Neljätoista vuotta ajatuksia maahanmuutosta, rikollisuudesta, ilmastosta, politiikasta, historiasta, urheilusta ja tieteestä

Tänään on helmikuun 23. päivä vuonna 2024. Eli on kulunut päivälleen 14 vuotta siitä, kun kirjoitin ensimmäisen tekstini Professorin ajatuksia -blogiin otsikolla "katastrofismi ja ilmastonmuutos". Se alkaa maininnalla Israelin ja arabien välisestä sodasta, jatkuu metsätuhoilla ja ilmastonmuutokseen liittyvillä havainnoilla ja loppuu huoleen tiedeyhteisön uskottavuudesta. 

Nämä aiheet toistuvat edelleen kirjoituksissani, vaikka eivät tietenkään kata koko sitä kirjoa, jota olen tällä sivustolla vuosien mittaan pohdiskellut. Ovathan aihevalintaani ohjannet ennen kaikkea kulloisetkin ajankohtaiset uutiset, joita olen syystä tai toisesta halunnut kommentoida tai - etenkin tieteen osalta - tuoda lukijakuntani tietoisuuteen. 

Ajatuksistani suurinta mielenkiintoa ovat vuosien kuluessa saaneet - Bloggerin oman tilaston mukaan - seuraavat kirjoitukset.

    1. Mykoplasma (2010), lähes 160 000 lukukertaa

    2. Henkilökohtaisesti sinulle, Renaz Ebrahimi (2021), yli 13 000 lukukertaa

    3. Suomen ja Ruotsin rikostilastot rikkovat ennakkoluuloja (2015), yli 6 000 lukukertaa

    4. Sähkötupakka - onko kauppamiehen härskiydellä mitään rajoja? (2011), yli 6 000 lukukertaa

    5. Poliisi varoitti ulkomaalaismiehistä (2017), lähes 6 000 lukukertaa

Nämä ovat suuria lukijamääriä tällaiselle anonyymille blogille, vaikka eivät tietenkään edes likimain yhtä valtavia kuin perinteiseen lehdistön suurimpien toimijoiden kautta julkaistut kirjoitukset. Sellaisiakin olen vuosien mittaan julkaissut oman ammattini edustajana, mutta niiden lukijamääristä minulla ei ole käsitystä. 

Lisäksi olen ollut lukuisia kertoja kertomassa näkemyksistäni ammattitoimittajien tekemissä jutuissa maan suurimmissa medioissa - siis sellaisissa kuin Yle, Helsingin sanomat tai MTV3 - sekä pienemmissä lehdissä. Niiden katsoja-/lukijamäärä lienee parhaimmillaan ollut ainakin sadoissa tuhansissa ellei Ylen tai MTV3:n pääuutislähetysten osalta jopa yli miljoonan.  

Tästä huolimatta olen ollut erityisen innostunut juuri tämän blogin ylläpitämisestä. Onhan minulla tässä sekä vapaa sana - joka toki on toteutunut myös valtamedian haastateltavana - että rajoittamaton aiheenvalinnan ja näkökulman vapaus. Sekä anonymiteetin mukanaan tuoma vapaus henkilööni kohdistuvasta vihamielisestä maalituksesta, jollaisen uhriksi olen joskus joutunut esiinnyttyäni omalla nimelläni perinteisissä tai sosiaalisissa medioissa. 

Lopuksi kiitän tässä teitä - arvoisat lukijani - siitä laajasta mielenkiinnosta, jota olette osoittaneet kirjoituksiani kohtaan. Ymmärrän hyvin, että se on ansaittava joka päivä uudelleen ja uudelleen. Siksi toivon, että ajatukseni pysyy edelleen kirkkaana ja kykenen vastaamaan odotuksiinne myös jatkossa. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ovatko ihmiset ajattelevia olentoja vai someapinoita?
Kymmenen vuotta Professorin ajatuksia
Suosituimmat ja merkittävimmät ajatukset

Maalittaminen aiheuttaa sympatiaa

Helsingin Sanomien kommentaattori arveli, että "Keskusta on kriisissä, joten sen on ehkä pakko ottaa käyttöön perinteiset keinot eli tahtopolitiikka ja petos". En epäile, ettei puolue tosiaan käyttäisi kommentaattorin mainitsemia keinoja - tosin arvelen, että se käyttäisi niitä riippumatta siitä onko se kriisissä vai ei.

Kommentaattori myös ihmetteli sitä, että pääministeripuolue SDP on saanut olla rauhassa opposition hyökkäyksiltä, vaikka vaalit lähestyvät. Hän arveli, että sen on siitä kiittäminen keskustaa, joka "tuntuu vetävän magneetin lailla kaiken negatiivisen itseensä".

Minun nähdäkseni tässä ei ole mitään ihmettelemistä, sillä SDP toteuttaa oman poliittisen linjansa mukaista jakopolitiikkaa, kun taas Keskusta pönkittää hallitusta, joka toimii sitä äänestäneiden kansalaisten toiveita vastaan. Siksi Keskusta on sekä perusteltu että houkutteleva maali perussuomalaisille ja kokoomuslaisille. 

Tässä poliittisessa maalittamisessa on kuitenkin yksi vaara, jota orpolaiset ja halla-aholaiset eivät ehkä ymmärrä. Tarkoitan sitä, että kuntavaleihin on aikaa vielä yli kaksi kuukautta ja sinä aikana Keskustan uhriutuminen saattaa johtaa yleensä heikompien puolelle asettuvien suomalaisten sympatioiden kääntymiseen saarikkolaisten puolelle. 

Jos näin kävisi, saisi nykyinen hallitusyhteistyö vahvan luottamuslauseen, ja maamme tulevaisuuden uhraaminen julkisen velkataakan alle jatkuisi kuten tähänkin asti. Tämä luonnollisesti sopisi erinomaisesti sekä SDP:lle, Vasemmistoliitolle ja Vihreille. Ja saattaa olla, että juuri tästä syystä maamme lehdistö uutisoi niin innokkaasti Keskustaan kohdistuvasta kritiikistä.

Toisaalta väkevimmin punaista aatetta tukevat mediamme - kuten verorahoitteinen Yle - tekevät samalla periaatteella jatkuvia palveluksia Perussuomalaisille. Tästä esimerkkinä oli eilisen aamun Jälkiviisaat-ohjelma, jossa keskustelijaksi kutsuttu Jan Erola sai kaikessa rauhassa maalata puolueesta kuvaa natsi-, ihmisvihaaja- ja rasistipuolueena. Epäilemättä myös tämä aiheuttaa vastareaktioita monissa äänioikeutetuissa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Julkisen salaisuuden paljastuminen aiheutti reaktioita
Kuntapolitiikkapeliä ja epäyhtälöitä
Helena Petäistö: perussuomalaiset ovat natseja

Ville Virtanen - vähän yksinkertainen sananvapauden vihollinen

Olen viime vuosina pannut merkille, kuinka Suomessa nykyisin hyvin helposti leimataan ihmisiä erilaisista asioista. Ja sen jälkeen nostetaan lynkkausmieliala, jolla pyritään tuhoamaan vainon kohteeksi nostetun ihmisen elämä.

Näitä leimaamisia on tietenkin aina nähty esimerkiksi perheiden hajoamistilanteissa, mutta yhä useammin niihin on liittynyt myös yleispoliittista ulottuvuutta. Tämän asian nosti aikanaan näkyvästi esille vasemmistolaisen Pirkko Saision tapaus, kun hän tuli ilmaisseeksi näkemyksen, jonka mukaan myös vihrevasemmistossa pitäisi pyrkiä ymmärtämään eri tavalla ajattelevia ihmisiä. Sen seurauksena hän joutui oman viiteryhmänsä hampaisiin ja joutui leimatuksi mm. äärinationalistiksi ja puolinatsiksi.

Samaan kategoriaan on luokiteltava tapaukset, joissa ihmiset ovat menettäneet työnsä tai harrastuksensa mielipiteidensä ilmaisemisen takia. Siis sellaiset kuin muusikko Kari Peitsamon tai historioitsija Teemu Keskisarjan tapaukset.

Yksi näistä esimerkeistä oli Aku Louhimiehen tapaus, jossa häntä syytettiin ns. #metoo-käytöksestä. Hän joutui sen seurauksena jopa ministerin syrjimäksi julkisessa tilaisuudessa ja menetti ilmeisesti myös työmahdollisuuksia. Myöhemmin tehdyissä selvityksissä syytökset todettiin perusteettomiksi ja #metoo-leimaukseen lähteneet toimittajat ovat nyt epäiltynä Louhimiehen kunnian loukkaamisesta.

Asia nousi jälleen esille, kun Louhimies palkattiin sairastuneen ohjaajan tilalle tuottamaan kotimaista suurelokuvaa ja näyttelijä Ville Virtanen kieltäytyi työskentelemästä hänen kanssaan. Eikä asia jäänyt vain tähän, vaan Virtanen katsoi asiakseen kiitellä jo perusteettomiksi osoitettuja syytöksiä esittäneitä naisnäyttelijöitä.  Siis juuri niitä, joiden puheiden perusteella Louhimiehen vainon käynnistäneet toimittajat ovat poliisitutkinnassa.

On tietenkin Virtasen oma oikeus työskennellä kenen kanssa tahtoo. Kohtuullista kuitenkin olisi, mikäli hän korvaisi sopimuksen rikkomisesta eli vetäytymisestää aiheutuneet taloudelliset vahingot elokuvan rahoittajille siltä osin, kuin kohtauksia joudutaan tekemään uudelleen - sekä tietenkin maksaisi elokuvan teosta tähän mennessä saamansa palkan takaisin. 

Muuten pidän Virtasen kannanottoa ja etenkin feministisiin valheisiin syyllistyneiden näyttelijöiden kiittelemistä äärimmäisen huonona käytöksenä. En kuitenkaan tässä ehdota, että Virtasta pitäisi sen takia ruveta boikotoimaan tulevissa elokuvatuotannoissa - eikä sellaisella pääsääntöisesti vasemmalle kallellaan olevassa elokuvamaailmassamme olisi vaikutustakaan - mutta haluan tässä kuitenkin todeta, että pidän häntä tapahtuneen jälkeen vähän yksinkertaisena sananvapauden vihollisena. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Sananvapauden kuoppa syveni jälleen
Pieni flirtti on kadonnut harmauden edeltä
Vaatiiko vuoden 2018 kenttäoikeus uhrin?

Miten hallitus reagoi poliisiylijohtajan huoleen?

Poliisiylijohtaja Seppo Kolehmainen avautui Ylelle olevansa huolissaan maalittamisesta. Hänen mukaansa sadat poliisit ovat harkinneet alanvaihtoa ja pelko voi vaientaa jopa tuomareita.

Kieltämättä hurjia väitteitä. On siis kysyttävä, että ketkä tuota pelkoa oikein aiheuttavat.

Ylen toimittaja otti ensimmäiseksi esimerkikseen Perussuomalaisten kansanedustajan Ano Turtiaisen Twitter-viestin, jossa tämä kutsui ylikomisario Jari Taposta munattomaksi nillittäjäksi. Joka teki asiasta rikosilmoituksen.

Epäilen kuitenkin, ettei poliisiylijohtaja itse puhunut Ano Turtiaisen viestin sivistymätöntä käytöstä kuvaavasta sananvalinnasta vaan jostain paljon vakavammasta. Onhan se nyt suorastaan absurdi väite, että munattomaksi nillittäjäksi nimitteleminen johtaisi poliiseja vaihtamaan alaa tai pelottaisi tuomarit hiljaiseksi.

Luulenpa, että kyse oli kansanedustajien huonon käytöksen sijaan järjestäytyneen rikollisuuden aiheuttamasta ongelmasta. Siis Ruotsin sotatilaa muistuttavan yhteiskunnan rantautumisesta myös Suomeen, sillä järjestäytynyt rikollisuus on myös meillä aktiivista ja pyrkii juurtumaan yhteiskunnan rakenteisiin.

Kuten United Broterhoodin tapaus osoitti, on jengirikollisuus kasvussa myös meillä, ja joukossa on myös eri etnistä alkuperää olevia katujengejä. Mikä mielenkiintoisinta, Kolehmainen kertoi ruotsalaisen virkaveljensä varoittaneen häntä monta kertaa siitä, ettei Suomen pidä tehdä samoja virheitä kuin Ruotsi. Näin poliisiylijohtaja asettui Jussi Halla-ahon (ps) ja Perussuomalaisten linjoille.

Kolehmainen itse ehdotti järkevän tekemisen tarjoamista riskiryhmiin kuuluville. Siinä hänen mielestään ongelman muodostaa nykyisin muun muassa se, että maahanmuuttajien töihin pääseminen on vaikeaa kielitaitovaatimusten takia.

Poliisiylijohtajan kommentti on tietenkin sinänsä oikea, mutta samalla epärealistinen. Tuskinpa ainakaan kovin moni yksityinen työnantaja haluaa palkata henkilöä, jolle jo pelkän tehtäväksiannon ymmärtäminen on haasteell... siis helve... ei kun äärimmäisen hankalaa. Eikä tällaisia henkilöitä taida juuri kukaan haluta omaan tiimiinsä edes julkisella sektorilla.

Kolehmainen on vienyt viestinsä myös maamme päättäjille, mikä on erinomainen asia. Siten on mielenkiintoista nähdä, mihin toimiin punavihreä hallituksemme ryhtyy ehkäistäkseen poliisiylijohtajamme perustellun huolen.

Syntyykö maamme yrityksille maahanmuuttajien rekrytointipakko, lisätäänkö heidän koulutusresurssejaan nyt, kun vuonna 2015 saapuneet ovat kohta olleet jo viisi vuotta maassamme ja edelleen - ainakin Kolehmaisen kommentista päätellen - kielitaidottomia vai ryhdytäänkö punavihreän ideologian mukaisesti haalimaan maailmalta uusia Lähi-idän kieliä taitavia tulijoita, koska tarjokkaita olisi tuoreiden uutisten mukaan esimerkiksi Syyrian luoteisosista?

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
ISIS-lasten radikalisoituminen ja albanisoituminen on estettävä
Rantautuiko ruotsalainen kulttuuri Helsinkiin?
Lontoossa paukahti pommi ja Pariisissa välähti veitsi