Suomalaiset - maailman parhaita

Suomessa itsenäisyyspäivään liittyy monenlaisia traditioita. Niistä merkittävimpiä on ollut presidentin isännöimä illallinen, joissa yhtenä pääosan esittäjänä ovat olleet elossa olevat toisen maailmansodan sotaveteraanit. Tänä vuonna heitä ei kuitenkaan ole kutsuttu pääjuhlaan vaan itsenäisyytemme pelastaneille järjestettiin aiemmin tällä viikolla oma tilaisuutensa. 

Suomen itsenäisyyden toisen maailmansodan pyörteissä pelastaneita muistetaan kuitenkin edelleen televisiossa esittämällä jatkosodasta kertova elokuva "Tuntematon sotilas". Se perustuu samannimiseen kirjaan, jossa kuvataan yhden konekiväärikomppanian vaiheita vuodesta 1941 vuoteen 1944 asti. 

Omalta osaltani ajattelin tänään muistella itsenäisyytemme pelastaneita sankareita muutamalla suomalaisiin hävittäjälentäjiin liittyvällä tilastotiedolla. Ne ovat peräisin Kari Stenmanin kirjasta "Suomen parhaat hävittäjä-ässät ja heidän lentokoneensa".  

* * *

Suomalaislentäjistä Neuvostoliiton lentokoneita tuhosi toisen maailmansodan aikana eniten Ilmari Juutilainen, jonka poikkeuksellisen taitavan toiminnan seurauksena vihollinen menetti peräti 94 lentokonetta. Niistä kuusi hän tuhosi yhdessä ainoassa ilmataistelussa 30. kesäkuuta 1944. 

Tästä taistelusta hän raportoi seuraavasti. 

"Olimme sulkulennolla kahdeksalla koneella. Vein lentueen Taliin, jossa tapasimme vihollishävittäjiä. Viipurin yläpuolella ammuin yhtä AC:tä selkään, jolloin siitä läksi suurin osa peräsimiä pois ja se syöksyi Punaisenlähteen torille Torkkelinpuiston puoleisen laitaan, jättäen jälkeensä polttoainesumun näköistä usvaa."

"Taistelu jatkui Säiniölle päin. Lähellä Säiniötä sain ammuttua yhtä AC:tä takaa ja takaa ylhäältä, jolloin se syttyi palamaan ja putosi Säiniön ja Karhusuon välille palaen vielä maassakin." 

"Näin idästä tulevan yli 50 pommittajaa ja lisäksi hävittäjiä. Kokosin koneita yhteen Juustilan ja Talin välille, jossa iskimme yhteen ryssien kanssa. Ammuin Juustilassa alas yhden Jak-9:n, joka palaen syöksyi alas, toinen Jak-9 syöksyi oikea siipi poikki ammuttuna samalle alueelle. "

"Suojasimme välillä Stukia, joitten jälkeen tuli taas ryssän pommarit ja hävittäjät. En saanut tulosta. Näin Il-2 koneet ilman suojaa. Hyökkäsin jyrkästi sivusta ja yksi Il-2 syoksyi palavana Juustilan niemeen."

Samalla sain La-5:t ympärilleni. Noin 5 min väännettyäni yhden La-5:n kanssa ammuin sen tuleen 2000 metriin korkeudessa. Palavana se syöksyi Il-2:sta pohjoiseen 3-4 km tien varrelle. Panokseni loppuivat, joten taistelu oli lopetettava. Polttoaineen puolesta olisin voinut vielä olla noin 10 min. Taitelukorkeus 5000-50 m. Oma kone MT457."

* * *

Juutilainen oli ollut mukana kymmenen päivää aiemmin myös Suomen rintamien ilmasodan vilkkaimpana päivänä 20. kesäkuuta 1944, jolloin suomalaiset pilotit pudottivat kolmessa perättäisessä ilmataistelussa yhteensä 51 Neuvostoliittolaista konetta - ilman omia menetyksiä.

Tämä yksin osoitti suomalaislentäjien poikkeuksellisen taidokkuuden. Siitä kertoo myös se, että koko jatkosodan aikana suomalaiset tuhosivat yhteensä noin 1 100 Neuvostoliittolaista lentokonetta omien tappioiden ollessa vain 53. 

Toki parhaistakin erottuivat parhaat. Kymmenestä eniten ilmataisteluvoittoja saaneista suomalaislentäjistä kukaan ei kuollut talvi- tai jatkosodan aikana. Sen sijaan he pudottivat yhteensä 488 Neuvostoliiton lentokonetta. 

Näin siitä huolimatta, että etenkin talvisodassa suomalaisten hävittäjät olivat pahasti ajastaan jälkeenjääneitä malleja. Sellaisia kuin Gloster Gladiator II, Fokker D.XII tai Fiat G.50. Jatkosodan alussa pääkalustona oli Brewster 239 - jota amerikkalaislentäjät kammoksuivat nimittäen sitä lentäväksi ruumisarkuksi - sekä jonkin verran itse hankittua tai saksalaisten hankkimaa sotasaaliskalustoa sekä ranskalaisten talvisodan aikana lahjoittamia, mutta jo ennen sotia vanhentuneita, Morane-Saulnier 406 hävittäjiä.  

Tilanne muuttui vuoden 1943 huhtikuusta, jolloin kalustoksi saatiin Messerschmitt 109 G -tyypin hävittäjiä. Tällöin lentäjien taidot pääsivät erityisen hyvin esille. 

Tästä kertoo se, etteivät vihollisen lentäjät onnistuneet pudottamaan näiden koneiden suojaamista suomalaisista pommikoneista ensimmäistäkään koko sodan aikana. Jotain taidokkuudesta kertonee myös se, etteivät suomalaislentäjät - toisin kuin saksalaiset kollegansa - juurikaan rikkoneet lähdössä vaikeasti hallittavina pidettyjä työkalujaan.

* * *

Syitä suomalaisten hävittäjälentäjien poikkeukselliseen kyvykkyyteen voidaan etsiä monesta suunnasta. Oma arvaukseni on, että sen taustalla on samanlaisia geneettisiä tai kulttuurisia tekijöitä, jotka ovat tehneet suomalaisista autourheilijoista väkilukuun nähden ylivoimaisesti maailman parhaita. 

Onhan viisimiljoonainen kansa tuottanut kolme Formula 1:n maailmanmestaria sekä kahdeksan rallin maailmanmestaria. Ja seuraavankin rallin maailmanmestaruuden on mitä todennäköisimmin viemässä välivuotta pitänyt - vasta 24-vuotias - Kalle Rovanperä, joka lienee kaikkien aikojen lahjakkain autourheilija.

Näillä muistoilla ja ajatuksilla toivotan teille - arvoisat lukijani - oikein hyvää 107-vuotiaan Suomen itsenäisyyspäivää. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kansalliskielet ja Suomen itsenäisyyden ensimmäinen itu
Itsenäisyyspäivän tapahtumia ja niskurointia
Talouden tila ja itsenäisyys

Elokapinalaiset osoittivat, etteivät he hyväksy ihmisten tasa-arvoa

Poliisi pidätti Jyväskylässä käytävän rallin yhteydessä Elokapina-järjetön aktiiveja, joiden tarkoituksena oli häiritä tapahtumaa. Tapaus ei sinänsä ole kovin yllättävä - pikemminkin odotettu - mutta ansaitsee pienen pohdinnan. 

Kyseinen järjestö perustaa toimintansa käsitykseen, jonka mukaan maailma olisi tuhoutumassa aivan pian - ja nimenomaisesti ihmisten toiminnan seurauksena. Tälle huolelle ei kuitenkaan ole olemassa kestäviä perusteita. Ei edes ilmastonmuutoksen osalta, kuten vaikkapa vilkaisu - ilmastonmuutokseen erityisen herkästi reagoivan - pohjoisen napajään viime vuosien kehitykseen osoittaa.  

Siksi elokapinalaisten toimintaa ei voi pitää objektiivisesti hyväksyttävänä vaan pikemminkin kiihkeän ja jäseniään manipuloivan uskonlahkon toimintaan verrattavana. Eli ryhmän itsensä kehittämän agendan toteuttamisena sen oman fanatismin antamalla "oikeudella". 

Vaikka en epäilekään, etteivätkö elokapinalaiset nuoret itse uskoisi omaan agendaansa rehellisesti, olisi heidän jatkuva häiriköimisensä saatava loppumaan tai kanavoitua laillisiin - ennalta ilmoitettuihin ja yhteiskunnan sääntöjä noudattaviin - mielenosoituksiin. Nythän heidän kesken jäänyttä operaatiotaan ei oltu ilmoitettu etukäteen, eikä siinä ollut tarkoitus noudattaa yhteiskunnan sääntöjä, vaan sabotoida muun muassa maalin avulla maailmanlaajuista huomiota saavaa tapahtumaa. 

En ole nähnyt missään tietoa siitä, miten maalia oli tarkoitus käyttää. Lievimmillään kyse olisi voinut olla autojen töhrimisestä varikolla, mutta mikäli elokapinallisilla oli tarkoitus ruiskuttaa täydessä vauhdissa olevien kilpa-autojen tuulilasiin, olisi lopputuloksena voinut pahimmillaan olla ihmishenkien menetyksiä.

Tämä ei voi olla hyväksyttävää järjestäytyneessä yhteiskunnassa. Eikä elokapinalaisia saisi siksi päästää vapauteen ennen kuin heidät on saatu ymmärtämään kaikkien ihmisten olevan tasa-arvoisia. Myös siinä tapauksessa, että joidenkin arvot ja kiinnostuksen kohteet tuntuvat vastenmielisiltä elokapinalaisen fanatismin perspektiivistä tarkasteltuna.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Ympäristöahdistus estää elokapinallista erottamasta faktaa fiktiosta
Anarkismilla on kannatusta eduskunnassa
Elokapinan jäsen paljasti

Elisa Aaltolan ajattelu on pikkulapsen tasolla

Tavallisella maalaisjärjellä varustettu ihminen on kerta toisensa jälkeen joutunut hämmästelemään poliittisen vihervasemmiston suunnasta tulleita ajatuksia. Siis sellaisia kuin esimerkiksi eurooppalaisten maiden kehitysavulla tuotetun väestöräjähdyksen seurauksena Afrikasta Suomeen tulevien elintasopakolaisten innokas puolustaminen - ja samaan aikaan kehitysavun lisäämisen vaatiminen. Tai tropiikin metsien laajamittaisten hakkuiden aiheuttaman luontokadon projisoituminen suomalaisen metsätalouden aggressiivisena vastustamisena. 

Eilen tämä asia aukesi sitten minullekin eli koin niin sanotun ahaa-elämyksen etsiskellessäni Twitteristä uutisia Ukrainan tapahtumien viimeisistä vaiheista. Silmiini sattui viestejä selaillessani nimittäin veljensä kautta julkisuutta saaneen vihreän naispoliitikon, Elisa Aaltolan, viesti. 

Sen sisältö oli seuraava: "Rallikuski törmäsi lehmään, ja uutisjutussa keskitytään siihen, tuliko autoon vaurioita. Oikeasti, @hsfi? Rallikuski itse taas jatkoi matkaa edes katsomatta, miten lehmälle kävi. Mitä ihmettä?! Suomessa niin tekeminen olisi eläinsuojelurikos. Törkeää piittaamattomuutta!"

Tapaus oli tietenkin ikävä, mutta se avasi kyseisen ihmisen loogisen ajattelun vajavaisuuden itselleni kertaheitolla, koska viesti osoittaa selkeästi, ettei Aaltola osaa erottaa toisistaan asioiden välitöntä ja perimmäistä syytä. Kuten eivät hänen kaltaisensa ymmärrä kehitysmaalaisten nykyaikaisen kansainvaelluksen tai maapallon metsäkadon ja siitä seuraavan luontokadon perimmäisiä syitäkään.

Lehmän tapauksessahan olisi oikean vihanpurkauksen kohteen tullut olla rallikuski Kalle Rovanperän sijaan joko lehmän omistaja tai rallin järjestäjä. Ensin mainitunhan olisi tullut pitää huoli siitä, ettei hänen karjansa edes pääse rallitielle ja jälkimmäisen taas olisi pitänyt huolehtia siitä, ettei ajoradalla ole sinne kuulumattomia esteitä. 

Mutta punavihreän naisen päässä näin ei näköjään ole, vaan hänen ajattelunsa on perimmäisiä ja välittömiä syitä ymmärtämättömien pikkulasten tasolla ja siksi syyllisen penkille asettuu yksi tapauksen uhreista. Eli Kalle Rovanperä, joka omalla ajotaidollaan onnistui väistämään eteensä yllättäen ilmestynyttä lehmää edes sen verran, ettei syntynyt täystörmäystä, jonka seurauksena lehmä olisi kuollut varmasti, auto olisi romuttunut ja sen kuski ja kartanlukija olisivat mahdollisesti loukkaantuneet tai jopa kuolleet.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Suomalaisten selvä enemmistö vastustaa komission metsäpolitiikka
Maria Ohisalo ja spedepasaslainen logiikka
Vihreiden naisten logiikka

Erkon tallin mielipiteitä syyrialaisista

Helsingin Sanomat otti tänä aamuna kantaa kahdella mielipidekirjoituksella meneillään olevaan pakolaiskriisiin. Ensin anonyymi pääkirjoitus otsikoi raflaavasti: "Huutokauppaa Syyrian pakolaisilla". Kirjoituksen sanoma oli vanha ja kulunut eli sen mukaan EU-mailla on Turkki-sopimuksen tultua voimaan uudenlainen vastuu syyrialaispakolaisista – pakolaisleireiltä Syyrian naapurimaista on siirrettävä haavoittuvassa asemassa olevia pakolaisia turvaan.

Uutinen kertoi, että EU:n on jaettava Turkki-sopimuksen mukaisesti noin 72 000 Turkissa olevaa syyrialaispakolaista eri jäsenmaihin. Lisäksi juttu kertoo, että YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n isännöimässä kokouksessa vaurailta mailta toivottiin sitoumuksia pakolaisten vastaanottamisesta. Tavoitteena on, että syyrialaispakolaisista 10 prosenttia, 480 000 ihmistä, saataisiin uudelleensijoitettua vuoden 2018 loppuun mennessä.

En osaa sanoa sisältyvätkö EU:n lupaamat syyrialaiset UNHCR:n lukuihin, mutta on selvää, ettei EU pysty sijoittamaan alueelleen enempää kuin lupaamansa 72 000 ihmistä. Hyvä jos niitäkään.

Tosiasia kuitenkin on, että 72 000 ihmisen kontrolloitu sijoittaminen olisi EU:n kannalta paljon parempi tilanne kuin viime vuonna nähtyjen parin miljoonan spontaanin turvapaikanhakijan majoittaminen - siis olettaen, että muualta kuin Syyriasta lähteneiden vyöry samalla pysähtyisi.

Koska itse kirjoitus koski varsinaisesti syyrialaisia, siinä kerrottiin myös heidän osuutensa Suomeen pyrkivistä.  Viime vuonna tulleista 32 500 turvapaikanhakijasta heitä oli 877. Tänä vuonna tulleista 2 200 turvapaikanhakijasta heitä on 150. Suomi ei siis ole kovin suosittu syyrialaisten kohdemaa.

Lopuksi kirjoituksessa kerrottiin, että viime kesänä tehdyn jaon mukaan Suomen osuus EU:n sisäisistä turvapaikanhakijoiden siirroista on noin 2 200 hakijaa. Lisäksi Suomen osuus Turkista siirrettävistä syyrialaisista on 1 100. Kiintiöpakolaisten määrä on 750, joista 600 on Turkista otettavia syyrialaisia ja 150 syyrialaisia Libanonista tai Jordaniasta. Valitettavasti tässä ei ole koko totuus, vaan näiden kaikkien päälle tulevat spontaanit turvapaikanhakijat sekä perheenyhdistämisen kautta tulevat.

HS:n toinen mielipidekirjoitus oli nimellinen. Sen oli laatinut toimittaja Petteri Tuohinen otsikolla "Pysykää siellä Syyriassa".

Hän aloitti valtavien kustannusten, terroritekojen ja joukkoseksuaaliväkivallan seurauksena tapahtuneella tosiasialla: "Eurooppa vaikutti menevän viime vuonna tolaltaan, kun EU:n jäsenmaihin pyrki viime vuonna yli miljoona turvapaikanhakijaa". Valitettavasti hän heti perään osoitti oman ymmärtämättömyytensä ilmeisesti sarkasmiksi tarkoitetulla lausahduksella: "onhan pakolaisten määrä peräti kaksi promillea jäsenmaiden asukasluvusta".

Tuohinen ei siis ole vieläkään oivaltanut, ettei ihmisten vapaa liikkuvuus toisten elätettäväksi ole mikään ihmisoikeus. Ei varsinkaan, mikäli siihen liittyy vastaanottajien kannalta niin ikäviä piirteitä kuin viime (ja tänä) vuonna on nähty.

Ilmeisesti hän ei myöskään ymmärrä, että jatkuessaan pidempään tämä kehitys johtaa vääjäämättä eurooppalaisten kansainvälisessä vertailussa turvallisten ja muutenkin elinympäristöinä parhaiden joukkoon kuuluvien yhteiskuntien peruuttamattomaan muutokseen tavalla, jonka päässä häämöttää epätasa-arvoinen, väkivaltainen ja polarisoitunut tulevaisuus. Eurooppalaisilla on oikeus ja suorastaan velvollisuus vastustaa tällaista kehitystä.

Toimittajan kirjoituksen jatkona oli väite siitä, että miljoonille syyrialaisille ainoa toivo selvitä sodan jaloista on ollut pakomatka Turkkiin ja sitä kautta mahdollisesti Eurooppaan. Ja että syyrialaisilla ei taida olla enää tätäkään toivoa. Niinpä Tuohinen päätteli, että Turkin ja EU:n selvä viesti sotaa pakeneville syyrialaisille näyttäisi olevan, että pysykää nyt vain siellä sodan keskellä.

Maailmassa on ollut ja tulee olemaan sisällissotia mitä erilaisimmista syistä. Niitä voivat olla erityisesti uskonnollis-etnisten ryhmien välinen polarisaatio, voimakkaiden johtajien väliset henkilökohtaiset vallanhimot tai tulonjaon epätasaisuus. Sisällissodat ovat yleensä olleet myös äärimmäisen julmia ja raakoja - ääriesimerkkinä Ruandan kansanmurhaksi luettavat tapahtumat parikymmentä vuotta sitten.

Näistä sisällissodista ovat kansakunnat onnistuneet nousemaan uuteen rauhantilaan. Jopa etnisen kansanmurhan kokenut Ruanda. Kysymys kuuluukin, että mikä estää Syyriaa tekemästä samaa?

Vastaan itse. Syyriassa on aivan liikaa uskonnollisia ja poliittisia ryhmiä, joiden ainoana tavoitteena on oma valtaannousu tai ainakin kilpailevan ryhmittymän pudottaminen vallasta. Jos tuosta monikulttuurisuuden taakasta ja toisten syyllistämisestä päästäisiin eroon, voisivat syyrialaisetkin alkaa uudelleenrakentamaan maatansa.

Minun sanomani selväjärkisesti ajatteleville syyrialaisille on Tuohisen muotoilemaa lausetta jatkaen seuraava: pysykää nyt vain siellä sodan keskellä, sopikaa keskinäiset riitanne ja unohtakaa kaunanne sekä ryhtykää rakentamaan maatanne. Ja jos esimerkiksi ISIS ei tähän suostu, yhdistäkää voimanne ja ajakaa se ulos koko maasta.

Taitaa vain olla niin, ettei kukaan osaa etsiä sodan syyllisiä peilistä eikä ottaa itse vastuuta rauhan rakentamisesta, vaan siirtää tulevaisuuden kotimaastaan kaikille muille. Sillä keinolla koko Syyrian tulevaisuus on synkkä ja musta koska tulevaisuuden rakentaminen jää pelkästään sotahulluille ja uskonnollis-poliittis-etnisille kiihkoilijoille.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Timo Soinille Syyrian mielenosoituksesta
Länsimaiden pitäisi tunnustaa tosiasiat Syyriassa
Petteri Tuohinen, analyysisi sisältää omituisuuksia

Nuoria lahjakkuuksia

Korkeushyppy on pitkään ollut suomalaisille käytännössä merkityksetön laji. Viimeinen menestyskilpailu oli Ateenassa vuonna 1969 jolloin Reijo Vähälä sai tuliaisikseen pronssisen EM-mitalin. Muistan itsekin tuon kilpailun tuoman jännityksen - ja ehkäpä urheilusta innostuneelle lapselle tyypillisen epärealistisen pettymyksen kun kultamitali jäi saavuttamatta. 

Tätä taustaa vastaan oli mielenkiintoista huomata, että meillä on 14-vuotias nuori mies - Arttu Mattila, joka hyppäsi eilen maailman tasolla ikäluokkansa huipputuloksen 204. Siitä on vielä melkein 40 cm aikuisten maailman huipulle, joten tulevaisuudessa menestyksen ehtona on oikeiden ratkaisujen tekeminen harjoittelussa, terveenä pysyminen sekä oma motivaatio ja tahto. 

Toivotaan siis parasta nuorelle miehenalulle ja hänen taustajoukoilleen. Ruotsalaisten takavuosien menestys kun osoittaa, että pohjoisella geeniperimällä voi menestyä myös nykyaikana.

* * *

Arttu Mattilaa selvästi lähempänä menestystä aikuisten sarjoissa on muutaman vuoden vanhempi seiväshyppääjä Wilma Murto. Hän on talven aikana ottanut lajin suomalaisen ykkösnaisen paikan hyppäämällä kärkitulokseksi 455 ja kukistamalla yhden viime vuosien kirkkaimmista yleisurheilutähdistämme eli Minna Nikkasen, joka on hypännyt kymmenen joukkoon sekä EM- että MM-tasolla ja on edelleen huippukunnossa. 

Wilma Murrolla on senttimetreissä suunnilleen samanlainen matka maailman kärkeen kuin Arttu Mattilalla, mutta koska seipään avulla hypättävä korkeus on yli kaksinkertainen verrattuna pelkästään ponnistamalla ylitettävään, ei sen saavuttamiseksi tarvita samanlaista kehitysloikkaa. 

Lisäksi Wilma Murrolla on ainakin jonkin aikaa sama etu kuin norjalaisilla hiihtäjillä - myös kotimaassa on hyödynnettävissä kovatasoiselta kilpailijalta saatava sparrausetu. Tätä tukee sekin, että sekä Murto että Nikkanen ovat saman miehen valmennettavia. 

Toivotaan siis myös Wilma Murrolle kaikkea parasta. Ja muistetaan, että seiväshypyssäkin meillä on loistavat perinteet minun nuoruuteni ajalta ja sitä ennen. Esimerkiksi myöhempi poliitikko Antti Kalliomäki oli seipään olympia- ja EM-kakkonen 1970-luvun loppupuolella. 

* * *

Kolmas nuori yleisurheilulahjakkuus on Alisa Vainio, joka 17-vuotiaana nousi suomalaisen maratonjuoksun kärkinaiseksi alittaessaan olympiarajan. Tuloksen kovuudesta kertoo se, että Vainio olisi ollut ajallaan 2.33,25 Suomen miesten viime vuoden tilastoissa sijalla 19. 

Tästä huolimatta myös Alisa Vainiolla on vielä matkaa maailman huipulle, joka taivaltaa saman matkan yli 10 minuuttia nopeammin. Niillä ajoilla oltaisiin maamme miesten tilaston kärjessä. Näin siis myös Alisa Vainion edessä on valtava määrä työtä, jonka tueksi tarvitaan ennen kaikkea terveyttä ja motivaatiota. Sekä valmennuksellisesti oikeita ratkaisuja. 

Hyvä puoli Vainionkin tapauksessa on se, että Suomella on pitkät ja kunniakkaat perinteet kestävyysjuoksussa, mikä osoittaa pohjoisten geeniemme tarjoavan hyvät lähtökohdat lajissa menestymiselle. Lisäksi lajin viime vuosien huippumaan Kenian keinot menestykseen ovat paljastuneet epärehellisiksi, joten afrikkalaisten huijaamisen puistuessa myös puhtaan urheilijan mahdollisuudet menestyä ovat viime vuosia paremmat. 

Toivotaan siis Vainiolle menestystä hänen valitsemallaan tiellä, jonka kruununa siintää mahdollinen menestys arvokisoissa - mutta lajin vaatiman valtavan työmäärän takia todennäköisimmin vasta joskus yli kymmenen vuoden kuluttua.

* * * 

Siirtyäkseni yleisurheilusta muuhun urheiluun nostan esille 15-vuotiaan ralliautoilijan Kalle Rovanperän. Nuori mies on saanut opastusta maailman huipulla ajaneelta isältään ja on jo nyt osoittanut mestarin elkeitä. 

Suomessa lienee maailman paras osaaminen ralliautoilun valmennuksessa. Samoin meillä on puolustettavanamme valtavat perinteet lajissa, jossa nimitys "lentävä suomalainen" tuli käyttöön jo 1960-luvulla Timo Mäkisen osoitettua ylivertaisia ajajan kykyjä. 

Tie menestykseen ei tule olemaan helppo nuorelle Rovanperällekään. Kilpailu rallimaailman huipulla vaatii osaamista ja työtä. Yksi asia kuitenkin puhuu Rovanperän puolesta - rallin kaltaisessa autourheilussa tueksi tarvitaan kunkin aikakauden paras auto. 

Ja se on tarjolla Rovanperälle helpommin kuin hänen kilpakumppaneilleen muissa maissa. Suomalaisiin kuskeihin luotetaan kautta maailman ja isällä lienee mahdollisuuksia puhua poikansa puolesta ainakin joihinkin talleihin. 

Samasta syystä urheilullisilla kyvyillä ja osaamisella käytävä kilpailu huipulle pääsemiseksi lienee rallissa hiukkasen kevyempää kuin sellaisissa lajeissa, joissa menestymisen mahdollisuudet ovat kaikilla alan harrastajilla. Kun kullakin kaudella potentiaalisia menestyjiä on vain kaksi tai joinakin vuosina neljä - kärkiporukkaan pääsemiseksi vaaditaan "vain" menestystalleihin pääsemistä.

Sitä varten on kuitenkin menestyttävä alemmissa luokissa, joissa autolla ei ole niin suurta merkitystä. Ja siellä myös muiden maiden ajajilla on hyvin samanlaiset mahdollisuudet menestykseen kuin Rovanperällä. 

Siten myös hänen menestyksensä edellyttää oikeiden asioiden tekemistä, terveyttä ja suurta motivaatiota harjoitella. Toivottakoon parasta siis myös Rovanperälle - hänen kohdallaan ainakin kaikki itsestä riippumattomat seikat ovat onneksi tukemassa huipulle pääsemistä!

* * *

Viides tässä yhteydessä esille nostettava nuori urheilija on 16-vuotias pikajuoksija Lauri Tuomilehto. Hänen aikansa tammikuisella 60 metrin pyrähdyksellä oli ikäluokassaan maailmantilaston toiseksi nopein.

Toisin kuin muiden edellä käsiteltyjen urheilijoiden tapauksissa mikään ei viittaa siihen, että suomalaiset geenit olisivat kilpailukykyisiä Tuomilehdon valitsemassa lajissa. Sen lisäksi on todennäköistä, että ainakin jamaikalaisilla on käytössään jokin erityinen keino, jolla 2,7 miljoonan asukkaan saarivaltio on saattanut hallita viime vuosina todennäköisesti maailman tiukimmin kilpailtua ja siten myös kovatasoisinta urheilulajia. 

Edes dopingilla terästetyt 300 miljoonasta amerikkalaisesta valikoituneet kilpakumppanit eivät ole pystyneet horjuttamaan pikkuvaltion ylivoimaa. Eivät edes siksi, että USA hallitsi maailman pikajuoksua lähes suvereenisti jamaikalaisten nousua edeltäneet sata vuotta.

Valitettavasti on siis todettava, että Tuomilehdolla on käytännössä kaksi vaihtoehtoa. Hän voi joko pyrkiä pikamatkoilla "vain" Euroopan huipulle, jonne voisi ehkä olla nykymaailmassa jonkinlaiset mahdollisuudet. Tai vaihtoehtoisesti katsoa itselleen ja suomalaisille geeneille sopivampi laji menestyäkseen koko maailman tasolla. 

Jälkimmäisessä vaihtoehdossa on edelleen kaksi lähestymistapaa. Tuomilehto vai joko ryhtyä kehittämään itselleen aitajuoksuun tarvittavaa tekniikkaa, jolloin hän voisi saavuttaa menestystä Arto Bryggaren 1980-luvun alussa viitoittamalla menestystiellä tai lisätä harjoitteluunsa haponsietokykyyn tähtäävää harjoittelua menestyäkseen aikanaan varttimaililla tai jopa vielä pidemmillä matkoilla. 

Näistä vaihtoehdoista kumpikaan ei ole mikään varma tae menestyksestä. Aitajuoksun tekniikka ei ole triviaalia vaan edellyttää samanlaista lahjakkuutta kuin mikä tahansa muu tekninen urheilulaji. Eikä maitohapon sietokykykään välttämättä kehity maailman huipputasolle pelkästään harjoittelemalla. Myös siihen tarvitaan synnynnäistä lahjakkuutta ja oikeanlaista fysiologiaa. 

Tuomilehto tietenkin tekee itse taustajoukkojensa kanssa päätöksen tulevaisuudestaan. Oli se mikä tahansa, toivon valitulle tielle menestystä. Ja jos valinta osoittautuu puhtaille pikamatkoille sekä johtaa todelliseen menestykseen, olen ensimmäisenä iloitsemassa siitä, että olen tässä kirjoituksessani väärässä.

* * *

Edelle kirjoitetun perusteella näyttäisi siis siltä, että suomalaisella urheilujärjestelmällä on kasvatettavanaan joukko aivan poikkeuksellisen lahjakkaita urheilijoita. Totuus kuitenkin on, ettei kaikista nuorista huipuista tule aikuisten menestyjiä - eivätkä kaikki aikuisten menestyjät ole olleet nuorina huipulla. 

Joka tapauksessa urheilun kannalta lahjakkuuksien olemassaolo on parempi kuin niiden puute. Ja tulevat vuodet näyttävät mihin edelle kootut nuoret lahjakkuudet yltävät. Tuleeko heistä jonain päivänä maailman parhaita, vai jäävätkö haaveet vain haaveiksi.

Yksi asia on kuitenkin varmaa. Suomalainen urheilukansa janoaa menestystä kuin järkensä menettänyt apinalauma. Joka ei sitä usko, seuratkoon vaikkapa sitä loanheittoa, joka seuraa urheilijoidemme epäonnistumisia erilaisilla keskustelupastoilla ja lehtien kommenttiosastoilla. Eikä pelkästään epäonnistumisia vaan jopa ihan kelpo suorituksia ellei sellaisella kuitenkaan saavuteta voittoa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Kohti Lahtea norjalaisten viedessä ja suomalaisten vikistessä

Mestaruustien kynnyksellä

Antti Ruuskaselle kultaa ja minulle vanhoja muistoja