Nobelistin ja salaliittogurun elämä: Luc Montagnierin tarina

Nobelisti Luc Montagnieriin näkee joskus viitattavan erilaisten salaliittoteorioiden yhteydessä. Siksi päätin tänä aamuna kääntää eilisen Nature-lehden hänestä julkaiseman muistokirjoituksen kommentoimatta asiaa sen enempää.

Luc Montagnier nousi merkittävään tieteelliseen asemaan saaden Nobel-palkinnon AIDS:ia aiheuttavan HIV:n löytämisestä yhdessä kollegoidensa kanssa. Hänen työnsä mahdollisti tämän viruksen diagnostisten testien ja sen aiheuttaman sairauden hoitojen kehittämisen ja sitä kautta lukemattomien ihmishenkien pelastamisen. 

Elämänsä myöhemmät vuodet Montagier käytti kovalla työllä saavuttamansa maineen murskaamiseen kannattamalla erilaisia vaihtoehtoisia teorioita ja vastustamalla rokotuksia. Hänen perusteettomia väitteitänsä COVID-19:stä – että rokotteet edistäisivät vaarallisten varianttien syntymistä tai että virus olisi ihmisen kehittämä – tuettiin valheellista tietoa levittävillä kampanjoilla. Montagnier kuoli 89-vuotiaana 8. helmikuuta. 

Montagnier syntyi 18. elokuuta 1932 Chabrisissa, Ranskassa. Hänen toisen maailmansodan aikaan osunutta lapsuuttaan varjostivat nälkä ja epävarmuus, mutta hänen kiinnostuksensa tieteeseen puhkesi myös varhain. Sen seurauksena hän aloitti toiminnan, joka on synnyttänyt lukemattomia tutkijoita eli räjähtävien yhdisteiden kanssa puuhastelun kotilaboratoriossa. 

Myöhemmin hän kiinnitti ajastettuja kuvia ottavan kameran mikroskooppiin ja tutki viherhiukkasten vastetta valoon. Virologiasta hän innostui kuultuaan vuonna 1957 tehdystä löydöstä, jonka mukaan tupakan mosaiikkiviruksen RNA voi välittää tartuntoja.

Montagnierin virologinen asiantuntemus kehittyi, kun hän työskenteli useissa laboratoriossa ennen siirtymistään Pariisin Pasteur-instituuttiin vuonna 1972. Pasteur-instituutissa Montagnier erikoistui retroviruksiin eli RNA-viruksiin, jotka voivat lisätä DNA-kopion geneettisestä materiaalistaan ​​isäntänsä genomiin. 

Tämä sekä immuunisolujen viljelyssä tapahtuneet edistysaskeleet ja interferoneiksi kutsuttujen antiviraalisia proteiineja blokkaavien yhdisteiden käyttö herättämään lepotilassa olevat retrovirukset olivat hyödyllisiä vuonna 1983. Silloin eräs kollega nimittäin lähetti hänelle imusolmukekudoksen, joka oli otettu ranskalaiselta muotisuunnittelijalta, jonka arveltiin olevan AIDS:in alkuvaiheessa.

Kun ihmisillä diagnosoitiin siihen aikaan AIDS, nämä elivät usein jo monien infektioiden, syöpien ja muiden sairauksien kanssa, mikä vaikeutti taudin lähteen etsimistä. Tämän epävarmuuden keskellä taudin syistä spekuloitiin villisti.

Monet kannattivat teorioita, joiden mukaan se aiheutuisi sienistä tai kemiallisista altistumisista. Toiset taas näkivät, että immuunisoluluokkaan CD4+ kuuluvat T-solut olisivat ehtyneet AIDS:ia sairastavilta ihmisiltä, ja he ihmettelivät oliko kehon immuunijärjestelmä ryhtynyt tuhoamaan niitä. Montagnieria muistutettiin tunnetusta retroviruksesta, joka saattoi tartuttaa CD4+ T-soluja sekä tarttui veren ja seksuaalisen toiminnan kautta.

Montagnierin virologian yksikössä Pasteur-instituutissa Françoise Barré-Sinoussi eristi uuden retroviruksen imusolmukenäytteestä. Ryhmä kutsui sitä lymfadenopatiaan liittyväksi virukseksi (LAV). Montagnier esitteli tämän havainnon syyskuussa 1983 pienen tieteellisen kokouksen myöhäisillan sessiossa Cold Spring Harbor Laboratoryssa New Yorkissa, mutta hänen yleisönsä oli skeptinen. Montagnier totesi myöhemmin Nobel-elämänkerrassaan, että "tämä tilanne ei ole harvinaista tieteessä, koska uudet löydöt herättävät usein kiistaa".

Pian Montagnierin esityksen jälkeen Yhdysvaltain kansallisessa syöpäinstituutissa Bethesdassa, Marylandissa, työskentelevän virologi Robert Gallon johtama työryhmä auttoi vahvistamaan AIDS:in ja Montagnierin tiimin löytämän viruksen välistä yhteyttä (viruksen viralliseksi nimeksi tuli HIV vuonna 1986). Gallo oli aiemmin löytänyt muita retroviruksia, jotka infektoivat ihmisen soluja, nimeltään ihmisen T-lymfotrooppinen virus (HTLV-I ja HTLV-II). Vuonna 1984 hänen tiiminsä eristi retroviruksen näytteistä, jotka oli otettu AIDS-potilailta, ja hän ryhtyi kutsumaan sitä HTLV-III:ksi. Se osoittautui identtiseksi LAV:n kanssa, josta Montagnier oli toimittanut näytteet Gallon laboratorioon.

Montagnierin ja Gallon tutkimusryhmät kävivät tämän jälkeen eeppisen patenttisodan siitä, kenelle kuuluvat immateriaalioikeudet virukseen perustuvasta diagnostisesta testistä. Lopulta vuonna 1987 kiistan ratkaisivat Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan ja Ranskan pääministeri Jacques Chirac, jotka suostuivat jakamaan AIDS-testin immateriaalituotot maidensa kesken ja perustamaan kansainvälisen AIDS-tutkimus- ja koulutusrahaston.

Edellä kuvattujen tapahtumien perusteella monet olivat yllättyneitä, kun Gallo ei vuonna 2008 saanut osuutta Nobel-palkinnosta. Sen sijaan Montagnier jakoi fysiologian tai lääketieteen palkinnon Barré-Sinoussin kanssa. Samalla myös virologi Harald zur Hausen sai saman kunnian AIDS:iin liittymättömästä löydöstään, jonka mukaan ihmisen papilloomavirukset ovat yhteydessä kohdunkaulan syöpään.

HIV:n löytämisen jälkeen Montagnierin työ sai kuitenkin oudon käänteen. Hän nimittäin julkaisi sarjan kiistanalaisia ​​artikkeleita väittäen, että joidenkin patogeenien erittäin laimennettu DNA lähettää sähkömagneettisia aaltoja. 

Montagnier vetosi myös jo aiemmin hylättyyn käsitykseen vedellä olevasta muistista väittäen, että DNA muuttaa vettä tavalla, joka säilyttää jotkin molekyylien ominaisuudet, vaikka ne olisivat voimakkaasti laimennettuja (ranskalainen immunologi Jacques Benveniste oli väittänyt vedellä olevan tällaisen muistin vuoden 1988 Nature-julkaisussa, jonka todettiin myöhemmin perustuvan kokeisiin, joita ei pystytty toistamaan). 78-vuotiaana Montagnier lähti Ranskasta Kiinaan tutkimaan näitä asioita ja johtamaan tutkimuslaitosta Shanghain Jiao Tong -yliopistossa.

Ajan myötä Montagnier näytti olevan tyytyväinen tähän ristiriitaan ja lähti myös taistelemaan näkemyksensä puolesta. Hän omaksui homeopatian ja pseudotieteellisiä ajatuksia autismista saavuttaen aseman, josta Ranskan tiedeakatemian entinen presidentti Bernard Meunier totesi, että "hän ajautui tilaan, jossa yksikään tutkija ei kyennyt antamaan kommentteja tai selityksiä hänen myöhäisestä kehityksestään". Toiset olivat suoraviivaisempia ja esimerkiksi Science-lehden kolumnisti ja kemisti Derek Lowe kirjoitti vuonna 2012, että "Luc Montagnier on menettänyt otteensa".

COVID-19-pandemian aikana saavutettu Nobel-palkinto antoi uskottavuutta Montagnierin haitallisille näkemyksille, joiden mukaan COVID-19-rokote voisi olla haitallinen. Sen seurauksena hän antoi elämänsä viimeisissä vaiheissa kasvot sosiaalisessa mediassa rokotusvastaisille meemeille. Tuli vaikeaksi uskoa, että ne olivat kerran olleet muistopostimerkeissä johtuen hänen panoksestaan kansanterveyden hyväksi.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Onko karismaattinen guru uskottavampi kuin tieteentekijä?
Hölynpölyä
Tieteellinen huijaus

Missä omikron syntyi ja miten tehokkaasti se on tappanut ihmisiä Etelä-Afrikassa?

Tuoreimmassa Science-lehdessä oli pieni juttu, jossa pohdittiin Etelä-Afrikassa ensimmäiseksi havaitun omikronvariantin syntymiseen johtanutta kehityskulkua. Jutun mukaan omikron on niin erilainen muihin tunnettuihin SARS-Cov-2-kantoihin, että sen on täytynyt syntyä jo vuoden 2020 puolivälissä. Ongelmaksi jääkin, että missä se on voinut piileskellä näin kauan.

Mahdollisuuksia on kolme. Ensimmäisen mukaan virus olisi syntynyt jollain syrjäisellä eteläisen Afrikan alueella, mistä se olisi levinnyt vasta äskettäin Etelä-Afrikkaan, missä muita mustan maanosan valtioita tehokkaampi testausjärjestelmä olisi sen paljastanut.

Toisen mahdollisuuden mukaan virus olisi voinut kehittyä henkilössä, jonka elimistössä koronavirus olisi elänyt kroonisena infektiona esimerkiksi AIDS-lääkinnän aiheuttaman alentuneen immuniteetin takia. Siellä virus olisi lisääntynyt pidemmän aikaa sellaisessa ympäristössä, jossa luonnonvalinta olisi valikoinut sille uusia mutaatioita ilman, että tarve tartuttaa uusia ihmisiä olisi rajoittanut niiden elinkykyä. 

Tai sitten virus olisi kehittynyt jossain muussa eläimessä, josta se olisi siirtynyt takaisin ihmiseen. Tähän mahdollisuuteen liittyen Helsingin sanomat julkaisi tänään jutun, jonka mukaan belgialaisen eläintarhan virtahevot ovat saaneet koronatartunnan. 

Sen mukaan niiden nenät vuotavat. Täytyy siis toivoa, että virtahepojen hoitajilla on riittävästi suurikokoisia nenäliinoja. Ja että tutkijat saavat selvitetyksi, missä ja miten omikron kehittyi. 

* * *

Kirjoitin vajaa viikko sitten Etelä-Afrikan viime viikkojen koronatilanteesta todeten, ettei maan kuolleisuustilastoissa ole näkynyt nousua sen jälkeen, kun siellä alkoi levitä omikronvariantti. On siis tullut aika katsoa uudelleen, miltä tilanne näyttää nyt. 

Ensimmäiseksi jatkoin aiempaa kuvaajaani tautitapausten kehittymisestä viimeisen viikon aikana. Nyt se näytti näin hurjaa tapausmäärän kasvua.

Seuraavaksi jatkoin kuolleisuustilannetta samalla tavalla, jolloin muodostui seuraava kuvaaja.

Kuvassa näkyy lähinnä satunnaisvaihtelua, mutta ei kuolemantapausten nousua viime päivinä. Niinpä kuolemantapausten ja tartuntojen välinen suhde on omikronin ilmaantumisen jälkeen ollut nopeassa laskussa, kuten kolmas viikon takaisen kuvaajan jatkettu kaavio osoittaa.

Viimekertaisessa eli myös tämän blogimerkinnän yllä tehdyssä tarkastelussa on kuitenkin yksi ongelma. Se ei nimittäin huomioi sitä, että koronaviruksen saaneet kuolevat tyypillisesti vasta 20 päivää oireiden havaitsemisen jälkeen. 

Siksi päätin piirtää myös kuvaajan, jossa verrataan kuolleisuutta 20 päivän takaisiin tartuntalukuihin. Se tarkoittaa ajankohtaa 14.11., jolloin koronavirustartunnoissa ei vielä ollut nähtävissä nousua: seitsemän päivän liukuva keskiarvo oli 285, kun se oli viikkoa aiemmin ollut 265 ja kahta viikkoa aiemmin 357.  

Kuvaajan mukaan COVID-19:ään kuolleiden henkilöiden tartuntoihin suhteutetussa määrässä ei - edellä kirjoitetun valossa odotetusti - näy oleellista muutosta. Niinpä joudumme odottamaan vielä jonkin aikaa saadaksemme tiedon SARS-CoV-2:n omikronmuodon muita koronamuotoja paremmasta tai huonommasta kyvystä tappaa ihmisiä. 

Tarkemmin sanoen, kysymykseen saataneen ensimmäisiä vihjeitä ensi viikonvaihteeseen mennessä, jolloin 11.12. koronaan kuolevien eteläafrikkalaisten määriä verrataan 21.11. vallinneeseen tilanteeseen, jolloin koronatartuntojen määrä oli jo kääntynyt selvään nousuun (564 tapausta). Selkeä signaali saataneen kuitenkin vasta vähän ennen joulua, jolloin verrokkipäivien tartuntamäärät ovat nousseet jo tuhansiin ja koostuvat käytännössä pelkästään omikronvarianteista.  

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Palauttaako Etelä-Afrikan uusi omicron-koronamuunnos meidät pandemialta?
Nyt tiedämme pääsikö korona karkuun kiinalaislaboratoriosta
SARS-CoV-2 on muuttumassa virusfossiiliksi

Afrikka ja koronavirus

Koronaviruksen esiintymisestä on raportoitu jo yli 60 maassa. Tapauksia on ylivoimaisesti eniten Kiinassa, josta virus lähti liikkeelle, mutta myös Etelä-Koreassa, Italiassa, Iranissa, Japanissa, Saksassa, Ranskassa, Espanjassa ja Singaporessa sekä yhdellä risteilijällä on havaittu yli 100 tartuntaa. Syrjäisessä Suomessakin niitä on nyt seitsemän.

Olen pannut merkille yhden tähän tilastoon liittyvän omituisuuden. Se on tartuntojen olematon määrä Saharan eteläpuolisessa Afrikassa (vain yksi tapaus), joka on tunnetusti kiinalaisten erityisen aktiivisuuden kohteena.  Siellä toimii nykyään yli 10 000 kiinalaista yritystä, joilla lienee sekä jatkuvaa yhteydenpitoa emämaahan, että kiinalaisia työntekijöitä.

Koska Suomenkin ensimmäinen koronatapaus oli kiinalainen turisti, tuntuisi varsin loogiselta, että virus olisi Afrikan ja Kiinan välisten taloudellisten suhteiden myötä levinnyt myös mustaan maanosaan. Koska näin ei tilastotietojen mukaan ole, on asialle kysyttävä selitystä.

Onko kyse siis vain hyvästä tuurista, joka on pitänyt afrikkalaiset syrjässä koronavirusten leviämiseltä? Vai olisiko niin, ettei koronavirus tartu afrikkalaisessa ilmastossa? Vai onko afrikkalainen terveydenhuoltojärjestelmä epäonnistunut tartuntojen tunnistamisessa? Vai ovatko sikäläiset hallinnot suorastaan pimittäneet havaitut tapaukset?

Näihin kysymyksiin ei tietenkään ole vastauksia, mutta mikäli virus on jo löytänyt - tai tulee löytämään - tiensä Afrikkaan,  on sillä laajakantoisia seurauksia niin afrikkalaisten kuin meidän muunkin maailman asukkaiden kannalta. Seuraavassa muutamia mieleeni tulleita ajatuksia.

Monet afrikkalaiset valtiot ovat niin köyhiä ja heikosti organisoituja, etteivät ne kykene eristämään viruksen kantajia samaan tapaan kuin vaikka me suomalaiset. Siten koronavirus pystyy leviämään kaikkialle Afrikkaan ja sieltä turismin, työmatkailijoiden ja turvapaikanhakijoiden myötä myös maanosan ulkopuolelle.

Erityisen lujille joutuvat Afrikan maiden terveydenhoitojärjestelmät. Jos keskelle koronavirusepidemiaa sattuisi esimerkiksi paljon koronaa tappavamman ebolaviruksen epidemia, pidentäisi korona sen kuriin saamista oleellisesti, mikä saattaisi johtaa useampaan kuolemantapaukseen kuin koronavirus itsessään. Myös muiden Afrikassa yleisten riesojen kuten AIDS:in tai malarian torjunta saattaisi kärsiä.

Koronavirus tappaa enintään muutaman prosentin tartunnan saaneista. Siten sillä ei ole juurikaan vaikutusta afrikkalaiseen väestöräjähdykseen.  Sen sijaan se tulee vaikeuttamaan mustan maanosan valtioiden taloudellista kehitystä ainakin väliaikaisesti.

Tämä voi aiheuttaa muutenkin hauraissa valtioissa poliittista liikehdintää ja pahimmillaan sisällissodan tyyppisiä tilanteita, jotka ruokkivat afrikkalaisten halua etsiä parempaa tulevaisuutta muualta maailmasta. Siten koronaviruksen ilmaantuminen Afrikkaan lisäisi sieltä Eurooppaan suuntautuvaa kansainvaellusta.

Tässä vaiheessa on kuitenkin turha spekuloida tämän enempää. Sen sijaan on syytä varautua siihen, että ruusuinen käsitys Afrikan koronavirustilanne saattaa olla väärä tai ainakin muuttua nopeasti, ja että sillä on laajakantoisia vaikutuksia myös Eurooppaan.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Koronaviruksen tulevaisuus
Tappajavirukset kehittyvät tulevaisuudessa yhä todennäköisemmin Afrikassa
Korruptio lisää ebolan leviämisriskiä Sierra Leonessa

Kenen tauti hoidetaan?

Kun AIDS tuli Suomeen, siitä riitti monenlaista juttua. Vääräleuat arvelivat lyhenteen tulevan sanoista Aina Ilman DaamiSeuraa. Tai kyselivät mitä yhteistä on omistusasunnolla Jakomäessä ja AIDSilla? No, kummastakaan ei pääse koskaan eroon.

Vääräleukojen puheet osoittautuivat kuitenkin virheellisiksi. Hyvin pianhan meille kerrottiin, että AIDSin voi saada myös heteroseksistä. Ja nyt AIDS on myös onnistuttu parantamaan ensimmäistä kertaa. Iltalehden mukaan tämä tapahtui kantasoluhoidolla, jonka avulla potilaalle siirrettiin soluja sellaisesta henkilöstä, jolla on luontainen resistenssi virukselle.

Valitettavasti hoito ei ole halpa. Näin tämäkin lääketieteen edistysaskel tarjoaa huikean tieteellisen menestyksen lisäksi uuden haasteen länsimaiselle terveydenhuollolle: kuka päättää siitä kuinka paljon yhteisiä varoja käytetään terveydenhuoltoon? Ja minkä tautien hoitoon ne käytetään? Ja keiden taudit hoidetaan?

Parannetaanko kolmekymmpinen AIDS-potilas? Vai ehkä ketjupolttava viisikymppinen keuhosyöpäpotilas? Vai liikalihava diabeetikko? Vai sijoitetaanko rahat sittenkin 80-vuotiaan aivoinfarktipotilaan hoitoon? Vai laitetaanko rahaa enemmän astmapotilaiden kohtuuttomasti nousevien lääkekulujen korvaamiseen? Tai kenties tylsästi vain terveyskeskusten yleislääkärien määrän lisäämiseen, jotta jonot lyhenisivät?

Käytännössähän tilanne on sellainen, että tieteellinen tutkimus tuo mahdolliseksi yhä useamman aiemmin tappavan taudin hoitamisen. Yhteiset verovarat eivät enää edes Suomessa riitä kaikkien sellaisten tautien parantamiseen, joihin hoitokeino olisi periaatteessa olemassa.

Politiikka on yhteisten asioiden hoitamista. Asia kuuluisi siis poliitikoille. Se on kuitenkin ikävä asia, joten poliitikot eivät ole tehneet riittävästi terveydenhuoltoa sitovia päätöksiä. Niinpä niitä tekevät kunnissa toimivat lääkärit, jotka kukin omalla tavallaan ratkaisevat asian. Yhdessä kunnassa hoidetaan yhdenlainen potilas, toisessa kunnassa taas ei. Lääkärin päätöksiä rajaa käytössä oleva budjetti.

Niin valtion kuin kuntienkin budjeteista taas tiedämme, ettei niihin ole tulossa lisäyksiä mihinkään asiaan. Suomella on vakava velkaongelma, ja vielä pitäisi Etelä-Euroopan maatkin pelastaa. Tarvitaan siis aito poliittinen keskustelu siitä, millä periaatteilla meillä hoidetaan sairaita. Ja sitten kun on luotu periaatteet, voi julkinen terveydenhuolto keskittyä täyttämään ne.

Rikkaammat ostakoon sitten lisätarpeisiinsa hoidon vapailta markkinoilta - markkinahintaan ja ilman Kelan korvauksia.  Ei yhteiskunnasta tällä tavalla oikeudenmukainen tule, mutta ehkä hiukkasen nykyistä läpinäkyvämpi ja ehkä myös alueellisesti tasa-arvoisempi. Ja käytännön lääkärintyötä tekevälle hiukkasen stressittömämpi.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Liikunta pidentää ikää!
Valtion tehtävät
Toimiiko alueellistaminen hyvinvoinnin lähteenä?

HIV, matkailu ja nuhakuume

Michael Worobey ja hänen kollegansa julkaisivat äskettäin tutkimuksen, jonka mukaan AIDSia aiheuttavan viruksen sukulaiset ovat eläneet ja lisääntyneet apinoissa vähintään 32000 vuoden ajan. Todennäköisesti kauemminkin. Siten on todennäköistä, että virus on siirtynyt ennen nykyistä HIV-epidemiaa apinoista niitä syöviin ihmisiin useita kertoja aiemminkin.

Miksi siis HIV aiheutti epidemian vasta nyt eikä jo tuhansia vuosia sitten? Tämän kysymykseen Worobley ja kumppanit selittävät ihmisen ekologian muutoksella: aiemmat tartunnat ovat jääneet paikallisiksi ilmiöiksi pystymättä leviämään maailmanlaajuisiksi pandemioiksi. Vastaus kuulosta järkevältä ja uskottavalta.

Minulla ja monella ystävälläni on sellainen käsitys, että aina 1970-luvulle asti pienet nuhakuumeet eivät olleet nykyisenkaltainen jatkuva riesa, vaan ehkäpä kerran vuodessa iskenyt ikävä poikkeus - muistan itse olleeni koulusta poissa enintään kerran vuodessa "flunssan" takia. Sen sijaan nykyisin niin omat kuin tuttujenkin lapset tuntuvat olevan kipeinä vähän väliä, jopa viisi-kuusi kertaa vuodessa. Mikäli nämä havainnot ja muistikuvat pitävät paikkansa, voisiko selitys olla sama kuin HIV-epidemialla?

Ajatukseni kulkee seuraavalla logiikalla.Aina 1970-luvulle asti ulkomaille suuntautunut lomamatkailu oli melko vähäistä  ja matkat rajoittuivat varsin suppealle alueelle ja vauraampaan väestönosaan.

Tänä päivänä matkailu on lähes koko kansan yleinen hupi niin Suomessa kuin muuallakin. Matkoilla tavataan ihmisiä eri puolilta maailmaa, ja samalla vaihdetaan viruksia heidän kanssaan. Näin taudinaiheuttajat lentävät lähes äänen nopeudella vaikkapa Thaimaasta Suomeen ja edelleen Suomesta Keski-Amerikkaan. Ja jokaisella välilaskupaikalla alkavat levitä omalla aikataulullaan paikallisen väestön parissa.

Tästä on pelkän leviämisen lisäksi toinenkin seuraus. Tehokkaan ihmisavusteisen kuljetuksen seurauksena eri viruskannat kohtaavat toisensa jatkuvasti eri puolilla maailmaa, ja saavat samalla mahdollisuuden rekombinoitumiseen eli geenien uudelleenjärjestelyyn. Siinä molempien viruskantojen geenit sekoittuvat keskenään luoden uusia kombinaatioita, jolloin syntyy uudenlaisia viruskantoja, jotka voivat kiertää vasta-ainejärjestelmän, joka estää vanhempaiskantojen tartunnan. Näin viruksen evoluutio nopeutuu. Ja taudinaiheuttaja aiheuttaa uuden flunssa-aallon. Ja lentää taas lentokoneella toiselle puolelle maailmaa.

En tiedä, onko edelle kuvaamani skenaario todellinen. Ainakaan google-haun avulla en löytänyt nopeasti mitään tietoa aiheesta. Luulen että tavallisia nuhakuumevirusepidemioita ei tilastoida juuri missään, koska niistä ei ole varsinaista uhkaa ihmiskunnan terveydelle. Eikä niiden takia yleensä mennä edes lääkärin vastaanotolle.

Joka tapauksessa tosiasia on, että omat ja tuttavieni lapset sairastavat aivan liian usein erilaisia pieniä nuhakuumeita, jotka häiritsevät niin koulunkäyntiä kuin harrastuksiakin. Ja olisi paljon mukavampaa elää ilman jokatalvisia pikkuflunssia.