Jääkarhut elävät ja voivat hyvin

MTV3 kertoi pikku-uutisessaan, että Norjan Huippuvuorilla elävät jääkarhut ovat pulskia ja elävät mainiosti juuri nyt. Näin siitä huolimatta, että ilmastonmuutos on vähentänyt arktista jääpeitettä. 

Syynä muutokseen on se, että jääkarhut ovat fiksuina eläiminä siirtyneet aiempaa enemmän maaeläinten – kuten porojen ja mursujen – hyödyntämiseen ravintona. Ja näin pärjänneet erinomaisesti muuttuneissa olosuhteissa. 

Uutinen ei kuitenkaan olisi uutinen, ellei siinä olisi jotain negatiivista. Ja niinpä MTV3 mainitsee joidenkin tutkijoiden arvelevan, että nyt nähty jääkarhujen hyvinvointi on vain väliaikaista, ja niiden tulevaisuus on yksiselitteisesti riippuvaista pohjoisen merijään tulevaisuudesta. 

Asiaan liittyy myös tuore Danielle Rivetin ja kumppaneiden tutkimusraportti Kanadan Hudson bayn jääkarhuista. Sen mukaan nälkä ei aja jääkarhuja ihmisasutusten nurkille, vaan siihen johtaa ainoastaan jään puute. 

Toisin sanoen, myös kanadalaiset otukset tulevat toimeen aivan erinomaisesti myös silloin, kun niiden on löydettävä jokapäiväinen leipänsä jäättömissä olosuhteissa. Siis aivan samoin kuin niiden Huippuvuorilla elävät sukulaiset. 

* * *

Edelle kirjoittamani perusteella vaikuttaa siltä, ettei arktisen merijään väheneminen kesäaikaan ole katastrofi jääkarhuille, sillä tokihan jäitä kuitenkin riittää – myös pahimpien ilmastoskenaarioiden mukaan – talvikausiksi myös tulevaisuudessa. Ja siten tilanteen muutos ei suinkaan ole lopettamassa jääkarhujen elämää jääkentillä, vaan ainoastaan siirtää sitä kesäajaksi kuivalle maalle. 

Se näkee, joka elää. Ja siksi jääkarhujenkin tulevaisuus kuoriutuu silmiemme eteen vuosi vuodelta, ensin nykyisen sukupolven ja myöhemmin meidän jälkeläistemme aikana. Juuri nyt voisi kuitenkin – ehkä – olla tyytyväinen siitä, kuinka hyvin jääkarhuilla pyyhkii tänä päivänä. Ja toivoa, että niiden nokkeluus auttaa näitä hienoja eläimiä sopeutumaan myös tuleviin elinolosuhteiden muutoksiin – kuten ne ovat tehneet onnistuneesti koko evoluutionsa ajan.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Jääkarhupopulaatioiden genetiikkaa
WWF valeuutisten sylttytehtaana
Mainio uutinen jääkarhuille ja muille huolestuneille

Pohjoisen merijään pinta-ala kasvoi lokakuussa suhteessa viime vuoteen

Kuukausi vaihtui ja jälleen on aika ottaa esille pohjoisen napajään kehitys. Tällä kertaa siis sen lokakuisen keskipinta-alan osalta. Se on esitetty alla olevassa kuvassa.

Lokakuu on kaikista kuukausista sikäli mielenkiintoisin juuri nyt, että silloin jään pinta-ala on näyttänyt sulaneen suoraviivaisimmin, koska kaikkien muiden kuukausien tilastoissa vuosi 2007 muodostaa paljon lokakuuta selkeämmän vedenjakajan jään sulamisen nopeudessa. Kuluva vuosi ei ehkä muuta tätä tilannetta kovin paljon, mutta totuus on, ettei jään lokakuinen pinta-ala ole tänä vuonna aivan tilastohistorian pienimpiä. 

Se sijoittuu vuosittaisessa vertailussa vuosien 2020, 2007, 2016, 2024, 2012, 2019 ja 2018 jälkeen kahdeksanneksi, joten ei sen pinta-alan kasvukaan toki ole erityisen merkittävää. Siitä huolimatta merijään lokakuista pinta-alaa kuvaavan tilaston antama tuki käsitykselle ennustetusta pohjoisen napajään pikaisesta sulamisesta heikkenee jonkin verran aiemmasta. 

Päivän aiempi merkintä:
Onnea Keski-Suomen poliisille konnajahdissa!

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ennuste: 2040-2050-luvulla syntyy ilmasto- ja ympäristökriisien sarja
Päättyykö korvaamaton aikasarja?
Kun jäät lähtivät järvistä jo helmikuussa ja teinit joutuivat töihin

Ennuste: 2040-2050-luvulla syntyy ilmasto- ja ympäristökriisien sarja

Kuten arvoisa lukijani ehkä muistaa, olen ollut jo pitkään kiinnostunut arktisen merijään kehityksestä. Siksi oli mielenkiintoista huomata kiinalaistutkimus, joka osoittaa tekijöidensä mukaan, että arktisen merijään viimeaikainen hidastuminen liittyy läheisesti Pohjois-Atlantin oskillaation (NAO) monikymmenvuotiseen vaihteluun. 

Tutkimuksen mukaan NAO on siirtynyt negatiivisen vaiheen alimmasta pisteestä 2010-luvun alussa positiiviseen vaiheeseen, minkä seurauksena vähentynyt lämpö ja kosteus sekä heikentynyt alaspäin suuntautuva pitkäaaltoinen säteily ovat johtaneet arktisen merijään sulamisen hidastumiseen. Lisäksi tutkimusraportissa kerrotaan, että Atlantin monikymmenvuotisella oskillaatiolla (AMO) on merkittävä rooli rooli NAO:n ja arktisen merijään välisen vuosikymmenten välisen vaihtelun ohjaamisessa. 

Tutkijat tekevät edellä kuvaamieni havaintojen perusteella ennusteen, jonka mukaan NAO:n positiivinen vaihe, jatkuu todennäköisesti noin vuoteen 2030–2040 saakka ja sen seurauksena arktisen merijään sulamisen hidastuminen jatkuu koko tämän ajan. Arktisen merijään sulaminen kuitenkin kiihtyisi jälleen silloin, mikäli kasvihuonekaasupäästöjä ei vähennetä. Ja sen seurauksena – noin kymmenen vuoden viiveellä – saattaa syntyä ilmasto- ja ympäristökriisien sarja, joka käynnistyy jyrkästä arktisen merijään vähenemisestä. 

Nähtäväksi siis jää – tulevina vuosikymmeninä – osuvatko kiinalaisten pelottavilta kuulostavat ennusteet kohdalleen. Tosin vaarana on, ettei vuoden 2040 jälkeen kukaan muista tässä käsittelemääni julkaisua tai sen ennusteita. 

* * *

Muilta osin en tietenkään ota tässä kirjoituksessa kiinalaisten ennusteeseen minkäänlaista kantaa. Sen sijaan jatkan tässä blogissa pohjoisen merijään pinta-alan seuraamista. Sen osalta todettakoon, että sen minimilaajuus jäi tämä vuonna suuremmäksi kuin vuosina 2007, 2008, 2011, 2012, 2015, 2016, 2019, 2020, 2023 ja 2024 eli se oli vasta vuodesta 1979 alkaneen mittaushistorian yhdenneksitoista pienin. 

Palaan syyskuun keskimääräiseen pinta-alaan sitten, kun se ensi kuun alussa jälkeen julkaistaan. Ja vuodenvaihteen jälkeen teen jälleen – aiempaan tapaan – tilastollisen analyysin ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden ja merijään pinta-alan välisen riippuvuussuhteen kehityksestä.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Päättyykö korvaamaton aikasarja?
Kun jäät lähtivät järvistä jo helmikuussa ja teinit joutuivat töihin
Helmikuun lämpö tuotti uuden ennätyksen

Kuumat paikat pohjoisessa

Ilmatieteen laitoksen ja Luonnonvarakeskuksen tutkijat julkaisivat tutkimuraportin, jonka mukaan viime kesä oli Lapissa kuumin peräti kahteen tuhanteen vuoteen. Siinä hyödynnettiin mäntyjen vuosilustoja, joiden paksuus korreloi vahvasti kesäkuukausien lämpötilaan. 

Siten ei ole mitään merkittävää syytä olla uskomatta kyseistä tutkimusta - etenkin kun myös suorat lämpötilamittaukset osoittivat Sodankylän kesän olleen lämpimin koko sen yli sadan vuoden mittaushistorian ajalla. Mutta itseäni kiinnostaa kuitenkin kuinka laajalti pohjoisessa nähtiin ennätyslämmintä. 

Tämä kiinnostukseni johtuu siitä, ettei pohjoisen merijään pinta-ala suinkaan sulanut lyhyen mittaushistoriansa pienimmäksi, vaan vuosina 2007, 2016, 2019 ja 2020 se oli pienempi. Tosin viime kuussa se sitten oli ajankohtaan nähden pienempi kuin koskaan ennen mittaushistoriansa aikana. 

Tämän kaiken seurauksena päätin tänä aamuna katsoa NASA:n tilastoja, joihin on kerätty lämpötilan mittaustuloksia ympäri maailman. Niinpä valitsin tarkasteltavaksi pohjoisia paikkakuntia sillä perusteella, että niistä on olemassa suhteellisen pitkä tilastohistoria ja tarkastelin nimenomaisesti kolmea kesäkuukautta. 

Ensimmäiseksi otin tarkasteltavakseni hyvin läheltä Suomen Lappia Norjan Vardön eli Vuoreijan tilaston. Siellä viime kesä ei enää ollut vuodesta 1880 alkaneen mittaushistorian lämpimin, vaan sen "sijoituksen nappasi" vuosi 2013 ja myös kesä 2022 meni vuoden 2024 edelle. 

Seuraavaksi katsoin Euroopan puoleisen Pohjois-Venäjän Indigan tilastoa, joka alkaa vuodesta 1923. Siellä kesä ei ollut erityisen lämmin, vaan neljää edellistä - ja kymmeniä muita vuosia viileämpi. Siten Suomen Lapin lämpöaalto ei selvästikään ulottunut enää sinne. 

Kolmanneksi valitsin sitten Wrangelin saaren Itä-Siperian pohjoispuolelta. Siellä kesä oli kylmin sitten vuoden 2008. Eli siellä kesä oli pikemminkin poikkeuksellisen kylmä kuin lämmin. 

Pohjois-Amerikan länsiosista otin tarkasteltavaksi Hay Riverin, jonka mittaushistoria ulottuu vuoteen 1893. Sielläkään viime kesä ei ollut erityisen kuuma vaan kylmin sitten vuoden 2020. 

Amerikan mantereen itäosista tarkasteluni kohteeksi sattui Bagotville. Siellä kesä sitten olikin vuodesta 1943 alkaneen mittaushistorian lämpimin. Heräsi kysymys, että ulottuiko viime kesän poikkeuksellisen lämmin alue siis Itä-Kanadasta Suomeen asti!

Asia selvisi kun tarkastelin Islannista Vestmannaeyjarin tilastoa. Sen mukaan viime kesä oli kylmin sitten vuoden 1989 ja myös kylmempi kuin tilaston ensimmäinen kesä 1884. Selvästikään Lapin lämpöaalto ei ylettynyt sinne asti. 

Nähtäväksi kuitenkin jää, millaisesta kesästä pohjoisen Suomen asukkaat saavat nauttia tulevana kesänä. Ja muistetaan samalla mahdollisten helteiden keskellä, ettei ilmastonmuutos ole vielä lämmittänyt Suomen Lappia yhtä lämpimäksi kuin mitä se oli atlanttisella lämpökaudella yli 5000 vuotta sitten, jolloin mäntymetsät peittivät Pohjois-Suomen tuntureita. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Mittaushistorian lämpimin tammikuu
Pohjois-Euroopan hikinen ja kylmä tulevaisuus
Kylmä talvi

Helmikuun lämpö tuotti uuden ennätyksen

Kulunut helmikuu oli etenkin Etelä-Suomessa poikkeuksellisen lämmin, vaikkei ilmeisesti kuitenkaan koko mittaushistorian kuumin. Näin voisi päätellä siitä, että vaikka lunta on ollut maassa niukasti, on sitä - oman muistikuvani mukaan - kuitenkin ollut selvästi enemmän kuin vuoden 2008 helmikuussa. 

Joka tapauksessa Suomen tilanne sopii yhteen hyvin sen kanssa, että viime vuoden on kerrottu olleen koko maapalloa koskevan mittaushistorian lämpimin. Ja kuten hyvin muistamme, on jo kauan sitten kerrottu, että ilmastomallien mukaan lämpenemisen pitäisi olla pohjoisella napa-alueella koko muuta maailmaa nopeampaa, joten sen jääpeitteen kehitys on erityisen mielenkiintoista seurattavaa.

Kuten suurin osa teistä - arvoisat lukijani - varmasti tietävät, olen jo pitkään seurannut arktisen merijään pinta-alaa National Snow Ice Data Centerin tilastoista ja ihmetellyt, miksei maapallon ilmaston lämpeneminen ole juurikaan näkynyt sen kehityksessä. Ja siksi olen odottanut sitä, että helmikuun tilanne lisättäisiin kyseiseen tilastoon kaiken kansan ihmeteltäväksi. 

Nyt se on sitten saatavilla ja kertoo arktisen merijään pinta-alan olleen pienempi kuin yhtenäkään helmikuuna siitä alkaen kun tilastoa on pidetty. Tämä näkyy alle piirtämästäni kuvasta, jossa käyräksi piirtämäni havaintosarja painuu kuluvan vuoden kohdalla syvälle alas.

Nähtäväksi siis jää, miten arktiksen jääpeite kehittyy jatkossa. Ennen kaikkea on kysyttävä, että jatkaako se sulamistaan myös tulevina kuukausina saavuttaen lopulta koko mittaushistoriansa alimman pinta-alansa syyskuussa, jolloin jää saavuttaa vuotuisen minimikokonsa. Vai jääkö kulunut helmikuu sittenkin pelkäksi tilastopoikkeamaksi.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Mittaushistorian lämpimin tammikuu
Ylen juttu Kalifornian metsäpaloista sisälsi virheellisen väitteen
Elämme juuri nyt kylmintä aikaa lähes 500 miljoonaan vuoteen