Vaikeuksien kautta voittoon sekä urheilussa että suomalaisessa yhteiskunnassa

Birhinghamin EM-kilpailujen viimeinen päivä tuotti odotetun kultamitalin. Sen sijaan odotettua ei ollut, että sen voittaja – Alisa Vainio – olisi ollut niin järjettömän ylivoimainen kuin hän oli. 

Näin 28-vuotias Alisa osoitti, että kovalla tahdolla, päättäväisyydellä ja suomalaisella sisulla lähes mahdotonkin muuttuu mahdolliseksi. Enkä nyt tarkoita pelkästään sitä reilun neljänkympin taivallusta vaan hänen koko uraansa. 

* * *

Alisa Vainio oli kymmenisen vuotta sitten suomalaisen kestävyysjuoksun suuri lupaus. 20-vuotiaiden EM-kilpailuissa hän saavutti pronssia ja sijoittui 5 000 metrillä neljänneksi. Alle 20-vuotiaiden SM-kisoissa elokuussa 2015 Vainio voitti 3 000 metrin estejuoksun ikäluokkansa Euroopan kärkiajalla ja voitti kultaa alle 20-vuotiaiden Pohjoismaiden mestaruuskisoissa 3 000 metrin esteissä.

Syyskuussa 2015 Vainio juoksi elämänsä ensimmäisellä maratonilla ajan, joka alitti Rion olympialaisten tulosrajan ja sijoittui Suomen kaikkien aikojen listalla kuudenneksi. Hän ei kuitenkaan voinut osallistua olympiamaratonille, koska oli sääntöjen mukaan liian nuori.

* * *

Sitten seurasivat vaikea vuodet ja moni lienee jo pitänyt Vainiota Suomelle tyypillisenä nuorisotähtenä, joka ei koskaan noussut sille tasolle, jota juniorikilpailut olisivat edellyttäneet. Edelleen varsin nuori nainen ei kuitenkaan luovuttanut ja ura lähti kuin lähtikin vähitellen nousuun. 

Siitä nähtiin välähdyksiä jo neljä vuotta sitten, mutta varsinainen läpimurto tapahtui viime vuoden MM-kisoissa Tokiossa, joissa Vainio sijoittui maratonilla viidenneksi. Hän oli kilpailun paras eurooppalainen juoksija ja sivusi Suomen kaikkien aikojen parasta naisten maratonin sijoitusta MM-kisoissa.

Kehitys ei kuitenkaan loppunut siihen, vaan eilinen päivä toi mukanaan mykistävän osoituksen kehityksen jatkumisesta. Ja siksi voitaneen sanoa jo nyt, että mikäli Vainion kehitys jatkuu – ikänsä puolestahan hän on edelleen nuori maratoonariksi – voi Los Angelesin olympialaisissa kahden vuoden kuluttua olla odotettavissa sellainen suoritus, jolla vaalea suomalainen nähdään pitkästä aikaa maailman parhaana kestävyysjuoksijana. Olympiavoittajana.

* * *

Riippumatta siitä tuleeko tuoreesta euroopanmestarista olympiavoittajaa tai ei, on hän osoittanut, ettei vaikeuksien edessä kannata luovuttaa. Sisulla, periksiantamattomuudella ja päättäväisyydellä ne on mahdollista voittaa ja päästä tavoitteeseen.

Tämä olisi hyvä muistaa myös muilla elämänalueilla. Eikä vähiten politiikassa, jossa poliitikkojemme vuosikymmeniä jatkunut leväperäisyys on johtanut suomalaisen yhteiskunnan lähes voittamattomalta näyttävään velkakierteeseen ja samaan aikaan epäonnistuneen maahanmuuttopolitiikan seurauksena myös etnis-kulttuurisiin vaikeuksiin. 

* * *

Ratkaisu näihin ongelmiin ei löydy periksi antamisesta vaan määrätietoisesta poliittisesta tahdosta ratkaista molemmat ongelmat. Se ehkä vaatii meiltä suomalaisilta joistain eduista luopumista ja maahanmuuttajiin kohdistuvien vaatimusten kiristämistä. Mutta toki tarvittaessa myös radikaaleja ratkaisuja.

Ne kannattaa kuitenkin ottaa, sillä – kuten Vainion esimerkki meille osoittaa – hyvä lopputulos on saavutettavissa, mikäli niin halutaan. Ja itse asiassa: se on kokonaiselle yhteiskunnalle paljon helpompaa kuin yksinäiselle nuorelle naiselle, jonka tämän kesän onnistuneena (!) tavoitteena oli kukistaa kaikki muut eurooppalaiset naiset. 

Suomelle riittää hyviin se, että säilytämme perinteisen yhteiskuntamme yhtenäisyyden,  vältämme etnis-kulttuurisen segregaation ja rikollisuuden sekä tasapainotamme julkiset menot tuloja vastaaviksi. Toivon mukaan suomen kansa sekä poliitikkomme vasemmalta oikealle ja arvoliberaaleista konservatiiveihin ymmärtävät tämän.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Sekä Tokion paras että tyhmin selvisivät tänään
Ai, ai, Arto
Nuoria lahjakkuuksia

Koulu on oppimista varten

Helsingin sanomissa oli mielipidekirjoitus, joka kertoo surullisella tavalla siitä, miten absurdiksi koulumme ovat muuttuneet. Sen kirjoittajan mukaan hänen poikansa oli saanut koulun viestintäjärjestelmä Wilmasta negatiivisen tuntimerkinnän matematiikan tunnilta. Opettaja oli kirjannut, että nuorukainen oli jälleen kerran tehnyt omatoimisesti matematiikan tunneilla oppikirjan laskutehtäviä, jotka oli tarkoitettu seuraavalle tunnille.

Opettaja oli siis eksplisiittiseti kieltänyt poikaa laskemasta tehtäviä itsenäisesti, koska niiden tekemiseen tarvitaan lupa, jota hän ei myönnä. Niinpä kyseinen oppilas on joutunut istumaan matematiikan tunneilla tekemättä yhtään mitään – kenties peukalonpyöritystä lukuun ottamatta.

* * *

Jos edelle kirjoittamani on absurdia, ovat opettajan perustelut tälle toiminnalle olleet – jos mahdollista – vieläkin järjettömämpiä. Laskujen laskeminen ennen lupaa on hänen mukaansa nykyisessä opetussuunnitelmassa tai rahoitusmallissa mahdotonta. 

Rehtori taas ei halua ottaa asiaan kantaa, vaan on kertonut opettajan saavan opettaa miten haluaa, koska se on osa opettajan pedagogista vapautta. Lisäksi hän on ilmoittanut, ettei erityisopetusta saa enää antaa yksilöllisesti, vaan koko ryhmää pitää opettaa samantasoisesti. 

Lopputuloksena tästä kaikesta on se, että matematiikan tunneilla kerrataan asioita koko ryhmän kanssa niin kauan, että kaikki luokan – niin sanotusti – haasteelliset oppilaat ovat oppineet ne. Kertomatta jäi – mahdollisesti Helsingin sanomien sensuurin seurauksena, mene ja tiedä – minkälaisista oppilaista oli kyse. Sen perusteella arvelen, että tässä käsittelemäälläni tapauksella on yhteys muun muassa tiettyyn sisäministeriön toimialaan. 

* * *

Jos ja kun edellä kirjoittamani on totta, ei ole syytä ihmetellä, että suomalaisilta nuorilta on kadonnut tulevaisuudenusko. On nimittäin niin, ettei sellaista synny ilman onnistumisen ja itsensä ylittämisen kokemuksia. 

Eikä tällaisia kokemuksia synny ainakaan koulussa, jossa lahjakkaimmilta viedään mahdollisuus näyttää osaamistaan ja tyydyttää uteliaisuuttaan, vaan niiden sijaan heidät ajetaan peukalonpyöritykseen eli turhautumaan haasteellisten oppilaiden takia.

* * * 

Oikein olisi tietenkin se, että koulu olisi – lasten säilytyspaikan sijaan – oppilaiden oppimista varten. Ja siksi siellä tulisi – ei vain sallia – vaan kannustaa kaikkia nuoria oppimaan enemmän ja jopa ylittämään itsensä. 

Tämä koskee kaiken tasoisia oppilaita, mutta etenkin kaikista lahjakkaimpia. Onhan koulu kuitenkin olemassa nimenomaisesti oppimista – eikä lasten säilyttämistä – varten.

* * *

Toivoa tietenkin sopii, että edelle referoimani mielipidekirjoitus – ja miksei myös tämä blogiteksti – huomataan maamme hallituksessa. Ja että sen seurauksena Petteri Orpon (kok) kabinetti tekee koulujärjestelmäämme tarvittavan muutoksen – eli tollojen erottamisen lahjakkaista – mahdollisimman nopeasti.

Näin suomalaiseen yhteiskuntaan voisi myös tulevaisuudessa kasvaa wolt-lähetin kaltaisten palveluiden lisäksi myös innostunutta nuorisoa hoitamaan korkean teknologian tarvitsemaa huippuosaavaa työvoimaa. Siis sellaista, joiden osaamisen tuloksena Suomi voi menestyä kansainvälisessä kilpailussa ja säilyä sitä kautta hyvinvointivaltiona.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Sanna Marinin näkemyksestä
Helsinkiläisille lapsille ja nuorille vain kolme liharuokaa kahdessa viikossa?
Kantaväestön luuserit on nyt tutkittu, mutta entä maahanmuuttajat?

Tasapäistämisen ongelma

Helsingin kaupunki on päättänyt muuttaa kouluihin kohdistuvan rahoituksensa jakoa. Jatkossa rahaa saisivat nykyistä enemmän koulut, joiden oppilaiden perheissä on paljon työttömyyttä, pienituloisuutta, matala koulutustaso tai vanhemmat ovat vieraskielisiä. Toisin sanoen rahaa kohdistettaisiin erityisesti kouluihin, joiden oppilaista suuri osa on kehitysmaista peräisin olevien maahanmuuttajien jälkeläisiä.

Päätös on sikäli ymmärrettävä, että lasten koulumenestys näyttäisi riippuvan vanhempien asemasta. Oppihan on tarttunut erityisen huonosti vieraskielisiin poikiin, joten kaupungin päättäjien ajatus on, että näitä tukemalla saadaan koululaisten oppimiseroja kavennetuksi. 

Lasten ja nuorten mahdollisimman hyvä perusasioiden oppiminen on tietenkin edellytys sille, että suomalainen yhteiskunta voisi jatkossakin hyödyntää mahdollisimman suurta osaa väestöstä yhä enemmän asioiden osaamista ja ymmärrystä vaativissa työtehtävissä. Lisäksi näin syntyvä tasainen tulonjako vähentää syitä erilaisille konflikteille, joten kehitysmaalaistaustaisten ja muiden huono-osaisten lasten parempi koulutus vähentää - ainakin teoriassa - yhteiskunnallista polarisaatiota.

Toisaalta meillä on vain rajallinen määrä resursseja, joten niiden satsaaminen joihinkin ihmisryhmiin on vääjäämättä pois joltain toiselta ryhmältä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että viime vuosikymmenellä tapahtunut kehitysmaalaisten laajamittainen maahanmuutto on johtamassa siihen, että kantaväestön jälkeläisten ja erityisesti lahjakkaimpien lasten ja nuorten koulutukseen riittää aiempaa vähemmän varoja. 

Tällä on puolestaan vaikutuksensa sellaisiin seikkoihin, joita vie eteenpäin väestön lahjakkain osa. Siis sellaiset kuin tiede, yritysten tuotekehitys sekä yksityisen ja miksei julkisenkin sektorin korkeimmat johtamistehtävät ja niin edelleen. 

Tällä taas on pitkällä aikavälillä negatiivinen vaikutus suomalaisen yhteiskunnan teknistaloudelliseen kilpailukykyyn muun maailman kanssa. Näin siitä huolimatta, että väestön lahjakkaimmalla osalla on taipumus menestyä omilla avuillaan - ellei se sitten jo kouluaikanaan turhaudu täysin jäädessään ilman oppimisen kannalta tärkeitä haasteita odotellessaan vähemmän lahjakkaiden tai muuten vain heikosti oppivien koululaisten edistymistä. 

Kaikesta edelle kirjoittamastani pitäisi suomalaispäättäjien pystyä tekemään se johtopäätös, että haitallisen maahanmuuton suosiminen luo yhteiskuntaan lisääntyneen väkivallan, seksuaalirikollisuuden ja polarisaation lisäksi myös tasapäistämisen ongelman. Eikä tämä tule olemaan ilman vaikutusta siihen, minkälainen paikka Suomi on tulevaisuudessa - osaamiseen perustuva hyvinvointivaltio vai muiden hyväksikäyttämä alustatalous. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Onnistunut maahanmuuttajakoululaisten inkluusio, vai...
Pitääkö lapsille antaa haasteita vai suojella sellaisilta?
Uussuomalaiset kouluhäiriköt heikentävät myös kantaväestön oppimistuloksia