Venäjä-dilemma

Sauli Niinistö matkustaa tänään keskustelemaan Vladimir Putinin kanssa. Asialistalla ovat mm. Ukrainan, Syyrian ja Suomen itärajan tapahtumat.

Putin lienee erinomaisen hyvin perillä siitä, kuinka Turkki on onnistunut kiristämään itselleen etuja Euroopan Unionilta suostuessaan ottamaan vastaan kaikki suojelua tarvitsemattomat turvapaikanhakijat Kreikasta. Vastineeksi EU ottaa vastaan jokaista palautettua syyrialaista vastaan yhden Turkissa majailevan syyrialaisen sekä lisäksi maksaa Turkille riihikuivaa rahaa turvapaikanhakijoiden hyysäämisestä.

Niinpä Venäjän lähes itsevaltainen presidentti tulee melko varmasti nostamaan esiin sen, mitä Suomi voisi tehdä vastapalvelukseksi heidän rajoittaessaan itärajalta tulevien turvapaikanhakijoiden kulkua. Samoin lienee selvää, että Niinistö sanoo Suomen käyttävän vaikutusvaltaansa Venäjän asian ajamiseen Euroopan Unionissa.

On myös varmaa, ettei Niinistö lähde huutelemaan julkisesti eikä kirjoittelemaan lehtien palstoille Venäjä-pakotteiden poistamisesta tai mustien listojen unohtamisesta. Sen sijaan hän voi luvata nostavansa asioita esille kaikenlaisissa EU:n kabinettikohtaamisissa. Ja samaan tehtävään voi valjastaa myös pääministeri Juha Sipilän ja ehkä muitakin vallanpitäjiämme.

Jos ja kun edellä kuvaamani hahmotelma osuu oikeaan, syntyy jälleen yksi esimerkki pragmaattisesta oman edun politiikan harjoittamisesta. Siis sellaisesta, jota minun nuoruudessani kutsuttiin suomettuneisuudeksi.

Onhan selvää, ettei Suomi pysty yksin ratkaisemaan kolmannen maailman väestönkasvusta ja monentasoista väkivaltaa ruokkivista kulttuureista nousevaa kansainvaellusta, mutta sen vaikutusten minimoiminen maallemme on minimoitava. On myös aivan varmaa, että mikäli Turkin ja Kreikan välinen hallitsematon ihmisvirta siirtyy Venäjän ja Suomen rajoille, on edessämme äärimmäisen kallis katastrofi.

Vastakkain tässä dilemmassa ovat siis toisaalta meihin itseemme kohdistuvan poikkeuksellisen suuren uhan torjuminen ja toisaalta Ukrainan periaatteessa oikeutettu tukeminen sen kokemassa kiistattomassa vääryydessä. Eli oma etu ja hyveellinen periaatteellisuus.

Kolmantena asiana on vielä huomioitava Ukrainan (ja aiemmin Georgian) tapahtumien tuottama ennakkovaroitus siitä, mitä Venäjä on valmis tekemään rajanaapureilleen niiden toimiessa sen kuvittelemien tai todellisten intressien vastaisesti. Tämä asia sekä puoltaa suomettumista, että alleviivaa riittävän sotilaallisen puolustuskyvyn ylläpitämistä. Ja myös tiiviitä sotilaallisia suhteita länteen.

Yhtälö ei siis ole Suomen kaltaiselle maalle mitenkään helppo. Kaikki käytössämme olevat vaihtoehdot ovat jollain tavalla hankalia. Toisaalta Ukrainan asian unohtaminen koko EU:n tasolla avaisi jälleen myös Venäjänkaupan, jolloin taloutemme nytkähtäisi nopeaan kasvuun. Porkkanakin on siis tarjolla.

Tässä tilanteessa on toivottava, että presidenttimme ja hänen esikuntansa ovat perillä tilanteesta ja pystyvät tekemään oikeita ratkaisuja, jotka turvaavat maamme aseman ja turvallisuuden pitkälle tulevaisuuteen. Se ei voi olla puhdas nöyrtyminen suurvallan edessä, mutta ei myöskään maamme altistaminen sen sotilaallisille tai kehitysmaalaisia hyödyntäville aggressioille. Eikä se saa rikkoa suhteitamme todelliseen viiteryhmäämme eli läntiseen maailmaan.

Onneksi presidentti Niinistö on jo aiemmin osoittanut kykenevänsä terveen järjen käyttöön. Toivottavasti näin tapahtuu myös tällä kertaa!

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Venäjä yksinkö sotkee Syyrian tilannetta?
Afgaaneja on pysäytetty Venäjällä
Kova kovaa vastaan Ukrainassa - mutta miksi?