremmat luonnonvarakysymyksemme metsien käytöstä kaivosteollisuuteen ja nykyajan kansainvaelluksiin.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ympäristöjalanjäljestäni
Eurooppa on suuren kysymyksen edessä
Tutkijoiden biotalousjulkilausumasta

Kuka nousisi vastustamaan Kemin tulevaa sellutehdasta

Meneillään olevan maailmantalouden positiivisen vaiheen aikana olemme Suomessa saaneet tottua siihen, kuinka hyvien aikojen odotetaan päättyvän aivan pian. Kulunut viikko oli tässä suhteessa mielenkiintoinen, sillä silloin julkaistiin todella monen yrityksen tämän vuoden ensimmäisen kvartaalin tulokset.

Niistä uutisoi esimerkiksi Helsingin Sanomat seuraavasti: "Suomalaisyritykset kertoivat sarjassa hyviä uutisia: UPM:ltä loistotulos, Valmetin tilauskanta ennätyksessä". Yle oli vähän varovaisempi, mutta otsikoi kuitenkin positiivissävyisesti "Tulospäivä: Kemira yllätti, Nesteen voittokulku uusiutuvilla jatkui, sellun hyvä menekki piti metsäfirmat iskussa".

Hyviin talousuutisiin kuului myös Metsä Groupin ilmoitus aikomuksestaan rakentaa jättimäinen sellutehdas Kemiin. Mikäli se toteutuu, saavutetaan kutakuinkin suomalaisten metsien puuntuotannollisesti kestävän käytön raja.

Hallitusta parhaillaan kokoava Antti Rinne (sd) ja monet muut poliitikot ottivat tiedon sellutehdasinvestoinnista tyydytyksellä vastaan. Tuohan se vientisektorille lisävoimaa ja ihmisille hyväpalkkaisia työpaikkoja.

Ottaen huomioon viime aikojen ilmastonmuutoskeskustelun on tehtaan kritiikki ollut ainakin toistaiseksi varsin laimeaa. Voisin kuvitella, että kaikki suomalaispuolueet Perussuomalaisia lukuun ottamatta muotoilisivat tekstin, jossa muistutettaisiin sitoutumisesta kasvihuonekaasujen rajoittamisesta siten, että globaalin ilmaston lämpeneminen jäisi 1,5 asteeseen.

Itse näen asian siten, että Metsä Groupin tehdassuunnitelma on nyt sellainen iso realiteetti, jossa kestävyyden eri osa-alueet lyövät toisiaan vahvasti korville. Viennin arvo ja työpaikat lisäävät taloudellista ja myös sosiaalista kestävyyttä. Sen sijaan puiden tarkka hyötykäyttö on haaste ekologiselle - ja pohjoiseen sijoittuessaan ehkä myös aavistuksen saamelaisten kulttuuriselle - kestävyydelle.

Mistä siis löytyy se poliitikko, joka kertoo kemiläisille ja maan pohjoisosien metsänomistajille ja metsäammattilaisille vastustavansa heidän tulevaisuutensa kannalta merkittävää investointia koska se vaarantaa ilmastonmuutoksen vastaiset tavoitteet? Tavoitteet, joiden vaikutus ilmaston lämpenemiseen on parhaimmillaankin promilleluokkaa.

Nähtäväksi jää löytyykö pelin avaaja vihreistä kansanedustajista vai kenties vasemmistoliittolaisista. Tai tulisiko se yllättäen keskustalaisten tai kokoomuslaisten piiristä? Ellei sitten joltain rohkealta demarilta, ruotsalaiselta tai peräti kristilliseltä poliitikolta? Ja miten se vaikuttaa hänen puolueensa kannatukseen eurovaaleissa ja/tai mielipidetiedusteluissa.

Aiempia ajatuksia samasta aiheesta:
Metsien kasvusta ja ilmastohistoriasta
HS linjasi metsäpoliittisen uutisointinsa
Kumpi ompi pahempi: ilmastonmuutos vai sen ehkäisy?

Ylimenopäivä on pohjimmiltaan valeuutinen

WWF sai jälleen läpi väitteensä siitä, että Suomi olisi käyttänyt osuutensa maailman luonnonvaroista. Kuten olen aiemmin todennut, on tuo laskelma sikäli virheellinen, ettei se huomioi maamme pinta-alaa eli henkeä kohti kestävästi käytettävissä olevia luonnonvarojamme.

WWF väitti jopa niin, että tuo ns. ylimenopäivä tuli tänä vuonna vastaan peräti viikkoa ennen kuin edellisenä vuonna. Ottamatta tässä kantaa laskelman muuhun oikeellisuuteen, on tässä  syytä huomioida - sen lisäksi että elämme juuri nyt nopean talouskasvun aikaa - että maapallon väestö kasvoi vuodessa yli yhden prosentin (Wikipedian mukaan maapallon väestö kasvoi vuosittain noin 1,2 % vuosien 2000 ja 2010 välillä).

Se tarkoittaa, että suomalaisten ylimenopäivän viikon siirtymisestä muun maailman väestönkasvu yksinään kuittasi yli puolet, koska Suomen väkiluku säilyi käytännössä ennallaan. Siksi suomalaisten syyllistäminen ainakin tuosta puolikkaasta on tarpeetonta, koska me emme - ainakaan WWF:n hyväksymillä keinoilla - pysty muiden maiden väkiluvun kasvuun vaikuttamaan.

Lisäksi maamme mateli ennen nykyistä vireän talouden aikaa erittäin pitkään taloudellisessa laskukaudessa ja tulee palaamaan sinne jälleen muutaman vuoden kuluttua. Silloin luonnonvarojen kulutuksemme laskee, mutta WWF:n mittari tullee olemaan edelleen punaisella, koska maapallon koko väestö jatkanee kasvuaan entiseen tahtiin - tai mahdollisesti jopa kiihtyen.

Niinpä luonnonvarojen ylimenopäivä on tyypillinen valeuutinen, jossa on siteeksi totta, mutta kokonaisuus tarkoituksenmukaisesti vääristelty.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kuinka maapallo pelastuu?
Onko ongelma väestönkasvu vai rikastuminen?
Luonnonvarojen ylimenopäivä antaa väärän signaalin

HS:n Minttu Mikkonen tajosi malliesimerkin epärehellisyydestä

Jaksan olla hämmästynyt siitä epärehellisyydestä, joka liittyy ilmastonmuutokseen. Enkä tässä tarkoita pelkästään ajan myötä selittämättömällä tavalla vaihtelevia ilmastotilastoja, vaan myös ilmastonmuutoksen torjumisesta käytävää keskustelua.

Tänä aamuna saimme Helsingin Sanomien jutussa oikein malliesimerkin, jossa toimittaja Minttu Mikkonen oli haastatellut aiheeseen perehtyneitä suomalaistutkijoita.

Jutun keskivaiheilla toimittaja kertoi lehden aiempaan juttuun viitaten, että "tutkijat ovat yksimielisiä siitä, että hakkuiden ja puunkorjuun lisääminen pienentää Suomen metsien hiilinielua ja metsien hiilivarastoa. Moni suomalaispoliitikko sanoo silti, että hakkuita voi lisätä."

Sen jälkeen toimittaja lainasi Sitran hiilineutraalin kiertotalouden johtaja Mari Pantsaria, jonka hän antoi ymmärtää sanoneen tähän, että "jos pitää laittaa tiedemaailma ja poliittinen maailma hiilinieluista vastakkain, uskon dosenttina tiedettä."

Ongelma on vain siinä, ettei Mikkosen siteeraamassa aiemmassa HS:n jutussa suinkaan sanottu tutkijoiden olevan yksimielisiä siitä, että hakkuiden ja puunkorjuun lisääminen pienentäisi Suomen metsien hiilinielua ja metsien hiilivarastoa. Tai sanottiin, mutta virke jatkui "vähintään vuosikymmeniksi eteenpäin verrattuna tilanteeseen, jossa niitä ei lisätä".

Toisin sanoen suomalaistutkijat olivat yksimielisiä siitä, että hakkuiden ja puunkorjuun lisääminen ei pienennä Suomen metsien hiilinielua vaan ainoastaan vähentää sen kasvua. Tämän ei luulisi olevan liian vaikeaa ymmärtää edes Minttu Mikkoselle, joten kyseessä lienee tahallinen valehtelu syystä, jota en ymmärrä. Vielä paheksuttavammaksi asian tekee se, että lukijalle syntyi jutusta helposti käsitys, jonka mukaan kyseisen valheen olisi kertonut dosentti Pantsar.

Tässä yhteydessä on syytä muistuttaa arvoisaa lukijaani myös siitä, että aiemmin käsittelemäni äskettäin ilmestyneen tutkimuksen mukaan eurooppalaisten metsien eri hoitovaihtoehdoilla ei voida juurikaan vaikuttaa ilmastonmuutokseen, joten hiilinielun tuijottamisen sijasta niitä kannattaisi kasvattaa sellaisiksi, että ne sopeutuvat mahdollisimman hyvin tulevaan ilmastoon. Tästä ei Mikkosen jutussa mainittu sanaakaan, vaikka asian nosti esille myös kollegani Atte Korhola niin ikään HS:ssa ja asian on täytynyt siten olla myös kaikkien lehden samasta aihepiiristä kirjoittavien toimittajien tiedossa.

Jutussa muistutettiin jälleen kerran myös siitä, että "suomalainen tuottaa nykyisin vuosittain keskimäärin yli kymmenen tonnia päästöjä. Vuonna 2030 jokainen maapallon asukas saisi enää tuottaa keskimäärin enintään kolme tonnia."

Myös tämän asian esille ottaminen on älyllisesti epärehellistä, vaikka faktat olisivat oikein (mitä en sinänsä epäile enkä tarkistanut). Tämä johtuu siitä, että jos suhteutamme omat ja maapallon kaikkien ihmisten päästöt maapinta-alaan muuttuu tilanne aivan oleellisesti: HS:n antamilla luvuilla laskettuna päästömäärämme suhteutettuna Suomen maapinta-alaan on 163 tonnia/km² , kun koko maailman maapinta-alaan suhteutettu kestävä luku olisi 155 tonnia/km². Lisäksi on syytä muistaa, että meillä Suomessa huomattava osa päästöistä syntyy talvilämmityksestä, jonka ei pitäisi muualla olla lämpimämmän ilmaston takia yhtä suuri päästölähde. Siten meillä on hyvä syy vaatia hiukan muita suurempaa osuutta ihmiskunnan kestävästä kiintiöstä.

Lisäksi edellä tekemäni laskelma osoittaa, kuinka oleellinen tekijä ihmiskunnan väkiluvun ripeä kasvu on ilmastonmuutoksen hallinnan kannalta. Siitä ei tietenkään mainita sanaakaan HS:n jutussa, vaan sen sijaan keinoina maapallon ilmaston lämpenemisen estämiseksi mainitaan kierrätys, kasvissyönti ja hiilitullit sekä Saksan sähköverkkoon kytketty aurinkovoima, Tanskan tuulivoima, Meksikon rakennusten energiatehokkuus ja Brasilian metsäkadon estäminen (joista viimeisellä tosiaan on edellä mainitsemani julkaisun mukaan merkitystä maapallon lämpenemiseen toisin kuin eurooppalaisten metsien hoitamisella).

Mikkosen epärehellisyys ei ole mitenkään ainutlaatuista, vaan - kuten aluksi totesin - se on silmiinpistävää lähes kaikessa ilmastonmuutoskeskustelussa. En kuitenkaan oikein ymmärrä sen syitä, enkä edes sitä mihin sillä pyritään.

Itse nimittäin kuvittelen ilmastonmuutoksen aiheuttaman uhan niin vakavaksi, että siihen kannattaisi suhtautua rehellisesti ja etsiä keinoja sen estämiseksi sieltä, mistä niitä on löydettävissä. Keskustelun jatkuva sivuraiteille ohjaaminen sen sijaan on omiaan vaikeuttamaan kestävien ratkaisujen löytämistä. Ei kai se nyt sentään voi olla median, poliitikkojen tai tutkijoiden tavoitteena?

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Hiilinieluun keskittyminen olisi vanhentunutta metsäpolitiikkaa
Australian ilmastohistoria meni uusiksi
Tutkijoiden biotalousjulkilausumasta

Mitä muut ajattelevat meistä ja muista?

Mitä muut ajattelevat meistä? Se on kysymys, jonka sanotaan kuvaavan suomalaisia; erityisesti suomalaista itsetunnon puutetta.

Tämän aamun Helsingin Sanomissa saimme kysymyksen yhden vastauksen. Sen antoi Oulussa toimiva amerikkalainen ilmastonmuutostutkija Jeff Welker, joka totesi ihastuneensa suomalaisuuteen.

"Huolenpitoon toisista, terveydenhuoltoon, laadukkaaseen ruokavalioon ja uskoon, että verotus kannattaa kaikkien hyödyksi. Uusiutuvan energian käyttöön, kestävään metsätalouteen ja poronhoitoon sitoutumiseen."

Hän totesi myös lähiruuan olevan arvostettua: "on luonnonmarjat, laaturuokien huippua. Kalatuotanto ei ole ehkä samalla tasolla kuin Alaskassa, mutta hyvä ravinnonlähde läheltä sekin on. Samoin kuin poro."

Mukavahan tuollaista oli lueskella. Vastapainoksi saimme samassa lehdessä luonnehdintoja toisenlaisesta yhteiskunnasta, jossa järki-ihmisten lajina pidetyn shakin maailmanjärjestö päätti järjestää omat maailmanmestaruuskilpailunsa. Seuraavassa vertailukohtaa kotimaahamme.

"Parin päivän päästä menetän kaksi maailmanmestaruutta... Vain siksi, että päätin olla menemättä Saudi-Arabiaan. Etten pelaa jonkun toisen sääntöjen mukaan, etten käytä abayaa [koko kehon peittävää huivia], etten suostu siihen, että ulkona minulla on saattaja, ja etten kaikkiaan suostu tuntemaan itseäni toisarvoiseksi olennoksi."

Jopa lajin ammattipelaajien liitto otti kantaa turnauksen järjestämiseen islamin kehdossa. Sen mukaan "tällaista tapahtumaa ei pidä järjestää maassa, joka ei takaa pääsyä kaikkien liittojen jäsenille ja jonka lainsäädäntö on sukupuolisesti ja uskonnollisesti syrjivää."

Seuraavaksi aioin jollain tavalla kommentoida näitä kahta uutista. Lopulta tulin kuitenkin siihen tulokseen, ettei siihen ole tarvetta. Suomalaisen ja saudiarabialaisen kulttuurin erot välittyvät edelle kokoamastani kahden jutun yhdistelmästä muutenkin.

Niinpä päätin koota itsestäänselvien kommenttien sijaan muutaman faktatiedon Suomen ja Saudi-Arabian kyvystä tuottaa hyvinvointia asukkailleen. Valitsin kolme mittaria: taloudellisesta toimeentulosta kertovan bruttokansantuotteen, inhimillisen kehityksen indeksin sekä tulonjaon tasaisuutta kuvaavan Gini-indeksin.

Maailman suurimpien öljyvarojen päällä asuvat saudit ovat onnistuneet rakentamaan itselleen BKT:n, jonka koko on 31 300 dollaria. Kaukana pohjoisessa sijaitsevan Suomen BKT on puolestaan 43 482 dollaria.

Vastaavasti Saudi-Arabian inhimillisen kehityksen indeksi on ainakin itselleni yllättävän korkea 0,837, kun taas Suomessa on saavutettu lukema 0,883. Tässäkin tapauksessa korkeampaa indeksilukua pidetään maan asukkaille parempana kuin alhaista.

Tulonjaon tasaisuutta mittaavat Gini-indeksit ovat näissä maissa puolestaan 21,5 ja 45,9, Suomi ensin mainittuna. Tässä tapauksessa suurempi luku tarkoittaa yhteiskunnan voimakkaampaa jakautumista köyhiin ja rikkaisiin.

Ihan lopuksi en malta olla nostamatta esille vielä kolmatta kulttuuriuutista. Se koskee itäistä naapuriamme, jonka asukkaista peräti 58% kaipaa takaisin Neuvostoliittoa.

Perusteluina venäläisten toiveelle mainitaan yhteisen talousjärjestelmän tuhoutuminen, suurvalta-aseman menettäminen, keskinäisen epäluulon ja katkeruuden lisääntyminen, siteiden tuhoutuminen sukulaisiin ja ystäviin, yhteiskunnan muuttuminen vieraammaksi sekä lomalle lähtemisen vaikeutuminen.

Luonnonvaroiltaan maailman rikkaimmalla maalla, Venäjällä, BKT on 17 000 dollaria, inhimillisen kehityksen indeksi 0,798 ja Gini-indeksi 41,2. Ei siis ihme, ettei naapurimaassa olla tyytyväisiä kun olot näyttävät olevan Saudi-Arabiaakin surkeammat. Mutta olisikohan ongelma Venäjälläkin pohjimmiltaan kulttuurinen?

Epäilen tätä siksi, että myös Neuvostoliiton sortumiselle oli omat syynsä. Wikipedian mukaan niistä "keskeisempiä olivat ideologinen ja taloudellinen romahdus, ympäristöongelmat, kansallisuusriidat sekä moraaliset syyt... laajentuminen ja sotilaallinen tukitoiminta alkoi käydä valtion taloudelle liian ylivoimaiseksi... Reaganin aloittama kilpavarustelu, jota Neuvostoliiton talous ei enää kestänyt ja joka vääristi sen kansantaloutta entistä militaristisemmaksi."

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kumpi ompi parempi - Suomi vaiko Saudi-Arabia?
Miksi tieteellis-taloudellinen vallankummous tapahtui Pohjois-Euroopassa?
Putin itkee.... ja Medvedev myös

Kuinka maapallo pelastuu?

Helsingin Sanomat kertoi peräti 15 000 tieteentekijän allekirjoittaneen julkilausuman, jonka mukaan "vaarannamme tulevaisuutemme, kun emme vähennä rankkaa mutta maantieteellisesti ja väestöllisesti epäsäännöllistä materiaalien kulutustamme ja kun emme sisäistä, että pitkään jatkunut nopea väestönkasvu on syy moniin ekologisiin ja jopa yhteiskunnallisiin uhkiin".

Itse en ollut ennen aamun uutista edes kuullut tästä julkilausumasta, mutta ilmoitan tässä allekirjoittavani edelle kopioimani tekstin. Ainakin jos sillä tarkoitetaan, että ihmiskunnan nopea väestönkasvu ja siitä seuraava luonnonvarojen raju kulutus ovat ihmiskunnan ja kaiken maapallon elämän suurin uhka.

Valitettavasti tieteentekijöiden julkilausuma on aamun uutisen perusteella monilta osin varsin naiivi ellei suorastaan älyllisesti epärehellinen. Siellä nimittäin ehdotetaan väestönkasvun ratkaisukeinoiksi mm. kasvissyönnin ja uusiutuvan energian käytön lisäämistä, taloudellisen epätasa-arvon pienentämistä, luonnonsuojelualueiden lisäämistä sekä villieläinten salakuljetuksen ja salametsästyksen lopettamista.

Minä en ymmärrä millä tavalla kasvissyönnin lisääminen vähentäisi väestönkasvua. Enkä totta puhuen ymmärrä myöskään miten luonnonsuojelualueiden lisääminen tekisi sen - saati villieläinten salakuljetuksen tai salametsästyksen lopettaminen, vaikka eläimistä ja ympäristöstä huolehtiminen muuten ovatkin hyviä ja kannatettavia asioita. 

Taloudellisen tasa-arvonkin vähentämisenkin osalta olen skeptinen, vaikka jo kansakoulussa minulle väitettiin, että kun kehitysmaiden elinolosuhteet paranevat ja lapsikuolleisuus vähenee, ei perheiden tarvitse enää tehdä valtavia lapsilaumoja turvatakseen oman vanhuutensa. Pikemminkin näkisin, että syy-seuraussuhde on päinvastainen, eli väestönkasvun pysäyttäminen mahdollistaisi köyhien maiden talouskehityksen ja sitä kautta vähentäisi rikkaiden ja köyhien maiden välistä epätasa-arvoa.

Niin tai näin. Tärkeintä tässä julkilausumassa on se, että huomio kiinnitetään itse pääasiaan, eli väestönkasvuun. Sen saavuttamiseksi mainitaan aamun lehden jutussa edellä luettelemieni lisäksi yhtenä - ja mahdollisesti jossain määrin hyödyllisenä - keinona myös ehkäisyn saatavuuden parantaminen. 

Itse kiinnittäisin kuitenkin arvoisan lukijani huomion ennen kaikkea tyttöjen ja miksei poikienkin koulutukseen ja sitä kautta kehitystä ja väestönkasvun hidastamista ehkäisevien uskomusten voiman heikentämiseen niissä maissa, joissa väestö vielä kasvaa hallitsemattomasti. Suomi tai muu Eurooppa eivät kuulu näihin maihin, ellei mukaan lasketa muualta maailmasta tänne tunkevaa väestön ylijäämää, joka on aiheuttanut esimerkiksi koko Euroopan liberaaleinta maahanmuuttopolitiikkaa harrastaneen Ruotsin nopean väestönkasvun viimeisten vuosikymmenien aikana. 

Siksi suosittelen yhdeksi keinoksi maapallon pelastamiseksi myös Euroopan nykyinen liberaalin maahanmuuttopolitiikan lopettamista, jotta ongelman ratkaiseminen ei siirry kansainvaellusten takia tuonnemmaksi - tai jää kokonaan hoitamatta. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Monikulttuurisuus kantaa jälleen synkkää satoa

Miksi afgaanien lisääntymisterveyttä tuetaan verovaroista?

Maailman nälän, hädän ja kurjuuden perimmäinen syy selvisi

Monikulttuurisuus kantaa jälleen synkkää satoa

Yleisradio kertoi siitä, kuinka Kongon demokraattisessa tasavallassa on katastrofaalinen humanitaarinen kriisi. YK:n elintarvikeviraston päällikön David Beasleyn mukaan yli kolme miljoonaa ihmistä on nyt vaarassa menehtyä nälkään. Länsimaista apua tarvitaan siis kipeästi.

Minun nuoruudessani Kongoa hallitsi pahamaineinen diktaattori, Mobutu Sese Seko, joka harjoitti valtakaudellaan kleptokraattista diktatuuria, joka tunnettiin maailmalla korruptoituneisuudestaan ja nepotismistaan. Olisi voinut kuvitella, että hänen jälkeensä luonnonvaroiltaan rikkaan maan elinolot olisivat alkaneet kohota.

Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan maassa on kerta toisensa jälkeen syntynyt aseellisia konflikteja. Kongoa käytetäänkin usein esimerkkinä liiallisten luonnonvarojen mukanaan tuomasta kirouksesta.

Toisaalta on myöskin niin, että Kongon alueella elää noin 200 eri etnistä ryhmää, joista mongot, lubat, kongot ja zandet muodostavat yhdessä 45 %. Ja mehän tiedämme sen, että monikulttuuriset yhteiskunnat ovat herkästi konflikteihin ajautuvia.

Siksi esitän tässä hypoteesin, jonka mukaan Kongon kirous ei ole 57 vuotta sitten päättynyt länsimainen imperialismi eikä luonnonvarojen tuoma kirous. Sen sijaan maan jatkuviin kriiseihin ajava perusongelma on yhteiskunnan monikulttuurisuus, jonka haittavaikutuksia tukee väestön alhainen koulutusaste ja  holtiton (2,5 prosentin) väestönkasvu sekä mahdollisesti myös heikot älynlahjat.

Mikäli hypoteesini on oikea, on Kongon tämänkertainenkin kriisi nähtävä ennen kaikkea osana monikulttuurisuuden synkkää satoa, joka ylläpitää paitsi sekasortoa, niin myös koulutusolojen ankeutta sekä sitä kautta heikkoa älykkyysosamäärää ja nopeaa väestönkasvua.

Kongon noidankehä on siis valmis, eikä sen katkaisemisesta ole juuri edes puhetta sen enempää Afrikassa kuin muuallakaan  (säännön vahvistava poikkeus 23-vuoden takaa). Vain taudin oireita paikkaillaan katastrofiavulla - ja samalla tilataan seuraava katastrofi oven taakse.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Monikulttuuri ja väestöräjähdys tuottivat maailman kurjimman elinpaikan
Etnis-kulttuurinen segregoituminen etenee Suomessakin
Etelä-Sudanin kehityksestä Google-haun valossa

Onko ongelma väestönkasvu vai rikastuminen?

Helsingin Sanomat aloitti tänään juttusarjan, jossa käsitellään yleisinä totuuksina pidettyjä asioita. Ensimmäisenä käsittelyyn pääsi väite ihmiskunnan väestönkasvun turmiollisuudesta.

Jutussa todetaan, että ennusteiden mukaan maapallon väestömäärän kasvu on taittumassa, mutta siinä ei lopulta oteta kantaa siihen, onko se suuri ongelma vai ei. Sen sijaan nostetaan esille vanha yleisenä totuutena pidetty hokema, jonka mukaan väestönkasvua suurempi ongelma on ihmisten rikastuminen. Jutun mukaan maapallo ei kestä edes puolta nykyisestä väestöstä jos se elää kuten suomalainen tai amerikkalainen keskiluokka.

Juttua lukiessani havaitsin, että jos väite pitää paikkansa, on maahanmuuton kehitysmaista vauraisiin maihin katsottava olevan maapallon kestokyvyn kannalta erityisen vaarallista lisätessään länsimaisen kestämättömän elämäntavan piiriin uusia ihmisiä. Olisiko maahanmuutto- ja turvapaikkapolitiikka siis rakennettava kokonaisuudessaan tästä lähtökohdasta?

Samalla jouduin toteamaan, että jos jutun väite rikastumisen turmiollisuudesta pitää paikkansa, on meidän syytä lopettaa kehitysyhteistyö mitä pikaisimmin. Auttamalla kehitysmaita nousemaan köyhyydestä tulemme pian tilanteeseen, jossa puolet maapallon väestöstä on liikaa. Onko siis katsottava, että kehitysavun tehottomuus on ollut ihmiskunnalle siunaukseksi, koska se ei ole tuottanut vaurautta minnekään?

* * *

Tosiasia on, että maapallon resurssien riittävyys ei määräydy pelkästään ihmiskunnan määrän eikä sen vaurauden perusteella. Sen sijaan se määräytyy väestön määrän ja kunkin ihmisen käyttämien luonnonvarojen määrän tulon perusteella.

Jos kehitysmaiden ihmisten vaurastuminen voidaan toteuttaa siten, että heidän luonnonvarojensa kulutus ei samalla kasva enempää kuin kehittyneiden maiden ihmisten luonnonvarojen kulutus vähenee, emme joudu luonnonvarojen riittävyyden suhteen nykyistä suurempiin ongelmiin. Tähän tilanteeseen pääsemiseksi on ainakin kolme mahdollisuutta.

Ensimmäinen olisi teknologinen kehitys, joka mahdollistaisi vaurastumisen siten, että samalla luonnonvarojen käyttö supistuisi. Tämä edellyttäisi tutkimukseen ja koulutukseen panostamista ja niiden hyödyntämistä sekä hyvin toimivaa maailmantaloutta, jonka puitteissa teknologinen kehitys on mahdollista.

Ongelmaksi tässä asiassa muodostuisi kuitenkin se, millä tavalla kehityksen hedelmät saataisiin kehitysmaissa hyödynnettäväksi. Imperialismin perintö ei salli kehitysmaiden suoraa ohjaamista, joten näiden maiden poliittisen johdon sekä myös oppositiovoimien tulisi itse toimia kansalaistensa parhaaksi. Valitettavasti kehitysmaiden historiallinen kehitys ei lupaa kovin paljon - pikemminkin päinvastoin.

Toinen mahdollisuus olisi ihmisten elämäntapojen muuttaminen ympäristöä säästäväksi - eli oikeastaan vaurastumisen monista tavoitteista (lihansyönti, autoilu, matkustaminen jne...) luopuminen. Vaikka tähän tavoitteeseen on pyritty monin henkilökohtaisin ratkaisuin (esimerkiksi kasvissyönti ja julkisen liikenteen käyttö) ja kansainvälisin sopimuksin (esimerkiksi ilmastokokoukset ja kalastusrajoitukset), on vaikea ajatella, että ihmiset olisivat valmiita alentamaan omaa elämänlaatuaan riittävästi mahdollistaakseen kehitysmaalaisten vaurastumisen yhdistettynä holtittomaan lisääntymiseen.

Samoin on huomattava, että elämäntavan liian nopea muuttaminen ympäristöä säästäväksi ehkäisisi todennäköisesti maailman talouden kehitystä. Ja sitä kautta luonnonvaroja säästävien teknologisten innovaatioiden kehittymistä. Lisäksi ongelmia saattaisi syntyä samoihin tavoitteisiin sitoutumattomien maiden saadessa kilpailuetua luonnonvaroja säästäviin maihin nähden.

Entäpä se kolmas keino toteuttaa kehitysmaalaisten vaurastuminen. Se on maapallon väestön supistuminen samalla tahdilla vaurastumisen kanssa. Monissa länsimaissa Suomi mukaan lukien kantaväestö jo supistuukin antaen tilaa kehitysmaiden vaurastumiselle. Valitettavasti näidenkin maiden koko väestö kasvaa maahanmuuttajaväestön lisääntyessä, joten luonnonvarojen käytössä ei synny nettosäästöä, joka voitaisiin käyttää kehitysmaiden hyväksi.

Tilanne on siis sellainen, että länsimaiden väestön vähentyessä pieni osa kehitysmaalaisista (kotimaansa jättäneet) kyllä vaurastuu, mutta suuren enemmistön asema ei parane. Sen sijaan kehitysmaissa luonnonvarojen riittämättömyys yhdistettynä uskonnollis-etnisiin epäluuloihin ja/tai yksittäisten mahtimiesten valtapyrkimyksiin aiheuttaa sekasortoa, joka estää tehokkaasti niiden nousun köyhyydestä vaurauteen. Sekasorto ei kuitenkaan näytä ehkäisevän väestönkasvua.

Yhteenvetona voitaneen todeta, että Helsingin Sanomien analyysi jäi puolinaiseksi. Itse asian kannalta näyttää siltä, että kehitysmaiden väestönkasvu ehkäisee tehokkaasti maapallon kestokyvyn kannalta suotuisten koko ihmiskunnan vaurastumisratkaisujen hyödyntämisen. Siten myös ongelman ratkaisemisen on tapahduttava kehitysmaissa, eikä sitä voi tapahtua ilman kehitysmaiden väestönkasvun pysäyttämistä.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Afrikan tulevaisuus kehitysavun valossa
Luonnonvarojen ylimenopäivä antaa väärän signaalin
Kehitysapunainen valaisi verovarojemme käyttöä Afrikassa
Nykyajan kansainvaelluksesta