Hyväntahtoinen elämänkerta vai raa´at faktat - kas siinäpä vasta kysymys

Ilman tiedettä eläisimme edelleen maatalousyhteiskunnassa, jossa tekniikan maksiimi olisi hevosen tai härkien vetämä aura ja ihmisten elämä riippuisi siitä, tuleeko hyvä vai huono sato. Tai ainakaan emme nauttisi tietokoneilla nettiin kirjoitetuista blogeista emmekä lentäisi 900 km/h nopeudella mantereelta toiselle. Siksi tiedettä voi hyvin pitää yhteiskunnallisen kehityksen primus motorina, joka soveltavan tutkimuksen, tuotekehityksen ja kaupallisten toimijoiden kautta vie ihmiskunnan kehitystä eteenpäin. 

Tämä seikka huomattiin viimeistään viime vuosisadalla ja sen takia ympäri maailmaa on syntynyt valtion tai muiden tahojen rahoittamaa tutkimusta kaikille mahdollisille ihmiselämän aloille alkaen tähtitieteestä ja päättyen feministiseen sukupuolentutkimukseen. Osa tästä kehityksestä on kuitenkin herättänyt ihmisissä epäilyjä - usein ihan hyvästäkin syystä. Ja sen seurauksena tieteen arvostus on pudonnut ihmisten parissa. 

Siksi oli mielenkiintoista havaita, että Yhdysvalloissa oli tehty tutkimus, jossa oli selvitetty kuinka tavallisten ihmisten luottamusta tieteentekijöihin voitaisiin kasvattaa. Tätä varten tutkijat tarkastelivat erityisesti tiedeviestinnän asiantuntijoiden mahdollisuuksia. 

Tarkemin sanottuna tutkijat selvittivät sitä, että voisiko tieteilijöiden elämäkertoja parantamalla kohentaa heistä muodostuvia mielikuvia. Tarkemmin sanottuna he loivat lyhyitä fiktiivisiä kasvitieteilijöiden elämäkertoja. 

Tulokset osoittivat, että elämänkertaan kirjattu hyväntahtoisuuden aste vaikutti merkittävästi ihmisten haluun luottaa tutkijoihin ilman, että sillä olisi ollut merkittävää vaikutusta tieteilijöiden koettuun pätevyyteen. Nämä löydökset tukivat ajatusta siitä, että pieni muutos, kuten elämäkerran päivittäminen, voi johtaa muutoksiin yleisön mielikuvissa.

Itse pitkän tutkijanuran tehneenä jäin pohtimaan sitä, että tutkijan luotettavuus riippuu - tai ainakin sen pitäisi riippua - viime kädessä hänen tekemistään tutkimuksista. Ennen kaikkea siitä, kuinka hyvin tehdyt johtopäätökset voidaan perustella saaduilla tutkimustuloksilla ja toisaalta kuinka relevanteilla menetelmillä nämä tulokset on tuotettu. 

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että kiistäisin tutkijan julkisuuskuvan muodostuvan muustakin kuin raa´asta tutkimustyöstä. Tai etteikö tutkijoiden elämänkertojen tapaisilla taustatiedoilla olisi merkitystä ihmisten heistä luomiin käsityksiin. 

Toisaalta en missään tapauksessa kaipaa ensimmäistäkään "sankaritutkijaa", jonka tieteelliset aikaansaannokset ovat vähäisiä, mutta julkisuuskuva positiivinen ja vahva. Ja joka siksi voi esitellä tieteellisinä faktoina sellaisia omia kuvitelmiaan, jotka perustuvat vain heikosti tai eivät ollenkaan tutkittuun tietoon.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Natsittelevat tutkijatohtorit ilman ymmärrystä
Tieteestä ja sen tarpeellisuudesta
Positiivinen syrjintä tiedeakatemioissa

Ympäristöahdistus estää elokapinallista erottamasta faktaa fiktiosta

Ilmastoahdistunut elokapinallisnainen - Ida Korhonen - kertoi kokeneensa ensimmäistä kertaa ympäristöahdistusta yksitoistavuotiaana istuttaessaan puiden taimia isoisänsä kanssa. Hän oli nähnyt kaadettujen puiden kannot sekä muokatun maan ja suri itselleen rakkaan metsän kaatamista.

Tämä on tietenkin varsin ymmärrettävää, sillä taimikon kasvu takaisin metsäksi kestää ihmisen mittapuulla kauan. Mutta tuntuu oudolta, ettei ahdistunut elokapinallisnainen tunnu ymmärtäneen sitä, että Suomessa on metsiä ylipäätään vain siksi, että niille on talouskäyttöä. Ilman sitä metsämaalle olisi kyllä keksitty viimeistään 1800-luvun lopulla muuta käyttöä, kuten esimerkiksi silloinen suurmies Johan Vilhelm Snellman vaati. 

Nyt elämme tietenkin jo 2000-luvun toista vuosikymmentä ja metsien arvo ymmärretään paljon laajemmin kuin puolitoista vuosisataa sitten. Itse asiassa tällä tielle lähdettiin maassamme jo vuonna 1886, jolloin säädettiin ensimmäinen metsälaki, jonka mukaan "metsiä älköön hävitettäkö". Vaatimus esiintyy myös nykyisessä metsälainsäädännössä, joka alkaa seuraavasti.

"Tämän lain tarkoituksena on edistää metsien taloudellisesti, ekologisesti ja sosiaalisesti kestävää hoitoa ja käyttöä siten, että metsät antavat kestävästi hyvän tuoton samalla, kun niiden biologinen monimuotoisuus säilytetään". Tosin laissa todetaan myöhemmin, että "tämä laki ei estä metsätalousmaan ottamista muuhun käyttöön".

Ja juuri tämä - metsätalousmaan ottaminen muuhun käyttöön - on Suomessa ainoa tie, jolla metsiä hävitetään tänä päivänä. Näitä muita käyttöjä ovat esimerkiksi rakennusten rakentaminen, liikenneväylien ja kaivosten perustaminen sekä nykyisin valtaviin mittasuhteisiin paisunut vihreään sähköntuotantoon tarvittava sähkölinjojen vetäminen tuulimyllyiltä etelän kasvukeskuksiin. 

Siksi oli outoa nähdä elokapinallisen - jonka voisi kuvitella perehtyneen ajamaansa asiakokonaisuuteen - kirjoittavan, että metsäteollisuus "on suurimpia syitä luontokatoon Suomessa ja hakkuillaan romahduttanut hiilinielut". Siis juuri se teollisuudenala, jonka olemassaolo on mahdollistanut sen Suomen, joka on Euroopan metsäisin maa, ja joka nykyisin vaatii ostamansa puutavaran olevan sertifioitua (esimerkkinä suurimman eli UPM:n kirjaus). 

Sellaisen merkinnän saadakseen on puutavaran oltava peräisin metsästä, jonka hoidon ja käsittelyn on oltava "ekologisesti, taloudellisesti ja sosiaalisesti kestävää, eikä tulevien sukupolvien elämisen mahdollisuuksia heikennetä. Metsäluonnon monimuotoisuus sekä metsien kulttuuri- ja virkistysarvot säilytetään samalla kun harjoitetaan suunnitelmallista metsätaloutta". 

Suomessa on lisäksi hyvin tunnettua, että metsiemme puuston määrä on kasvanut jo vuosikymmenien ajan. Näin on edelleen, sillä puuston vuotuinen poistuma, joka sisältää sekä hakkuut että luontaisen poistuman, oli vuosina 2014-2020 vain 83 prosenttia kasvusta. Lisäksi tutkimus on osoittanut, että metsien kehitys on viime vuosikymmeninä ollut suotuisaa monimuotoisuutta edistävien rakennepiirteiden kannalta, äärimmäisinä esimerkkeinä siitä ovat suojellun metsämaan pinta-alan seitsemäntoistakertaistuminen ja järeän haavan määrän moninkertaistuminen Etelä-Suomessa.

Sitä paitsi metsien monimuotoisuus on Suomessa jo nykyisin paljon paremmalla tolalla kuin suurimmassa osassa muuta maailmaa. Tästä kertoo esimerkiksi tämä karttakuva, jonka on koonnut englantilainen Natural history museum.

Kaiken edelle kirjoittamani perusteella minusta näyttääkin siltä, että median luoma ympäristöahdistuneisuus on saanut tässä kirjoituksessa puheena olevan elokapinallisen niin sekavaan tilaan, ettei hän enää kykene erottamaan toisistaan faktaa ja fiktiota. Eikä siksi suuntaamaan aktivisimiaan luonnon kannalta oikeisiin osoitteisiin.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Anarkismilla on kannatusta eduskunnassa
Elokapinan jäsen paljasti
Ympäristöväki asettaa monimuotoisuuden suojelun ilmastonmuutoksen torjunnan edelle