Paavo Rautio osoittaa syvällistä ymmärtämättömyyttä

Helsingin Sanomien toimittaja Paavo Rautio varoittelee monokulttuurisesta yhteiskunnasta. Kirjoitus on sikäli mielenkiintoinen, että se mainitsee esimerkkejä joihin voi tarttua. Tarkastellaan siis niitä.

Ensin Rautio rakentaa olkiukon ja ilmoittaa monokulttuuria Suomeen haluavien vaativan jonkinlaista heimoluonteista yhteiskuntaa, jossa vallitsevat tietyt stereotyyppiset ihanteet. Minä en tunnista tässä omaa ajatteluani: minä kaipaan avointa yhteiskuntaa, jossa vallitsee siltä osin yhteiset tavat, käytännöt, arvot ja tavoitteet, ettei eri väestöryhmien välille synny liiallista vastakkainasettelua olivat nämä osapuolet sitten varallisuuteen, etniseen taustaan tai mihin tahansa muuhun perustuvia. Näin tekee myös maahanmuuttokriittisten ihmisten ylivoimainen enemmistö.

Sitten Rautio ottaa esimerkiksi Jugoslavian hajoamissotien ajalta kroaatin, joka oli äärimmäisen kansallismielinen. Vastapuolekseen tämä sai yhtä kansallismielisen serbin, joka pani kovan kovaa vastaan.

Lopputuloksen tiedämme ja, toisin kuin toimittaja Rautio ilmeisesti kuvittelee, se alleviivaa monikulttuurisen yhteiskunnan nurjimpia puolia. Ja toimiii varoittavana esimerkkinä suomalaisille nykyisen kehitysmaista suuntautuvan kansainvaelluksen pyörteissä. Me emme voi vastaanottaa Suomeen enempää tulijoita kuin pystymme integroimaan yhteiseen arvomaailmaamme.

Seuraavaksi Rautio mainitsee minulle tuntemattoman ruandalaislehden, joka nostatti maan hutujen etnistä ylemmyyttä hallitsevia tutseja kohtaan. Tuloksena oli yksi kaikkien aikojen mittavimmista kansanmurhista. Myös se osoittaa monikulttuurisen yhteiskunnan riskit.

Kolmanneksi Rautio väittää Suomen jo olevan monikulttuurinen. Sitä se on ruotsalaisvähemmistöineen ollut aina. Siitä ei ole kuitenkaan seurannut monikulttuurille tyypillistä kaaosta, sillä sekä suomen- että ruotsinkieliset ihmiset ovat jakaneet samanlaiset arvot ja tavoitteet.

Maamme suomen- ja ruotsinkielisten kulttuurien suhteesta kannattaisikin ottaa oppia, sillä viime vuosina Suomeen tulleista kehitysmaalaisista syntyneet väestöryhmät eivät ole aina omaksuneet suomalaisen yhteiskunnan kanssa yhteensopivia arvoja ja käytänteitä, kuten pizzerioiden reviirikiistat, uskonnollis-poliittiset ääri-ilmiöt tai naisiin kohdistuva seksuaalirikollisuus osoittavat.

Mikäli tilanne jatkuu tällaisena jatkossakin, kasvaa yhteiskunnastamme kulttuuris-etniseen jakoon perustuva monikulttuurinen helvetti, jollainen on jo syntymässä länsinaapuriimme. Siksi Suomessa on syytä ottaa aikalisä ja keskittyä uusien humanitaaristen tulijoiden ottamisen sijasta aiemmin tulleiden integroimiseen suomalaiseen yhteiskuntaan.

Tästä syystä esitän niin Rautiolle kuin muillekin suomalaisille tulijoiden määrän rajaamista sellaiseksi, että onnistumme integroimaan heidät yhteiskuntaamme. Mitä tuloksellisempi kotouttamispolitiikka, sitä useammalle kehitysmaalaiselle voimme suoda uuden elämän Suomessa.

Lopuksi Rautio ottaa malliksi Pohjois-Korean. Siltä osin olen hänen kanssaan samaa mieltä, että se taitaa tosiaankin olla monokulttuurinen. Mutta se Rautiolta jää huomaamatta, että monokulttuurisuuden ohella maa on suljettu ja suunnitelmataloutta noudattava diktatuuri. Juuri ne ovat monokulttuurisuuden sijasta syynä maan alennustilaan.

Eikö Rautio ole huomannut, ettei Suomessa kukaan monikulttuurista kehitystä vastustava halua sen enempää maan sulkemista, suunnitelmataloutta kuin diktatuuriakaan? Ilmeisesti ei, vaan hän on tullut kirjoittaneeksi aiheesta, josta ei ymmärrä mitään. Ja mikä vielä pahempaa, tästä ymmärtämättömyydestä johtuen hänen johtopäätöksensä ovat täysin vääriä sekä todellisuudessa että suhteessa hänen esittämäänsä todistusaineistoon.

Minulle Raution ajatuksenjuoksusta seurasi epätodellinen olo. Voiko toimittaja enää osoittaa syvällisempää ymmärtämättömyyttä vai onko Paavo Rautio tehnyt kaikkien aikojen pohjat?

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Mitä tarkoittaa monikulttuurisuus?
Helsingin Sanomat kiihkoilee maahanmuutosta
Vesa Puuronen puhuu viisaita