Oi äiti Venäjä, miksi pakotat meidät Natoon?

Euroopan Unioni on kehitellyt uusia pakotteita Venäjää vastaan ja aikoo saattaa ne voimaan tulitauosta huolimatta. Tässä yhteydessä huomioni kiinnittyi pääministeri Alexander Stubbin ilmaisemaan huolestumiseen. Näin siitä huolimatta, ettei pakotteiden uskota vaikuttavan juurikaan Suomeen.

Stubb kertoi Suomen tukeneen koko ajan EU:n pakotelinjaa. Tämä tuki saattaa olla vastoin kansan tahtoa. Mutta myös muualla EU:n alueella tukien takana pysyminen näyttää olevan hankalaa.

Tämä kaikki kertoo siitä, kuinka vaikeaa demokraattisten länsimaiden on toimia tehokkaasti kriisitilanteissa. Jos EU olisi onnistunut kokoamaan rivinsä muiden länsimaiden kanssa ja asettamaan erittäin kovat pakotteet Venäjälle heti Krimin miehityksen jälkeen, olisi ehkä säästytty näytelmän jatko-osalta Itä-Ukrainassa.

Näin ei kuitenkaan tehty ja päättämättömyyden hintana on ollut tuhansien venälästen ja ukrainalaisten kuolema. Ynnä valtava joukko kotinsa menettäneitä ihmisiä ja Ukrainan kansallis- ja venäläismielisen väestön välille jäävä pitkäaikainen kuilu.

En väitä, että länsimaat olisivat syy kaikelle tuolle kärsimykselle. Mutta EU yhdessä muiden länsimaiden kanssa olisi päättäväisemmällä toiminnalla voinut estää sen kahjon, joka on saanut kaiken tuon aikaiseksi. Hakematta tulee mieleen lordi Chamberlainin kuvitelma rauhasta "meidän eliniäksemme".

Harmi, ettei tekemätöntä saa tehdyksi. Tässä tilanteessa Venäjän talous tultaneen ajamaan alas, ellei Putin itse ymmärrä minkälaisen vahingon hän on aiheuttamassa maalleen.

Talouden alasajon seurauksena kansa muuttuu vielä suosittuun johtajaansa tyytymättömäksi ja Venäjälle jäänee kaksi mahdollisuutta: Putinin luopuminen vallasta ja Krimistä tai - mitä pidän todennäköisempänä - tuon pikkumiehen entistä itsevaltaisemmat otteet. Onneksi Venäjä ei kuitenkaan ole todellinen edesmenneen Neuvostoliiton kaltainen suurvalta, vaikka ydinaseet estävätkin sen suoran sotilaallisen kurittamisen. Niinpä Putinin mahdollisuudet häiritä maailman menoa ovat sittenkin varsin rajalliset.

Valitettavasti noiden rajojen ulottuvilla on meille kaikille rakas Suomi. Tämä Suomi, joka onnistui säilyttämään länsimaisen yhteiskuntansa Neuvostoliiton painostuksen alla. Joka luopui osasta itsenäisyyttään täyttääkseen unelmansa osana länsieurooppalaista viitekehitystä. Ja jonka kansa on näihin päiviin asti uskonut itseensä niin paljon, ettei ole halunnut kuullakaan liittymisestä länsimaiseen puolustusliittoon.

En tiedä onko suomalaisten NATO-vastaisuuteen syitä selvitetty kunnolla, mutta itse epäilen sen taustalla olevan tietoisuuden siitä, miten Ruotsin suurvalta 1700-luvulla jätti Suomen kerta toisensa jälkeen yksin Venäjän raatelevaa karhua vastaan. Sekä tiedon siitä, miten talvisodan aikana niin demokraattinen länsi kuin Hitlerin Saksakin tukivat pikemminkin Stalinin hirmuhallintoa kuin länsimaista Suomea.

Toisin sanoen länsimaihin ei ole tiukan paikan tullen voinut koskaan luottaa. Mistä elävänä esimerkkinä on juuri tällä hetkellä Ukraina.

Kaikesta edelle kirjoittamastani huolimatta juuri nyt on tullut aika uudelle ajattelulle. Venäjän hirmuhallitsija Vladimir Putin on osoittanut, ettei hän kaihda naapureidensa itsenäisyyden tuhoamista - sillä näin on käynyt sekä Georgiassa että Ukrainassa. Toki molemmissa oli oma viides kolonnansa, mutta niinpä Suomessakin on venäläinen vähemmistö kasvanut vuosi vuodelta. Ja sen olemassaoloa voi venäläinen hirmuhallinto käyttää aina hyväkseen riippumatta tuon vähemmistön omasta tahdosta.

Siksi olen tullut siihen tulokseen, että Suomen on tullut aika hakeutua NATOn jäseneksi juuri nyt. Ja samalla toivoa, ettei Venäjä ehkäise sitä joidenkin johanbäckmanien kutsusta kuten Ukrainassa kävi. Ja jäsenyyden varmistuttua tulee meidän vielä toivoa, että läntinen liittosopimus pitää myös tositilanteessa - eikä läntisen päättämättömyyden ikävä historia toista itseään.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Tuen Alexander Stubbia ja Jussi Niinistöä
Suuria itämaisia sotasankareita
Olisikohan jonkun pitänyt kertoa ukrainalaisille Mainilan laukauksista?