Raskaan sarjan ilmastoviikon jälkeen on suomalainen toimituskunta herännyt siihen ongelmaan, joka seuraa nuorisomme lapsettomuudesta eli kuinka järjestyy heidän eläkkeidensä maksaminen sekä muu vanhuuden turva. Tänään nettilehtiä plaratessani löysin kaksi juttua, joissa esitettyihin seikkoihin on syytä kommentoida lyhyesti.
Niistä ensimmäinen silmiini osunut oli Iltalehdessä, jossa nuori toimittaja kirjoitti itsensä ikäisten näkemyksistä lastenteon edessä. Vastaan siis seuraavassa hänen kysymyksiinsä.
Heti otsikossa toimittaja kertoi, että "emme yksinkertaisesti tiedä, miten selviäisimme lapsiarjesta". Vastauksena kerrottakoon, etten tuota tiennyt minäkään ensimmäisen lapseni syntyessä. Luotimme puolisoni kanssa kuitenkin siihen, että kun siitä ovat selvinneet edellisetkin sukupolvet, niin epäilemättä selviämme mekin. Ja näin myös kävi.
Tekstissä oli sitten muita kysymyksiä. Niistä siis seuraavissa.
Ensimmäinen: "mutta keneltä saa apua, kun koko perhe oksentaa noroviruksen kourissa?" Vastaan, että apua saa ainakin
Mannerheimin lastensuojeluliitosta, joka hoitaa kiireisetkin tapaukset. Ja on hyvä tiedostaa, että vanhemmat pystyvät yllättävän hyvin venymään lastensa puolesta etukäteen mahdottomaltakin tuntuvissa tilanteissa.
Toinen: "jos tapana on ollut käydä kerran kuukaudessa kaveriporukan kanssa jääkiekko-ottelussa, niin kuka silloin on lapsen kanssa?" Ensisijaisesti tietenkin puoliso eli toinen vanhempi. Jos molempien on päästävä yhtä aikaa tuulettumaan, löytää googlaamalla helposti tietoja tahoista, jotka tarjoavat hoitoapua.
Totean kuitenkin kokemuksesta, että lasten mukana tulee niin paljon uusia ja positiivisia juttuja, että tuollaiset kaveriporukat jäävät paljon aiempaa vähemmälle. Pikemminkin ongelman muodostaa se, miten sosiaaliset verkostot säilyisivät aktiivisina silloin, kun omat intressit ovat pikemminkin perheen sisäisiä.
Kolmas: "entä jos tulee yllättävä työmatka?" Vastaus on sama kuin tuohon ensimmäiseen eli MLL:n kautta löytää apua.
Kaikkiaan toimittajan kirjoituksesta paistoi hyvä tahto, mutta uusavuttomuuden kaltainen kyvyttömyys ottaa asioista selvää ja toisaalta rohkeuden puute luottaa siihen, että pystyy samaan kuin aiemmat sukupolvet paljon vaikeammissa olosuhteissa. Ja ymmärryksen puute siitä, että lapset ovat paitsi huolen ja vaivan tuottajia, niin myös ihmisen onnellisuuden suurin lähde. Sekä viime kädessä myös oman vanhuuden luotettavin turva sekä yksilön että yhteiskunnan tasolla.
* * *
Toinen silmiini osunut kirjoitus oli naiselta, joka haluaisi lapsen, mutta ei puolisoa. Hän kirjoitti, että "en kuitenkaan kaipaa parisuhdetta enkä halua lopettaa työntekoa vaativissa asiantuntijatehtävissä".
Henkilö oli siis varsin uraorientoitunut ja itsekeskeinen, ja lapsi tarvittaisiin lähinnä korjaamaan vaistotoimintopohjaisen "kaipuun vanhemmaksi" sen sijaan, että jälkeläinen katsottaisiin pieneksi ihmiseksi, jolla on kaipuu ja tarve molempiin vanhempiin.
Edelleen kirjoittaja kaipasi "yhteiskunnalta tukea vanhemmuuteen, tarkempaa tietoa hoitojärjestelyistä, kotiavusta ja siitä, miten voin järjestellä työt". Toisin sanoen henkilö halusi yhteiskunnan eli muiden ihmisten järjestävän hänen lastenhoitonsa sen sijaan, että hän ja toinen vanhempi ottaisivat perheensä käytännön asioiden järjestelyssä keskeisen roolin.
Tämä kirjoittaja jätti itselleni vastattavaksi kieltämättä ikävänmakuisen kysymyksen siitä, että mitä minun sukupolveni ja yhteiskunta ovat tehneet väärin, jotta saimme luettavaksemme tässä käsittelemäni kaltaisen kirjoituksen?
Eli miksi emme ole osanneet kasvattaa seuraavaa sukupolvea (tai ainakaan osaa siitä) ottamaan vastuuta omasta elämästään, arvostamaan parisuhdetta ja lasta sen täyttymyksenä ja onnen lähteenä tai ajattelemaan lasten hankkimista ja kasvatusta pikemminkin yhtenä elämän suurimmista etuoikeuksista, joka sekä vaatii että antaa paljon, kuin jonkinlaisena omien viettien täyttämisobjekteina.
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Esko Valtaoja hämmensi soppaa
Lapset - ne kaikista rakkaimmat
Naisen evoluution uusi suunta
Tekstit
