Edistivätkö Saksan vaalit Ukrainan sodan jälkeen uhkaavaa pohjoista erikoisoperaatiota?

Saksan vaalit päättyivät odotetulla tavalla. Suurimmaksi puolueeksi nousi Kristillisdemokraatit (28,6 %) ja Vaihtoehto Saksalle puolueesta (20,8 %) tuli maan toiseksi suurin poliittinen voima. Sosiaalidemokraatit (16,4 %) puolestaan saavuttivat historiansa heikoimman vaalituloksen ja Vihreiden (11,6 %) kannatus supistui - mahdollisesti kannatustaan nostaneen Vasemmistopuolueen (8,8 %) hyväksi.

Jos vaalit olisi pidetty demokraattisessa Suomessa, seuraisi vaalituloksesta puhdas kahden puolueen hallitus, jonka ohjelman ytimenä olisivat markkinatalouden edistäminen ja maahanmuuttopolitiikan tervehdyttäminen. Onhan kansan tahdonilmaisu tuloksen perusteella varsin selkeä.

* * *

Saksan tapauksessa näin ei kuitenkaan ilmeisesti tapahdu - ainakaan aluksi - vaan CDU/CSU:n puheenjohtaja Friedrich Merz on luvannut syrjiä vaalien kakkospuoluetta ja lähteä neuvottelemaan hallituksen muodostamisesta demareiden ja vihreiden kanssa. Nähtäväksi jää, millaisen ohjelman hän pystyy heidän kanssaan sopimaan - tuskin ainakaan maahanmuuttokriittistä eikä varmaankaan edes vapaata markkinataloutta edistävää.

Nähtäväksi siis jää, lunastaako Merz lupauksensa AfD:n syrjimisestä, vai päättääkö hän lopulta sittenkin ryhtyä neuvottelemaan sen kanssa yhteisestä ohjelmasta. Ja jos näin käy, niin mitä se tarkoittaa ulkopoliittisesti eli etenkin suhteessa Venäjään.

Kysyn tätä siksi, että AfD poikkeaa Venäjän-suhteessaan aivan oleellisesti Perussuomalaisista, joiden linja on ollut yksiselitteisesti Putinin sotarikokset tuomitseva. Toisin on ollut AfD:llä, joka on Venäjän suhteen hajautunut, mikä saattaa vaikeuttaa puolueen saamista edellistä - Schozin - hallitusta selvemmin Ukrainaa tukevan merziläisen ulkopolitiikan tueksi. 

* * *

Suomen kannalta olisi joka tapauksessa onnetonta, mikäli Saksaan syntyisi pitkäaikainen hallituskriisi, joka ehkäisisi sen tehokasta toimintaa Ukrainan puolesta tilanteessa, jossa USA:n johto painostaa Zelenskiyn hallitusta solmimaan Venäjälle voitokkaan rauhan. Jos sellainen toteutuisi, syntyisi riski Putinin seikkailupolitiikan jatkumisesta parin vuoden hengähdystauon jälkeen.

Jos näin kävisi, saattaisi Putin kokeilla NATO-maiden keskinäistä solidaarisuutta ryhtymällä erikoisoperaatioon esimerkiksi Baltian maissa. Silloin suuri kysymys olisi se, että kuinka yksiselitteisen tuen hyökkäyksen kohteeksi joutunut valtio saisi liittolaisiltaan. 

Liikuteltaisiinko suuria sotavoimia Atlantin yli? Löytäisivätkö Euroopan suurvallat jostain aseita ja etenkin miehiä puolustamaan erikoisoperaation uhria? Vai jäisikö NATO:n reaktio käytännössä pelkästään Venäjän pohjoisten rajamaiden - Suomi, kaksi muuta Baltian maata ja Puola - varaan?

* * *

Lopuksi haluan edelle kirjoittamien synkkien näkemysten vastakohdaksi huomauttaa, että on olemassa myös positiivinen vaihtoehto. Sen mukaan Merz onnistuu rakentamaan omaa poliittista linjaansa tukevan hallitusohjelman, jonka avulla Saksa ottaa sille kuuluvan johtavan aseman Euroopassa.

Näin Merz voisi johtaa maanosamme - lupaustensa mukaisesti - tervehdyttämään Saksan johdolla taloutensa ja yhdistämään sen ulkopoliittisesti vahvaksi toimijaksi, joka pelkällä olemassaolollaan ehkäisi Putinin tulevat sotaseikkailut. Ja samalla vahvistaisi myös Suomen taloutta ja ulkopoliittista turvallisuutta.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Vaihtoehto Saksalle
EU:n kolme tärkeintä tehtävää
Onko X äärioikeistolainen propagandakanava, kuten Timo Harakka väittää?

Muslimien maahanmuutto hyödyttää Putinin Venäjää

Itävallan hallitusneuvottelut päätyivät umpikujaan. On siis tullut aika katsoa, mitä tähän asti hallitusneuvotteluista ulkona pidetyllä Vapauspuolueella on tarjottavana muille puolueille. Ja tarkkailla sitä, että hyväksyvätkö maan poliitikot kansalaisten päätöksen nostaa puolue sikäläisen parlamentin suurimmaksi. 

Wikipedia muistuttaa meitä siitä, että Vapauspuolue menestyi hyvin Itävallan parlamenttivaaleissa jo vuonna 1999 saaden 26,9 % äänistä. Silloin se muodosti hallitukseen nyt parlamentin toiseksi suurimman ryhmittymän eli Kansanpuolueen kanssa. Toisin sanoen näiden kahden puolueen hallituskoalitio ei olisi mitenkään uusi asia.

Sikäli tilanne on kuitenkin muuttunut, ettei Itävalta luultavasti joutuisi nyt neljäntoista Euroopan maan julistamaan boikottiin. Eikä Suomessa olisi enää Paavo Lipposen tapaista epädemokraattista pääministeriä tekemään boikottipäätöstä yksinään ja kuulematta muita ministereitä, presidenttiä tai edes eduskunnan ulkoasiainvaliokuntaa, kuten neljännesvuosisata sitten tapahtui.

* * *

Tässä yhteydessä on huomattava, että muslimien ja muiden kehitysmaalaisten kansainvaelluksella on tässäkin suhteessa valtava vaikutus Euroopan kehitykseen. Näin siksi, että Itävallassa elää sen seurauksena noin 750 000 muslimia, mikä on epäilemättä tärkein syy sille, että Vapauspuolue on maan suurin poliittinen liike. 

Valitettavasti Vapauspuolue ei ole ulkopoliittisesti mikään Perussuomalaiset, vaikka vastustaakin holtitonta maahanmuuttopolitiikkaa. Europarlamentissa se nimittäin kuuluu Euroopan patriootit -ryhmittymään yhdessä muun muassa Unkarin Fideszin kanssa, ja suhtautuu sen mukaisesti myönteisesti Venäjään ja vastustaa Ukrainan tukemista. 

Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että jos Vapauspuolue onnistuu hallituksen kokoamisessa, tulee EU-maiden yhtenäisyys Venäjän hybridi- ja muita operaatioita vastaan olemaan entistäkin heikompaa. Ja se taas tulee aikanaan näkymään myös Venäjän Suomeen kohdistuvassa toiminnassa. 

Siten on selvää, että eurooppalainen maahanmuuttopolitiikka on hyödyttänyt - ja hyödyttää jatkossa vieläkin enemmän - Putinin Venäjää. Eikä se ole meidän suomalaisten kannalta hyvä asia.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Itävallan vaalit muistuttivat EU:n maahanmuuttopolitiikan epäonnistumisesta
Itävallan ympäristöministeri järjesti suomalaisille yli 700 000 000 euron vuosilaskun
Onko FPÖ:n Strache valtavirtaa vai mätä omena?

Alexander Stubb teki järkevän ja vähemmän järkevän linjauksen

Tasavallan presidentti Alexander Stubb osoitti johtavansa Suomen ulkopolitiikkaa. Tämä tapahtui koska ministeri Ville Tavio (ps) ilmoitti, ettei Suomi liity Ukrainan jälleenrakentamiseen liittyvään tasa-arvoliittoumaan, ja ministeri Elina Valtonen (kok) äänesti sellaisen YK:n yleiskokouksessa päätös­lauselman puolesta, jossa vaaditaan Israelia lopettamaan palestiinalais­alueiden laiton miehitys vuoden sisällä. 

Stubbin mukaan Suomi kyllä kohtelee Israelin Länsirannan siirtokuntia jatkossakin laittomina, mutta ei ole tunnustamassa Palestiinan valtiota näillä näkymillä. Sen sijaan sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen oikeudet korostuvat hänen päätöksellään suomalaisessa ulkopolitiikassa. 

Omalta osaltani näen stubbilaisen suhtautumisen Länsirannan asemaan järkeväksi, joskaan asia ei millään tavalla kuulu meille suomalaisille. En myöskään vastusta sukupuoli- ja seksualivähemmistöjen ihmisoikeuksia, mutta en nyt kuitenkaan lähtisi päsmäröimään niille erityisasemaa juuri Ukrainassa. 

Jälkimmäinen näkemykseni perustuu kahteen asiaan. Ensinnäkin Ukrainassa on tällä hetkellä paljon akuutimpikin ongelma - venäläisten aloittama sota - jonka ratkaisemiseen Suomenkin kannattaisi keskittyä. Toiseksi, en näe LBGTQ-käyttäytymisen laillistanutta Ukrainaa mitenkään erityisen ongelmallisena yhteiskuntana sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksien suhteen. 

Siksi pitäisin järkevänä - jos jälkimmäiseen asiaan halutaan vaikuttaa - suomalaispanosten sijoittamista sinne, missä normaalista sukupuolikäyttäytymisestä poikkeavia ihmisiä rangaistaan kuolemalla tai muilla tavoilla. Ensin mainittujakin nimittäin löytyy edelleen maailmasta (esimerkki, toinen ja kolmas) puhumattakaan jälkimmäisistä (esimerkki ja toinen). 

Niin tai näin. Olen kuitenkin kaiken kaikkiaan pitänyt nykyisen tasavallan presidentin aiempaa toimintaa korkeassa virassaan odotuksiani parempana. Ja toivon, että näin jatkuu myös tulevaisuudessa.

Lisäksi tiedostan sen, että presidentinvaalin toisen kierroksen vaihtoehtona oli henkilö - Pekka Haavisto - jonka nousu ulkopolitiikkamme johtoon olisi varsin suurella todennäköisyydellä ollut kansallinen katastrofi. Enkä tarkoita tällä hänen seksuaalista suuntautumistaan, vaan miehen "näyttöjä" poliittisen uransa eri vaiheissa (esimerkki, toinen ja kolmas). 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Disinformaation levittäminen on osa Venäjän sodankäyntiä
Suomalaiset haluavat rajalain
Alexander Stubb, Suomen presidentti

Alexander Stubb, Suomen presidentti

Suomen kansa äänesti eilen presidentiksi Alexander Stubbin, joka oli vaaleissa Kokoomuksen ehdokkaana. Siksi on tullut aika todeta - edesmenneen Johannes Virolaisen (kepu) sanoin - että "kansanvalta on puhunut, pulinat pois".

Kuten tämän blogin aiempia merkintöjä lukeneet tietävät, ei uusi presidenttimme ollut ensimmäisellä kierroksella minun suosikkini, vaan kannatin häntä toisella kierroksella vain siksi, että vastassa vielä häntä huonompi vaihtoehto. Tämä ei kuitenkaan estä sanomasta seuraavia asioita siitä, mitä Wikipedia kertoo hänestä. 

Yksi. Stubb on entinen koulukiusaaja, mikä on äärimmäisen ikävä asia. Hänen kunniakseen on kuitenkin sanottava, että tässä asiassa hän on ymmärtänyt aikuistuttuaan pyytää anteeksi.

Kaksi. Edelleen saman lähteen mukaan Stubb suoritti alemman korkeakoulututkintonsa USA:ssa erinomaisella tavalla ja palkittiin vuosikurssinsa parhaana miesopiskelijana. Myöhemmin hän opiskeli myös Ranskassa ja Belgiassa sekä teki väitöskirjansa Britanniassa. Tämä kaikki tarjoaa hänelle hyvät lähtökohdat tehtäväänsä Suomen presidenttinä eli ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtajana kansainvälisillä "pelikentillä".

Kolme. Stubb on työskennellyt ennen ja jälkeen poliittista uraansa vaativissa työtehtävissä ulkopolitiikan ja tutkimuksen alalla sekä toiminut monenlaisissa kynän käyttämistä vaativissa tehtävissä. Myös tämä on nähtävä eduksi presidentin tehtävää hoidettaessa. 

Neljä. Stubb toi esille negatiivisen näkemyksensä Venäjästä jo tämän vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmmenellä, kun suomalainen nomenklatuura vielä kumarteli lipevästi kohti Moskovaa. Hänellä oli myös positiivinen näkemys Suomen liittymisestä NATO:on. On sanomattakin selvä, että nämä asiat ovat tässä päivässä ilmeisiä ansioita. 

Viisi. Stubb teki lyhyen poliittisen uran, jossa hän toimi monessa suhteessa ansiokkaasti, mutta teki myös pahoja virheitä. Ja onnistui lopulta tuhoamaan kannatuksensa jopa Kokoomuksessa ja katosi sen jälkeen päivän politiikasta takaisin akateemiseen maailmaan - tällä kertaa Italiaan. 

* * *

Edelle kirjoittamani kokoelma ei ole täydellinen eikä sellaiseksi tarkoitettukaan. Tässä tilanteessa - hänen saatuaan valtakirjan Suomen presidentiksi - toivon hänen kuitenkin oppineen virheistään ja pystyvän ammentamaan positiivisia asioita niistä seikoista, jotka ovat olleet menestyksellisiä. 

Ennen kaikkea toivon hänen valtionpäämiehenä huolehtivan siitä, että Suomen ja meidän suomalaisten elämä osana Euroopan Unionia ja NATO:a on elämisen arvoista. Eli tukevan arvojohtajana suomalaisen kulttuurin ja elämänmuodon säilymistä samalla kuitenkin hyödyntäen kansainvälisen talouden mahdollisuuksia sekä turvallisuusrakenteita hyvinvoinnin ja rauhan säilyttämiseksi täällä Pohjantähden alla. 

Sekä ohjaavan - edelleen arvojohtajana - suomalaista sisäpolitiikkaa ja yhteiskuntasuhteita sellaiseen suuntaan, että päätöksiä tehtäisiin tosiasioiden pohjalta ja vältettäisiin haaveisiin tai unelmiin perustuvaa politikointia. Ja ohjaisi tulevia hallituksia käyttämään veronmaksajilta kerättyjä rahoja ennemminkin suomalaisten hyväksi kuin - aiemman lupauksensa mukaisesti - törsäisi ne kehitysmaalaisten gepardihattujen sveitsiläisille pankkitileille.

Toisin sanoen toivon tulevan presidentin nousevan koko kansan johtajaksi, joka yhdistää suomalaiset arvoliberaaleista kansalliskonservatiiveihin. Sekä huolehtii osaltaan siitä, että Suomessa on turvallista ja hyvä elää myös tulevaisuudessa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kumpi on kumpi silloin, kun Putin ärähtää?
Haavisto ja Stubb: kehitysmaalaiset on asetettava suomalaisten edelle
Halla-ahon raiskaukset, Stubbin kommentit ja Haaviston terroristit

Pekka Haavistolla on käsittämättömän korkea kannatus

Minua ihmetyttää suuresti se, että Pekka Haavisto (vihr) on mukana presidentinvaalin toisella kierroksella. Onhan hän poliittisella urallaan osoittautunut moneen kertaan epärehelliseksi ja kyvyttömäksi hoitamaan vaativia tehtäviä, jollainen suomalaisen ulkopolitiikan johtaminenkin on. 

Jos katsotaan vaikkapa vain Wikipediasta löydämme hämmästyttäviä tietoja hänen kyvyttömyydestään toimia päättäjänä. Ensimmäisenä mainitaan, kuinka Haavisto ajoi vastuuministerinä läpi luonnollisen monopolin asemassa olevien sähköverkkojen myymisen Carunalle. Tämä toimi johti välittömästi siirtomaksujen räjähdysmäiseen nousuun ja Suomeen jäävien verotulojen laskuun. 

Haavisto myös rikkoi - ISIS-naisia Suomeen järjestäessään - lakia niin vakavasti, että vain korkea kynnys ministerisyytteen nostamiseksi valtakunnanoikeudessa esti häntä joutumasta tuomiolle. Tuoreen uutisen mukaan hän ei edelleenkään ymmärrä aiheuttaneensa tuolloisella toiminnallaan suomalaisille pysyvän turvallisuusriskin.

Toki Haavisto oli jo aiemmin halunnut aiheuttaa turvallisuusriskin maallemme. Tarkoitan sitä, kun hän - edelleen Wikipedian mukaan - ajoi Suomen puolustuskyvyn alasajoa 1990-luvulta 2010-luvulle asti esittämällä suoria leikkauksia armeijan määrärahoihin sekä vaatimalla armeijan miesvahvuuden vähentämistä.

* * *

Pelkästään edelle kirjoittamani kiistattoman tosiasiat osoittavat Pekka Haaviston täysin kykenemättömäksi hoitamaan Suomen presidentin virkaa. Lisäksi hänen munauksensa ovat olleet julkisuudessa sekä tapahtuma-aikana että myös nyt käytävän vaalikeskustelun yhteydessä - kuten esimerkiksi edelle linkittämäni tuore uutinen osoittaa.

Siksi on täysin käsittämätöntä, että tuoreen kannatuskyselyn mukaan Haaviston valintaa presidentiksi kannattaa peräti 46 prosenttia suomalaisista. Siis lähes puolet kansastamme haluaa tilanteessa, jossa maailmanrauha on Venäjän aggressiivisuuden seurauksena hatarampi kuin puoleen vuosisataan, Suomen ulkopolitiikan johtoon miehen, joka on epäonnistunut vastuutehtäviensä hoitamisessa kerta toisensa jälkeen. 

Tätä haluavat etenkin naiset, joista suurin osa haluaisi seuraavaksi presidentikseen juuri sarjatuotantona tyhmiä päätöksiä urallaan tehneen Haaviston. Tämä on itselleni täysin käsittämätöntä, enkä voi ymmärtää, mistä tämä kauniimman sukupuolen halukkuus johtuu. 

Tyhmyydestä? Haluttomuudesta selvittää tosiasioita? Vastuuttomuudesta? Ajattelemattomuudesta? Vai mistä?

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Wokeltavat puolestaloukkaantujat
Kumpi on kumpi silloin, kun Putin ärähtää?
Saksassa ISIS-naiselle 14 vuoden tuomio - entä Suomi?

Mitä kaasuputken särkeminen kertoo venäläisistä?

Eilisen uutisen mukaan Suomen ja Viron välistä kaasuputkea on vaurioitettu tarkoituksella. Asiantuntijan mukaan syyllinen ei voi olla mikään muu kuin Venäjä.

Diktaattori Putinin motiiviksi on ilmeisesti riittänyt turhautuminen siitä, että Suomi liittyi NATO:on saadakseen suojaa hänen aggressiivisuuttaan vastaan. Samalla hän alleviivasi tämän päätöksen tärkeyttä. 

En osaa sanoa onko Putin ja hänen hallintonsa yksinkertaisesti tyhmä, vai onko niillä ainoastaan vaikeuksia kontrolloida omia tunteitaan. Selvää kuitenkin on, ettei Venäjälle tai venäläisille ole kaasuputken särkemisestä mitään hyötyä, vaan pelkästään haittaa maan kansainvälisten suhteiden muuttuessa entistä kehnommiksi. Ja sen seurauksena venäläisten elintason laskiessa entisestään.

Nyt nähty kaasuputkioperaatio yhdessä armeijan Ukrainaan juuttumisen kanssa - sekä mahdollinen Hamasin taustapirtuna toimiminen - ovat osoittaneet kuitenkin sen, ettei Venäjän kansainvälisen aseman kaikinpuolinen heikentäminen jää ainakaan tahdosta kiinni. Mutta kansannousujen puuttuminen osoittaa samalla, ettei tavallisilla venäläisillä ole todellista tahtoa maansa ulkopolitiikan muuttamiselle. 

On hyvä huomata, ettei tämä sinänsä johdu ihmisten pelosta hallitustaan kohtaan - ei ainakaan, mikäli kaikki venäläiset eivät ole säälittäviä jänishousuja. Tämän ovat osoittaneet Iranin naiset, jotka ovat omasta turvallisuudestaan välittämättä nousseet kapinaan islamistista hallintoaan vastaan osoittaen, ettei tilanteeseensa oikeasti tyytymättömiä ihmisiä voi hallita edes väkivallalla ja kuolemanpelolla. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Puolustuskyvytön
Kiina osoittaa Putinin Venäjälle paikan
Venäläisten stressi kasvaa kunnes Ukraina iskee

 

Sanna Marin ja kaksipäinen turvallisuuspolitiikka

Yle julkaisi pari päivää sitten uutisen, jonka mukaan pääministerille oltaisiin rekrytoimassa turvallisuuspoliittista neuvonantajaa ja hänelle omaa yksikköä. Taustalla on maamme vasemmistolaisen pääministerin oma esikunta, jonka johdolla valmisteltu ehdotus on tällä hetkellä lausuntokierroksella ministeriöissä, presidentin kansliassa ja pääesikunnassa. 

Asiaa on perusteltu Suomen mahdollisella NATO-jäsenyydellä, joka vaikuttaa pääministerin työtehtäviin. Ylen mukaan "NATO-asiat osuvat Suomessa lähinnä ulkoministerin, puolustusministerin ja osin sisäministerin tontille. NATO-kokouksissa Suomea edustaisi Nato-lakiesityksen mukaan presidentti. Perustuslain mukaan Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa johtaa presidentti, yhdessä valtioneuvoston kanssa."

Mielenkiintoiseksi tämä asian tekee kaksi seikkaa. Ensimmäinen on se, että ulkopolitiikkaa - ja siten myös NATO-politiikkaa - johtaa Suomessa presidentti eikä pääministeri. Toiseksi on outoa, että asiaa kiirehditään poikkeuksellisella tavalla. Nämä seikat herättävät kysymyksiä pääministeri Sanna Marinin (sd) tarkoitusperistä. 

Ensinnäkin valtava kiire näyttäisi viittaavan siihen, että pääministerin tarkoituksena olisi nimittää oma aatetoverinsa korkeaan virkaan yhtenä viimeisistä tehtävistään pääministerinä. Oman aatteen edistäminen korkeissa viroissahan on Suomessa tavanomaista poliittista korruptiota, joten ei ole syytä epäillä, etteikö se olisi merkittävä valintakriteeri myös nimitettäessä nyt puheena olevaa "maan parasta turvallisuuspolitiikan osaajaa".

Toiseksi ulkopoliittisen asiantuntijuuden kasvattaminen pääministerin avustajakaartissa näyttäisi Marinin ja hänen puolueensa paluulta ajamaan suomalaisen vasemmiston ikiaikaista tavoitetta lisätä pääministerin ja valtioneuvoston valtaa presidentin oikeuksien kustannuksella. Tämä tavoitehan joutui syrjään vuosina 1982 - 2012, jolloin maan korkeinta virkaa hoitivat demaripresidentit. 

Lisäksi on syytä huomata, että pääministerin nyt ilmeisesti tavoittelema kaksipäinen NATO- ja turvallisuuspolitiikka sisältäisi riskin päätöksenteon kankeudesta. Ja voisi pahimmillaan johtaa jopa valtiojohdon päätöskyvyttömyyteen presidentti- ja pääministeri-instituutioiden ajautuessa eri linjoille, mikäli niiden omat neuvonantajaorgaanit suosittelisivat toisistaan poikkeavia ratkaisuja kulloiseenkin tilanteeseen. 

Siksi mahdollinen vahvistus suomalaisen turvallisuuspolitiikan miehitykseen olisi järkevää sijoittaa pääministerin avustajakaartin sijaan pikemminkin presidentin avuksi - sikäli kuin valtionhallinnon kasvattaminen on Suomen valtion nykyisessä taloustilanteessa edes perusteltua. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Marin antoi signaalin Moskovaan ja Washingtoniin
Järjen ääni edellyttää Marinin hallituksen eroa
Niinistö sai kansalta vahvan mandaatin

Ilmainen neuvo Perussuomalaisille

Ulkoasianvaliokunnan puheenjohtaja Mika Niikko (ps) julkaisi eilen twiitin, jossa hän sanoi, että "nyt pitäisi sitten Macronin tai jonku muun astua julkisuuteen ja sanoa että Ukraina ei liity Natoon. Muutoin neuvottelut ei onnistuneet Venäjän näkökulmasta ja seuraukset on karmivat. Eikö Lännestä löydy yhtä viisasta päämiestä joka Venäjän tuntee?"

Niikon viesti tulkittiin venäläisten tukemiseksi Ukrainan kriisissä sekä itsenäisten valtioiden - siis myös Suomen - toimintavapauksien rajoittamiseksi ja sellaisena siitä irtisanoutuivat kaikki miehen omaa puoluetta eli Perussuomalaisia myöden. Eikä asiassa auttanut se, että Niikko korjasi myöhemmin, ettei tarkoittanut viestiään sellaiseksi kuin se tulkittiin. Niinpä Niikko päätti jättää paikkansa ulkoasianvaliokunnan johdossa. 

Niikon tapauksella ei yksinään olisi sen suurempaa merkitystä, elleivät perussuomalaiset poliitikot olisi muutenkin lehdistön suurennuslasin alla - eli heidän erilaisista töppäilyiksi tulkittavista edesottamuksistaan kirjoitetaan aina ja varmasti negatiivisesti, mikäli aihetta vain löytyy. Ja onhan sitä löytynyt.  

Kysymys lienee ennen kaikkea suosiotaan nopeasti kasvattaneen puolueen vetovoimasta, jonka seurauksena mukaan on hakeutunut kaikenlaista porukkaa. Suunta on kuitenkin ollut kohti ns. salonkikelpoisuutta, mikä lienee ehdoton edellytys todellisen vallan eli hallituspaikan saamiseksi. 

Tosiasia kuitenkin on, ettei pelkkä ääriainesten poistuminen puolueesta riitä. Sen lisäksi tarvitaan poliittista uskottavuutta ja rakentavaa otetta. 

Tässä suhteessa puolueen aluevaalikampanja oli harkitsematon keskittyessään sinänsä kyllä tärkeisiin asioihin, mutta jotka kilpailijoiden ja median oli helppo leimata irrelevanteiksi, koska valittavat päättäjät eivät voi vaikuttaa kyseisiin asioihin. Eivät edes siinä tapauksessa, että ne tosiasiassa estäisivät alueiden tarkoituksenmukaisen kehittämisen. 

Vaalien jälkeen perussuomalaisten poliittinen retoriikka on keskittynyt lähinnä kaikenlaisista asioista valittamiseen sen sijaan, että puolue olisi tarjonnut - muita kuin maahanmuuttoon liittyviä - poliittisia ratkaisuja. Ja minun arvioni mukaan juuri tämä on syy sille, miksi puolueen kannatus on laskenut kuin lehmän häntä.

Siksi annan Perussuomalaisten poliittiselle johdolle ilmaisen neuvon. Lopettakaa valittaminen omasta kohtelustanne mediassa, hallituksen toimenpiteiden arvostelusta ilman rakentavaa vaihtoehtoista poliittista ratkaisua sekä toisen suuren oppositiopuolueen eli Kokoomuksen piikittelemisestä valtakunnan politiikassa. 

Ja käyttäkää aikanne ja energianne rakentavien ja uskottavien vaihtoehtoisten poliittisten ratkaisujen kehittämiseen ja esittämiseen. Mallia voitte ottaa omasta oivalluksestanne siirtää veroin kerättyjä julkisia varoja ulkomaisista ja ulkomaalaisille suunnatuista kohteista kotimaisiin tarpeisiin. 

Mutta huomatkaa samalla, ettei yksi ainoa oivallus riitä, vaan suurella puolueella on oltava ratkaisumalli kaikkiin valtakunnallisesti merkittäviin poliittisiin kysymyksiin - ja ellei sellaista osata itse keksiä, on parempi omia kilpailijoiden malli kuin keskittyä pelkkään räksyttämiseen ilman omaa vaihtoehtoista esitystä. Samalla luotte pohjaa tuleviin hallitusneuvotteluihin, joissa mukana olevien kohtalo joka tapauksessa ratkeaa toteuttamiskelpoisten poliittisten ratkaisujen yhteensovittamisen kautta

Aiempia ajatuksia samasta aihpeiiristä:

Hienoja tavoitteita
Suvaitsevaisten puolue
Kansan ajatuksissa on jälkiä poliittisesta propagandasta

Perinteinen vasemmisto on edelleen rähmällään itään - mutta Vihreät ei

Ylen ohjelma suomettuneisuuden ajasta toi nuoremmallekin sukupolvelle tuulahduksen siitä tunkkaisuudesta, joka Suomessa vallitsi minun nuoruudessani. Silloinhan lähes koko maa hyssytteli Venäjän ei kun Neuvostoliiton tekemisiä ja tapahtumia ainakin julkisuudessa. 

Käytännössä tämä koski ennen kaikkea Kansandemokraatteja ja Keskustaa, mutta samaan oli muidenkin puolueiden taivuttava aina Sosialidemokraatteja ja Kokoomuksen ylivoimaista enemmistöä myöden, mikäli halmusi valtaa - kuten kaikki nämä puolueet hamusivat. Poikkeuksen muodostivat ainoastaan Veikko Vennamon Suomen maaseudun puolue, jonka jälkeläisiä ovat nykyiset Perussuomalaiset, Perustuslailliset sekä muutamat yksittäiset oikeiston kansanedustajat.

Siksi oli mielenkiintoista katsoa, millä tavalla kansanedustajat vastasivat Ylen kyselyyn Venäjän uhasta Suomelle. Sen mukaan 72 vastaajaa 120:stä katsoi itänaapurin aiheuttaman uhan kasvaneen siten, että tätä mieltä olivat yhtä Kokoomuksen edustajaa lukuun ottamatta kaikki Kokoomuksen, RKP:n, Kristillisdemokraattien ja Vihreiden vastaajat.

Sen sijaan enemmistö SDP:n, vasemmistoliiton ja keskustan edustajista ei nähnyt idästä tulevan uhan kasvaneen. Perussuomalaiset sen sijaan jakaantuivat siten, että 12 vastaajaa katsoi uhan kasvaneen, kun taas kymmenen mielestä mitään muutosta ei ollut tapahtunut. Siten Vennamon suoraselkäinen Venäjä-perintö ei ole säilynyt puolueessa yhtenäisenä nykyaikaan asti. Myöskään kansanedustaja Turtiainen (valka) ei nähnyt muutosta tapahtuneen - varsin odotetusti.

Kyselystä nähdään, että maamme perinteisessä poliittisessa vasemmistossa sekä Keskustassa elää edelleen romanttinen kaipuu Neuvostoliiton aikaan, jolloin itänaapurin tekemiset selitettiin yksi toisensa jälkeen parhain päin - tai ainakaan niitä ei moitittu. Sen sijaan Vihreiden parissa tätä taakkaa ei ollut, ehkäpä Heidi Hautalan (vihr) pitkään jatkuneen Venäjä-kriittisyyden takia, joten lopultakin löytyi selkeä ero heidän ja vasemmistoliittolaisten ajettelun välillä. Muutenhan puolueet ovat olleet viime vuosina kuin kaksi marjaa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Älyllistä epärehellisyyttä
Aikamme tyhmyyksiä
Vuoden 1918 tapahtumat uusiksi?

Marin antoi signaalin Moskovaan ja Washingtoniin

Pääministeri Sanna Marin (sd) astui eilen Tasavallan Presidentin tontille ottaessaan kantaa Suomen NATO-jäsenyyteen. Hänen mukaansa jäsenyyttä tuskin haetaan hänen pääministerikautensa aikana. 

Suomi ei pääministerin mukaan ole jäsenyyttä hakemassa eikä edes keskustelemassa aiheesta. Niinpä hän muotoili, että "sanoisin, että tämä on erittäin epätodennäköistä".

Kolumnisti Timo Haapalan (Ilta-Sanomat) mukaan - aivan oikein - "Marinin puheet menivät suoraan Venäjän Vladimir Putininin lapaan". Ja juuri niinhän tässä pääsi tapahtumaan. 

Asiaa ei enää auta se, että pääministeri ryhtyi kohun synnyttyä selittelemään puheitaan. Signaali Moskovaan ja myös Washingtoniin oli jo annettu: Suomen hallitus ei anna kansainvälisen tai edes Itämeren turvallisuustilanteen muutosten vaikuttaa NATO-kantaansa, vaan puhe maamme vapaasta optiosta on pelkkää liturgiaa.

Arvoisa lukijani saattaa tässä vaiheessa ajatella, että hyvähän Professorin on blogissaan arvostella pääminiterin toimia. Siksi koen tarpeelliseksi kertoa nuorelle pääministerilleni myös sen, mitä hän olisi voinut sanoa - jos nyt oli pakko sanoa mitään - tuottamatta Suomelle suurempia ongelmia kuin mahdollinen astuminen ulkopolitiikkaa johtavan presidentin varpaille.

Se on hyvin yksinkertaista - joskin ilmeisesti liian vaikeaa Sanna Marinille. Hän olisi nimittäin voinut todeta, että Suomen liittyminen läntiseen puolustusliittoon riippuu eurooppalaisen turvallisuustilanteen kehityksestä. Myös tämä olisi ollut viesti sekä Moskovaan että Washingtoniin, mutta vaikutukseltaan varsin erilainen kuin Marinin antama signaali.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Venäjä ratkaisee sen, liittyykö Suomi Natoon
Pitäisikö Suomen liittyä Natoon?
Oi äiti Venäjä, miksi pakotat meidät Natoon?

Venäjä ratkaisee sen, liittyykö Suomi Natoon

Helsingin sanomien teettämä mielipidekysely kertoi, että suomalaisten suhtautuminen Natoon on muuttunut oleellisesti. Aiemmin kansalaiset ovat selkeästi vastustaneen Suomen liittymistä läntiseen sotilasliittoon, mutta nyt tällä kannalla on enää 42 prosenttia.  

Muutoksen taustalla lienevät ne toimet, joita venäläiset ovat viime aikoina tehneet Ukrainassa, Kazakstanissa ja Itämerellä. Ja niiden takia olen itsekin vakuuttunut Natoon liittymisen järkevyydestä.

Toki tilanne on edelleen se, että myös Natoon liittymisen kannatus jää reilusti alle puoleen väestöstä. Itse asiassa se on vain 28 prosenttia eli selvästi vähäisempi kuin Natoon liittymisen vastustus. Tämä johtuu siitä, että lähes kolmannes ihmisistä ei osaa päättää kantaansa. 

Minun nähdäkseni HS:n raportoimassa muutoksessa on nähtävissä venäläisten täydellinen ymmärtämättömyys länsimaissa asuvien ihmisten mielialoista. Uhkailemalla vapaan maan vapaita kansalaisia tuloksena on ainoastaan heidän uhkailijaa koskevan vastenmielisyytensä kasvu ja turvan hakeminen muualta. 

Vaste ei siis ole taipuminen uhkailijan edessä. Eikä myöskään lamaantuminen pelottelun seurauksena. Tosin kolmannes suomalaisista on edelleen hämmennyksen vallassa, mutta mikäli Venäjä kohdistaa Suomeen suoranaista uhkaa, ei ole vaikea ennustaa, että heistä suurin osaa alkaa puoltaa turvan hakemista lännestä. 

Siksi pidän todennäköisenä, että nyt nähty asennemuutos on merkittävä signaali suomalaisten ajattelussa ja maamme kansalaiset kääntyvät ennemmin tai myöhemmin Naton kannattajiksi. Ja sen seurauksena maamme tulee liittymään läntiseen sotilasliittoon jossain vaiheessa. 

Tosin ratkaisun avaimet tähän asiaan ovat pitkälti juuri Venäjällä: mikäli se jättää maamme sotilaallis-poliittisten manöövereidensä ulkopuolelle, ei Suomikaan saa tehdyksi päätöstä läntiseen sotilasliittoon liittymisestä. Valitettavasti Venäjän - ja Suomenkin - kannalta on vaikea uskoa, että ainakaan itänaapurimme nykyinen hallinto kykenisi niin rationaaliseen politiikkaan kaikissa vastaan tulevissa tilanteissa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Vihreä mies vai "mies"
Pitäisikö Suomen liittyä Natoon?
Oi äiti Venäjä, miksi pakotat meidät Natoon?

Mitä Putinin edustajan valehtelemisesta pitäisi oppia?

Vladimir Putinin edustaja puhui Etelä-Afrikassa muunneltua totuutta siitä, kuinka Suomi olisi ennen talvisotaa ollut Hitlerin Saksan eli ns. kolmannen valtakunnan liittolainen ja tehnyt sen kanssa yhteistyötä. Ja siksi myös osasyyllinen sodan syttymiseen. 

Kaikki suomalaiset toki tietävät tämän lööperiksi: Saksa ja Neuvostoliittohan olivat juuri talvisodan alla sopineet keskenään Puolan, Baltian ja Suomen jakamisesta keskenään. Ja tämän tietää aivan yhtä hyvin myös Vladimir Putin sekä hänen edustajansa Etelä-Afrikassa. Kuin myös sen, että Venäjän ensimmäinen presidentti Boris Jeltsin on pyytänyt anteeksi Venäjän hyökkäystä talvisodassa. 

Siksi Ilta-Sanomien vaatimus Vladimir Putinin Venäjän muistuttamisesta talvisodan aloittajasta on sinänsä turha. Siitä kannattaa ehkä muistuttaa muuta maailmaa ja tavallisia venäläisiä, joilla tuskin on asiasta minkäänlaista käsitystä. Mutta Venäjän hallinnon kohdalla se on siis tarpeetonta.

Sen sijaan olisi syytä muistuttaa meitä suomalaisia ja meidän poliitikkojamme siitä, että naapurissamme asuu häikäilemätön diktaattori, jonka hallinolla ei ole vaikeuksia vääristellä historiaa, mikäli sillä on mielestään siihen jokin syy. Juuri nyt tuo syy saattaisi olla kiristyvä Ukrainan tilanne, jossa Venäjä pyrkii estämään länsivaltoja asettumasta valtapyrkimystensä tielle.

Ja juuri siksi Ukrainan tilanteen ratkaisu tulee olemaan merkittävä asia Venäjän naapurimaille. Oleellinen kysymys siinä on, että löytyykö kansainväliseltä yhteisöltä halua suojella Venäjän naapureiden oikeutta itsenäiseen politiikkaan, vai jättääkö se ne suurista puheistaan huolimatta selviytymään yksinään itäistä valloittajaa vastaan. Myös silloin, kun nämä ovat Ukrainan tavoin ilmaisseet halunsa liittyä läntisten demokratioiden joukkoon.  

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Tsaarintekele on lukenut Stalininsa
Oi äiti Venäjä, miksi pakotat meidät Natoon?
Putin itkee.... ja Medvedev myös

Tsaarintekele on lukenut Stalininsa

Venäjän ja Ukrainan välit ovat jälleen kiristyneet. Sen merkkinä Venäjä on viime päivinä keskittänyt joukkojaan maiden väliselle rajalle.

Venäjän tarkoitusperiä ei tarkalleen ottaen tiedetä, mutta joka tapauksessa on selvää, että välien kiristymisen syynä oli Ukrainan pyrkimys suuntautua kohti länttä. Vuoden 2014 kriisi käynnistyi juuri tästä syystä, eikä EU sen enempää kuin muutkaan länsivallat tehneet käytännössä mitään Ukrainan auttamiseksi. Tosin jälkikäteen lännessä asetettiin Venäjälle sanktioita, jotka ovat aiheuttaneet suuria ongelmia esimerkiksi suomalaisille maataloustuottajille.

Näin Venäjän tsaarintekele sai vahvistuksen sille, että tiukan paikan tullen lännestä ei ole venäläisen imperialismin estäjäksi. Tämä vahvistettiin hiukan myöhemmin Syyrian sodassa. 

Stalin aloitutti Suomessa talvisodan Mainilan laukauksilla eli lavastetulla aggressiolla Venäjää vastaan. Putin on Stalininsa opiskellut ja vetoaa juuri nyt Itä-Ukrainan levottomuuksiin ja sanoo niiden kiihtymisen pakottavan maansa asevoimat puuttumaan tilanteeseen. En epäile, etteikö levottomuuksia saataisi tarvittaessa kiihtymään. 

Länsivallat toimivat aiemmin nähtyjen periaatteidensa mukaan. Suuria puheita riittää kuin Saddam Husseinilla, mutta sotilaallista tukea Ukraina tuskin tulee saamaan. 

Parhaassakin tapauksessa asiasta ryhdytään käymään länsimaiden kesken neuvotteluita, joiden aikana Putin toimii tietäen, ettei länsi tule puuttumaan käynnissä olevaan konfliktiin, jossa Venäjä on mukana. Riskit ovat yksinkertaisesti liian suuret.

Ukrainan ja maailmanrauhan kannalta parasta olisi, mikäli länsimaat eli käytännössä Nato sijoittaisi pikavauhdilla Ukrainaan suuren sotilaallisen voiman. Silloin tilanne kääntyisi päinvastaiseksi ja liian suurten riskien ottaminen nousisi esteeksi venäläisille ja Putinille. Näin rauha säilyisi, vaikka Itä-Ukraina säilyisikin venäläisten valvonnassa.  

Yksi avoinna oleva kysymys liittyy Putinin toiminnan motiiveihin. Itse epäilen sen liittyvän hänen koronapandemian aikana heikentyneeseen asemaansa venäläisten parissa. Itsevaltiuden säilyttäminen vaatii siten toimenpiteitä ja niitähän tunnetusti saadaan siirtämällä kansalaisten huomio ulkopolitiikkaan. Parhaiten tsaarintekeleen asiaa ajaisi menestyvä valloitussota. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Maan ystävien puolustusdoktriini jäi epäselväksi
Venäjä-dilemma
Kova kovaa vastaan Ukrainassa - mutta miksi?

Suomalaispoliitikot ja kekkoslovakialaisen kasvatuksen seuraukset

Suomalaispoliitikot ottivat muiden EU-poliitikkojen lailla kantaa Venäjän tsaa... ei kun presidentti Vladimir Putinin toimiin myrkytysyrityksestä toipunutta Aleksei Navalnyita kohtaan. Tämä on varmasti moraalis-eettisesti oikea teko, vaikka aikanaan kekkoslovakialaiseen suomettumispolitiikkaan ja itsesensuuriin kasvaneen vanhan professorin tuntemuksissa se herättikin hiukkasen pelottavia pohjavireitä.

Parempia tuntemuksia sen sijaan tuotti presidentti Sauli Niinistö, jolla lienee aikanaan ollut rooli siinä, että Navalnyi ylipäänsä pääsi lähtemään Venäjältä hoitoon. Paremmat tuntemukseni johtuvat siitä, että pelkän tuomitsemisen ja vaatimusten sijasta Niinistö ryhtyi toimiin keskustellakseen asiasta Putinin kanssa. 

Erityisen mielenkiintoinen oli Niinistön toteamus, jonka mukaan "Venäjän presidentti Vladimir Putin ilmoitti myös minulle puhelimitse elokuussa, että hänen sallitaan lähteä. Kun hänet on nimenomaan presidentin luvalla ehdonalaisen aikana päästetty ulkomaille, niin miten se voi olla rike, jos hän on palaa itse takaisin Venäjälle? Tällä perusteella kiinni ottamisen pitäisi päättyä, ja hänet pitää laskea vapaalle jalalle eikä ehdollista panna käytäntöön."

Koska Niinistön sanomaa ei ole syytä epäillä, on selvää, että Putinin hallinnon peruste Navalnyin pidättämiselle eli ehdonalaistuomion rikkominen on surkea hätävale. Sellainen ei nähdäkseni ainakaan lisää suurvallan johtajan kunnioitusta yhdessäkään omaa ajatuskykyä omaavassa henkilössä. 

Siksi Navalnyin tapaus saattaa - lähinnä Putinin omien toimien takia - johtaa tsaarintekeleen aseman radikaaliin heikkenemiseen Venäjällä. Erityisen vaarallista se on hänelle siksi, että venäläiset haluavat johtajakseen vahvan johtajan - eivätkä heikkoa keulakuvaa.

Jos Putin joutuisi siirtymään syrjään demokratian edestä, olisi se tietenkin hienoa. Ottaen kuitenkin huomioon Venäjän epädemokraattisen historian, saattaisi sellainen tilanne johtaa arvaamattomiin seurauksiin. Eikä pieni Suomi voisi sellaisessa tilanteessa välttää suuresta naapurista heijastuvia turbulensseja. 

Tästä syystä Navalnyin asia ei ole yksioikoinen meidän kannaltamme. Suomettumis-Suomen viisauden mukaan meidän pitäisi olla hiljaa kuin kusi sukassa, koska kannanottomme ei kuitenkaan vaikuta lopputulokseen yhtään mitään. Samalla meidän tulisi kuitenkin itsenäisenä kansakuntana toimia oikeuden ja demokratian puolesta - kuten johtavat poliitikkomme ovat päättäneet.

Ehkäpä Kekkoslovakialaisen taustani vuoksi olen tässä tilanteessa taipuvainen näkemään Niinistön mallin oikeaksi tavaksi toimia. Eli enemmän suoraa puhetta ja vähemmän poseerausta median parrasvaloissa - mutta kuitenkin tinkimättä oikeuden ja demokratian puolella.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Maan ystävien puolustusdoktriini jäi epäselväksi
Välikädessä
Venäjän demokratia

Välikädessä

Havukka-ahon ajattelija eli Konsta Pylkkänen pohti aikanaan välikäsien olemusta todeten sellaiset varsin näppäriksi. Niiden avulla saattoi esimerkiksi hiihtää samalla kun varsinaiset kädet kutoivat sukkaa.

Valitettavasti Suomi on nyttemmin joutunut hiukan toisenlaiseen ja vieläpä kiusalliseen välikäteen, koska Venäjä on mitä ilmeisimmin harrastanut Naton harjoituksen häirintää siten, että se on ulottunut myös Suomen Lappiin. Asiaan ovat ottaneet varovaisesti kantaa myös maamme presidentti Sauli Niinistö ja pääministeri Juha Sipilä. Presidentin mukaan tapaus tullaan selvittämään.

Nyt vastaan tulleessa tilanteessa olisi helppo sanoa, että Venäjä on pantava suoraselkäisesti täyteen vastuuseen tapahtuneesta. Tai yhtä vaivatonta olisi vaatia johtoamme suomettuneesti lakaisemaan asia mahdollisimman tarkoin maton alle, koska kissan nostamisesta pöydälle on luultavasti pelkkää haittaa suuren naapurin kainalossa elävälle Suomelle.

Nähtäväksi jää, kuinka maamme poliittinen johto ratkaisee asian - itse en ala heitä siinä neuvomaan. Sen sijaan totean sen, että kaikkien suomalaisten olisi hyvä panna tapahtunut merkille ja ymmärtää miten turvattomassa asemassa me todellisuudessa olemme. Sekä oivaltaa, että meidän on kaikissa tilanteissa pidettävä huoli omasta valmiudestamme kohdata naapurin uhkailut, kiusanteot ja kokeilut - olivat ne sitten suoria sotilaallisia loukkauksia, kyberhyökkäyksiä tai mitä tahansa muita oman toimintakykymme häirintäyrityksiä.

Vanhan sanonnan mukaan ryssä on ryssä vaikka voissa paistaisi. Se tarkoittaa, että venäläiset ovat sellaisia kuin ovat, halusimme tai emme, mutta heidän kanssaan on kuitenkin aina pärjättävä, koska kansallisen valppauden menettämisestä saattaisi seurata koko kansakuntaa kohtaava katastrofi. Sen ovat näyttäneet paitsi oma historiamme isovihoineen ja talvisotineen, niin erityisesti Georgian ja  Ukrainan kohtalot.

Erityisen tärkeää Suomen tapauksessa on kansallinen yhtenäisyys - eli seisominen yhtenä miehenä ja naisena oman itsenäisyytemme puolesta. Ulkopolitiikan linjasta voidaan kyllä keskustella kipakastikin normaalioloissa ja valita päättäjät muilla kuin Venäjä-perusteilla, mutta valittua linjaa - ja päättäjiä - tulee tukea yksituumaisesti jokaisessa kriisitilanteessa, ettei vanhalle vihulaiselle synny mahdollisuutta tai edes kiusausta iskeä railoa kansakuntaa sisään.

Tilanteen lauettua on sitten tärkeää tarkastella valitun toimintatavan onnistuneisuus faktapohjaisesti ja tarvittaessa tehtävä korjausliike ennen seuraavaa kriisitilannetta. Näin valmiutemme suuren itäisen naapurin suhteen säilyy ja paranee kriisi kriisiltä.

Viimeisten reilun 70 vuoden aikana Suomi on ollut tämän tyylilajin mestari. Olkoon se sitä myös jatkossa - eli joustava, taitava ja merkityksettömissä asioissa ehkä myös taipuisa, mutta viime kädessä periksi antamaton, kova, ennakoiva ja asiansa tarvittaessa kristallinkirkkaaksi tekevä.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Maailmanparantaminen johti kiristykseen
Venäjä-dilemma
Pienen ei kannata leikkiä turvallisuudella

Vähemmälle huomiolle jääneitä seikkoja presidenttiehdokkaista

Tänään Suomelle äänestetään presidentti seuraaviksi kuudeksi vuodeksi. Ilmassa ei kuitenkaan ole normaalia "urheilujuhlan" tunnelmaa ja jännitystä, sillä lopputulos on jo etukäteen selvä. Voiton vie joko tänään tai toisella kierroksella istuva tasavallan päämies Sauli Niinistö.

Vaalikampanjat on käyty, enkä ole niistä suuremmin innostunut, en edes vaalitenteistä. Listattakoon kuitenkin muutama vähemmälle huomiolle jäänyt seikka, jolla saattaa olla merkitystä valinnan kannalta.

Ensin tuleva voittaja Sauli Niinistö. Lähtiessään toiselle kaudelle hänen ei tarvitse enää huolehtia kansansuosiostaan eikä myöskään lehdistön reaktioista. Se mahdollistaa - jos presidentti niin haluaa - tervejärkisen politiikan, mutta myös mistään piittaamattoman oman agendan ajamisen.

Valitettavasti vain ehdokas itse tietää kumman linjan hän tulee valitsemaan. En kuitenkaan pelkää Saulin muuttumista edeltäjänsä kaltaiseksi käveleväksi katastrofiksi.

Laura Huhtasaarella (ps) on ollut terrorismin sävyttämä vaalikampanja: hänen kotirauhaansa on rikottu ja sosiaalisessa mediassa häntä on uhkailtu jopa polttopulloiskulla. Lisäksi MTV3 ja itse kukin on voinut huomata hänen kadunvarsille sijoitettujen vaalijulisteidensa olleen yleisesti sabotoinnin kohteena.

Tapahtumat taitavat kertoa enemmän Huhtasaaren vastapuolesta kuin hänestä itsestään. Merkillepantavaa tapahtumissa on kuitenkin niiden herättämä vähäinen huomio mediassamme - ikään kuin naiseen kohdistuva kotirauhan rikkominen ja uhkailu olisivat hyväksyttävämpiä kuin samat asiat mieheen kohdistettuina.

Tuula Haatainen (sd) asuu vauraiden ihmisten Tammisalossa, eikä hänen rauhaansa ole siellä häiritty. Ehkä siitä syystä hänen vastauksensa lähes kaikkiin esille tulleisiin ongelmiin on veronmaksajan kukkarolla käyminen.

Paavo Väyrysen (ex-kepu) aikanaan päivärahojen toivossa kodikseen ilmoittamaa jalasmökkiä ei ole mainittu. Eipä sillä, tapaus on vanha, mutta huomioiden miehen myöhemmät vaiheet se kertonee edelleen kaiken oleellisen tämän kampanjan ykköspopulistin luotettavuudesta.

Lisäksi se sopii erinomaisesti erääseen Keskustasta yleisesti käytettyyn sanontaan, vaikkei Keminmaan keisari puolueen ehdokas olekaan. Mikä sekin kertonee jotain oleellista miehestä, jonka nimestä jo kauan sitten johdettiin sana "väyrystely" kuvaamaan jatkuvaa poliittista takinkääntämistä.

"Rehellisyydessään" Väyryselle vetää ehdokkaista vertoja vain Pekka Haavisto (vihr), joka on antanut ymmärtää olevansa professori. Näin ei kuitenkaan ole, sillä ansioluettelonsa mukaan hän on ylioppilas.

Nils Torvaldsilla (ruots) on fiksu poika. Itse hän on entinen stalinisti, mikä kertonee riittävästi sopivuudesta maan päämieheksi.

Merja Kyllönen (vas) vastusti liikenneministerinä kiihkeästi yksityisautoilua ja aloitti siksi maamme tiestön rappeutumisprosessin. Muuten kyllä lupsakan oloinen kaikkea kaunista ja hyvää ajava nainen.

Matti Vanhanen (kepu), kuten muistamme, haluaisi rajata ihmisten demokraattisia oikeuksia. Hänhän totesi taannoin, että "äänestäjillä ei saa olla sellaista illuusioita, että he saavat ilmaista ulkomaalaisvihamielisyytensä vaaleissa esimerkiksi perussuomalaisia äänestämällä".

Epäselväksi jäi, että tarkoittiko hän vihamielisyyden ilmaisemisen sadan vuoden takaisilla keinoilla olevan äänestämistä suotavampaa. Toivottavasti ei.

Edelle kokosin siis kaikista ehdokkaista muutamia aika vähän esillä olleita asioita, joilla on tai ei ole merkitystä itse kunkin äänestyspäätökselle. Listasta tuli aika negatiivissävytteinen, mutta sellaistahan se on, sillä jo vanha kansa tiesi, että "hyvä kello kauas kuuluu, paha vielä kauemmaksi".

Jotta yleisvaikutelma ei jäisi ikäväksi, totean vielä yhden itseäni ilahduttaneen seikan, jota ei ole analysoitu mediassamme kovinkaan innokkaasti. Viimeisten mielipidetiedusteluiden mukaan suunnitelmataloutta - ja siten taloutemme tuhoamista hyvillä aikomuksilla - ajavien puolueiden (SDP, Vihreät ja Vasemmistoliitto) ehdokkaiden yhteiskannatus on historiallisen alhainen, vain 20 prosentin tasolla.

Samaan hengenvetoon on tosin syytä muistaa, ettei näissä vaaleissa ole yhtään oikeistolaisesti ajattelevaa ehdokasta. Kyllönen on äärivasemmalla ja myös oikeistolaisimmat Niinistö ja Torvalds hiukan keskustasta vasemmalla. Muut ovat sitten siinä välissä.

Kaikesta edelle kirjoittamastani huolimatta - tai ehkä juuri siksi - kannustan arvoisaa lukijaani käyttämään äänioikeuttaan. Vain annetut äänet lasketaan ja vaikuttavat maamme politiikkaan.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Äänestäjien näkemykset käyvät parhaiten yhteen Laura Huhtasaaren kanssa
Presidenttiehdokkaidemme arvot punertavat
http://professorinajatuksia.blogspot.fi/2017/10/haataisen-ja-vanhasen.html

Kielirasismia Pohjoismaiden neuvostossa

Suomessa on ymmärretty varsin hyvin ruotsinkielisen vähemmistön asema ja tarve käyttää omaa kieltään erilaisissa tilanteissa. Jopa niin hyvin, että suomenkielinen enemmistö on pakotettu sen takia opiskelemaan ruotsinkieltä.

Nyt on tullut ilmi tapaus, joka epäilemättä saattaa suomalaisten enemmistön suvaitsevaisuuden koetukselle. Puhumattakaan siitä, että se osoittaa ruotsinkielisen vähemmistömme omahyväisyyden, ellei suorastaan kielirasismin.

Tarkoitan tällä tietenkin Pohjoismaisen neuvoston Ahvenanmaalaisen edustajan näkemystä siitä, ettei suomenkieli sen enempää kuin islantikaan kelpaa pohjoismaisessa yhteistyössä tasa-arvoiseksi ruotsin, norjan ja tanskan kanssa. Juuri nyt tuntuu kuitenkin siltä, ettei aiheesta kannata kirjoittaa tämän enempää, koska uskon arvoisan lukijani osaavan itsekin vetää asiasta tarvittavat johtopäätökset niin pohjoimaisen yhteistyön tasa-arvoisuudesta kuin pakkoruotsin tarpeellisuudestakin.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kansainvälistyminen, pakkoruotsi ja kielivähemmistöjen oikeudet
Vihreää kielipeliä
Pakkoruotsi ja demokratia

Kaksoiskansalaisuuskeskustelu on hyväksi lakimuutokselle

Yleisradion sekä puolustusministeriön ja puolustusvoimien välille on syntynyt merkillinen kiista kaksoiskansalaisista. Yle on väittänyt näitä syrjityn, kun taas sekä ministeri että puolustusvoimat ovat kiistäneet asian - tai ainakin ne ovat syyttäneet mahdollisen syrjimisohjeen antajaa omavaltaisuudesta mikäli Ylen uutinen olisi totta.

Ulkopuolisella ei tietenkään ole mahdollisuutta tietää, kumpi kiistan osapuolista on oikeassa. Tämä ei kuitenkaan ole lopultakaan oleellista, sillä pelkästään asian esille nouseminen ja siitä Venäjällä syntynyt keskustelu on ongelmallista.

Lisäksi Suomen ja Venäjän varusmiespalvelun suorittanut kaksoiskansalainen osoittaa lojaalisuusongelman olemassaolon. Hänen mukaansa: "teoriassa jos Venäjä hyökkäisi Suomeen, olisin velvollinen puolustamaan Suomea. Olen vannonut valan. Mutta jos Suomi hyökkäisi Venäjälle, en tulisi."

Vaikka Suomi tuskin tulee hyökkäämään Venäjälle, saattaa päinvastainen olla joskus mahdollista. Siksi varuusmiehen asenne tarjoaa pohjan venäläisten kaksoiskansalaisiin kohdistettavalle propagandalle. Näin siksi, että pelkkä väite Suomen aggressiosta saattaa riittää näiden taistelumoraalin laskemiseen. Kaikkihan muistamme Mainilan laukaukset.

* * *

Kaksoiskansalaisuus tuli Suomen lainsäädäntöön kesäkuussa 2003. Kyse ei siis ole ikiaikaisesta oikeudesta, vaan melko uudesta muutoksesta maamme käytäntöihin.

Siten edes kaksoiskansalaisuusmahdollisuuden poistaminen ei palauttaisi Suomea kivikauteen, vaan ainoastaan neljäntoista vuoden takaiseen tilanteeseen. Samalla tietenkin menetettäisiin kaksoiskansalaisuudesta mahdollisesti koituvat hyödyt suomalaiselle yhteiskunnalle.

Sellaisia voivat olla esimerkiksi maahanmuuttajan sitominen tiukemmin suomalaiseen yhteiskuntaan ja sen arvoihin sekä myöskin suomalaisen maastamuuttajan jonkinasteisen Suomeen kohdistuvan lojaliteetin säilyttäminen ulkomailla. Mikäli kaksoiskansalaisuus haluttaisiin poistaa, tulisi miettiä kumpi on merkittävämpi: kaksoiskansalaisuuden riski vai siitä saatava hyöty.

Joka tapauksessa on selvää, että kaksoiskansalaisuutta voidaan käyttää myös väärin. Sen suomien oikeuksien avulla vieraan vallan tiedustelu tai muu Suomen kannalta haitallinen toiminta käy helpommin. Siksi on hyvä, että lainsäätäjä on parhaillaan pohtimassa rajoituksia kaksoiskansalaisten oikeuteen sijoittua turvallisuuden kannalta merkittäviin yhteiskunnan tehtäviin.

Nyt esille nousseen keskustelun ja sen Venäjällä saaman huomion seurauksena on selvää, että nyt pohdittavana olevat lainmuutokset on tehtävä sekä huolellisesti, että myös kohtuullisen nopealla aikavälillä. Syntynyt keskustelu on sikäli hyvä, että se lienee tuulettanut lainsäätäjien ja heitä avustavien virkamiesten ajattelua. Toivottavasti se osaltaan auttaa heitä valmistelemaan hyvin toimivan lakiuudistukseen, jossa minimoidaan kaksoiskansalaisuuden riskit mutta maksimoidaan siitä saatavat hyödyt.

Tämä kirjoitus on julkaistu myös Oikeassa Mediassa

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kannatatko vakaviin rikoksiin syyllistyneiden ulkomaalaisten karkottamista?
Tuen Alexander Stubbia ja Jussi Niinistöä
Haluaako sisäasiainministeriö rikolliset Suomen kansalaisiksi?

Ruotsi on hiekkalaatikon ressukka

Eilinen Suomen ja Ruotsin Kultarantakeskustelu sai mielenkiintoisen ja ruotsalaisia hyvin kuvaavan käänteen, kun naapurimaan edustajat alkoivat moralisoida Venäjän presidentin, Vladimir Putinin, kutsumista Suomeen. Presidentti Niinistö kuittasi asian tuoreeltaan toteamalla Venäjän olevan Suomen naapuri ja ruotsalaisten puolestaan tarpovan ajastaan jäljessä.

Niinistön lausunto oli oikean suuntainen, mutta ruotsalaisten argumentaatio kertoo heistä vielä paljon enemmän. Ennen kaikkea se vahvistaa käsityksen Ruotsista ongelmia maton alle lakaisevana mutta pyhimystä leikkivänä kansakuntana, joka on kyllä valmis moralisoimaan muiden tekemisiä, mutta ei kykene edes auttavaan keskusteluun erimielisten kanssa.

Tästä ruotsalaisten piirteestä on paljon esimerkkejä. Esimerkiksi Ruotsin parlamentin kolmanneksi suurimman puolueen kanssa ei kukaan suostu keskustelemaan, koska se edustaa maahanmuuttopolitiikassa erilaista linjaa kuin muut. Näin siitä huolimatta, että Ruotsin feministihallituksen on ollut pakko muuttaa turvapaikanhakijapolitiikkansa hyljeksittyjen Ruotsidemokraattien linjoille.

Ruotsi on ollut myöskin kyvytön käymään dialogia Israelin kanssa, koska se on niin vahvasti sitoutunut palestiinalaisten rinnalle. Siitä huolimatta maalla on ollut vaikeuksia Saudi-Arabian kanssa, koska halu moralisoida myös sillä suunnalla on ollut niin kova.

Tästä kaikesta välittyy sellainen kuva, että Ruotsi on kuin hiekkalaatikon omahyväinen ressukka. Siis sellainen, joka nostaa itsensä muiden yläpuolelle ja kieltäytyy siksi leikkimästä näiden kanssa aina, kun he haluavat tehdä jotain muuta kuin hän itse tahtoo, jää siksi ulos hauskimmista leikeistä ja protestoi huutelemalla ilkeyksiä toisille.

Jos maailman muut valtiot käyttäytyisivät samalla tavalla kuin Ruotsi, olisivat jopa Euroopan maiden väliset suhteet mitä todennäköisimmin jatkuvassa kriisitilassa. Siis vähän samaan tapaan kuin vaikkapa Somalia klaanien tapellessa keskenään. Tai romanivähemmistömme toisiaan menneiden tapahtumien takia väistelevien sukujen aiheuttamien käytännön vaikeuksien takia.

Onkin siis syytä kysyä, olisiko ruotsalaisilla peiliin katsomisen paikka? Ehkä hippunen rehellisyyttä, avoimuutta ja nöyryyttä tosiasioiden edessä olisi siunaukseksi myös Svea-mamman tyttärille ja pojille.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Suomen ja Ruotsin raiskaustilastot rikkovat ennakkoluuloja
Suomi-Ruotsi juhannusmaaottelu
Suomi-Ruotsi ihmisoikeusmaaottelu amerikkalaisin silmin nähtynä

Venäjä-dilemma

Sauli Niinistö matkustaa tänään keskustelemaan Vladimir Putinin kanssa. Asialistalla ovat mm. Ukrainan, Syyrian ja Suomen itärajan tapahtumat.

Putin lienee erinomaisen hyvin perillä siitä, kuinka Turkki on onnistunut kiristämään itselleen etuja Euroopan Unionilta suostuessaan ottamaan vastaan kaikki suojelua tarvitsemattomat turvapaikanhakijat Kreikasta. Vastineeksi EU ottaa vastaan jokaista palautettua syyrialaista vastaan yhden Turkissa majailevan syyrialaisen sekä lisäksi maksaa Turkille riihikuivaa rahaa turvapaikanhakijoiden hyysäämisestä.

Niinpä Venäjän lähes itsevaltainen presidentti tulee melko varmasti nostamaan esiin sen, mitä Suomi voisi tehdä vastapalvelukseksi heidän rajoittaessaan itärajalta tulevien turvapaikanhakijoiden kulkua. Samoin lienee selvää, että Niinistö sanoo Suomen käyttävän vaikutusvaltaansa Venäjän asian ajamiseen Euroopan Unionissa.

On myös varmaa, ettei Niinistö lähde huutelemaan julkisesti eikä kirjoittelemaan lehtien palstoille Venäjä-pakotteiden poistamisesta tai mustien listojen unohtamisesta. Sen sijaan hän voi luvata nostavansa asioita esille kaikenlaisissa EU:n kabinettikohtaamisissa. Ja samaan tehtävään voi valjastaa myös pääministeri Juha Sipilän ja ehkä muitakin vallanpitäjiämme.

Jos ja kun edellä kuvaamani hahmotelma osuu oikeaan, syntyy jälleen yksi esimerkki pragmaattisesta oman edun politiikan harjoittamisesta. Siis sellaisesta, jota minun nuoruudessani kutsuttiin suomettuneisuudeksi.

Onhan selvää, ettei Suomi pysty yksin ratkaisemaan kolmannen maailman väestönkasvusta ja monentasoista väkivaltaa ruokkivista kulttuureista nousevaa kansainvaellusta, mutta sen vaikutusten minimoiminen maallemme on minimoitava. On myös aivan varmaa, että mikäli Turkin ja Kreikan välinen hallitsematon ihmisvirta siirtyy Venäjän ja Suomen rajoille, on edessämme äärimmäisen kallis katastrofi.

Vastakkain tässä dilemmassa ovat siis toisaalta meihin itseemme kohdistuvan poikkeuksellisen suuren uhan torjuminen ja toisaalta Ukrainan periaatteessa oikeutettu tukeminen sen kokemassa kiistattomassa vääryydessä. Eli oma etu ja hyveellinen periaatteellisuus.

Kolmantena asiana on vielä huomioitava Ukrainan (ja aiemmin Georgian) tapahtumien tuottama ennakkovaroitus siitä, mitä Venäjä on valmis tekemään rajanaapureilleen niiden toimiessa sen kuvittelemien tai todellisten intressien vastaisesti. Tämä asia sekä puoltaa suomettumista, että alleviivaa riittävän sotilaallisen puolustuskyvyn ylläpitämistä. Ja myös tiiviitä sotilaallisia suhteita länteen.

Yhtälö ei siis ole Suomen kaltaiselle maalle mitenkään helppo. Kaikki käytössämme olevat vaihtoehdot ovat jollain tavalla hankalia. Toisaalta Ukrainan asian unohtaminen koko EU:n tasolla avaisi jälleen myös Venäjänkaupan, jolloin taloutemme nytkähtäisi nopeaan kasvuun. Porkkanakin on siis tarjolla.

Tässä tilanteessa on toivottava, että presidenttimme ja hänen esikuntansa ovat perillä tilanteesta ja pystyvät tekemään oikeita ratkaisuja, jotka turvaavat maamme aseman ja turvallisuuden pitkälle tulevaisuuteen. Se ei voi olla puhdas nöyrtyminen suurvallan edessä, mutta ei myöskään maamme altistaminen sen sotilaallisille tai kehitysmaalaisia hyödyntäville aggressioille. Eikä se saa rikkoa suhteitamme todelliseen viiteryhmäämme eli läntiseen maailmaan.

Onneksi presidentti Niinistö on jo aiemmin osoittanut kykenevänsä terveen järjen käyttöön. Toivottavasti näin tapahtuu myös tällä kertaa!

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Venäjä yksinkö sotkee Syyrian tilannetta?
Afgaaneja on pysäytetty Venäjällä
Kova kovaa vastaan Ukrainassa - mutta miksi?