Voiton tavoittelu pelasti maan

Tämä on viides osa blogimerkintäsarjaa, jossa käyn läpi Suomen historian merkittävimmät vaiheet. Sen neljännessä kirjoituksessa kuvasin, kuinka ylhäisimmän aatelin valtaan nousu johti tavallisen kansan olojen kurjistumiseen. 

Tämä kehitys sai loppunsa kehityskulussa, jonka lopputuloksena oli virka-aatelin voitto ylhäisaatelistosta. Ja jossa muutoksen perimmäisenä käyttövoimana oli suurvallan talouden ajautuminen kohti selvitystilaa. 

Sotaväen miehistön rekrytointia rajoittivat ylhäisaateliston omistamat läänitystilat, jotka jarruttivat oman väkensä viemistä sotaväen rulliin. Eikä valtiolla ollut edes palkkarahaa virkamiehilleen, koska maaomaisuudesta kertyvät tulot menivät - niin ikään - lähinnä ylhäisaatelille. Hätkähdyttävänä esimerkkinä mainittakoon valtaneuvos Magnus de la Gardien vuosittaiset tulot, jotka vuonna 1679 vastasivat noin viittä prosenttia koko Ruotsin tulo- ja menoarviosta.

Kehityksen työnsivät liikkeelle 1600-luvun loppupuolen sodat, joissa Ruotsin suurvalta-asema säilyi vain Ranskan avulla. Syylliseksi löydettiin ylhäisaatelin hallitsema valtaneuvosto, joka pakotettiin menettämään valtansa yksinvaltaiseksi noustetulle kuninkaalle - Kaarle XI:lle - joka toteutti säätyvaltiopäivien päätöksen läänitysomaisuuden peruuttamisesta pelastaakseen valtion konkurssilta. Entisille omistajille jäi lopulta "vain" kymmenys aiemmista verovapaista rälssimaista.

Käytännössä valta ankkuroitiin yhdelle miehelle siten, että kuninkaalla oli oikeus esittää kysymyksiä valtioneuvostolle, mutta sillä ei ollut oikeutta neuvoa monarkkia muuten kuin erikseen kysyttäessä. Näin saatiin yhdellä päätöksellä romutetuksi aristokratian vallankäytön tehokkain työväline. Varmuuden vuoksi muutamaa vuotta myöhemmin (1682) säädettiin vielä laki, jonka mukaan lainsäädäntövalta kuului yksin kuninkaalle.

Erityisen mielenkiintoista meille suomalaisille tässä kehityksessä oli se, että täkäläiset valtiopäivämiehet asettuivat lähes yksimielisesti ja aatelia myöden kuninkaan yksinvallan puolelle ja siten ruotsalaista ylhäisaatelistoa vastaan. Ehkäpä tältä ajalta periytyy suomalaisten myöhempi kaipuu vahvaan kuninkaanvaltaan, uskoon tsaarin oikeamielisyyteen ja lopulta itsenäisen maan presidentin vahvaan valtaan?  

Itsevaltiuden toteuttamisen lisäksi 1600-luvun lopulla oikeudenkäyttöä suunnattiin uudelleen ns. luonnonlain mukaisesti. Sen katsottiin noudattavan pitkälti vanhaa ruotsalaista lakia. 

Sitä taas oli ylhäisaateli aiemmin kiertänyt erityisesti roomalaisen oikeuden perusteella, koska se mahdollisti asiassa kuin asiassa sille mieleiset tulkinnat. Armeijan miehistön kokoaminen taas asetettiin aiempaa vakaamman ruotuväkilaitoksen pohjalle ja virkamiesten palkka turvattiin ns. virkatilojen avulla. 

Kun nuori kuningas Kaarle XII hävisi suuren pohjan sodan ja menetti lopulta henkensä, ei valtiota palvelevan virkakunnan asema horjunut. Päinvastoin, se jatkoi valtansa käyttämistä, kun samaan aikaan kuningas menetti suurelta osin omansa. Työkaluksi virka-aatelin vallankäyttöön tulivat säätyvaltiopäivät.

Suuri muutos julkisessa hallinnossa oli myös virkojen täyttämisperusteen muuttuminen syntymässä perityn aseman sijasta muodollisiin opintoihin ja muuhun pätevyyteen perustuvaksi. Eikä merkityksetöntä liene ollut sekään, että yhteiskunnallisen muutoksen seurauksena aatelitonkin henkilö saattoi naida aatelisneidon ilman, että tämän suku pystyi tekemään tätä perinnöttömäksi. 

Samalla kaatui myös Ruotsin merkantilistinen politiikka. Tässä seurattiin erityisesti Englannin ja Alankomaiden esikapitalistista kehitystä, jonka käyttövoimana oli yhä vahvemmin vienti. Ruotsissa vientikaupan päätuotteina olivat rauta, kupari, puutavara ja terva. 

Näin syntyi päätöksiä ja käytäntöjä, jotka suosivat yksityistä omistusoikeutta, sopimusvapautta, rationaalisuutta oikeudenkäytössä ja lisäsivät kansalaisten itsenäisyyttä. Kehitystä vei eteenpäin erityisesti voiton tavoittelu, jonka taustalla on yksityisen omistusoikeuden kautta syntyvä yksityinen yritteliäisyys.

Suomen ja suomalaisten kannalta tämä kaikki tarkoitti sitä, että täkäläisten (alhaisempien) aatelisten, porvareiden ja talonpoikien asema alkoi hiljalleen kohentua ylhäisaatelin luomasta alhostaan, joka tosin saavutti pohjansa vasta hiukan myöhemmin suurten kuolonvuosien ja isovihan aikana. Valtakunnan itäosien nousu näkyi myös siinä, että suomalaisetkin saattoivat nousta valtakunnan merkkimiehiksi. 

Tästä parhaita esimerkkejä olivat reduktiokomission puheenjohtajaksi noussut elimäkeläinen alempaan aatelistoon kuulunut Fabian Wrede sekä säätyvaltiopäivillä talonpoikaissäädyn johtoon noussut lohjalainen Heikki Vaanila. He olivat suomalaisia miehiä valtakunnan vallankäytön ytimessä. 

Sarjan  muut kirjoitukset:

Sarjan kaikki kirjoitukset:
Osa I: Suomen liittyminen osaksi läntistä kulttuuria
Osa II: Suomen tie unionin takamaasta osaksi modernia valtiota
Osa III: Kansan aseman oikeudellinen ja taloudellinen heikentyminen
Osa IV: Suomen historian kurjin aika
Osa V: Voiton tavoittelu pelasti maan
Osa VI: Hyödyn aika
Osa VII: Valistusajan diktaattori edisti kapitalistista taloutta
Osa VIII: Suomen liittäminen Venäjään johti rikollisuuden nousuun
Osa IX: Valistunut itsevaltias käynnisti talouskasvun
Osa X: Suomalaisuuden synty
Osa XI: Suomalainen demokratia ja naisten tasa-arvo
Osa XII: Verinen sisällissota
Osa XIII: Äärioikeiston kapina
Osa XIV: Suomen ensimmäisen tasavallan loppu
Osa XV:Paasikiven-Kekkosen linja
Osa XVI: Nousun ja tuhon kautta uudenlaiseen tulevaisuuteen

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Vanhat normit säilyvät ja näkyvät pitkään
Kun suomalaisia kuoli kuin kärpäsiä
Afrikkalaisuus Suomen historian valossa