Suosittua juuri nyt!

Näytetään tekstit, joissa on tunniste tulopolitiikka. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tulopolitiikka. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 19. tammikuuta 2022

Sairaanhoitajille lisää liksaa

Sairaanhoitajat ovat tänä vuonna olleet olleet poikkeuksellisen tiukkoina omien palkkaneuvotteluidensa suhteen. Ja tällä kertaa heidän vaatimuksiaan tukee se, että alalle koulutetut henkilöt ovat äänestäneet työehtojensa ja -palkkojensa puolesta jaloillaan eli hakeutumalla töihin muualle: tilastojen mukaan koulutetuista hoitajista noin viisi prosenttia on vaihtanut alaa ja viimeisen yhdeksän vuoden aikana on heistä muuttanut muihin maihin noin prosentin verran eli reilut 1 000 sairaanhoitajaa, joista suurin osa on naisia. 

Nyt käytävissä neuvotteluissa hoitajat ovat vaatineet muita palkansaajia suurempia korotuksia tuloihinsa, mihin kuntatyönantajat ovat vastanneet, ettei heillä ole sellaisia varoja. Tämä on sikäli puolitotuus, että tarvittaessa varat löytyvät esimerkiksi supistamalla muiden kunnan palveluksessa olevien palkkoja - minkä OAJ:n puheenjohtaja jo totesikin - tai kiristämällä verotusta. 

Jälkimmäinen vaihtoehto olisi kuntien kannalta sikäli käypä vaihtoehto, että palkan tulevat maksamaan hyvinvointialueet eivätkä kunnat. Ja koska nämä saavat rahansa valtiolta, menisi lasku viime kädessä valtiolle. 

Niinpä pallo jäisi nykyiselle hallitukselle ja sen seuraajille. Ottaisiko Sanna Marinin (sd) kabinetti jälleen lisää velkaa hoitaakseen asian, kiristäisikö se valtion tulo- tai välillisiä veroja - polttoaineiden hinta varmasti houkuttelisi ainakin vihreitä ja vasemmistoliittolaisia ministereitä - vai luopuisiko se kenties joistakin valtion muista menoista.  

Asian mittasuhteista saa käsityksen kun tietää, että maassamme on noin 78 000 (1,3 prosenttia suomalaisista) sairaanhoitajaa, joiden keskipalkka on jonkin verran yli 3 000 euroa kuukaudessa eli noin 38 000 euroa vuodessa. Jos heidän palkkoihinsa lisätään ylimääräinen prosentin korotus, tarkoittaa se reilun 30 miljoonan euron lisäkuluja veronmaksajille. 

Nyt teollisuuden linjaksi muodostuneen noin kahden prosentin palkankorotusten kanssa tulisi hallituksen siis kaivaa jostain vajaa 100 miljoona ylimääräistä euroa. Se ei ole valtion lähes 65 miljardin euron budjetissa mikään järisyttävä menoerä, vaan pikemminkin pisara meressä. Mutta kuitenkin sen verran, että budjetin alijäämä nousisi 6,9 miljardista 7,0 miljardiin, mikäli asia hoidettaisiin lisävelalla. 

Sairaanhoitajien palkankorotusten osalta on syytä ymmärtää myös se, että ylimääräinen 30 miljoonaa kertautuisi jatkossa jokaisen budjetin osalta. Eli kyseessä olisi pysyvä menoerä, jonka rahoittamiseksi valtion olisi löydettävä mainittu 30 miljoona joka vuodeksi tästä maailman tappiin. 

Nähtäväksi siis jää, kuinka kuntien palkkaneuvottelijat hoitavat työnsä. Asia on erityisen mielenkiintoinen siksi, että neuvottelujen kanssa samaan rakoon osuu maksajan osoitteen muuttuminen, mikä saattaa antaa pelivaraa hoitajille kuten edellä totesin. Sitä en tosin tiedä, onko asia ollut heille itselleen eli sairaanhoitajien edunvalvojille selvä - ja ovatko heidän poikkeuksellisen äänekkäät vaatimuksensa ajoittuneet tälle vuodelle juuri siksi.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Pääsylippu lakien kiertämiselle
Jarkko Eloranta keksi oivan sloganin
PAM asetteli ehtoja yhteiskuntasopimusneuvotteluille

sunnuntai 3. marraskuuta 2019

Ansio- ja pääomatulojen verotuksesta

Yle kertoi rikkaimmista suomalaisista, jotka ovat siirtyneet elämään ansiotulojen sijasta yhä enemmän osingoilla ja muilla pääomatuloilla. Yhtenä syynä siihen on pääomatulojen alempi veroaste. Tämä siis verrattuna etenkin korkeisiin ansiotuloihin.

Tässä joitain lukuja. Pääomatuloista verotetaan 30 % ja yli 30 000 euron jälkeen 34 %. Ansiotulojen osalta 43 500 euron tuloista valtio ottaa 21, 25 %, mutta 76 100 euron tuloista jopa 31,25 %. Näihin tulee päälle kuntavero, joka vaihtelee meillä 17 ja 22 % välillä.

Suurituloisilla ero pääomaverotukseen on siis kutakuinkin palkan viidenneksen suuruinen. Ei siis mikään ihme, että tulojen muuntaminen pääomaverotuksen piiriin houkuttaa niitä, joilla on siihen mahdollisuus.

Ylen jutussa oli jollain tapaa hyvätuloisia syyllistävä piirre ja sen pohjana olleen tutkimuksen tekijä, Tampereen yliopiston professori Matti Tuomala, halusikin yhtenäistä ansio- ja pääomatulojen verotuksen. Hänen mukaansa nykyinen verotusjärjestelmä "suosii sijoittamista varsinaisen liiketoiminnan kannalta toisarvoisiin asioihin, kuten kiinteistöihin ja arvopapereihin".

Tässä kohdassa on hyvä kysyä, että mikäli arvopapereihin ei kukaan sijoittaisi, millä keinoin yritykset rahoittaisivat toimintaansa? Mistä niihin saataisiin omistajia tai millä keinoin rahoitettaisiin investointeja ellei osinkoon oikeuttavilla osakkeilla tai lainapapereilla? Entä kuka rakennuttaisi kiinteistöjä, ellei niihin sijoitetuille rahoille saisi vastinetta?

Lisäksi on syytä huomauttaa, että pääomatulot ovat lähtökohtaisesti tuottoa sellaisesta rahasta, josta on jo yhteen kertaan maksettu ansiotuloverotuksen verran rahaa julkisen sektorin käytettäväksi. Siten niistä tehtävää verotusta voidaan pitää kaksinkertaisena verotuksena - jos niin halutaan.

Edelle kirjoittamistani huomioista huolimatta olen periaatteessa samaa mieltä professori Tuomolan kanssa siitä, että verotuksen olisi lähtökohtaisesti hyvä kohdella kaikkia tulomuotoja samanarvoisesti. Mutta samalla on syytä ymmärtää, että pääomilla on taipumus karata sinne, missä niistä saa parhaan tuoton - siis puhtaana käteen.

Tässä yhteydessä viittaan edelle kokoamiini verotusprosentteihin ja totean, ettei maamme tosiasiallinen ongelma ole pääomaverotuksen alhaisuus vaan ansiotuloverotuksen tolkuttomuus. Tämä oli myös se syy, miksi pääomatulojen verotus jouduttiin aikanaan irrottamaan ansiotuloista rahavirtojen alettua liikkumaan yli rajojen.

Suomen korkean verotuksen syitä voi itse kukin tietenkin miettiä. Yksi ilmeinen seikka on juuri nyt esillä mediassa eli julkisen henkilöstön palkkamenot.

Tarkoitan siis sairaanhoitajien ja muiden julkisessa terveydenhuollossa toimivien henkilöiden vaatimuksia muita suuremmista palkankorotuksista. Jos niitä nostetaan vaatimusten mukaan, on siihen tarvittava raha hankittava jostain. Vaihtoehtoja siihen on kaksi: joko supistetaan julkisen sektorin kuluja muualta tai kiristetään yritysten ja/tai ihmisten veroja entisestään.

Tässä yhteydessä on myös ymmärrettävä, ettei julkinen sektori juurikaan tuota yhteiskunnalle riihikuivaa rahaa, vaikka se järjestääkin meidän kaikkien elinympäristön tuottamalla turvallisuutta, koulutusta, liikenneinfraa ynnä muita koko yhteiskunnan kannalta välttämättömiä palveluja. Niihin kuluva raha on siten viime kädessä aina peräisin yksityisen sektorin toimijoilta. Siten julkisen sektorin kulujen - mukaan lukien palkat - nostaminen johtaa aina yritysten käytössä olevan varallisuuden alenemiseen.

Siksi panin mielenkiinnolla merkille STTK:n puheenjohtajan Antti Palolan kommentin, jonka mukaan "lähtökohdan pitäisi mielestäni olla, että vastaavaa koulutusta saaneet henkilöt jotka työskentelevät eri aloilla, saisivat suunnilleen samansuuruista palkkaa". Tämä kieltämättä kuulostaa hyvältä, mutta on myös muunlaisia näkökohtia.

Esimerkkeinä mainittakoon vaihtoehtoisina lähtökohtina seuraavat. Yksi: palkansaajan palkan tulisi asettua sille tasolle, jolla tehtävään saadaan pätevää väkeä. Kaksi: riihikuivaa rahaa yhteiskuntaan tuovan henkilön palkan tulisi olla parempi kuin niiden henkilöiden, joiden palkkaamiseen sitä käytetään. Kolme: työntekijöille ei voida maksaa suurempaa palkkaa kuin työnantajan tulot sallivat.

Mielestäni nämäkin kuulostavat yhtä hyviltä kuin Palolan lähtökohta. Mutta palatakseni tämän kirjoituksen varsinaiseen aiheeseen eli verojen yhdenmukaistamiseen. Jos ja kun ongelmana on suomalaisen verotuksen korkea taso, ei ratkaisuna voi olla sen kiristäminen entisestään.

Sen sijaan lainsäätäjän ja virkamiesten tulisi paneutua niihin keinoihin, jolla sitä saataisiin lasketuksi erityisesti ansiotulojen osalta. Tämän tulisi tapahtua ilman että yhteiskunnan perustoiminnot vaarantuisivat, eli kaikista julkisista menoista pitäisi eritellä välttämättömät, kiistatta hyödylliset ja maksajan kannalta turhat.

Näistä luokista kaksi ensimmäistä kannattaa ylläpitää myös jatkossa, joskin myös niiden kohdalla saattaa löytyä viilattavaa. Kolmannen luokan asiat tulisi sen sijaan lopettaa, sillä siinä onnistuminen saattaisi tehdä mahdolliseksi myös kaikkien tulojen verotuksen alentamisen ja yhdenmukaistamisen tai ainakin ansio- ja pääomaverotuksen välisen eron huomattavan supistamisen.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Vihervasemmistossa ei ymmärretä jakopolitiikan ja verotuksen yhteyttä
Vähemmistön päätöksellä verohelvetiksi
Pelastaisiko 26 ihmisen omaisuuden veronkorotus maailman?

tiistai 13. elokuuta 2019

Jarkko Eloranta keksi oivan sloganin

Etlan uudesta selvityksestä on syntynyt mielenkiintoinen debatti suomalaisessa julkisuudessa. Kyse on siis työnantajaleiriin kuuluvan tutkimuslaitoksen näkemyksestä, jonka mukaan taannoinen kilpailukykysopimus olisi lisännyt työpaikkojen määrää Suomessa kymmenillä tuhansilla.

Jännittävästi ja ehkä vähän poikkeuksellisesti myös SAK myönsi työajan pidennyksen lisänneen työpaikkoja - toki hiukan vaatimattomammin kuin Etla sanoi. Tämä lähtökohta on hyvä jatkokeskusteluille.

Tosin SAK:n puheenjohtaja Jarkko Elorannan kommentti siitä, ettei Suomen talouskasvu voi olla ilmaisen työn varassa on vähintäänkin outo. Tai ainakaan minä en ole kuullut, että kilpailukykysopimuksen varjolla olisi teetetty ilmaista työtä - sen sijaan sitä kautta voitiin nostaa jonkin verran työnteon kustannustehokkuutta alentamatta ihmisten kuukausiansioita eli elämiseen jäävää rahaa.

En myöskään usko, että Eloranta oikeasti kuvittelisi työnantajien teettävän kilpailukykysopimuksen varjolla ilmaista työtä. Sen sijaan hän on keksinyt oivan sloganin, jolla voidaan lisätä työntekijöiden ennakkoluuloja työnantajia kohtaan ja sitä kautta vahvistaa oman leirin yhtenäisyyttä tulevissa työmarkkinaneuvotteluissa. Sekä ehkäpä aikanaan myös ohjata ihmisten äänestyskäyttäytymistä kohti poliittista vasemmistoa.

On siis syytä onnitella Elorantaa hyvästä oivalluksesta. Sekä toivoa, että työmarkkinaneuvotteluissa lähdettäisiin siitä huolimatta molemmilla puolilla tosiasioiden tunnustamisesta pyrkimyksenä ohjata Suomi kerrankin tulossa olevan talouden laskusuhdanteen yli hyvässä kunnossa, jotta vastaan aikanaan tuleva uusi nousukausi voitaisiin hyödyntää täysimääräisesti.

Tässä opettavaisena kertomuksena toimikoon niin ikään hieno slogan Sari Sairaanhoitajasta, jonka avulla elinkeinoelämämme kilpailukyky saatiin romahtamaan juuri ennen alkamassa ollutta talouden laskukautta, eikä sitä saatu kuntoon ennen kuin aivan nyt päättymässä olevan nousukauden lopussa. Ja siihenkin tarvittiin vihervasemmiston jättäminen pois hallituksesta.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ann Selin perussuomalaisella linjalla
Vasemmistonaiset upottavalla suolla
Kilpailukykysopimus maaliin ja Sipilälle sulka hattuun

tiistai 31. lokakuuta 2017

Olemme iloisia veronmaksajia

Helsingin Sanomat kertoi meille verohallinnon tekemästä selvityksestä, jonka mukaan peräti 79 prosenttia maamme kansalaisista maksaa veronsa mielellään. Tulos on äärimmäisen mielenkiintoinen ottaen huomioon sen, että veroasteemme on kansainvälisessä vertailussa varsin korkea.

Jutussa veronmaksuhalukkuuden arveltiin liittyvän joidenkin henkilöiden veronmaksumyönteiseen asenteeseen. Ennen kaikkea Supercellin perustajat Ilkka Paananen ja Mikko Kodisoja ja heidän julkisesti ilmaisemansa veronmaksuhalukkuus tulivat mainituiksi.

En kiistä, etteikö esimerkillä olisi vaikutusta. Haluan kuitenkin samalla tuoda esille jutussa mainitun toisen mahdollisen syyn eli sen, että että ankeina aikoina ihmiset ehkä arvostavat veroilla saatavia palveluita tavallista enemmän.

Laajentaisin selitystä vieläpä ihan kaikkiin aikoihin. Ainakin omalta osaltani veronmaksuhalukkuuteen vaikuttaa eniten se, mihin tarkoituksiin veroja kerätään: saanko maksamilleni rahoille sellaista vastinetta, jonka näen järkeväksi vai käytetäänkö varoista merkittävä osa asioihin, joita pidän järjettömänä tuhlauksena tai joista on suoranaista haittaa itselleni ja muille ihmisille.

Toisaalta suomalaisen perusluonne näyttäisi olevan sisimmässään kallellaan sosialismiin - meillähän ollaan yleisesti valmiita mieluummin nostamaan veroja kuin tehostamaan työntekoa. Toisin kuin monissa muissa - etenkin angloamerikkalaisissa - länsimaissa, meillä ihminen on olemassa pikemminkin valtiota kuin valtio ihmisiä varten. Ehkäpä tämä perusasenne on johtanut suomalaisten poikkeukselliseen veronmaksumyönteisyyteen.

Niin tai näin. Uskon vahvasti, että suomalaisten myönteisyys veronmaksua kohtaan on oikein käytettynä eduksi kaikille suomalaisille. Poliittisille päättäjille tämä asiantila on kuin taivaan lahja. Ainoa mitä heiltä odotetaan on kohtuudessa pysyminen ja se, että kansalaiset saavat maksetulle rahalle mieleistään vastinetta: terveydenhuoltoa, koulutusta, turvallisuutta, oikeudenmukaisuutta ja niin edelleen.

Tuosta taivaan lahjasta hallintokoneiston kannattaisi pitää kiinni. Onneksi sekin on helppoa - päätöksissä on vain huomioitava kansan tahto. Eli vältettävä veronkannon kohtuuttomuudet sekä asiat, jotka suomalaiset kokevat verovarojen haaskaukseksi ja yhteiskunnan kannalta suorastaan haitallisiksi. Valitettavasti sellaisiakin verovarojen käyttömuotoja on (esimerkki jos toinenkin), mutta poliitikkojemme onneksi kokonaisuuteen nähden aika vähän, tai ainakin ne ovat mittasuhteiltaan heikosti tunnettuja.

Loppuhuomiona todettakoon, että suomalaisen sopimusyhteiskunnan toiminnassa on paljon hyvää ja hienoa. Yksi esimerkki siitä saatiin eilen, kun teknologiateollisuus teki 3,2 prosentin korotukset takaavan palkkaratkaisun työntekijöidensä kanssa.

Toivottavasti työnantajat ja -tekijät luottavat toisiinsa myös muilla aloilla, jotta alkanut suomalaisen talouden nousukiito voi jatkua häiriöttömänä. Näin myös julkisen hallinnon veropotti maksimoituu ja kansa saa sitä, mitä haluaa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kummallista uutisointia tulonjaosta ja elintasopakolaisten palautuksista
Verotuksen oikeutus ja pimittäminen
Osoittaako McDonalds suomalaisten ymmärtävän?
Iloinen veronmaksaja?

keskiviikko 20. tammikuuta 2016

EK päätti palata neuvottelupöytään - tositarkoituksella

Suomen talous on juuri nyt sellaisessa kriisissä, että me tarvitsemme sellaista kansallista yhteishenkeä, joka lopultakin päättää laman ja aloittaa uuden kasvukauden. On myös selvää, etteivät hallituksen ns. pakkolait johda sellaiseen vaan ainoastaan kansalaisten, köyhien ja rikkaiden, yksityisen ja julkisen sekä myös työmarkkinajärjestöjen vastakkainasettelun vahvistumiseen.

Siksi oli tärkeää, että Elinkeinoelämän keskusliitto (EK) palasi ay-liikkeen kanssa samaan neuvottelupöytään päättämään ne neuvottelut, jotka syksyllä jäivät kesken. Se osoittaa, että myös työnantajat ymmärtävät, etteivät pakkolait ole edes niiden etu vähänkään pidemmällä aikavälillä.

Mikäli ne astuisivat voimaan, olisi syksyllä vastassa työmarkkinoiden kaaos ja todennäköisesti myös kustannuskilpailukyvyn uusi romahtaminen. Tähän viittaa jo yksin se, että SAK on aloittanut valmistelut lakkokierrosta varten - luultavasti mitä todennäköisimmin painostuskeinona, mutta silti.

Kaikkiaan on syytä uskoa, että tällä kertaa neuvottelut päättyvät yhteiseen ratkaisuun. Siinä on molempien osapuolien annettava joistain vaatimuksistaan periksi - mutta SAK:n alkusyksyn ehdotus, jossa vuodelle 2017 tehtäisiin nollaratkaisu ja sen jälkeen mentäisiin vientiteollisuusvetoisesti on niin vahva vastaantulo, että pallo on tällä hetkellä käytännössä kokonaan työnantajapuolella. EK:n kannattaa syöttää se takaisin ay-liikkeelle siten, että vastaanottaja haluaa myös ottaa sen kiinni.

Entä syksyn keskusteluiden toinen paha poika eli Auto- ja kuljetusalan työntekijäliitto? Se ei ole ilmoittanut menevänsä sopimukseen mukaan, mutta jos sellainen saavutetaan syntyy järjestöä ja sen kovaa linjaa vetänyttä puheenjohtajaa kohtaan erittäin voimakas yhteiskunnallinen paine. Ehkäpä se riittää maamme pahimman työmarkkinahäirikön saattamiseen ruotuunsa. Näin voi ainakin toivoa.

Toivotan siis viisautta työmarkkinajärjestöille niiden sopiessa tulevaisuudestamme. Myös maamme hallitukselta toivon terveen järjen käyttämistä nyt kun niiden mitä ilmeisimmin kiristystarkoituksessa kehittelemät pakkolait näyttävät johtavan hyvään tulokseen - eli jäävän toteutumatta. Uskon käytännössä koko Suomen kansan ajattelevan kanssani samalla tavalla.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Suomi tuhlaa arvokkainta pääomaansa
Työpaikat siirtyvät terveydenhuollosta IT-alalle - irakilaisistako uusia linustorvaldseja?
Eroon työn yksikkökustannusten pohtimisesta
Lakkoilemallako Suomi saadaan kuntoon?

sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Ongelmista vaikenemalla muutamme Suomen paskastaniksi

Helsingin Sanomat palautti tänään lukijoidensa mieleen Iso-Britanniassa Rotherdamissa tapahtuneen reilusti yli tuhannen kantaväestöön kuuluvan tytön seksuaalisen hyväksikäytön, johon syyllistyivät pakistanilaistaustaiset miehet. Samassa jutussa mainitaan myös uudenvuoden tapahtumat Kölnissä, Saksassa sekä Tukholman nuorisofestivaaleilla 2014 ja 2015.

Kaikkiin näihin tapahtumiin liittyy se, että tapahtumat ovat sattuneet maissa, joissa maahanmuuttajiin ja maahanmuuttopolitiikkaan kohdistuva toisinajattelu on leimattu julkisessa mediassa rasismiksi ja sen esittäjä rasistiksi. Ja sen seurauksena jopa poliisit ovat vaienneet havaitsemistaan väärinkäytöksistä.

Leimaaminen koskee yhtä lailla Suomea, mistä esimerkkinä vaikkapa Yleisradion välittämät Jari Tervon näkemykset tai tämä Kansan Uutisten viiden vuoden takainen kirjoitus. Ja onhan sama maahanmuuton aiheuttamasta rikollisuudesta huolissaan olevien rasistiksi leimaamisen henki ollut nähtävissä myös alkuvuoden keskustelussa ns. suvaitsevaiston ilmeisesti Kölnin tapauksen häivyttämiseksi esille nostamissa katupartiointikysymyksessä ja lääppimiskeskustelussa.

Rotherdamin, Kölnin ja Tukholman tapahtumat osoittavat, että maahanmuuttopolitiikan aiheuttamat ongelmat eivät katoa niiden esille tuojien demonisoimisella. Päinvastoin, "viestintuojan teloittamisen" avulla ongelmat voidaan pitää hetkellisesti poissa julkisuudesta, jolloin ne saavat rauhassa eskaloitua ja aiheuttaa pahimmillaan valtavaa kärsimystä, joka olisi voitu välttää avoimemman keskustelun sallivassa yhteiskunnassa.

Helsingin Sanomat esitteli tänään muutenkin laajasti maahanmuuttoaihetta. Se esimerkiksi jatkoi maahanmuutosta toisinajattelevien demonisointia kutsumalla Hollannin suosituimman puolueen puheenjohtajaa Geert Widersiä islamofobiseksi.

Jutussa mainitaan myös yksi marokkolaistaustaisen hollantilaisen tekemä poliittinen murha sekä kantaväestön väkivaltainen mellakka vastaanottokeskusta vastaan. Nämä osoittavat, että Euroopassa vallalla olleella maahanmuuttopolitiikalla on muunkinlaisia seurauksia kuin pelkkä naisten ahdistelu. Tarkoitan etnisten ryhmien välisen väkivallan lisääntymistä ja eskaloitumista, joka pahimmillaan uhkaa jopa poliitikkojen turvallisuutta ja henkeä.

Mutta ei maahanmuuttoasia ole niin yksinkertainen kuin edelle kirjoittamastani saattaisi päätellä. Rikollisuutta ja väkivaltaa paljon suurempi ongelma on yhteiskunnan syvällinen muuttuminen. Ja kuinka ollakaan, Helsingin Sanomat kirjoittaa myös tästä puolesta - tosin itse ilmeisesti ymmärtämättä asiaa.

Aloitan mielipidesivun kirjoituksesta, jonka on laatinut maahanmuuttoasioissa itse toimiva naishenkilö. Hänet on innoittanut tarttumaan sanan säilän varteen Sisäministeri Petteri Orpon (kok) ehdotus maahanmuuttajien kotouttamiseen heidät työllistämällä.

Kirjoittaja listaa ongelmia työllistämisen esteistä. Hänen mukaansa ongelmia ovat esimerkiksi se, ettei muualta tullut kuorma-auton ammattikuljettaja saa Suomessa ajaa edes henkilöautoa ennen kuin hän on suorittanut ajokortin täällä kokonaan uudestaan.

Tai että koulutetuille maahanmuuttajille ei ole mitään yhtenäistä väylää osaamisen ja tutkinnon tunnistamiselle ja tunnustamiselle. Tai että elintarvikkeiden pakkaukseen tarvitaan hygieniapassia ja että henkilöstövuokrausfirmojen nettilomakkeet ovat niin monimutkaisia, etteivät maahanmuuttajat edes ymmärrä, miten työtä haetaan.

Kyllähän nuo varmasti ovat maahanmuuttajien työllistymistä vaikeuttavia tekijöitä - sitä en kiistä. Toisaalta en minä ainakaan haluaisi, että paperiton irakilainen maahantulija päästettäisiin auton rattiin ilman, että on varmistettu tämän osaavan ajaa sitä. Enkä kansainvälisen yrityksen rekrytoijana palkkaisi somalialaista koneinsinööriä suunnittelemaan pilvenpiirtäjän hissiä ilman, että voisin olla varma hänen osaamisensa tasosta.

Enkä edes ottaisi afganistanilaista kaavun alle piiloutunutta naista ravintolaan kokiksi, ennen kuin voi olla varma, että hän ymmärtää millä tavoin vältetään vatsatautien aiheuttaminen asiakkailleni. Ja jäin ihmettelemään sitäkin, että kuka haluaisi palkata ihmisen, joka ei edes ymmärrä miten työtä haetaan?

Mielipidekirjoittajan näkemyksen voi siis tiivistää lyhyesti sellaiseksi, että meidän tulisi luopua maahanmuuttajien osalta kaikista niistä keinoista, joita työmarkkinoille on kehitetty niiden hyvin toimimiseksi. Sekä sivullisille, asiakkaille tai työntekijöille itselleen aiheutuvien vaarojen minimoimiseksi.

Petteri Orpon ulostulo aiheutti muutenkin aktiivisuutta. Antti Palola (STTK) ja Timo Soini (ps) ilmoittivat, ettei maahanmuuttajien työllistämiseksi voida ajatella ministerin ehdottamaa palkanalennusta maahanmuuttajille. Ei ilmeisesti edes naamioimalla työnteko opiskeluksi, kuten Orpo eilen oikeastaan ehdotti.

Ay-liikkeen reaktio ei tietenkään ollut yllätys, minkä osoittaa se, että aavistelin sitä jo eilen aiheesta kirjoittaessani. Eikä myöskään Soinin, jonka puolue on muutamissa edellisissä vaaleissa onnistunut kilpailemaan menestyksellisesti vasemmistopuolueiden kanssa vähän koulutetun väestön äänistä.

Pyydän anteeksi, että joudun tässä toistamaan itseäni. Mutta tämän päivän Helsingin Sanomien juttukokoelma nyt vain sattui piirtämään eteemme kirkkaan kuvan siitä, mihin eurooppalainen vapaa maahanmuuttopolitiikka on johtanut: etniseen polarisaatioon, tietynlaisten rikosten valtavaan kasvuun ja jopa uudenlaisten rikostyyppien ilmaantumiseen ja yhteiskunnan avoimuuden katoamiseen sekä vaatimuksiin kahdentasoisista työmarkkinoista, joista toisessa ei noudateta normaaleja työehtoja palkkauksen, pätevyyden tai työturvallisuuden suhteen. Tässä suhteessa ovi on jo avattu ns. positiivisen syrjinnän kautta.

Tässä tilanteessa en kaipaa politiikkamme johtajilta tai edes medialta lisää osoituksia tilanteen ongelmallisuudesta. Suomessa on tarkoitus tehdä alkaneena vuonna noin 45 000 turvapaikkapäätöstä. Jos niistä esimerkiksi puolet olisi hakijan kannalta myönteisiä, tulisi eteemme joka tapauksessa pakko onnistumisesta heidän kotouttamisessaan tai ongelmien eskaloituminen ennestään.

Jos ja kun kotouttamiseen ei tässä tilanteessa ole käytettävissä edelle kirjoittamiani työelämän toimintaa rapauttavia keinoja, niin jäljelle jää sen miettiminen mikä muu keino sitten tulee kysymykseen. Ja tähän ei vastaukseksi kelpaa se, mitä kaikki muut ovat tehneet - kertomukset Rotherdamista, Kölnistä ja Tukholmasta osoittavat sen tien johtavan umpikujaan.

Samalla olisi huolehdittava siitä, ettei maahamme alkaneena vuonna suuntautuva kansainvaellus kehitysmaista kasva samoihin mittoihin kuin menneenä vuonna. Näin siksi, että nämä tulijat vaikeuttavat ongelmaa entisestään, ja muuttavat yhteiskuntaamme entistä enemmän sellaiseen suuntaan, jota tuskin yksikään kantaväestöön kuuluva haluaisi.

Hyvät neuvot ovat nyt siis todella tarpeen. Ongelmien salailulla, rajojen auki pitämisellä ja kotouttamistoimissa epäonnistumalla varmistamme vain se, että Suomikin muuttuu hiljalleen sellaiseksi paskastaniksi, joiden olosuhteita maahamme saapuvat ihmiset pakenevat.

Ja ellei tämä paskastan synny muuten, niin sen tuovat mukanaan ristiriitojensa kanssa tänne saapuvat turvapaikanhakijat. Siitäkin Helsingin Sanomat tarjosi tänään veret seisauttavan kommentin poliisimieheltä "kerran Hennalassa juttelin turvapaikanhakijan kanssa, ja hän sanoi, että tässä samassa tuvassa viereisessä pedissä nukkuu mies, jota hän lähti pakoon Irakissa. Onhan se surullista ja ymmärrettävää, että riitoja tulee."

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Turvapaikkatalouden monet kasvot
Perheiden valinnanavapaus uhrataan Ruotsissa maahanmuuton alttarille
Maahanmuutosta rikastuttava voimavara

torstai 14. tammikuuta 2016

Veitsenterällä

Venäjän pääministeri Dimitri Medvedev on toivonut EU:n pakotteiden olevan pian historiaa. Toiveeseen on hyvä yhtyä, sillä se tarkoittaisi Itä-Ukrainan ja Krimin kriisien ratkaisua.

Näin myös Ukraina pääsisi palaamaan osittaisesta sotatilasta rauhan töihin ja oman yhteiskuntansa kehittämiseen. Vai mahtaako Medvedev unelmoida EU:n lopettavan pakotteensa ilman niiden perimmäisen syyn ratkaisemista?

Medvedevin toiveeseen on hyvä yhtyä myös pakotteista paljon kärsineessä Suomessa, sillä tavaraviennin kasvu Venäjälle voisi nopeuttaa nykyisen lamamme loppumista. Tosin Venäjän monista muistakin syistä rappeutunut talous tuskin vetäisi suomalaistuotteista yhtä runsaasti kuin ennen pakotteiden asettamista.

Toivoa tilanteeseen antaa kuitenkin Venäjän talousakatemian johtaja, jonka mukaan Venäjän talous on paljon paremmalla tolalla kuin julkisesta sanasta saattaisi ymmärtää. Lisäksi Kiinan mahdollisesti alkavan elvytyksen hyötyä virtaisi Venäjälle tukien sen taloutta ja siten myös suomalaisten tuotteiden tuontikykyä.

Eikä Suomen omakaan tilanne liene ihan niin sysimusta kuin vielä äsken näytti: joulukuussa Suomen verotulot kasvoivat yllättäen 162 miljoonalla eurolla. Jos tämä kasvu jää pysyväksi, voimme ehkä huokaista helpotuksesta tällä erää.

Jälkimmäinen ei kuitenkaan tarkoita, ettei menneestä pitäisi ottaa oppia. Kasvun mahdollisesti alkaessa ei siis ole syytä aloittaa kaikkeen hyvään ja kauniiseen rahaa syytävää jakopolitiikkaa, vaan keynesiläisittäin varautua seuraavaan laskukauteen, jotta meillä olisi silloin varaa tukea yskähtelevää taloutta elvyttämällä julkisista varoista.

Mutta ei nyt vielä nuolaista ennen kuin tipahtaa. Pakotteita ei ole vielä peruttu, Venäjän talous ei ole vielä nousussa. Eikä Suomen verotulojen kasvukaan ole välttämättä pysyvää. Ja vaikka olisikin, se saattaa kompastua mahdolliseen syksyn lakkoaaltoon elleivät työmarkkinajärjestöt saa lopultakin aikaiseksi sopimusta, jonka myös maan hallitus voi hyväksyä peruakseen ns. pakkolait.

Suomen tilanne on siis kuin kävelyä veitsenterällä. Tasapaino näyttää löytyneen, mutta horjuttajia vaanii monessa suunnassa.

Varmaa on vain se, että epäonnistumisesta kärsisi eniten terällä kävelevä suomineito itse, sillä horjahdus leikkaisi maamme talouden uskottavuutta jälleen kerran - ja samalla viiltäisi syviä haavoja koko yhteiskuntaan. Siitä kärsisivät kaikki suomalaiset. Ja heistä eniten pienipalkkaiset naiset.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Portugalin sairaalakuolema ja Suomen herrat
Maahanmuuttajan neuvo: "jos ei sitoudu, ei pitäisi saada rahaa penniäkään"
Kumpi ompi parempi - Suomi vaiko Saudi-Arabia?






Kiitos ajatuksen lukemisesta

Tervetuloa uudelleen!