Löytyykö vihreä tulevaisuus? Löytyy peräaukosta?

Sanotaan, että nuorissa on tulevaisuus. Tämä taitaa koskea myös Vihreitä, joiden nuorisojärjestö on kunnostautunut kierrättämällä vanhan meemin hallituksen politiikan arvosteluun.

Meemissä on kuvasarja, jossa näytetään, miten Petteri Orpon (kok) hallituksen suunnittelemat leikkaukset tulisi tunkea nimeltä mainitsemattoman ministerin peräaukkoon. Kuvasarjassa annetut ohjeet kuuluvat seuraavasti: "rutista leikkaukset pieneksi mytyksi. Kostuta leikkauksia hieman lämpimällä vedellä. Aseta ministeri kyljelleen. Tunge leikkaukset niin syvälle ministerin peräaukkoon, että et enää näe leikkauksia."

Vihreät hakevat meemillään opiskelijoiden kannatusta korkeakoulujen edustajistovaaleihin. Avoimeksi tosin jää, millä tavalla julkisen sektorin varainpuutteen tunkeminen peräaukkoon auttaa opiskelijoiden arkea tai oppilaitosten selviytymistä niukassa tulevaisuudessa. 

Siten johtopäätökseksi kampanjasta jää lähinnä se, että meemin tarkoituksena on kuvata vihreiden nuorten ajattelun tasoa. Mikä opiskelijoiden on luonnollisesti hyvä huomioida korkeakoulujen edustajistoa valitessaan ja sitä kautta omaa tulevaisuuttaan rakentaessaan.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Elisa Aaltolan ajattelu on pikkulapsen tasolla
Fatim Diarra tulisi valita Vihreiden puheenjohtajaksi puolueen uskottavuuden säilyttämiseksi
Pilkahdus vihreän Helsingin todellisuudesta
 

Huippukauppakorkeakoulut syrjivät naisia

Yhdysvaltain tiedeakatemian lehdessä oli tutkimusraportti, jossa kerrottiin naisten olevan amerikkalaisissa huippuyliopistoissa vakavammin aliedustettuina kuin eurooppalaisissa. Sen mukaan USA:n yliopistoissa ja kauppakorkeakouluissa 20 prosenttia ylimmän tason ja 32 prosenttia alemman tason tutkijoista oli naisia. Euroopassa vastaavat luvut olivat 27 ja 38 prosenttia. 

Artikkelin tekijöiden johtopäätöksenä tutkimuksestaan oli, etteivät amerikkalaisyliopistojen tasa-arvopyrkimykset johda haluttuun tulokseen. Syiksi tähän arveltiin mm. sitä, että naiset saavat miehiä vähemmän kunniaa tiimitöistä, heille suodaan meriittiin perustuvia apurahoja vähemmän kuin miehille, he saavat heikompia arvioita kuin samantasoisesti suoriutuneet miehet ja esimiehet kannustavat naisia miehiä vähemmän hakemaan ylennyksiä. Kaikille näille syille on myös olemassa tutkimusnäyttöä.

Tutkimuksessa pisti silmiini kuitenkin yksi jännittävä seikka, jota tutkijat eivät pohtineet lainkaan. Se oli amerikkalaisten ja eurooppalaisten kauppakorkeakoulujen ja yliopistojen tasa-arvon ilmiselvä korrelaatio niiden tasoon. 

Jutussa esitettiin nimittäin taulukko, jonka mukaan maailman viidenkymmenen parhaan kauppakorkeakoulun joukossa oli vain 16 eurooppalaista instituuttia kun amerikkalaisia oli peräti 30. Sadan parhaan joukossa vastaavat luvut olivat 46 ja 43 sekä kahdensadan joukossa 104 ja 70. 

Toisin sanoen eurooppalaisia innokkaammin naisia syrjivät amerikkalaiset kauppakorkeakoulut olivat selvästi yliedustettuina parhaista parhaimpien joukossa. Onko siis sukupuolten välillä sittenkin ero siinä, kuinka laadukasta tutkimusta ja opetusta ne pystyvät tuottamaan?  

Tähän kysymykseen en osaa antaa vastausta, sillä korrelaatio ei välttämättä tarkoita syy-seuraussuhteita - eikä sukupuolten välinen ero ole tietenkään ainoa mahdollinen selitys tälle asialle. Luulisi kuitenkin, että näin selvästi näkyvän ja yhteiskunnallisesti merkittävän asian pikainen selvittäminen nähtäisiin erittäin tärkeäksi sekä koulutuspolitiikka- että tasa-arvotutkijoiden parissa. 

Jostain syystä kuitenkin epäilen, ettei juuri tämä kysymys tule selvitetyksi. Se kun kuuluu sellaisten kiellettyjen aiheiden joukkoon, joihin kajoaminen tartuttaa sitä selvittämään lähtevään tutkijaan automaattisesti epäilyttävän leiman. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Scientific community discriminates its youngsters
Mitä USA:n väestöryhmien koulutuserot kertovat intersektionaalisesta feminismistä
Markkinatalous Harvardin professorin silmin

Johanna Vehkoon ja Junes Lokan tapaus sai ratkaisunsa - entä sitten?

Toimittaja Johanna Vehkoon ja oululaisen paikallispoliitikko Junes Lokan välisen sananvaihdon johdosta käyty oikeusistuimia kuormittava teatterinäytelmä sai päätöksensä korkeimmassa oikeudessa. Sen seurauksena Vehkoo saa jatkossa kutsua Lokkaa tunnetuksi rasistiksi, natsiksi ja natsipelleksi.

Korkeimman oikeuden mukaan "provosoivia tai vihamielisiä kannanottoja julkisuudessa esittänyt taikka ääriajattelusta tunnettu poliitikko tai julkisuuden henkilö altistaa itsensä kovallekin kritiikille ja hänen sietokynnyksensä tulee tämän vuoksi olla tavanomaista korkeampi". Nähtäväksi jää, missä tilanteessa näitä sanoja lähdetään koeponnistamaan oikeusteitse. 

Siis testaamaan sitä, millaiset kannanotot johtavat siihen, että poliitikkoa tai julkisuuden henkilöä saa altistaa oikeuden mainitsemalle kovallekin kritiikille. Tai keitä kaikkia voidaan jatkossa kutsua päätöksen mukaisiksi poliitikoiksi tai julkisuuden henkilöiksi. 

Toivoni on, ettei tätä pelleilyä enää jatkettaisi, eikä kukaan lähtisi kuormittamaan oikeuslaitoksia koeponnistusretkillä, vaan antaisi niille aikaa ratkoa todellisia rikostapauksia. Ja ymmärtäisi sen - kuten lapsille aikanaan opetettiin - ettei haukku haavaa tee. 

* * *

Noin muuten olen sitä mieltä, että koska oikeustieteen tutkinto on yksi halvimmista yliopistojen koulutuksista, tulisi sen opiskelijamäärät kaksinkertaistaa siten, ettei juristeista olisi jatkossa pulaa. Näin heidän ylitarjontansa johtaisi oikeuden tuomareiden ja asianajajien nykyisin huimien palkkojen laskuun siten, että myös tavallisella palkansaajalla olisi varaa oikeudenkäynteihin. Ja oikeusistuimilla olisi varaa rekrytoida enemmän tuomareita ratkomaan ihmisten kiistoja. 

Nykyisinhän oikeuden ratkaisuja voivat hakea käytännössä vain kaikkein rikkaimmat - joilla on riittävästi raahaa - sekä köyhimmät - joiden kulut kuittaa veronmaksaja. Tämä ei ole kunniaksi suomalaiselle oikeusvaltiolle.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Eikö kiihottamis­pykälän tarkoituksena ole suojata ilmaston­muutoksen kieltäjiä eikä natseja?
Lainsäädäntömme on vajonnut lasten ymmärryskyvyn tasolle
Johanna Vehkoo ja orwellilainen tasa-arvo

Teatterikoululaisten vahva usko totalitarismiin

Saska Saarikoski kertoi Helsingin Sanomissa, että teatterikoululaiset eivät enää suostu lukemaan klassikkoteoksia kuten William Shakespearen Hamletia tai Romeota ja Juliaa. Syynä kieltäytymiseen on se, että ne heidän mukaansa edustavat "raiskauskulttuuria", jonka lukemiseen pakottaminen on "opetuksen rakenteellista väkivaltaa opiskelijaa kohtaan".

Saarikosken tietojen mukaan teatterikorkeakoulussa on opiskelijoiden mielestä vain kaksi hyväksyttyä teemaa eli ilmastonmuutos ja vähemmistöjen oikeudet. Kesäkuussa taidealan oppilaitoksiin oli vieläpä lähetetty yli tuhannen entisen ja nykyisen taidealan opiskelijan adressi, jossa vaadittiin korkeakouluja ottamaan antirasistiset strategiat osaksi opetussuunnitelmaa.

Ilmaisen tässä omana mielipiteenäni, että koska teatterikoulutus on julkisin varoin kustannettua, tulee sen sisältää monipuolista opetusta, jonka sisällön määrittelee ensisijaisesti taideyliopiston toimiva johto yhdessä opetusministeriön kanssa. Ja että talon opettajakunnan on muiden oppilaitosten tapaan pidettävä huoli siitä, että tutkinnon saaneet ovat oppineet kohtuullisella tasolla opintovaatimusten mukaiset asiat. Siis myös sen, mikä liittyy siihen klassiseen kirjallisuuteen, jonka avaamalle uralle nykyinen näyttämötaide on rakentunut.

Se mikä minua tässä ihmetyttää on ainakin vuosisadan ajan jatkunut taidealan merkillinen usko yksisilmäiseen totalitarismiin ja ehdoton sitoutuminen kulloinkin ajassa olevan aatteeseen. Sillä eihän teatterikoululaisten kannanotoissa ole mistään muusta kysymys. 

Tätä trendiä eivät ole onnistuneet sammuttamaan edes historiallisesti merkittävät Hitlerin Saksa tai leniniläis-stalinistinen Neuvostoliitto - eivätkä edes nykyiset Iranin mullahit tai Pohjois-Korean Kimit. Ehkäpä teatterikoulutukseen tulisikin lisätä ripaus totalitarististen aatteiden brutaaliin todellisuuteen liittyvää opetusta, jossa paino olisi ymmärryksen lisääminen siitä jatkumosta, joka yhdistää niitä kaikkia sellaisiin liikkeisiin, joiden ummehtuneeseen kuplaan teatterikoululaiset jälleen kerran haluavat pakkautua.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ville Virtanen - vähän yksinkertainen sananvapauden vihollinen
Myös John Waynesta BLM-uhri
Elina Izarra Ollikainen kyseenalaisti maahanmuuttajien karkotukset

Se on laatu eikä määrä - mutta miten lasku maksetaan?

Helsingin Sanomat otti kantaa korkeakoulutuspaikkojen lisäämisen puolesta. Perusteluna oli se, että monet nuoret joutuvat taistelemaan useiden vuosien ajan pääsystä opintoihinsa.

Huoli on sinänsä oikea. Ei ole veronmaksajan etu, että korkeakoulutettujen ihmisten työura jää pitkän pyrkimisvaiheen takia vieläkin lyhyemmäksi kuin se jäisi, jos kaikki opiskelijat voisivat ryhtyä heti opintoihinsa.

Toisaalta olen itsekin opettanut aivan liian montaa opiskelijaa, joiden kapasiteetti saattaa juuri ja juuri riittää opintojen suorittamiseen, mutta ei missään tapauksessa siihen, että he voisivat tehdä sellaisia töitä, jotka on tarkoitettu korkeakoulutetuille. Siten opiskelijavalinnat ovat aivan keskeisen tärkeä tekijä maamme koulutuspolitiikalle, eikä hallitsematon opiskelijamäärän lisääminen johda muuhun kuin ensimmäisen luokan lippuun ojasta allikkoon.

Lisäksi on tärkeää ymmärtää, että etenkin korkeakoulutuksessa laatu on paljon tärkeämpää kuin määrä. Korkeakoulutetuthan muodostavat käytännössä sen ihmisjoukon, joka johtaa useimpia maamme suuria yrityksiä ja julkista hallintoa - unohtamatta tiedettä ja teknologiaa eteenpäin vievää vapaata tutkimusta ja yritysten tuotekehitystä.

Siksi olisi järkevää, että korkeakoulut itse hinnoittelisivat uudet opiskelupaikat siten, ettei koulutuksen laatu kärsisi lisäopiskelijoiden määrän kasvaessa, vaan opetuksen järjestämiseksi olisi mahdollisuus tehdä myös tarpeelliset lisärekrytoinnit.

Samoin olisi syytä huolehtia siitä, että koulutuspaikkojen lisääminen aloittain tehtäisiin harkitusti siten, että paikkoja lisättäisiin juuri niillä aloilla, jotka vievät yhteiskuntaa eteenpäin tai tuottavat säästöjä veronmaksajille. Jälkimmäisellä tarkoitan aloja, joissa koulutusta on rajoitettu mafiamaisesti korkean ansiotason säilyttämiseksi, mutta joiden palkkakustannuksiin veronmaksajat joutuvat osallistumaan suurelta osin - siis lähinnä lääke- ja oikeustiedettä.

* * *

Edelle kirjoittamani vei ajatukseni myös sisäministeri Maria Ohisalon (vihr) tuoreeseen kannanottoon, jonka mukaan "Valtion on syytä lisätä aloituspaikkoja korkeakouluissa suppeasti ensin tulevana syksynä ja vuonna 2021 voimakkaammin... Lapsille ja nuorille on tehtävä kriisipaketti. Nyt on loistava paikka panostaa perhetyöhön, erityisopetukseen ja lastensuojeluun... Nyt on tilaisuus käynnistää kaikki sellaiset raidehankkeet, joiden rakentamisvaihe voitaisiin tänä vuonna käynnistää tai jotka voidaan laittaa muuten nopeasti liikkeelle."

Lisäksi hän linjasi, että "nyt ei ole leikkauslistojen aika". Ellei kyseessä olisi vihreä poliitikko, epäilisin median syyttävän Ohisaloa halpahintaisesta populismista ja jakopolitiikasta. Tätä ei kuitenkaan liene odotettavissa.

Sen sijaan odotettavissa on julkisen sektorin kassakriisi, rajuja veronkorotuksia sekä erilaisia ympäristömaksuja seuraavien muutaman vuoden kuluessa, mikäli Ohisalo saa tahtonsa läpi. Mikä pahinta, huomattava osa näin kerättävästä potista siirretään maailmanparannuksen nimissä kolmansiin maihin - ja mahdollisesti myös EU:n sisällä eteläisen Euroopan ihmisten hyvinvoinnin lisäämiseen.

Jos itse olisin tässä vaiheessa hallituksen kanssa kilpailevan puolueen poliitikko, odottaisin kauhunsekaisin ja ristiriitaisin tuntein seuraavia eduskuntavaaleja. Niiden tuloksen mukaan perustettava hallitushan joutuu rakentamaa uudelleen koko maan julkisen talouden, joka ei voi olla näkymättä läpi koko yhteiskunnan.

Siinä yhteydessä on syytä toivoa, ettei maamme yrityselämä ole kadonnut raskaan verotaakan alla - tai mikäli nykyhallitus pääsee eduskuntavaaleihin pelkästään velkaantumalla - tule kaatumaan talouden oikaisutoimien seurauksena. Joka tapauksessa on selvää, ettei vuonna 2023 maan johtoon pääsevän hallituksen poliittinen kannatus ainakaan kasva silloisen tilanteen vaatimien ratkaisujen takia.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Uusi vero vaatii kompensaation
Julkisen kulutuksen ja verotuksen dilemma
Yliopiston valintakriteereistä

Suomalaislasten vähenemisen taustalla on maamme koulutusjärjestelmä

Suomi oli takavuosina kansainvälisten Pisa-tutkimusten tähti. Niinpä me suomalaiset olimme ylpeitä maailman parhaasta koulujärjestelmästä. Tultiinhan siihen tutustumaan kaukaisistakin maista ja siitä suunniteltiin myös vientituotetta.

Mutta mutta. Kaikesta riemusta huolimatta ovat lastemme oppimistulokset olleet jo yli kymmenen vuoden ajan laskusuunnassa. Asiaa on kyllä kauhisteltu paljonkin, mutta selvää syytä tulosten heikkenemiseen ei ole löydetty. Ei ennen kuin nyt.

Asiasta uutisoi Helsingin Sanomat, joka oli haastatellut mm. emerita kollegaani Liisa Keltikangas-Järvistä, jolla on käytettävissään asiaan liittyvää tuoretta tutkimusaineistoa. Jutun perusteella suomalaisten heikentyneiden oppimistulosten syyt ovat varsin selvät.

Lyhyesti sanottuna olemme kehittäneet suomalaisesta koulusta sellaista, että se vaatii oppilaalta itseohjautuvuutta, omatoimisuutta ja vastuunottoa. Siis ominaisuuksia, jotka kehittyvät ihmisille tyypillisesti vasta varttuneemmalla iällä.

Taustalla on ollut pyrkimys siirtyä kouluopetuksessa pois "opettaja opettaa ja oppilas oppii" -tyyppisestä opetuksesta osallistavaan ja oivalluksia antavaan opetukseen, johon kehittyvä digitalisoituminen on antanut ennen näkemättömät mahdollisuudet. Tavoitteena on ollut itse tietoa hakeva ja syvällisen ymmärryksen kautta asioita oppiva ja teknologisesti taitava aikuinen.

Tosiasiassa on käynyt aivan toisin. Kadonnut autoritäärisen opettajan rooli on johtanut siihen, että vanhemmat ovat lähteneet paikkaamaan puutoksia. Näin perheiden rooli lasten ohjaajina myös koulutyössä on vuosi vuodelta vahvistunut.

Niinpä tärkein selittävä tekijä suomalaislasten koulumenestyksessä on vanhempien mahdollisuus ja kyvyt käyttää aikaansa oppilaiden opastamiseen. Näin perhetaustan merkitys on korostunut rajusti: erityisesti vähemmän koulutettujen ja vähävaraisten perheiden lapset ovat alkaneet pärjätä koulussa aiempaa heikommin.

Samalla oppimistulosten Gaussin käyrä on alkanut elää: ääripäät ovat korostuneet eli sekä hyvin menestyvien että heikosti pärjäävien oppilaiden määrä on kasvanut. Eli maahamme on syntynyt osaamisensa kannalta entistä selvemmin kahden kastin nuorisoa.

Tässä kehityksessä ajurina on ollut erityisesti digitalisaatio. Psykologian tohtori Aino Saarisen mukaan: "mitä enemmän oppimiseen käytettiin digilaitteita, sitä heikompia oppimistulokset olivat kaikilla Pisa-testien osa-alueilla: matematiikassa, luonnontieteissä, lukemisessa sekä yhteistyöhön perustuvassa ongelmanratkaisussa". Eikä tätä trendiä selitä laitteiden puute eikä oppilaiden kyvyttömyys niiden käyttämiseen - päinvastoin, oppimistulokset heikkenivät eniten taitavimmilla tietotekniikan käyttäjillä.

Toinen keskeinen tekijä suomalaislasten heikentyneille oppimistuloksille on ollut ilmiöoppimisen eli oppilaslähtöisen oppimisen korostuminen koulutunneilla. Näin on käynyt erityisesti matematiikassa ja luonnontieteissä, vaikka juuri niissä tällaisesta lähestymistavasta oli ajateltu saatavan suurin hyöty.

* * *

Minusta on hienoa, että koulujärjestelmämme mitattuihin ongelmiin on lopultakin paneuduttu kunnolla ja tutkimuksen kautta on ongelmalle löydetty selkeitä syitä. Sinänsä ei kai olisi pitänyt olla yllätys, että uudenlaiset opetusmenetelmät vaativat vanhanaikaiseen opettajan auktoriteettiin perustuvaan opettamiseen verrattuna oppilaalta paljon enemmän. Siis itsekontrollia, itsenäisyyttä, keskittymiskykyä, aloitteellisuutta ja joustavuutta. Eli kaikkea sellaista, joita löytyy helpommin sellaisilta lapsilta, jotka tulevat vakailta ja vaurailta perheiltä.

Niinpä ei ole yllätys myöskään se, että nykyaikaisista opetusmenetelmistä kärsivät eniten koulusta lintsaavat nuoret sekä vähän koulutettujen äitien, köyhien ja maahanmuuttajaperheiden lapset. Samalla kasvavat poikien ja tyttöjen väliset erot koulumenestyksessä, koska tytöt kehittyvät poikia nopeammin ja pääsevät uusiin opetustapoihin sisään paljon ennen näitä. Pidemmällä aikavälillä tämä tarkoittaa naisten ja miesten välisten koulutuserojen kasvua tyttöjen eduksi ja sitä kautta työelämän johtavien tehtävien siirtymistä tulevaisuudessa naisille.

Tämä kehitys näkyy esimerkiksi johtavien tutkijoiden eli professoreiden sukupuolijakauman kehityksessä. Löysin vuodelta 1999 tiedon, jonka mukaan professoreista vain 2,5% oli naisia vuonna 1964, mutta heidän osuutensa oli vuoteen 1997 mennessä kohonnut 13,7 prosenttiin. Toisen löytämäni tiedon mukaan naisprofessorien osuus oli vuoteen 2014 mennessä kohonnut reiluun neljännekseen ja kolmannen lähteen mukaan vuoteen 2016 mennessä jo 31 prosenttiin. Professorikunnan enemmistöaseman naiset saavuttanevat jo ensi vuosikymmenen aikana.

Nähtäväksi jää, miten naisten korkeampi koulutus ja sitä seuraava yhteiskunnan johdon naisistuminen vaikuttavat tulevaisuuden yhteiskuntaan ja työelämään. Sitä ajatellen haluaisin kiinnittää arvoisan lukijani huomion viime päivinä vahvasti esillä olleeseen suomalaisten alentuneeseen syntyvyyteen.

Siihen liittyen esitän seuraavassa pari faktatietoa ja ajatusta siitä, millä tavoin yhteiskunnan miesjohtoisuuden muuttuminen naisjohtoisuudeksi tulee vaikuttamaan esimerkiksi suomalaisten lapsilukuun. Ja siten koko suomalaisuuden tulevaisuuteen.

Oleellista asia tässä yhteydessä on ymmärtää koulutustason vaikutus syntyvyyteen. Löytämäni tiedon mukaan korkeakoulutetuilla naisilla on noin yhdeksän prosenttia vähemmän lapsia kuin kaikilla naisilla keskimäärin. Toisen tiedon mukaan näyttäisi lisäksi siltä, että miesten syrjäytyminen on vahvasti korreloitunut jälkeläisten määrän kanssa. Lisäksi pelkästään peruskoulun käyneet miehet - eli noin kolmannes - eivät saa lapsia lainkaan.

Tässä kirjoituksessa mainittujen tietojen perusteella voidaan esittää - ja minä siis tässä esitän - hypoteesin, jonka mukaan suomalainen koulutuspolitiikka on yksi suomalaisten lapsiluvun romahduksen pääsyistä. Lisäksi teen ennusteen, että mikäli suomalaisen koulujärjestelmän kehityksessä jatketaan nykyistä linjaa - eli mennään jatkossakin kohti oppilaiden itseohjautuvuutta eli pois opettajakeskisyydestä - näkyvät tulokset entistä rajumpana suomalaislasten määrän vähenemisenä myös tulevaisuudessa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Työhön kykenemättömät
Humanitaarinen paradoksi Holmströmiläisen paradoksin valossa
Nainen, lasikatto ja länsimaisen elämänmuodon jatkuvuus

Laura Huhtasaari nosti esille mätäpaiseen, joka on selvitettävä ja korjattava

Laura Huhtasaari (ps) nosti esille tamperelaiskoulussa oppilastyönä tehdyn julisteen, jossa hänet ja Jussi Halla-aho (ps) leimattiin tappajiksi, esimerkkinä opetukseen liitetystä poliittisesta propagandasta. Koulun rehtori puolestaan kiersi näppärästi pääasian ja siirsi keskustelun tekijänoikeuksiin.

Politiikan tutkija Emilia Palonen on mm. Sadankomitean ja Suomen Rauhanliiton julkaiseman Ydin-lehden entinen päätoimittaja ja Suomen Kommunistisen Puolueen liepeillä pyörivä tutkija, jota Yle käytti "puolueettomana" asiantuntijana Huhtasaaren esille nostamassa tapauksessa. Hänkään ei nähnyt ongelmaa opetuksessa tai oppilastyössä, vaan kuittasi asian esilletulon Huhtasaaren pyrkimyksenä provosoida ja nostaa itseään esille.

Opetushallituksen edustajakaan ei näe ongelmaa Huhtasaaren esille nostamassa asiassa, vaan kehotti tätä selvittämään asiaa koulun kanssa. Kyseessähän oli oppilastyö, jonka tulokset oli laitettu näkyville koulun seinälle.

Edelleen Tampereen apulaispormestari Johanna Loukaskorpi (sd) esitti omana näkemyksenään, ettei poliitikkojen tulisi puuttua opetuksen sisältöihin lainkaan. Näkemys on vähintäänkin mielenkiintoinen ottaen huomioon sen, että kyse on yhteiskunnan tarjoamasta palvelusta.

* * *

Tässä pyörityksessä on vaarana, että Huhtasaaren pääasia hukkuu huomion keskittyessä esillä olleeseen kuvaan. Sitä paljon painavampi oli hänen sanomansa, jonka mukaan "useat opiskelijat ovat ottaneet minuun yhteyttä ja kertoneet, kuinka koulujen opettajat lietsovat ja kannustavat vihaan demokraattisesti valittuja puolueita ja poliitikkoja kohtaan".

Ja tämä asia on se, joka vaatii selvitystä, ei niinkään yksi oppilastyö - sehän on mahdollisesti vain merkki koulussa annetusta propagandakasvatuksesta eikä itse ongelma. Nähtäväksi jää, pystyykö Huhtasaari siirtämään keskustelun edellä kuvattujen väistöliikkeiden ohi itse pääasiaan.

Sivumennen sanoen olen itsekin kuullut, kuinka suomalaisessa yliopisto-opetuksessa ja jopa Suomen Akatemian tilaisuudessa on lietsottu vihaa demokraattisesti valittuja puolueita ja poliitikkoja kohtaan. Ongelma ei siten rajoitu pelkästään peruskouluihin ja lukioihin, vaan ulottuu aina korkeimpaan opetukseen ja tutkimusmaailmaan asti.

Siten on myös selvää, että Huhtasaari on nostanut esille todellisen yhteiskunnan mätäpaiseen, jonka olemus olisi selvitettävä ja - jos ja kun hänen epäilynsä osoittautuu oikeaksi - myös puhkaistava. Nähtäväksi jää, pystyykö Huhtasaari ja hänen puolueensa ohittamaan poliittisessa keskustelussa nyt nähdyt pääasian ohittamisyritykset ja siirtämään huomion opetussuunnitelman edellyttämän poliittisen neutraaliuden toteutumiseen.

Omalta osaltani toivon hänen onnistuvan, koska lasten kasvatus on yhteiskuntamme tulevaisuuden kannalta yksi tärkeimmistä asioista - eikä sen saa antaa korruptoitua minkään väristen poliittisten intohimojen alttarilla.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Naisopettajat sorsivat poikia!
Äänestäjien näkemykset käyvät parhaiten yhteen Laura Huhtasaaren kanssa
Jyväskylän dosentti ehdottaa suomalaisten aivopesua

Marxilainen väitöskirja

Omaan ajatusmaailmaansa sulkeutuneen maailmanparantajan elämä on tuskallista. Tämä tuli mieleeni kun lukaisin aamun lehdestä jutun eilen tarkastetusta marxilaisesta väitöskirjasta, jonka sanoma - ainakin jutun mukaan - oli, että korkeakoulutus on ekologisesti tuhoisaa ja tukee kapitalismia.

Väittelijän mukaan "nykyinen talousjärjestelmä vaatii koko ajan kasvua ja nimenomaan materiaalista kasvua, ja se on ekologisesti tuhoisaa. Me tuhoamme mielekkään elämisen edellytyksiä, kun järjestelmä laajenee ja tarvitaan lisää tuotantoa, kulutusta ja ihmisiä haluamaan enemmän."

Väittelijä on todennäköisesti tietyllä tavalla oikeassa. Kun ihmisillä on enemmän tietoa, on heillä kyky saada elämässään aikaan enemmän kehitystä kuin silloin, jos tietoa ei ole.

Nykyinen korkeakoulutus perustuu siihen, että opettajat tekevät omaa tutkimusta, jonka tarkoituksena on lisätä koko ihmiskunnan tiedon määrää. Siis oppia aivan uusia asioita, lääketieteestä, ekonomiasta, maataloudesta, luonnon monimuotoisuudesta... ja niin, myös kestävästä kehityksestä.

Oman tutkimuksen kautta tutkija-opettajat ovat selvillä oman alansa uusimmista tutkimustuloksista ja voivat siirtää niihin liittyvää tietoa opiskelijoilleen. Ja lopputyössään opiskelijat jopa tuottavat pikkuisen sirpaleen myös aivan uutta tietoa.

Aalto yliopiston tiedotteen mukaan "jotta korkeakoulutus ei olisi vain väline muiden välineiden joukossa globaalissa talouskilpailussa, olisi ensiarvoisen tärkeää, että koulutuksen tavoitteiden asettaminen lähtisi liikkeelle maapallon rajoista ja sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta". Minulle jäi hämäräksi, mitä tämä tarkoittaisi käytännössä. Jonkinlaista aivopesua?

* * *

Itse olen sitä mieltä, että korkeakoulutuksen ei tule lähtökohtaisesti perustua muihin tavoitteisiin kuin koulutettavan tiedon tason, ymmärryksen ja osaamisen nostamiseen. Se, mihin tuota tietoa, ymmärrystä ja osaamista käytetään, on sitten koulutetun, hänen työnantajansa ja yhteiskunnan asia.

Ajatus siitä, että koulutuksella olisi jonkinlainen etukäteen asetettu poliittinen tavoite eli rajoite on moneen kertaan nähty huonosti toimivaksi ratkaisuksi. Se lienee ollut pääsyy esimerkiksi siihen, etteivät 1900-luvun sosialistiset valtiot pärjänneet teknis-taloudellisessa kilpailussa, ettei islamin piirissä synny suunnattomista öljyvaroista huolimatta hyvinvointivaltioita tai että Pohjois-Korean kehitys on jäänyt pahasti Etelä-Korean jalkoihin.

Siten pitäisi Aalto yliopistossakin olla selvää, että väittelijän haaveilema poliittisesti rajattu koulutus johtaisi myös Suomessa kaikenlaisen kehityksen hidastumiseen ja lopulta pysähtymiseen. Se ei tapahtuisi vuodessa eikä kahdessa, mutta ajan myötä elämän edellytyksen täällä Pohjantähden alla heikkenisivät. Ja jos olemme oppineet jotain, niin sen, etteivät "mielekkään elämän edellytykset" ole olleet parhaimmillaan taantuvissa talouksissa - ei sen enempää sosialistisessa talousjärjestelmässä, uskonnon hallitsemissa yhteiskunnissa kuin diktaattorin johtamassa aasialaisvaltiossakaan.

Pidettäköön siis huolta siitä, että korkeakoulu- ja muun koulutuksen tavoitteena on tulevaisuudessakin tiedon, ymmärryksen ja osaamisen lisääminen eikä poliittisen aivopesun edistäminen. Näin toimien myös väittelijän haaveileman "mielekkään elämän edellytykset" toteutuvat parhaiten - ja ehkäpä ihmiskunta jonain päivänä pystyy sovittamaan itsensä myös maapallon ekologisen kestävyyden rajoihin.

Aiempia ajatuksia samasta aiheesta:
Tiede on hyödyllisin instituutiomme
Ministeri Sanni Grahn-Laasonen asetti tähtäimen maailman huipulle
Avain menestykseen

Urapolkujärjestelmään!

Yliopistouudistus on saavuttamassa uuden vaiheen Ainakin Aalto-yliopisto, Helsingin yliopisto ja Oulun yliopiston lääketieteellinen tiedekunta ovat luopumassa vanhasta suomalaisesta virkajärjestelmästä kohti anglosaksisten maiden "tenure track" systeemiä.

"Tenure track" voidaan suomentaa vaikka urapolkujärjestelmäksi. Siinä nuori tutkija saa pienipalkkaisen määräaikaisen toimen, jonka loppuessa hänen suoriutumisensa tutkimus-, opetus- ja hallinnollisista tehtävistä arvioidaan. Mikäli nuori tutkija saavuttaa asetetut tavoitteet, siirtyy hän urallaan seuraavaan vaiheeseen ja parhaassa tapauksessa lopulta saa professorin aseman. Käytännössä tutkijoiden urapolku siis muistuttaa armeijan hierarkiaa - paitsi että epäonnistumisesta seuraa työsuhteen purkaminen.

Mitä tämä uudistus merkitsee käytännössä?

Ensimmäinen ja varmaankin tässä uudistuksessa liikkeellepaneva vaikutus on yliopiston rahansäästö. Oulun yliopistolta kuullun ilmaisun mukaisesti yhdeksän professorin palkalla voi työllistää 15 alemman asteen opettajaa. Toisin sanoen näin voidaan viedä läpi merkittävä yliopiston tutkijaopettajien palkanalennus.

Tämä palkanalennus koskee siis yliopiston henkilökuntaa. Käytännössä nuoret tutkijat kuitenkin tekevät jo nykyisin töitä vaihtelevissa työsuhteissa ja apurahoilla, jolloin heidän näkökulmastaan katsottuna urapolkujärjestelmä saattaa tarjota jopa palkankorotuksen.

Toinen vaikutus on nuorille akateemisille osoitettujen kunnollisten työpaikkojen määrän kasvu. Näin ainakin lyhyellä aikavälillä. Pidemmällä aikavälillä vaikutus saattaa kuitenkin olla päinvastainen, sillä nuorena urapolkujärjestelmään päässeet henkilöt saattavat pysyä järjestelmässä jopa 40 vuotta sulkien samalla ovet seuraavien sukupolvien lahjakkuuksilta.

Tässä  oleellista on se, miten hyvin määräaikaiset urapolkuvirat pysyvät aidosti määräaikaisina, eivätkä muutu käytännössä vakinaisiksi. Tämä vaatii yliopiston hallinnolta selkeitä kriteereitä (ja niissä pitäytymistä) urapolulla etenemisestä. Tarkasteluvaiheeseen tulevien viranhaltijoiden liian positiivinen kohtelu saattaa rämettää koko järjestelmän muuttaen urapolkujärjestelmän suojatyöjärjestelmäksi. Tämä ei missään tapauksessa olisi veronmaksajan etu.

Kolmas vaikutus on opettajakunnan nuorentuminen järjestelmään siirryttäessä. Jos professuureista luovutaan urapolkuvirkojen hyväksi, joutuvat nämä nuoremmat tutkijat vastaamaan opetuksesta. Tämän seurauksena saataneen nykyistä innokkaampia opettajia, joiden kokonaisnäkemys tieteenalastaan kuitenkin on todennäköisesti heikompi kuin nykyisen opettajakunnan. Lopputulos voi olla yhtä hyvin positiivinen kuin negatiivinen.

Tässä on huomattava sekin, että pitkällä tähtäimellä huonosti toteutuvan urapolkujärjestelmän vaikutus voi olla jopa opettajakunnan vanheneminen. Näin käy vääjäämättä, jos ketään ei urapolun eri tarkasteluvaiheissa pudoteta pois järjestelmästä ja  kaikki nyt järjestelmään siirtyvät hoitavat opetusta eläkeikään asti. Tämä korostaa jo edellä mainitsemaani tarvetta määritellä erityisen tarkasti urapolkujärjestelmän eri vaiheiden kriteerit, sekä niistä kiinni pitämisen inhimillisen raskauden voittamista.

Neljäs seuraus on tutkijanuran ratkaisevien vaiheiden siirtyminen yhä nuoremmalle iälle. Nykyisessä järjestelmässä professuuriiin voivat hakea kaikki halukkaat, heidät arvioidaan yleensä kansainvälisen raadin toimesta ja mittavimman uran tehnyt nimitetään virkaan. Näin vaikkapa yksityisten yritysten tuotekehitysyksiköissä uran tehnyt henkilö saattaa siirtyä akateemisen maailman huipulle. Toki tätäkin järjestelmää on sotkettu kutsujärjestelyin, joiden tarkoituksena alkujaan lienee ollut turhien viranhakuprosessien välttäminen sillin kun yksi potentiaalisista hakijoista oli tunnetusti täysin ylivoimainen, mutta joita nykyisin käytetään muihin tarkoituksiin.

Tutkijanuran suurten ratkaisujen siirtyminen nuorelle iälle johtanee sellaiseen akateemisen uran jäykistymiseen, että nuorena muualla työelämässä toimivien on entistä vaikeampaa siirtyä akateemiseen maailmaan. Tätä ei voida pitää positiivisena asiana muutenkin norsunluutornissa istumisesta syytetylle yliopistolaitokselle. Yliopistojen olisikin hyvä etsiä keinot tämän riskin välttämiseksi.

USA:ssa ja Kanadassa urapolku-järjestelmää on käytetty pitkään, ja on selvää että se tarjoaa aivan käyttökelpoisen mallin akateemiselle tutkimukselle ja opetukselle. Alkujaan sen tarkoituksena oli vapauttaa tutkijat sidosryhmien paineesta tekemään parhaaksi näkemäänsä tutkimusta - toisin sanoen takaamaan heille akateemisen vapauden. Tämä tavoite lienee onnistunut parhaimmillaankin vaihtelevasti, ja käytännössä urapolkujärjestelmän on väitetty johtavan lähinnä tutkijoiden stressaantumiseen. Toisaalta on vaikea kuvitella, että suomalaisessa järjestelmässä apurahalla toimiva nuori tutkija olisi sen vähempää stressaantunut. Pikemminkin päin vastoin.

Urapolkujärjestelmä on siis saapunut Suomeen. Kuten edeltä ilmenee, on itselläni sitä kohtaan sekä positiivisia odotuksia että negatiivisia pelkoja. Sekään ei ole mahdotonta, ettei todellisuudessa juuri mikään muuttuisi vaan asiat ikään kuin vain nimettään uudelleen. On siis mielenkiintoista nähdä mitä järjestelmästä lopulta seuraa. Toivottavasti kaikki epäilykseni osoittautuvat vääriksi ja odotukseni oikeaan osuneiksi. Näin suomalainen tutkimus ja korkein opetus tehostuisivat tuottaen jatkossa entistä enemmän hyvinvointia maallemme.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Toimiiko alueellistaminen hyvinvoinnin lähteenä?
VTT:n johtajat tietovarkaissa
Yliopiston valintakriteereistä