Eilinen uutinen oli mielenkiintoinen tapaus. Siis se, kun tummaihoinen saksalainen maantiedon opiskelijatyttö raivostui nähdessään tovereidensa leikkivän jossain opiskelijariennossa Afrikan tähti-pelin rosvoja.
Tästä suomalainen rasismitutkija Anna Rastas (stalkomm) loihe lausumaan, että "tämä tapaus ja opiskelijoiden toiminta Helsingin yliopistossa ihmetyttää ja huolestuttaa. Ikään kuin he olisivat täysin tietämättömiä näistä keskusteluista. Paitsi opiskelijajärjestöjen, myös yliopiston pitäisi, johtoa myöten, pohtia miten tällaiset tapaukset vältetään jatkossa".
Ja tottahan maantieteen opiskelijat ottivat ja pyysivät anteeksi. Ja koko yliopiston ylioppilaskunta (vihvasfem) aneli armahdusta siitä, ettei sen toiminta ole ollut tarpeeksi antirasistista.
Vielä omituisemmaksi tarina muuttui, kun Iltalehden alkuperäisen jutun jälkeen opiskelijat olivat keskustelleet sosiaalisessa mediassa siitä, ettei saksalainen vaihto-oppilas ollut itse edes paikalla tapahtumassa, eikä kuva ollut hänen ottamansa, eivätkä opiskelijat esiintyneet orjina ja orjanomistajina tapahtumassa.
Kaiken kukkuraksi ja huipennukseksi saksanafrikkalainen keksi ehdottaa suomalaisille, että Afrikan tähden valmistaminen, myynti ja pelaaminen pitäisi lopettaa. Näin voisimme osoittaa, miten suuri asia rasismi on Suomessakin. Valkoinen etuoikeus tulee pienistä asioista, kuten peleistä, elokuvista, kirjoista ja kartoista.
Koko tarina kuulostaa Keijo Kaarisateen kehittelemältä, elleivät IL:n jutut olisi toimittajan kirjoittamia. Ja ellei kyseinen toimittaja olisi jo ennen tätä kirjoittanut suurta määrää juttuja samaan lehteen.
Niinpä vaihtoehdoksi jää vain se, että elämme jonkinlaisessa absurdistanissa. Siis syvällä jonkinlaisessa oudossa maailmassa, jossa suuri on muuttunut pieneksi, uteliaisuus uskonkappaleeksi, hyödyllinen hyödyttömäksi, tyhmät viisaiksi ja viisaat idiooteiksi.
Ellei sitten joku suomalainen voukki tai känseli ole käynyt kuiskuttamassa saksanafrikkalaisen korviin omaa omituista harhauntaan, jota tämä hyväuskoisena toisteli toimittajalle ymmärtämättä puheensa herättävän tavallisten suomalaisten parissa ikäviä tunteita häntä ja hänen kaltaisiaan kohtaan. Mutta jotka - hänen onnekseen - eivät tässä suomalaisessa yhteiskunnassa regoi siten kuin on totuttu näkemään hänen omassa viiteryhmässään.
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ville Tavio ja afrikkalainen kulttuuri
Kulttuurisia eroja
Anna Rastas Stalinin jalanjäljillä