Venäjän hyökkäyskiilan tuhoutuminen edistäisi rauhaa Ukrainassa

Toisen maailmansodan aikana suomalaiset tekivät vastustajan armeijan yksiköiden saartamisesta motista suoranaista taidetta. Sen tunnetuin esimerkki lienee Raatteen tien taistelu, jossa suomalaiset estivät vastustajan huollon ja avun saamisen sekä paloittelivat puna-armeijan hyökkäyskiilan osiin, jotka tuhottiin yksi kerrallaan.

Tämä tulee kieltämättä mieleen eilisestä uutisesta, jonka mukaan Venäjän nopeasti kapealla sektorilla Ukrainan Pokrovskin suunnalla edelleiden joukkojen kärki on saarrettu eli eristetty Venäjän pääarmeijasta. Toistaiseksi ei kuitenkaan ole tiedossa, pystyvätkö ukrainalaisjoukot pitämään näin syntyneen motin suljettuna. 

Tatarigami_UA:n sosiaalisessa mediassa julkaiseman uutisen mukana olevan kartan mukaan ukrainalaiset pyrkisivät katkaisemaan hyökkäyskiilaa myös sen tyveltä - siis aivan Raatteen tien taistelun tavoin - ja siten paloittelemaan sen pienempiin osiin. Mikäli tämä onnistuu, muuttuu venäläisten asema entistä tukalammaksi. 

Jostain syystä suomalaiset mediat eivät  ole uutisoineet Pokrovskin suunnan tapahtumista, vaan ovat keskittyneet (esimerkki, toinen) siihen kansainvälispoliittiseen kehitykseen, jonka pyrkimyksenä on lopettaa Ukrainan sota. Omalta osaltani epäilen, ettei sillä rintamalla saada tulosta ennen kuin Venäjän armeijan asema käy tukalaksi. 

Tässä suhteessa Pokrovskin tilanteen kehittyminen on aivan oleellinen tekijä, ja ukrainalaisten onnistuminen siellä mitä todennäköisimmin lisäisi aivan huomattavasti Vladimir Putiniin kohdistuvaa painetta sodan lopettamiseen eli rauhan tekemiseen.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Donald Trumpin suhde Vladimir Putiniin
Suomen oiva päätös kantaa hedelmää
Ajatus talvisodan ihmeestä ja Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan

Imperialistiset suurvallat ja turvallisuus

Iso-Britannia oli aikoinaan maailman johtava suurvalta, jonka imperiumi ulottui maapallon kaikille kolkille. Sittemmin se on kuitenkin supistunut kutakuinkin Brittein saarten suurimman osan kokoiseksi. 

Samalla brittien kansallistunne ja sitoutuminen omaan valtioon on rapissut. Tästä kertoi tuore kysely, jonka mukaan puolet 18–27-vuotiaista pitää kotimaataan rasistisena. Ja vain joka kymmenes olisi valmis vaarantamaan henkensä puolustaakseen Britanniaa sodassa - eikä 41 prosenttia haluaisi puolustaa sitä ainakaan aseellisesti missään olosuhteissa.

Näin siitä huolimatta, että 74,4 prosenttia maan asukkaista identifioi itsensä englantilaiseksi, walesilaiseksi, skotlantilaiseksi tai pohjois-irlantilaiseksi. Britit eivät kuitenkaan pidä tilastoa syntyneiden etnisestä taustasta. 

Jotain saarivaltion nuorisosta kertoo kuitenkin se, että vuonna 2019 syntyneiden lasten äideistä 28,7 prosenttia oli syntynyt muualla kuin Britanniassa. Ja näiden päälle tulevat niiden etnisesti ei-brittien äidit, jotka ovat syntyneet saarivaltiossa. Mielenkiintoinen on myös tieto siitä, että valkoisten brittien mediaani-ikä oli vuonna 2021 noin 45 vuotta, kun se suurista etnisistä ryhmistä esimerkiksi pakistanilaisilla oli vain 28 ja mustilla afrikkalaisillakin 30 vuotta. 

Toisin sanoen 18-27-vuotiaista paljon suurempi - vaikkakin edellä löytämieni tietojen perusteella määrittelemätön - osuus kuin 74,4 prosenttia on etnisesti jotain muuta kuin valkoihoisia brittejä. Lienee myös selvää, että tässä väestönosassa maanpuolustustahto on varsin heikko. Mutta se ei kuitenkaan yksin selitä, miksi niin harva kokee kotimaansa puolustamisen arvoiseksi.

Siksi on etsittävä myös muita asiaan vaikuttaneita tekijöitä. Sellaisia ovat epäilemättä ainakin vasemmistolainen ja pasifistinen maailmankatsomus, joita viime vuosina kaikkialla maailmalla alaa vallanneet woke- ja DEI-ideologiat ovat vahvistaneet. Lopputuloksena meillä on siten entinen suurvalta, jonka sotilaallinen kyvykkyys on vähintäänkin kyseenalainen.

Vertailukohdaksi voidaan ottaa Suomi. Täällä maanpuolustustahto on poikkeuksellisen korkea, sillä peräti 79 prosenttia kansastamme on sitä mieltä, että suomalaisten olisi puolustauduttava aseellisesti kaikissa tilanteissa. Myös siinä tapauksessa, että lopputulos näyttäisi epävarmalta. 

Toivottavasti tämä tilanne säilyy maassamme myös tulevaisuudessa, sillä elämä imperialistisen suurvallan - enkä tarkoita Iso-Britanniaa - naapurina voi olla turvallista vain silloin, kun sen aggressiivisuutta hillitsee tietoisuus koko kansan yhtenäisyydestä ja kyvykkyydestä. Ja mahdollisella hyökkääjällä - tai ainakin sen ylimmällä poliittisella ja sotilaallisella johdolla - on historiallinen tietoisuus yhdestä, toisesta ja vielä kolmannestakin epäonnistuneesta sekä kalliiksi tulleesta yrityksestä.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Britannia kuohuu!
Ukrainalaisten on syytä säilyttää taisteltutahtonsa
Mahtimiehet pitivät pintansa kansainvaelluksen puristuksessa

Erilainen joulu

Tänään me suomalaiset vietämme jouluaattoa kukin omalla tavallamme. Suurin osa meistä nauttii juhlapyhistä rauhassa läheisten kanssa ja vanhoja perinteitä noudattaen. Näin teen myös minä. 

Aina eivät asiat kuitenkaan ole olleet yhtä hyvin, vaan ihmiset ovat joutuneet viettämään joulua hyvinkin erilaisissa tunnelmissa. Ja tänä päivänäkin ukrainalaisten joulua varjostaa käynnissä oleva sota, jonka vaikutusta tunnelmaan on täältä turvallisesta pohjolasta vaikeaa ellei suorastaan mahdotonta edes kuvitella.

Siksi päätin jakaa seuraavan tekstin teidän kanssanne, että muistaisimme olla tyytyväisiä ja kiitollisia siitä rauhasta ja tunnelmasta, josta saamme nauttia tänäkin joulua. Se on yksikön sotapäiväkirjasta löytyvä kuvaus jalkaväkirykmentti 65:n 1. konekiväärikomppanian joulusta talvisodan alkamisvuonna 1939. 

"24.12. Jouluaatto. Majan muutto Räisäselle. Osa komppaniasta tulitaisteluun, vänrikki Micklin. Venäläiset lentokoneet. Jouluaattoiltana viulu + kitara + laulua. Mieliala aika korkealla. Tuvat hyvin lämpimät.

25.12. Kello 4 herätys. Sen jälkeen aika aikainen lähtö etulinjoille. Kuiva-muona lopussa. Huolto äärimmäisen vaikeaa. Miehet asemissa hirmuisessa pakkasessa 35º nälkäisinä, mutta auttaa ei voinut huonojen yhteyksien takia. Kranaatteja useampaan otteeseen. Ryssät perääntyivät n. 3-4 km. Kiivas takaa-ajo. Kers. Taimi haavoittui. Yö kylmä. Huolto hieman paremmin. Pataljoonalla ei telttoja eikä muutakaan muille kuin I komppanialle. Saimme yöllä muonaa.

26.12. Taistelut jatkuivat kiivaina yöllä. Partiot jatkoivat liikettä ja taisteluja. Oma partio vaiensi ryssän krh:n. Aamulla pääsimme lepäämään. Melko rauhallinen päivä yleensä. Kranaatteja + lentokoneita."

Näillä sanoilla menneisyydestä toivotan teille kaikille - arvoisat lukijani - hyvää, rauhallista ja kiitollista joulun aikaa! Ja ukrainalaisille lisäksi hyvää tulevaisuutta!

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Pyhän maan joululahja
Oikein hyvää ja salaista joulua!
Nauttikaa joulusta!

Suomalaiset - maailman parhaita

Suomessa itsenäisyyspäivään liittyy monenlaisia traditioita. Niistä merkittävimpiä on ollut presidentin isännöimä illallinen, joissa yhtenä pääosan esittäjänä ovat olleet elossa olevat toisen maailmansodan sotaveteraanit. Tänä vuonna heitä ei kuitenkaan ole kutsuttu pääjuhlaan vaan itsenäisyytemme pelastaneille järjestettiin aiemmin tällä viikolla oma tilaisuutensa. 

Suomen itsenäisyyden toisen maailmansodan pyörteissä pelastaneita muistetaan kuitenkin edelleen televisiossa esittämällä jatkosodasta kertova elokuva "Tuntematon sotilas". Se perustuu samannimiseen kirjaan, jossa kuvataan yhden konekiväärikomppanian vaiheita vuodesta 1941 vuoteen 1944 asti. 

Omalta osaltani ajattelin tänään muistella itsenäisyytemme pelastaneita sankareita muutamalla suomalaisiin hävittäjälentäjiin liittyvällä tilastotiedolla. Ne ovat peräisin Kari Stenmanin kirjasta "Suomen parhaat hävittäjä-ässät ja heidän lentokoneensa".  

* * *

Suomalaislentäjistä Neuvostoliiton lentokoneita tuhosi toisen maailmansodan aikana eniten Ilmari Juutilainen, jonka poikkeuksellisen taitavan toiminnan seurauksena vihollinen menetti peräti 94 lentokonetta. Niistä kuusi hän tuhosi yhdessä ainoassa ilmataistelussa 30. kesäkuuta 1944. 

Tästä taistelusta hän raportoi seuraavasti. 

"Olimme sulkulennolla kahdeksalla koneella. Vein lentueen Taliin, jossa tapasimme vihollishävittäjiä. Viipurin yläpuolella ammuin yhtä AC:tä selkään, jolloin siitä läksi suurin osa peräsimiä pois ja se syöksyi Punaisenlähteen torille Torkkelinpuiston puoleisen laitaan, jättäen jälkeensä polttoainesumun näköistä usvaa."

"Taistelu jatkui Säiniölle päin. Lähellä Säiniötä sain ammuttua yhtä AC:tä takaa ja takaa ylhäältä, jolloin se syttyi palamaan ja putosi Säiniön ja Karhusuon välille palaen vielä maassakin." 

"Näin idästä tulevan yli 50 pommittajaa ja lisäksi hävittäjiä. Kokosin koneita yhteen Juustilan ja Talin välille, jossa iskimme yhteen ryssien kanssa. Ammuin Juustilassa alas yhden Jak-9:n, joka palaen syöksyi alas, toinen Jak-9 syöksyi oikea siipi poikki ammuttuna samalle alueelle. "

"Suojasimme välillä Stukia, joitten jälkeen tuli taas ryssän pommarit ja hävittäjät. En saanut tulosta. Näin Il-2 koneet ilman suojaa. Hyökkäsin jyrkästi sivusta ja yksi Il-2 syoksyi palavana Juustilan niemeen."

Samalla sain La-5:t ympärilleni. Noin 5 min väännettyäni yhden La-5:n kanssa ammuin sen tuleen 2000 metriin korkeudessa. Palavana se syöksyi Il-2:sta pohjoiseen 3-4 km tien varrelle. Panokseni loppuivat, joten taistelu oli lopetettava. Polttoaineen puolesta olisin voinut vielä olla noin 10 min. Taitelukorkeus 5000-50 m. Oma kone MT457."

* * *

Juutilainen oli ollut mukana kymmenen päivää aiemmin myös Suomen rintamien ilmasodan vilkkaimpana päivänä 20. kesäkuuta 1944, jolloin suomalaiset pilotit pudottivat kolmessa perättäisessä ilmataistelussa yhteensä 51 Neuvostoliittolaista konetta - ilman omia menetyksiä.

Tämä yksin osoitti suomalaislentäjien poikkeuksellisen taidokkuuden. Siitä kertoo myös se, että koko jatkosodan aikana suomalaiset tuhosivat yhteensä noin 1 100 Neuvostoliittolaista lentokonetta omien tappioiden ollessa vain 53. 

Toki parhaistakin erottuivat parhaat. Kymmenestä eniten ilmataisteluvoittoja saaneista suomalaislentäjistä kukaan ei kuollut talvi- tai jatkosodan aikana. Sen sijaan he pudottivat yhteensä 488 Neuvostoliiton lentokonetta. 

Näin siitä huolimatta, että etenkin talvisodassa suomalaisten hävittäjät olivat pahasti ajastaan jälkeenjääneitä malleja. Sellaisia kuin Gloster Gladiator II, Fokker D.XII tai Fiat G.50. Jatkosodan alussa pääkalustona oli Brewster 239 - jota amerikkalaislentäjät kammoksuivat nimittäen sitä lentäväksi ruumisarkuksi - sekä jonkin verran itse hankittua tai saksalaisten hankkimaa sotasaaliskalustoa sekä ranskalaisten talvisodan aikana lahjoittamia, mutta jo ennen sotia vanhentuneita, Morane-Saulnier 406 hävittäjiä.  

Tilanne muuttui vuoden 1943 huhtikuusta, jolloin kalustoksi saatiin Messerschmitt 109 G -tyypin hävittäjiä. Tällöin lentäjien taidot pääsivät erityisen hyvin esille. 

Tästä kertoo se, etteivät vihollisen lentäjät onnistuneet pudottamaan näiden koneiden suojaamista suomalaisista pommikoneista ensimmäistäkään koko sodan aikana. Jotain taidokkuudesta kertonee myös se, etteivät suomalaislentäjät - toisin kuin saksalaiset kollegansa - juurikaan rikkoneet lähdössä vaikeasti hallittavina pidettyjä työkalujaan.

* * *

Syitä suomalaisten hävittäjälentäjien poikkeukselliseen kyvykkyyteen voidaan etsiä monesta suunnasta. Oma arvaukseni on, että sen taustalla on samanlaisia geneettisiä tai kulttuurisia tekijöitä, jotka ovat tehneet suomalaisista autourheilijoista väkilukuun nähden ylivoimaisesti maailman parhaita. 

Onhan viisimiljoonainen kansa tuottanut kolme Formula 1:n maailmanmestaria sekä kahdeksan rallin maailmanmestaria. Ja seuraavankin rallin maailmanmestaruuden on mitä todennäköisimmin viemässä välivuotta pitänyt - vasta 24-vuotias - Kalle Rovanperä, joka lienee kaikkien aikojen lahjakkain autourheilija.

Näillä muistoilla ja ajatuksilla toivotan teille - arvoisat lukijani - oikein hyvää 107-vuotiaan Suomen itsenäisyyspäivää. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kansalliskielet ja Suomen itsenäisyyden ensimmäinen itu
Itsenäisyyspäivän tapahtumia ja niskurointia
Talouden tila ja itsenäisyys

Pietari Suuren reinkarnaatio, Pohjois-Korea ja NATO-optio

Venäjä on ainakin omasta mielestään suurvalta. Ja sen presidentti Vladimir Putin kokee ilmeisesti olevansa jonkinlainen omatekoinen Pietari Suuren reinkarnaatio.

Mutta mitä pitäisi ajatella suurvallasta, joka käytyään pari vuotta sotaa pienempää naapuriaan vastaan on joutunut tilanteeseen, jossa sen tykistöammuksista puolet tuotetaan kansainvälisen politiikan paariavaltiossa, Pohjois-Koreassa? Ja siitä huolimatta hyökkäyssota takkuilee. 

* * *

Vladimir Putin saattoi - Pohjois-Korean tuesta huolimatta - kokea voimakkaita tunteita kuultuaan, että Naton entinen pääsihteeri Jens Stoltenberg arveli Ukrainan voivan päästä NATO:n jäseneksi jopa siinä tapauksessa, että osa sen alueista on Venäjän miehittämiä. Tarkemmin sanottuna, NATO:on voisi liittyä se osa Ukrainasta, joka olisi vapaa hyökkääjien joukoista. 

Tämä olisi epäilemättä mielenkiintoinen ratkaisu, joka samalla kuitenkin todennäköisesti vahvistaisi sen, että Ukraina menettäisi pysyvästi venäläisten hallitsemat maa-alueet. Eli sille kävisi vähän samalla tavalla kuin Suomelle talvisodassa sen joutuessa luovuttamaan ison osan alueestaan Neuvostoliitolle.

Nähtäväksi siis jää, tarttuuko Ukraina Stoltenbergin väläyttämään mahdollisuuteen, vai haluaako se jatkaa taistelua saadakseen menettämänsä alueet takaisin. Tässä suhteessa osa ratkaisusta kuuluu kuitenkin länsimaille, joiden antama aseapu on Zelenskyin armeijan toiminnalle elintärkeää.

Näin siksi, että raadollisessa reaalimaailmassa Ukraina saattaa omasta tahdostaan riippumatta joutua valintatilanteeseen jo ensi kuussa, kun Yhdysvalloille valitaan presidentti. Jos voittaja on silloin Donald Trump, saattaa käydä niin, että Stoltenbergin arvelusta muodostuu Ukrainan sodan lopputulos - riippumatta siitä haluavatko ukrainalaiset sitä itse tai ei. 

Jos näin kävisi, voisivat länsimaiden johtavat poliitikot alkaa pohtia sitä, miten Ukrainassa saattoi käydä siten, että maailman vauraimpien maiden tukema osapuoli hävisi sodan Pohjois-Korean tukemaa osapuolta vastaan. Ja Vladmir Putin puolestaan voisi edelleen nauttia Pietari Suureen liittyvistä hallusinaatioistaan ja ryhtyä suunnittelemaan tulevia valloitusretkiään! 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ukraina antoi kovia iskuja, mutta riittävätkö ne kaatamaan Venäjän armeijan?
Ukrainan sodassa nähtiin jälleen käänne
Maahanmuutto ja Ukrainan sota järisyttivät Saksan valtapolitiikkaa

Suomen ongelmat eivät ratkea ilman yhteistyötä

Suomalainen yhteiskunta on viime vuosina polarisoitunut aiempaa selkeämmin oikeistoksi ja vasemmistoksi. Tämä näkyy oikeastaan aivan kaikessa, sillä näiden ryhmittymien edustajat eivät tunnu nykyisin pääsevän yhteisymmärrykseen oikeastaan mistään sisäpoliittisesta kysymyksestä vaikka Venäjältä meihin kohdistuva uhka onkin johtanut ulkopoliittiseen yhteisymmärrykseen. 

Tässä suhteessa Suomi muistuttaa päivä päivältä yhä enemmän 2020-luvun Yhdysvaltoja, jossa aiemmin keskinäisen dialogin kautta välttämättömiä asioita hoitamaan kyenneet puolueet ovat kadottaneet yhteistyökykynsä. Tämä näkyi järkyttävällä tavalla kun osa kongressin republikaaneista viivästytti Ukrainan tarvitsemaa apua niin pitkään, että Venäjän joukot saivat yliotteen rintamilla. 

Siksi oli mielenkiintoista havaita Brianna Wun (dem) sosiaalisen median viesti, jossa hän kirjoitti, että "vasemmisto oppi kaikki väärät läksyt Donald Trumpilta. Meidän olisi pitänyt oppia, että ellet tee mitään liikkeesi ääriainesten suhteen, he ottavat puolueesi hallintaansa ja menetät kaiken. Sen sijaan kerroimme itsellemme lohduttavan valheen, että puolet kanssaihmisistämme oli jo niin halveksittavia, ettei heidän kanssaan kannattanut enää edes keskustella. Lakkasimme kuvittelemasta tulevaisuutta, jossa voisimme elää yhdessä."

Oleellista Wu:n viestissä ei ole sanan "ääriaines" määritelmä vaan se, että demokratiassa on syytä keskustella rakentavasti myös niiden kanssa, joiden kanssa ollaan eri mieltä yhteisten asioiden hoitamisesta. Ja karttaa vallan joutumista sellaisille poliittisille johtajille, jotka kieltäytyvät asiallisesta yhteistyöstä kilpailevien poliittisten toimijoiden kanssa.

Suomessahan on tästä seikasta pitkät perinteet. Minun nuoruudessani Kekkonen, Keskusta ja Vasemmisto pitivät Kokoomuksen poissa hallituksesta ja myöhemmin kaikki suuret puolueet kieltäytyivät yhteistyöstä Perussuomalaisten kanssa pitääkseen sen vallan kammareiden ulkopuolella. 

Tämä seikka on juuri tänään - työläisten ja opiskelijoiden juhlapäivänä - erityisen tärkeä. Meillähän poliittiset johtajat - vasemmistosta oikeistoon - pitävät omia puheitaan, joita on syytä kuunnella tarkalla korvalla. Ja panna erityisesti merkille sellaiset toimijat, jotka korostavat yhteistyötä juuri nyt, kun Suomella on edessään valtavat haasteet. 

Niitä ovat esimerkiksi talouskasvun uudelleen käynnistäminen, julkisen talouden tasapainottaminen, Venäjän uhan torjuminen, maahanmuuton haittojen ehkäiseminen sekä lapsiluvun romahdus ja siitä seuraava väestön vanhenemisen aiheuttamien ongelmien ratkaiseminen. 

Niin ikävää kuin se onkin sanoa, nämä ongelmat eivät katoa itsestään, eikä niitä saada korjattua ilman jonkinlaista "talvisodan henkeä". Siis tosiasioiden tunnustamista ja yhteen hiileen puhaltamista tavalla, jonka seurauksena edellä mainitsemani ja myös tulevat haasteet selvitetään sekä pidetään Suomi hyvänä paikkana elää ja hengittää myös tulevina vuosikymmeninä. 

Arvoisat lukijani, toivotan näillä ajatuksilla teille kaikille oikein hyvää Valpurinpäivää! 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Spolander ohjeisti, Yle muunteli totuutta, Andersson ei ymmärtänyt ja Halla-aho opetti
Twitteriläistä viisautta
Vasemmistolaista retoriikkaa

Pappisvalta ja Iranin isku Israeliin

Muinainen Persia oli aikansa mahtivaltio, joka ulottui Makedoniasta ja Libyasta aina Intian rajoille asti. Nykyinen Iran on puolestaan uskonnollisten fanaatikkojen johtama takapajuinen teokratia, jossa kansa - etenkin naiset - on alistettu keskiaikaisen uskonnon ikeeseen. 

Maassa on viime vuosina nähty länsimaisittain käsittämätön näytelmä, jossa naiset ovat kieltäytyneet noudattamasta siveyspoliisin vaatimuksia siitä huolimatta, että heitä on raiskattu, kidutettu ja tapettu joukoittain. 

Tämä kaikki on epäilemättä vaikuttanut kaikkiin iranilaisiin tavalla tai toisella ja siten polarisoinut yhteiskuntaa. Se näkyy esimerkiksi siten, että monet iranilaiset maanpaossa olevat opposition edustajat ovat kertoneet, ettei ajatollahien viimeöisellä iskulla Israeliin ole koko kansan tukea, vaikka niiden syynä oli Israelin Syyrian alueelle suuntaama operaatio, jossa kuoli kolme iranilaiskenraalia.

 

Iranin iskulla ei sinänsä ollut juurikaan sotilaallisia vaikutuksia, sillä Israelin ilmapuolustus onnistui torjumaan äärimmäisen tehokkaasti sen ja Jemenin huthien lähettämät sadat lennokit ja ballistiset ohjukset. Raportit eivät kerro kenenkään kuolleen iskussa, mutta mainitsevat sentään joidenkin ihmisten haavoittuneen - mukaan lukien yksi lapsiuhri. 

Nähtäväksi jää, millä tavoin Israel vastaa Iranin hyökkäykseen. Tässä vaiheessa varmaa lienee ainoastaan se, että seuraukset ovat persialaisille aivan oleellisesti vakavampia kuin viime yönä Israelissa nähdyt.

Tämän kaiken olisi voinut ennustaa hyvin jo ennen Iranin hyökkäystä. Ja siksi on kysyttävä, että miksi viimeöiseen iskuun sitten päädyttiin, vaikka sen lopputuloksen tiedettiin olevan hyökkääjän kannalta umpisurkea? 

Yksi mahdollinen selitys voisi olla se, että naisten kohtaaman väkivallan seurauksena Iranin väestöstä yhä suurempi osa on kyllästynyt pappisvaltaan. Ja maan uskonnolliset vallankäyttäjät ovat siksi päättäneet käyttää hyväkseen Israelin iskua Syyriaan luodakseen kansallista yhtenäisyyttä ja lakaistakseen ihmisoikeuskysymysten nostaman kansan tyytymättömyyden maton alle. 

Tällainen poliittisten vaikeuksien voittaminen sodankäynnillä on sinänsä vanha ja koeteltu keino. Tunnetuin esimerkki on tietenkin Margaret Thatcherin käynnistämä Falklandinsaarten sota, joka nosti hänen poliittisen suosionsa sodan alun 25 prosentista parissa kuukaudessa 59 prosenttiin. 

Eikä tietenkään sovi unohtaa myöskään sisällissodan vain parikymmentä vuotta aiemmin käyneiden suomalaisten yhtenäisyyttä talvisodan alettua Neuvostoliiton hyökkäyksellä. Tai ukrainalaisten yhdistymistä vastustamaan venäläisiä näiden loukattua nuoren valtion itsenäisyyttä.

Mikäli oman sisäpoliittisen aseman vahvistaminen on tosiaan Iranin hyökkäyksen taustalla, on kyseessä kova riskinotto. Vaikka kansa epäilemättä yhdistyykin johtajiensa taakse sen jälkeen, kun Israel on tehnyt vastaiskunsa, joutuvat mullahit tappiollisen sodan jälkeen vaikean asemaan etsittäessä syyllisiä tappioon. 

Ja se saattaa - parhaassa tapauksessa - johtaa jopa vallankumoukseen, jonka seurauksena Iran palaa teokraattisesta hallinnosta maalliseen valtaan. Ja iranilaiset naisopiskelijatkin muuttuvat aivan erinäköisiksi kuin nykyään. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Iranin palvelus Israelille
Iranilaisohjuksen seurauksista
Onko lapsimorsian pöyristyttävämpi kuin kulttuurirasisti?

Ukrainalaisten on syytä säilyttää taistelutahtonsa

Ukraina on Ylen mukaan kutsumassa jopa puoli miljoonaa ihmistä aseisiin. Tämä on välttämätöntä nyt rintamalla olevien joukkojen väsyessä ja kuluessa.  

Jutun mukaan värväykset kuitenkin jakavat ukrainalaisten mielipiteitä. Vaikka monien mielestä maan pitäisi keskittää kaikki voimansa sotimiseen, on Ukrainassa myös ihmisiä, jotka haluaisivat vain elää normaalia elämää sodasta välittämättä.

Yle ei antanut minkäänlaista lukuarvoa siitä, kuinka ihmisten näkemykset tässä asiassa jakaantuvat. Selvää kuitenkin on, että jokainen sodasta kieltäytyvä ukrainalainen heikentää maansa kykyä puolustautua Venäjän hyökkäystä vastaan. 

Se tekee sen siinäkin tapauksessa, että vastaanhangoittelijat vietäisiin rintamalle väkisin puhumattakaan siitä, että heidät jätettäisiin naisten, lasten ja vanhusten kanssa kotiin. Lisäksi armeijasta kieltäytymisen yleistyminen epäilemättä heikentäisi Ukrainaa tukevien länsimaiden motivaatiota antaa maalle sodassa tarvittavaa aseapua. Ellei sota kiinnosta edes ukrainalaisia, miksi ihmeessä sen pitäisi kiinnostaa vaikkapa meitä suomalaisia?

Ero vaikuttaisi olevan valtava verrattuna talvisodan Suomeen. Kansa oli silloin lähes täysin yksimielinen siitä, ettei Neuvostoliiton edessä antauduta vaan pannaan kova kovaa vastaan. 

Siksi myös taistelumoraali oli äärimmäisen vahva, mikä mahdollisti puna-armeijan pysäyttämisen ja sille karmeiden tappioiden aiheuttamisen - sodassahan tapettiin keskimäärin noin 1 500 vihollista päivässä ja lisäksi haavoitettiin noin 1800:aa, kun Ukrainassa venäläisten kokonaistappiot ovat ukrainalaistietojenkin mukaan "vain" noin 500 ihmistä päivässä. 

Toivoa sopii, että ukrainalaisten taistelutahto säilyy hyvänä ja rintamille saadaan aiottu määrä hyvin motivoituneita joukkoja, sillä vain siten Venäjä voi kärsiä tappion hyökkäyssodassaan ja ukrainalaiset päättää itse tulevaisuudestaan. Tämä olisi syytä ymmärtää sekä Ukrainassa että sieltä ulkomaille turvaan hakeutuneiden parissa. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
"Maahanmuuttajanuoret" kiusaavat juutalaislapsia - Halla-aho Ukrainassa
Suomenvenäläisten protesteista
Ryhdistäytyykö EU vai taistellaanko vain viimeiseen ukrainalaiseen?

Suomenvenäläiset ja Jussi Halla-ahon ajatus

Suomenvenäläiset saivat eilen julkisuutta vaatiessaan maamme hallitusta avaaman itärajan. Heidän mukaansa sen sulkemisesta aiheutuu hankaluuksia heille ja muille ihmisille - mukaan lukien kantasuomalainen väestö. 

Tältä osin suomenvenäläisten analyysi osuu oikeaan: rajan sulkemisesta luonnollisesti kärsivät kaikki, jotka syystä tai toisesta haluaisivat matkustaa maanteitä pitkin Venäjälle. Minulla ei ole sellaiseen tarvetta, mutta ymmärrän toki, että monilla muilla saattaa olla. 

Sen sijaan olen eri mieltä suomenvenäläisten väitteestä, jonka mukaan Suomi rikkoo omia lakejaan sulkiessaan rajansa. Tätä ei kuitenkaan ei tapahdu, koska oikeuskansleri on hallituksen kokouksessa asiaa varmistamassa. 

Asiaa ei myöskään auttaisi suomenvenäläisten vaatimus siitä, että heidän kanssaan neuvoteltaisiin. Eihän heillä ole juuri minkäänlaista poliittista vaikutusvaltaa sen enempää suomalaisiin kuin venäläisiin päätöksentekijöihin. 

On myös outoa, että suomenvenäläisten edustaja kertoi, ettei hänellä - tai hänen viiteryhmällään - ole minkäänlaista mielipidettä siitä, kuka on ongelman taustalla. Eihän siinä pitäisi olla mitään epäselvyyttä. 

Positiivista kuitenkin on, että suomenvenäläiset sinänsä haluavat hakea rajaongelmaan ratkaisua. Siksi kehotan heitä tunnustamaan tosiasiat ja ryhtyvän taivuttelemaan todellista syyllistä eli Venäjän diktaattoripresidentti Vladimir Putinia lopettamaan rajasopimuksen rikkomisen ja heidän ihmisoikeuksiensa polkemisen. 

Tämän Putin voisi tehdä yksinkertaisesti estämällä kehitysmaalaisten virran Suomen rajalle - eli lopettamalla näiden yllyttämisen, avustamisen ja mahdollisesti jopa pakottamisen.

* * *

Presidenttiehdokas Jussi Halla-aho (ps) totesi eilen oleellisia asioita Suomen suhteesta Venäjään. Hänen mukaansa "on ehkä hyvä, että Suomi ei liittynyt Natoon 1990-luvulla tai 2000-luvun alussa. Monet silloin Natoon liittyneet tai kuuluneet maat ajoivat omat puolustusmenonsa alas, mikä on osoittautunut aika lyhytnäköiseksi ja virheelliseksi ratkaisuksi. Meille ei tullut yhtä voimakasta kiusausta lähteä hakemaan säästöjä puolustusmenoista."

Tämä on erinomainen huomio, joka on hyvä muistaa myös sitten, kun maailmassa näyttää jälleen vallitsevan "ikuinen rauha", kuten Keski-Euroopassa kuviteltiin tapahtuneen Neuvostoliiton hajottua yli kolmekymmentä vuotta sitten. Suomessa tähän luuloon ei kuitenkaan langettu.

Tähän asiaan saattoi vaikuttaa se, että myös maailmansotien välisenä aikana kuviteltiin sotien loppuneen. Tämä johtui kahdesta syystä: ensinnäkin oli perustettu Kansainliitto, jonka ajateltiin kykenevän ratkaisemaan kaikenlaiset kriisit ja toiseksi arveltiin ensimmäisen maailmansodan kauhujen ehkäisevän ihmisten halukkuutta sotimiseen.

Näin ajateltiin myös Suomessa, minkä seurauksena nuoren valtion varustautumiseen ei kiinnitetty riittävästi huomiota tai ainakaan siihen ei allokoitu riittäviä määrärahoja. Sen seurauksena vuonna 1939 suomalaisia miehiä vietiin rintamalle jopa omissa varustuksissa - asiaa syntyi kuvaamaan termi "malli Cajander".

Suomi ei silloin ollut ainoa höynäytettävä, vaan sama koski Ruotsia, mikä oli osasyy sille, ettei länsinaapurista saatu talvisodan sytyttyä kovin merkittävää apua aivan taisteluiden loppua lukuun ottamatta. Toki asiaan vaikutti myös se, että länsinaapurimme pelkäsi Saksan hyökkäävän etelästä, joten sillä oli vahva motiivi pitää kiinni edes siitä varustuksesta, joka sillä oli. 

Päätös saattoi länsinaapurimme kannalta olla fiksu, sillä lopulta Ruotsi säästyi koko toisen maailmansodan rasituksista ja nousi sen jälkeen yhdeksi maailman vauraimmista valtioista. Ja pääsi siinä sivussa seuraamaan aitiopaikalta kuinka Suomi joutui maksamaan raskaat sotakorvaukset ennen kuin pääsi nostamaan oman kansansa elintasoa.

Ehkäpä tämä ero Suomen ja Ruotsin toisen maailmansodan aikaisissa kokemuksissa selittää myös sen, miksi suomalaiset eivät lähteneet Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen rapauttamaan omaa armeijaansa - vaikka Ruotsi monien muiden Euroopan valtioiden tavoin ryhtyikin siihen - vaan alkoi pikemminkin vahvistaa sotavoimansa toimintakykyä. Ostettiin amerikkalaisia Horneteja ja saksalaisia Leopardeja sekä vahvistettiin armeijan rekrytointipohjaa sallimalla asepalvelus myös naisille. Sekä pidettiin puolustusvoimien osuus budjetista korkealla ja hakeuduttiin läntiseen puolustusliittoon.

Tulevaisuus on tietenkin sumea, mutta juuri nyt Suomen turvallisuustilanne on erinomainen. Sen takaa Yhdysvallat, joskin pientä huolta aiheuttaa edelleen eurooppalaisten NATO-maiden katastrofaalisen surkea varustautuminen. Toivoa sopii, että myös niiden johtajat heräävät todellisuuteen, jotta voimme varmistaa sen, että - Jussi Halla-ahon sanoin - suomalaisilla on taloudellista ja fyysistä turvallisuutta, jonka varassa he pystyvät rakentamaan sellaisen henkilökohtaisen elämän, jonka haluavat.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Talvisodan henki
Suomen ensimmäisen tasavallan loppu
Venäjän hybridisota alkoi - mutta se ei alkanut kuin Strömsössä

Talvisodan henki

Petteri Orpon (kok) hallitus ilmoitti eilen sulkevansa neljä itärajan eteläisintä rajanylityspaikkaa vastineena Venäjän masinoimaan kehitysmaalaisten virtaan. Lisäksi se kertoi panevansa kiinni lisää raja-asemia, mikäli itänaapuri jatkaa vehkeilyään. 

Tieto rajojen sulkemisesta on levitetty myös arabiankielisiin maihin ja myös sosiaalisessa mediassa on oltu aktiivisia. Tämä toivottavasti vähentää muslimien intoa lähteä venäläisten tarjouksiin löytää korkeampaa elintasoa Suomesta ja sen sosiaaliturvasta. 

Asian tärkeys näytetään ymmärrettävän lähes kautta Suomen poliittisen kentän. Tähän viittaa se, että Uutissuomalaisen mukaan eduskunnan kyselytunnilla asiaan suhtautuivat positiivisesti niin vasemmistoliiton Jussi Saramo kuin rajavartiolaitoksen rahoituksesta tässä tilanteessa kiinnostuneet demarit. Vain Merja Kyllönen (vas) näytti olevan jossain määrin kriittinen kysellessään Venäjän hyväksikäyttämien kehitysmaalaisten ihmisoikeuksien toteutumisen perään. 

Näyttää siis siltä, ettei Venäjä pysty hybriditoimillaan horjuttamaan Suomen turvallisuuspoliittista yhtenäisyyttä edes nyt, kun hallituksen ja opposition välillä on esiintynyt laajoja erimielisyyksiä maan talouspoliittisesta linjasta. Jollain tavalla tämä asia tuo mieleen vuoden 1939 Josif Stalinin, joka oli täysin varma siitä, että vain kaksi vuosikymmentä aiemmin verisessä kapinassaan kukistettu suomalainen työväki liittyisi puna-armeijaan sen hyökätessä maahamme. 

Näin ei tunnetusti käynyt talvisodassa, eikä siis myöskään nyt. Toivoa sopii, että sanoma talvisodan hengestä on mennyt perille myös Moskovaan.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Sairaalassa komentokeskus ja hybridisotaa itärajalla
Venäjä järjesti perussuomalaisille näytön paikan
Ilta-Sanomia lukiessani juolahti mieleen, että...

Ukrainan vastahyökkäys näyttää etenevän heikosti - vai eteneekö?

Suomalaislehdistö ja ilmeisesti muutkin länsimaiden mediat ovat julkaisseet näyttävästi juttuja Ukrainan alkaneesta vastahyökkäyksestä. Niiden mukaan venäläiset ovat onnistuneet tuhoamaan myös ihmeidentekijäksi mainostettuja Leopard-panssarivaunuja. Lisäksi suomalaisupseeri arvosteli tiukasti ukrainalaisten sotilaallista osaamista, eikä Ukraina vaikuta muutenkaan menestyvän erityisen hyvin. 

Tämä on tietenkin karvasta kalkkia meille suomalaisille, jotka toivomme lähes yksimielisesti ukrainalaisten voittoa. Ja jotka olemme uskoneet sodan aiempien tapahtumien perusteella sekä länsimaisen aseistuksen että ukrainalaisen sotilaallisen osaamisen paremmuuteen suhteessa venäläisiin. 

Pienen poikkeuksen teki kuitenkin Yleisradio, joka huomautti venäläisbloggareiden olleen varsin vaisuja hyökkäyksen lähdettyä käyntiin. Ja arveli, että tämä saattaisi tarkoittaa sitä, että ukrainalaiset olisivat sittenkin menestyneet sodassa paremmin kuin on annettu ymmärtää. Samassa jutussa haastateltu asiantuntija totesi myös, ettei Ukraina ole vielä sitonut kaikkia joukkojaan taisteluihin.

Nähtäväksi jää, tarkoittaako tämä sitä, että nyt nähdyt hyökkäykset eivät sittenkään ole sen enempää kuin hämäysoperaatioita, joiden tarkoituksena on pakottaa vihollinen siirtämään rintaman muista osista miehitystä ukrainalaisten nyt ahdistelemille puolustuslinjoille. Siis samaan tapaan kuin viime kesänä ukrainalaiset saivat venäläiset uskomaan hyökkäyksen kohdistuvan rintaman eteläosaan Hersoniin, kun se lopulta käyntiin lähdettyään suuntautuikin itään päin ja johti nopeaan menestykseen - ja sen jälkeen vielä sekasortoisten venäläisten ajamiseen pois myös Hersonista.

Mikäli edelle kirjoittamani spekulaatio osoittautuu oikeaksi, saattaa läntisten medioiden valtavirran harjoittaman negatiivissävytteisen uutisoinnin tarkoituksena olla venäläisten harhaanjohtaminen lankeamaan samankaltaiseen ansaan kuin vuosi sitten. Valitettava tosiasia kuitenkin on, ettei minulla ole kristallipalloa. Ja vaikka olisikin, se tuskin kertoisi tulevaisuudesta yhtään mitään. 

Tästä huolimatta on syytä toivoa, että rintamatilanne Ukrainassa on vastahyökkääjille valoisampi kuin nyt käytettävissä olevien lehtijuttujen valossa näyttää. Mutta samalla on muistettava, että huolimatta neuvostoliittolaisten murskatappioista Saksaa vastaan vuonna 1941, pystyivät he loppujen lopuksi voittamaan Hitlerin armeijan vuoteen 1945 mennessä - toki yhdessä muiden liittoutuneiden kanssa - eikä venäläisiä tule siitä syystä aliarvioida myöskään nyt käytävässä sodassa. 

Totesihan sotamarsalkka Mannerheimkin talvisodan aluksi taktisesti kyvyttömistä neuvostojoukoista taisteluiden loppuvaiheissa, että "venäläiset olivat nyt oppineet ´orkestroimaan´ eri aselajien yhteistoiminnan".  Toisin sanoen he ovat kyllä oppimiskykyisiä, eikä Putinin armeijankaan voi odottaa olevan yhtä kädetön Ukrainan tämänvuotisen vastahyökkäyksen edessä kuin vuosi sitten. Ja siksi on toivottava, että myös ukrainalaiset ovat kehittäneet uusia konsteja heidän lyömisekseen.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Viikon jännitysnäytelmä vaatii paljon poppareita
Aiheuttaako venäläiskapinallisten hyökkäys ongelman Ukrainalle?
Venäjän erikoisoperaation erikoisin vaihe on alkamassa

Ilta-Sanomia lukiessani juolahti mieleen, että...

Olen ehdottomasti tasa-arvon kannalla. Naiset ja miehet ovat tämän maan rakentaneet yhdessä, kumpikin kantaen oman osuutensa jopa sellaisina aikoina, joita nykyään ei voi edes kuvitella.

Ajattelen tällä esimerkiksi vuosia 1695-1697, jolloin maanviljelijöiden sato tuhoutui monena vuonna peräkkäin. Suomalaiset joutuivat turvautumaan epäterveelliseen pettuleipään ja muuhun hätäruokaan. Ja kun mikään muu ei enää auttanut, ihmiset lähtivät liikkeelle kerjäämään, jolloin kulkutaudit levisivät. Ja lopulta jopa kolmannes tai ainakin neljännes suomalaisista kuoli. 

Kärsitty on myös rutosta. Sellainen saapui maahan vuoden 1710 aikoihin ja tappoi seuraavina vuosina kolmanneksen eli noin 2000 henkeä maan suurimman kaupungin eli Turun väestöstä. Helsingissä rutto tappoi kaupungin 1 800 asukkaasta lähes kolmanneksen.

Ruton jälkeen ajat sitten kovenivat - jos mahdollista - vuosina 1713-1721, jolloin venäläiset sotilaat ja kasakat ryöstivät valloitetun valloittamansa maan miehiltä ja naisilta kaiken arvokkaan, mitä ei ehditty piilottaa. Naisia ja lapsia vietiin sotilaiden palvelukseen ja lähetettiin Venäjälle kartanoihin sekä Pietariin myytäväksi rahasta orjiksi. Hailuodossa 29. syyskuuta 1714 kaksisataa kasakkaa tappoi yhdessä yössä noin 800 henkeä kirveillä.

Helppoa ei ollut myöskään 1860-luvun lopulla, jolloin maassa koettiin laajamittainen nälänhätä. Noina vuosina kuoli peräti kahdeksan prosenttia Suomen väestöstä. Se tarkoitti 150 000 menetettyä ihmishenkeä - joukossa yksi esi-isäni ja yksi esiäitini.

Näiden lisäksi ovat tietenkin olleet talvi- ja jatkosodan vuodet, jolloin miehet olivat rintamalla taistelemassa miesmäärältä ylivoimaista vihollista vastaan. Tällöin naisten tehtäväksi jäi maan taloudesta huolehtiminen, jotta miehillä olisi minkä varassa taistella. 

Ja kyllähän he taistelivat: Suomi oli Venäjän lisäksi Manner-Euroopan sotaa käyneistä maista ainoa, jota ei miehitetty toisen maailmansodan aikana. Melkoinen saavutus alle neljän miljoonan ihmisen kansalta!

* * *

Arvoisa lukijani saattaa pohdiskella, miksi ryhdyin juuri tänään kirjoittamaan tätä tekstiä. Selitys on yksinkertainen: eilen oli veteraanien päivä, joka toi mieleeni sodat. Ja ne taas maamme historian kurjimmat ajat. 

Ja sitten katsellessani nettilehtiä törmäsin Ilta-Sanomien juttuun, jossa suomalainen nainen - Eva Biaudet (ruots) - joka ainoana eduskuntaryhmässään vastusti puolueensa osallistumista Petteri Orpon (rkp) koolle kutsumiin hallitusneuvotteluihin. Siis neuvotteluihin, joissa haetaan linjaa, jolla maamme tulevaisuutta yritetään pelastaa siitä sekasorrosta, johon nykyisin toimitusministeriönä toimiva Sanna Marinin (sd) hallitus sen ajoi. 

Syynä Biaudet´n vastahankaan oli se, että yhdellä neuvotteluihin osallistuvista puolueista on jäsenenään - ja todennäköisenä ministeriehdokkaanaan - henkilö, josta RKP:n nainen ei pidä, ja jonka loogista ajatuksenkulkua hän ei ymmärrä. Eikä sen enempää tätä puoluetta johtavaa naista. Ja siksi hän ei halua edes keskustella näiden kanssa siitä, mihin suuntaan maatamme vietäisiin tulevina vuosina.

Juuri tämä Biaudet´n pienisieluisuus nosti mieleeni ne naiset, jotka yhdessä miestensä kanssa veivät kansansa yli sellaisten aikojen, joista emme nykyään osaa nähdä edes painajaisia. Ja joita kiitän syvästi siitä, että olen saanut elää elämäni juuri tässä kauniissa ja vauraassa Suomessa, jota vainolainen ei ole vuosisatojen kuluessa pystynyt murtamaan eikä karu ilmasto nälkävuosineen saanut nääntymään.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kulttuurivieras tosiasioiden äärellä
Suomen historian kurjin aika
Suomen ensimmäisen tasavallan loppu

Pienten kansojen luonnollisesti alisteisesta asemasta suhteessa suurvaltoihin

SDP:n Dimitri Qvintus vaati eilen Iltalehdessä Venäjän tsaariin liittyvän kohdan poistamista rikoslaista. Kyse oli sen ensimmäisistä lauseista.

Nehän kuuluvat seuraavasti. "Me Aleksander Kolmas, Jumalan Armosta, koko Venäjänmaan Keisari ja Itsevaltias, Puolanmaan Zsaari, Suomen Suuriruhtinas, y.m., y.m., y.m. Teemme tiettäväksi: Suomenmaan Valtiosäätyjen alamaisesta esityksestä tahdomme Me täten armosta vahvistaa seuraavan rikoslain Suomen Suuriruhtinaanmaalle, jonka voimaanpanemisesta, niinkuin myöskin rangaistusten täytäntöönpanosta erityinen asetus annetaan."

Kyse on tietenkin historiallisesta jäänteestä, jolla ei ole sen suurempaa merkitystä. Asiaan tarttui kuitenkin historioitsija Jussi Jalonen, jonka mukaan demaripoliitikon vaatimus oli "täysin joutavaa poseerausta".

Jalonen perusteli asiaa sillä, että "näissä ehdotuksissa hajahtaa enemmänkin leimallisen suomalaiskansallinen yritys peitellä häthätää menneisyyttä ja sitä tosiasiaa, että Suomi oli imperiumissa lojaali edunsaaja". Siihen taas tarttui koko kansan suosikki Mika Aaltola pohdiskelemalla, että "miten jaotella kolonialismin/imperialismin kohteita edunsaajiin ja -menettäjiin". 

Jalonen perusteli näkemystään sillä, että "Suomen suuriruhtinaskunta oli lojaali osa Venäjän imperiumia; Suomi hyötyi hyvin monella tavalla asemastaan imperiumissa, usein monien muiden imperiumin alueiden kustannuksella; suomalaiset eliitit vieläpä osallistuivat imperiumi-projektiin hyvin halukkaasti". Ja veikkasi, että "kyse on lopulta jostain uuspatrioottisesta narratiivin päivittämisestä".

Oman nyanssinsa - ja ehkäpä koko keskustelun mielenkiintoisimman sellaisen - tähän keskusteluun toi Aaltolan toteamus, jonka mukaan "suurvaltarealismissa tämä olettama luonnollisesta alisteisesta asemasta on läsnä". Toisin sanoen hän vihjaisi, että Jalonen olisi korostaessaan suomalaisten etuja osana Venäjän imperiumia hyväksymässä sen, että kansakunta voi alistaa toisen, mikäli tarjoaa tälle itse päättämiään etuja. 

Tämä on tietenkin ihmisten omia oikeuksia korostavana nykyaikana varsin laajalti vierastettu ajatus. Mutta en kuitenkaan ole kiistämässä sitä, etteikö autonomian aika olisi ollut Suomelle ja suomalaisille huomattava parannus siihen, mikä tilanne oli ollut osana Ruotsin kuningaskuntaa. Varsinkin sen suurvalta-aikana.  

Muistutan kuitenkin Jussi Jalosta siitä, että Suomi ajettiin tsaarinvallan ensimmäisiksi vuosikymmeniksi - osin oman virkamieskuntansa tahdosta - pysähtyneisyyden aikaan, jolloin 1700-luvulla alkanut talouden liberalisoituminen pysähtyi ja ihmisten taloudellinen eriarvoistuminen kasvoi vauraamman kansanosan rikastuessa samalla kun nopeasti kasvava rahvas köyhtyi. Kansan enemmistön tahto tämä tuskin oli, vaikka yläluokka epälemättä siitä hyötyikin.

Joka tapauksessa edellä kuvaamani kehityksen lopputuloksena osa rahvaasta siirtyi pois lain kaidalta polulta, mikä johti lopulta siihen, että rikollisuus saavutti suuriruhtinaskunnassa poikkeuksellisen korkean järjestäytyneisyyden asteen. Korjausta tilanteeseen tuli vasta keisarin vaihduttua ja ohjatessa valtakuntaansa 1800-luvun loppupuolella kohti uudenlaista talousjärjestelmää eli liberaalia markkinataloutta. 

Tämä kehitys puolestaan pysähtyi kuin seinään venäläistämisen alettua aivan 1800-luvun lopulla. Kansan tuolloisesta omasta tahdosta ja kaipuusta päättää omista asioistaan kieli vahvasti se, että köyhässä ja pitkien etäisyyksien maassa onnistuttiin keräämään ns. suuri adressi, jonka allekirjoitti ainakin kolmasosaa Suomen silloisesta aikuisväestöstä. 

Toki venäläistämisessä oli positiivisetkin puolensa. Sen epäonnistumisen seurauksenahan maamme sai modernin demokratian, otti jättiaskelia tasa-arvoisen yhteiskunnan luomisessa sekä saavutti lopulta jopa itsenäisyytensä. Tosin vain joutuakseen entisen emämaan vallankumouksen ohjaamana veriseen sisällissotaan ja sitä seuranneeseen äärioikeiston vallankaappauksen vaaraan. 

Sekä lopulta Stalinin Neuvostoliiton ja Hitlerin Saksan omaksuman näkemyksen - pienten kansojen luonnollisesti alisteisesta asemasta suhteessa suurvaltoihin - seurauksena talvisotaan sekä sen jälkeisiin tapahtumiin toisen maailmansodan aikana. Sekä edelleen suuren naapurin aiheuttamasta uhasta selviytymisstrategiaksi valikoituneeseen suomettumisen aikaan.

Siksi uskallan sanoa sinänsä arvostamalleni historioitsijalle, että kyllä tälle "uuspatrioottisen narratiivin päivittämiselle" voidaan löytää myös hyviä syitä - jos ja kun niin halutaan. Näin siitä huolimatta, että jaan sinänsä täysin Jalosen näkemyksen siitä, että "eduskunta voisi käyttää aikansa tärkeämpäänkin" kuin rikoslain historiallisten jäänteiden perkaamiseen.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Nousun ja tuhon kautta uudenlaiseen tulevaisuuteen
Uhkakuvat muutoksessa
Suomen liittäminen Venäjään johti rikollisuuden nousuun

Länsimaiden aseapu ja Karjalan menetys

Ukraina on parhaillaan käynnissä olevassa sodassa ottanut lähes täydellisen yliotteen venäläisistä. Tälle tosiasialle on nähdäkseni kolme selitystä. 

Niistä ensimmäinen ja tärkein on ukrainalaisten isänmaarakkaus ja halu puolustaa omaa maataan. Ilman sitä olisi slaavilaisen kulttuurin kehto miehitetty jo kauan sitten. 

Toinen on lähinnä NATO-maiden ukrainalaisille antama tiedustelutieto Putinin joukkojen liikkeistä. Sen avulla Zelenskiyn armeija on pystynyt sodan alusta lähtien mitoittamaan ja ajoittamaan toimensa oikein. 

Kolmas Kiovan hallinnon menestyksen tekijä on länsimainen aseapu ukrainalaisille. Sen avulla he ovat saaneet ylivoimaiset työkalut venäläisten kukistamiseksi. 

Näiden kolmen tekijän yhteisvaikutuksena Venäjän armeija on noin kahdeksassa kuukaudessa menettänyt mm. yli 60 000 sotilasta, lähes 2 500 panssarivaunua ja yli 250 lentokonetta. Ja tulee ennen sodan päättymistä menettämään myös vuonna 2014 miehittämänsä Ukrainan alueet mukaan lukien Krimin niemimaan. 

* * *

Näitä asioita miettiessäni suuntautui ajatukseni jälleen kerran Suomen talvisotaan. Silloin esi-isämme joutuivat taistelemaan huonosti varustettuina käytännössä yksin Stalinin Neuvostoliittoa vastaan. 

Siitä huolimatta puna-armeijan tappiot olivat reilussa kolmessa kuukaudessa ainakin 126 000 kaatunutta tai kadonnutta sotilasta ja yli 300 lentokonetta. Panssarivaunuista en löytänyt kokonaismäärää, mutta pelkästään Raatteen tiellä saatiin sotasaaliiksi 43 venäläistä hyökkäysvaunua. 

Edelle kirjoittamieni tosiasioiden valossa näyttääkin siltä, että mikäli Suomi olisi saanut vuosina 1939-40 käydyssä sodassaan länsimailta samanlaista tukea kuin Ukrainalle on nyt annettu, olisi maamme pystynyt pysäyttämään puna-armeijan, eikä jatkosotaa olisi tarvinnut käydä. Eikä Karjalaa, Sallan itäosia tai Petsamoa olisi koskaan menetetty. 

Näin siksi, että talvisodan alettua Neuvostoliiton hyökkäyksen uhriksi käytännössä yksinään jätetyn Suomen johtomiehet - presidentti Risto Ryti ja ministeri Väinö Tanner - tekivät saksalaismarsalkka Hermann Göringin kanssa sopimuksen, jonka mukaisesti maamme solmi talvisodan lopuksi raskaan rauhan (silloin vielä Saksan kanssa kaveeranneen) Stalinin kanssa saadakseen pian alkavassa suursodassa menetyksensä takaisin korkoineen. 

Ryti ja Tanner kuitenkin veikkasivat väärää hevosta. Neuvostoliitto kesti vuosina 1941-45 Saksan massiivisen hyökkäyksen, eikä Suomi saanut talvisodan menetyksilleen Göringin lupaamaa korkoa. Päinvastoin, maamme joutui maksamaan lisämaksua väärästä hevosestaan. 

* * *

Suomi kuitenkin selvisi tuhoutuneen ja miehitetyn kansallissosialistinen Saksan kohtalolta eli säilyi jatkosodassa täpärästi itsenäisenä. Kiitos siitä kuuluu Talin-Ihantalan taistelussa venäläiset pysäyttäneille suomalaisille sotilaille, jotka kykenivät ihmeeseen eli pysäyttämään puna-armeijan suurhyökkäyksen Karjalan kannaksella. 

Tämän ihmeen taustalla oli sotilaidemme taistelutahdon lisäksi ennen kaikkea kenraali Vilho Nenosen nerokkuus, jonka seurauksena tykistömme oli noussut koko maailman tehokkaimmaksi. Lisäksi osa kunniasta kuuluu saksalaisilta viime hetkellä saatuun apuun, jonka ansiosta venäläiset jäivät hyökkäyksensä aikana vaille ilmaylivoimaa. 

Toisin sanoen jatkosodan lopulla saatiin esimerkki modernin aseistuksen merkityksestä kansan päättäväisyyden tukena - samaan tapaan kuin olemme nähneet viimeisten kuukausien aikana Ukrainassa. Onneksi asia on ymmärretty myös maamme johdossa ja armeijamme kalusto on pidetty huippumodernina. 

Sen sijaan itsenäisyytemme ylläpidon ensimmäinen - ja tärkein - tekijä on viime päivien uutisten mukaan aseita heikommassa hapessa yhä useamman miehen ilmoittaessa kieltäytyvänsä puolustamasta kotimaataan asein. Eivätkö he näin tehdessään ymmärrä tarjoavansa kotimaataan kultalautaselta röyhkeille erikoisoperationisteille? Vai ymmärtävätkö sittenkin, mutta eivät välitä?

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Suomen ensimmäisen tasavallan loppu
Tsaarintekele on lukenut Stalininsa
Kansanmurhan välttäminen vaati sankareita

Suomen ensimmäisen tasavallan loppu

Tämä on neljästoista osa blogimerkintäsarjaa, jossa käyn läpi Suomen historian merkittävimmät vaiheet. Sen kolmannessatoista kirjoituksessa kuvasin, kuinka Suomi selvisi vanhan Sosialidemokraattisen puolueen aloittaman kapinan jälkeisestä äärioikeiston noususta ja pääsi kehittymään jälleen rauhanomaisen demokratian keinoin. 

Kuten arvoisa lukijani hyvin muistaa, tämän kehityksen katkaisi toinen maailmansota. Suomen kannalta sen oleellisin tapahtumaketju nähtiin jo ennen talvisotaa. 

Tarkoitan Hitlerin Saksan ja Stalinin Neuvostoliiton välistä Molotovin-Ribbentropin sopimusta, jossa Suomi oli määritelty osaksi Neuvostoliiton vaikutuspiiriä. Sen seurauksena Kreml tarjosi maallemme vaihtokauppaa, jossa luovuttaisin Leningradin turvallisuuden kannalta tärkeiksi nähtyjä alueelta Kannakselta ja Hangosta, mutta saataisiin vastineeksi maata Itä-Karjalasta. 

Suomi kieltäytyi vaihtokaupasta lähinnä siksi, että valtion johto katsoi Neuvostoliiton vain bluffaavan. Tässä ei auttanut edes se, että Hitlerin lähin luotettu - marsalkka Hermann Göring - kehotti Suomea hyväksymään tarjouksen vihjaillen, että maamme saisi tulevan suursodan aikana menetyksensä takaisin korkoineen. Baltian maissa Göringin vastaavat puheet uskottiin ja ne suostuivat Moskovan vaatimuksiin, jotka jonkin verran myöhemmin ja muuttuneessa tilanteessa johtivat näiden maiden miehitykseen.

Suomen taipumattomuuden seurauksena Venäjä alkoi lehdistönsä kautta uhkailla maatamme ja siirsi joukkojaan rajalle. Koska nämä keinot eivät saaneet Cajanderin hallitusta taipumaan Stalin lavastutti myös Mainilan laukaukset ja irtisanoi maiden välisen hyökkäämättömyyssopimuksen. 

Edes nämä toimenpiteet eivät muuttaneet Suomen hallituksen kantaa, sillä se ei voinut uskoa hyökkäykseen, ei ainakaan ilman ultimaatumia eli uhkausta sodan käynnistämisestä. Moskova puolestaan ei voinut sellaista antaa, koska se olisi ollut vastoin sen luomaa propagandakuvaa Neuvostoliitosta rauhanvaltiona.   

Niinpä Neuvostoliiton armeija lopulta ylitti rajan vetoamalla Mainilan laukauksiin. Tämä yllätti sodan mahdottomuuteen uskovan hallituksen - joka kaatui - minkä jälkeen uusi valtioneuvosto yritti vielä myöntyä alueenvaihtosopimuksen solmimiseen Stalinin kanssa. Se oli kuitenkin jo myöhäistä, koska Stalin keskusteli enää pelkästään perustamansa Otto Wille Kuusisen johtaman nukkehallituksen kanssa.

Talvisodan aikana suomalaiset muistivat Göringin tarjouksen, mikä johti Suomen taipumiseen talvisodan rankkoihin rauhanehtoihin huolimatta edelleen voittamattomasta armeijasta sekä Englannin ja Ranskan tarjoamasta sotilaallisesta avusta. Näistä jälkimmäinen kuitenkin sai Stalinin aloittamaan neuvottelut Suomen kanssa. 

Tässä vaiheessa Suomen johto oli arvioinut Saksan voittavan tulevassa suursodassa ainakin Venäjän, jolloin Suomi saisi menetyksensä takaisin korkojen kera. Tämä käsitys perustui lähinnä siihen, että Venäjä oli kärsinyt myös ensimmäisen maailmansodan aikana tappion koko sodan myöhemmin hävinneelle Saksalle.

Näin maamme joutui jatkosotaan, jossa tavoitteet asetettiin selvästi vuoden 1939 rajoja edemmäksi. Suomi joutui samalla riippuvaiseksi Saksasta sekä energia- että ruokaomavaraisuuden suhteen. Sivuhuomautuksena todettakoon, että joidenkin juutalaisen luovuttaminen natseille tapahtui siksi, että Saksa edellytti sitä viljatoimitusten ehtona. 

Suomessa ymmärrettiin viimeistään vuonna 1942, ettei Saksa voita sotaa. Tämä johti rauhantunnusteluihin, joissa Stalinille ehdotettiin vetäytymistä talvisotaa edeltäneille rajoille, mikä ei generalissimukselle tietenkään sopinut, vaan hän vaati talvisodan rauhan rajoja. Siihen ei suostuttu, joten Stalin sopi tulevista rajoista muiden liittoutuneiden kanssa Teheranin konferenssissa vuonna 1943 saaden vastineeksi luvan säilyttää aiemmin "vapaaehtoisesti" Neuvostoliittoon liittyneet Baltian maat sodan jälkeen omanaan.

Näin Suomen kohtalo jäi aseiden varaan ja ratkaisuksi osoittautui rintaman murtuminen kesäkuun 9.-10. päivän taisteluissa. Sen jälkeen presidentti Ryti teki kuuluisan henkilökohtaisen sopimuksensa Hitlerin kanssa sotilaallisen tuen saamiseksi ja ylipäällikkö siirsi sotavoimia Aunuksen Karjalasta, jolloin Neuvostoliiton sotakone saatiin vielä kerran pysäytetyksi - ennen kaikkea suomalaisten teknisesti ylivoimaisen tykistötulen ansiosta.

Tämän jälkeen käynnistyi rauhanprosessi Neuvostoliiton tarvitessa sotilaitaan kilpajuoksussa Berliiniin. Ja Suomi sai kutakuinkin talvisodan jälkeiset rajansa vähennettynä Petsamolla ja vaihtamalla Hanko Helsinkiä lähempänä sijaitsevaan Porkkalaan. Lisäksi Suomi sitoutui tyhjentämään Lapin saksalaisista sotajoukoista ja maksamaan raskaat sotakorvaukset. 

Sodan mukana päättyi ensimmäisen tasavallan kausi, jota on usein kutsuttu valkoiseksi Suomeksi. Sen aikana sisällissodan jälkeinen äärimmäisen jakautunut yhteiskunta oli kasvanut vähitellen ja viimeistään talvisodan aikana yhtenäiseksi valtioksi, jossa vanha aristokratia oli syrjäytetty ja työväenluokka asettunut aloilleen. 

Se oli talonpoikien, liikemiesten, ylemmän virkakunnan ja sivistyneistön maailma, jossa myös työläisperheissä unelmoitiin jälkikasvun sosiaalisesta noususta lähettämällä nämä opiskelemaan ja tavoittelemaan sitä kautta menestystä yhteiskunnassa. Toisin sanoen silloin luotiin pohja köyhän Suomen kehitykselle yhdeksi maailman parhaista paikoista asua ja elää.

Sarjan  muut kirjoitukset:
Osa I: Suomen liittyminen osaksi läntistä kulttuuria
Osa II: Suomen tie unionin takamaasta osaksi modernia valtiota
Osa III: Kansan aseman oikeudellinen ja taloudellinen heikentyminen
Osa IV: Suomen historian kurjin aika
Osa V: Voiton tavoittelu pelasti maan
Osa VI: Hyödyn aika
Osa VII: Valistusajan diktaattori edisti kapitalistista taloutta
Osa VIII: Suomen liittäminen Venäjään johti rikollisuuden nousuun
Osa IX: Valistunut itsevaltias käynnisti talouskasvun
Osa X: Suomalaisuuden synty
Osa XI: Suomalainen demokratia ja naisten tasa-arvo
Osa XII: Verinen sisällissota
Osa XIII: Äärioikeiston kapina
Osa XIV: Suomen ensimmäisen tasavallan loppu
Osa XV:Paasikiven-Kekkosen linja
Osa XVI: Nousun ja tuhon kautta uudenlaiseen tulevaisuuteen

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Talvisodan seurausten opetus ukrainalaisille
Kansanmurhan välttäminen vaati sankareita
Me ollaan sankareita kaikki

Sanna Marinilta rohkeaa puhetta

Urkainan presidentti Volodomyr Zelenskyi piti eilen videopuheen Suomen poliittiselle johdolle. Siinä hän mm. muistutti Suomea talvisodan kauhuista ja kiitti meitä antamastamme avusta. 

Talvisota on toki ollut muutenkin ulkomaita myöden eräänlainen vertailukohta Ukrainan tapahtumille, ja jopa suomalaisia sotasankareita näytetään nostetun esille. Eikä se tietenkään ole ihme, sillä molemmissa tapauksissa hyökkääjä on oikeuttanut tekonsa tekaistuilla perusteilla, mutta osoittautunut sen jälkeen sotilaallisesti kyvyttömämmäksi kuin kukaan osasi edes kuvitella. 

Tällä hetkellä - noin 1,5 kuukauden sotimisen jälkeen - ovat Venäjän uusimman sotaseikkailun tappiot ukrainalaisten mukaan 19 000 sotilasta (kaatuneina ja haavoittuneina) + valtava määrä muuta kalustoa. Lukuja voi verrata talvisotaan, jossa yksin Ratteen tien taistelu vaati joidenkin lähteiden mukaan jopa 23 000 neuvostosotilaan hengen. 

Vertailuksi voidaan ottaa myös koko reilun kolmen kuukauden mittainen talvisota. Siinä suurvallan armeija kärsi yleisimpien arvioiden mukaan pelkästään kaatuneina yli 200 000 sotilaan tappiot eli hyökkääjän miehistöstä kuoli peräti noin 2 000 henkeä päivässä - se on ollut sanalla sanoen puhdasta teurastusta. 

Pienenä sivuhuomautuksena todettakoon, että talvisodan kaatuneista monet olivat ukrainalaisia, kuten vaikkapa Raatteen tien muistomerkeistä voi käydä tänä päivänäkin toteamassa. He tuskin olivat lähteneet omasta tahdostaan kuolemaan pohjoiselle metsätielle. 

Palatakseni asiaan. Huolimatta maailmanlaajuisesta Venäjän kyvyttömyyden hämmästelystä osoittavat edelle kirjaamani luvut, että Venäjän armeija on kaiken kaikkiaan suoriutunut Ukrainassa selvästi paremmin kuin talvisodassa. Siitä huolimatta sen hinta ollut jäälleen kerran valtava venäläisille äideille ja isille. Niinpä Putin on vaihtanut sotansa johtajan Syyriasta kokemusta hakeneeseen kenraaliin. 

Uuden johtajan tausta huomioiden lienee selvää, etteivät venäläisten siviileihin kohdistuvat terrorihyökkäykset tule loppumaan, vaan pahimmassa tapauksessa jopa lisääntymään. Nähtäväksi kuitenkin jää, onnistuuko hän myös motivoimaan edeltäjäänsä paremmin omat sotajoukkonsa, joissa Zelenskyin puheen mukaan on esiintynyt jopa taisteluiden välttämiseen tähtäävää itsetuhoista käytöstä.

Mikäli sodan raakuudet kiihtyvät tai ukrainalaisten tilanne vaikeutuu uuden komentajan astuttua hyökkäyksen johtoon, on mielenkiintoista nähdä länsimaiden reaktio. Jatketaanko niissä vanhaan malliin pitämällä kannustavia puheita, asettamalla Venäjälle lännen kannalta mahdollisimman harmittomia pakotteita sekä toimittamalla aseita ja muuta apua puolustajalle. 

Vai uskaltautuuko länsi puutumaan entistä enemmän Ukrainan tapahtumiin? Tai vaihtoehtoisesti: taipuuko se lopulta luovuttamaan tähän asti sankarillisesti puolustautuneen kansan venäläisten käsiin? 

Jälkimmäinen ei näyttäisi olevan ainakaan suomalaisten poliitikkojen tavoitteena päätellen esimerkiksi eilisen Zelenskyin puheen innoittamasta pääministeri Sanna Marinin (sd) kommentista, jonka mukaan "meidän tulee kaikin keinoin varmistaa, että Ukraina voittaa sodan". Tämä on rohkeaa puhetta, joka toivottavasti vastaa myös läntisten suurvaltojen näkemystä, sillä muussa tapauksessa maamme saattaa joutua hankalan asemaan Ukrainan kukistuessa. Näin ainakin mikäli Suomen liittyminen NATO:on viivästyy. 

Siitä syystä on maamme ulkopoliittisen johdon nyt syntyneessä tilanteessa huolehdittava entistäkin paremmin siitä, että hakemuksemme läntiseen sotilasliittoon lähtee mahdollisimman pikaisesti ja että se tulee siellä hyväksytyksi ilman ylimääräistä viivettä.  

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Halusiko Ano Turtiainen juhlistaa Venäjän alennustilaa?
Miksi suhtautuminen yhtä vakaviin sotarikoksiin on erilaista?
Joe Biden uhkasi NATO:n riippuvalla reaktiolla

Joe Biden - Putinin hyväntahtoinen hölmö

MTV3:n lyhyen uutisen mukaan USA:n presidentti Joe Biden on Ukrainan sodan aikana kutsunut Putinia muun muassa sotarikolliseksi, roistoksi ja murhanhimoiseksi diktaattoriksi. Luonnehdinnat ovat nähdäkseni todenmukaisia. 

Venäjä on reagoinut näihin luonnehdintoihin lähettämällä nootin Bidenille. Maan ulkoministeriön mukaan sen ja USA:n väliset suhteet alkavat olla katkeamispisteessä.

Tosiasia kuitenkin on, että Joe Biden päästi sodan alla suustaan vuosisatamme suurimman möläytyksen, jolla hän todennäköisesti edisti Venäjän Ukrainaan suuntautunutta hyökkäystä alentamalla siihen ryhtymisen kynnyksen äärimmäisen matalaksi. Tarkoitan Bidenin etukäteen Putinille antamaansa lupausta, jonka mukaan USA ei tule missään tapauksessa puuttumaan asevoimin Venäjän hyökkäykseen.  

Tämän lupauksen seurauksena Biden kirjoitutti puumerkkinsä historiankirjojen samalle sivulle, jolle on aiemmin taiteiltu Britannian pääministeri Neville Chamberlainin nimi merkkinä siitä, että hän siunasi Adolf Hitlerin naapuriinsa kohdistaman aggression vuonna 1938. Sivuhuomautuksena todettakoon, että saman sivun alaviitteestä voinee löytää pienellä kirjoitettuna myös suomalaisen Otto Wille Kuusisen nimen, koska hän suostui talvisodan alla pyhittämään Stalinin aggression Suomea kohtaan ryhtymällä Terijoen hallituksen johtajaksi. 

Tosiasia kuitenkin on, että maailma on aina ollut ja tulee jatkossakin olemaan täynnä hyväntahtoisia hölmöjä, jotka edesauttavat tai oikeuttavat vallanhimoisten diktaattoreiden hirmutekoja. Ukrainalaisten kannalta on kuitenkin harmillista, että heidän suhteensa sellaiseksi osoittautui kaikista maailman ihmisistä juuri se, jolla olisi ollut voima ja valta pysäyttää Putinin aloittama kansanmurha jo ennen sen alkamista. 

Eikä tuhottua maataan surevia ukrainalaisia taida juurikaan lohduttaa se, että Joe Bidenin nimi tuli kirjoitetuksi ikuisiksi ajoiksi yllä mainittuun kirjaan. Tai että hän on sittemmin yrittänyt korjata omien puheidensa seurauksia kovalta kuulostavalla retoriikalla - todellisten tekojen sijaan.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Talvisodan seurausten opetus ukrainalaisille
Mitä Putinin edustajan valehtelemisesta pitäisi oppia?
Anna Rastas Stalinin jalanjäljillä

Talvisodan seurausten opetus ukrainalaisille

Talvisodan päättymisestä tulee tänään kuluneeksi 82 vuotta. Kyseessä ei siten ole tasalukuvuosi, mutta tällä kertaa muistopäivä on kuitenkin erityisen merkityksellinen Venäjän Ukrainaan kohdistaman hyökkäyksen takia.   

Talvisota muistutti Ukrainan tapahtumia sikäli, että Suomi joutui taistelemaan yksin, vaikka apua haettiin kaikkialta länsimaista. Jonkin verran aseita ja paljon myötätuntoa sentään saatiin - sekä länsivalloilta hyviä aikomuksia sotaan puuttumisesta. Ja pienehköjä määriä vapaaehtoisia erityisesti Ruotsista.

Ukrainan jääminen yksin tämän vuoden "talvisodassaan" ei siten ole historiallisesti mitenkään uutta. Myös he ovat saaneet jonkin verran aseita sekä paljon myötätuntoa ja hyviä aikomuksia sekä viime aikoina myös vapaaehtoisia. Mutta eivät varsinaista sotilaallista apua, jolla sodan voimasuhteita voitaisiin kääntää.

Suomen talvisodalla oli muutamia erityisen oleellisia seurauksia. Niistä suurimpia olivat suomalaisten yhtenäistyminen 20 vuotta aiemmin käydystä sisällissodasta ja säilyminen läntisenä demokratiana, mutta merkittävää oli myös suomalaisten leimautuminen kautta maailman erityisen sankarilliseksi sotilaskansaksi. Tämä on näkynyt tänäkin vuonna Yhdysvaltoja myöden kuulluissa kannanotoissa. 

Ikävämpi ja suorempi seuraus oli sillä, että Talvisodan kovat rauhanehdot johtivat jatkosotaan Hitlerin Saksan rinnalla. Mikäli Suomi olisi talvella 1939-40 saanut länsimaiden sotilaallista apua - siis sotajoukkoja - ja sen avulla täyden torjuntavoiton Neuvostoliitosta, ei revanssipolitiikalla olisi ollut kannatusta. 

Näin Suomi olisi vuosina 1941-1945 säilynyt Ruotsin tavoin puolueettomana maana, ellei sitten Saksa olisi kohdistanut omia aggressioitaan Suomeen. Jälkimmäisessä tapauksessakin olisimme kuitenkin lopuksi olleet voittajan puolella, eikä karjalaisten olisi tarvinnut luopua kotiseuduistaan. 

Talvisodan kautta jatkosotaan joutumisen välillinen seuraus oli pitkä suomettumisen kausi ja sitä kautta lähes 80 vuotta kestänyt epäsuhtainen - mutta rauhallinen - ajanjakso suuren naapurin vieressä. Siis se aikakausi, joka on juuri nyt päättymässä Ukrainassa käynnissä olevan sodan eteemme luoman todellisuuden avautuessa. 

Tarkoitan sitä, että Putinin aggressio on osoittanut, ettei pieni rajavaltio voi turvallisuusasioissaan luottaa pelkästään arvaamattoman naapurin mielistelyyn ja omin voimiin, vaan se tarvitsee syvempää sotilaallista selkänojaa niiltä, jotka ajattelevat maailmasta samansuuntaisesti kuin se itse. Siis länsimailta.

Suomea NATO:on ajavan Putinin Venäjän todelliset kasvot näki esimerkiksi Alpo Rusi (kepu) jo kauan sitten. Vuoden 2014 Krimin ja Itä-Ukrainan tapahtumien jälkeen kirjoittamassaan kirjassa hän totesi, että "Krimin anastuksen jälkeen on kasvanut pelko, että vuoden 1938 Münchenin katastrofi toteutuu myös Ukrainan rauhoittamiseen tähtäävässä ´Minskin prosessissa´: voitetaan aikaa, mutta ei edesauteta pysyvää rauhaa, vaan kärjistetään konfliktia". 

Siksi Suomen on aika astua ulos viimeisestäkin talvisodan seurauksesta ja liittyä osaksi länsimaista puolustusjärjestelmää. Siinä meitä auttavat valtiomme vakaa tila, yhteiskuntamme demokraattisuus, puolustusvoimiemme korkea suorituskyky sekä talvisodan länsimaissa nostattama yleinen suopeus meitä kohtaan.

Ukrainalle ja ukrainalaisille annan puolestani sellaisen neuvon, että jos ja kun selviätte nykyisistä koettelemuksistanne, teidän tulee keskittyä luomaan itsellenne aidosti länsimainen yhteiskunta. Se tarkoittaa paitsi demokratiaa ja oikeusvaltiota, myös hallinnollista luotettavuutta. 

Erityinen huomio on Ukrainassa pantava maassa rehottavan korruption kitkemiseen: juuri siihen kannattaa käyttää venäläisten hyökkäyksen luomaa kansan yhtenäisyyttä. Juuri se saanee yhteisrintamaan nekin ihmiset, jotka hyötyvät eniten vallitsevasta korruptiosta. 

Korruption kitkeminen poistaa suuren osan niistä huonosti havaittavista olevista tekijöistä, jotka ehkäisevät talouden vahvistumista sekä kasvattavat etäisyyttä vallanpitäjien ja oligarkkien sekä tavallisen kansan välillä. Ja juuri tämä lisää Ukrainan hyväksyttävyyttä osaksi demokraattisten länsimaiden yhteisöä. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ajatus talvisodan ihmeestä ja Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan
Talvisodan henkeä tarvitaan myös nyt
Kansanmurhan välttäminen vaati sankareita