Pienten kansojen luonnollisesti alisteisesta asemasta suhteessa suurvaltoihin

SDP:n Dimitri Qvintus vaati eilen Iltalehdessä Venäjän tsaariin liittyvän kohdan poistamista rikoslaista. Kyse oli sen ensimmäisistä lauseista.

Nehän kuuluvat seuraavasti. "Me Aleksander Kolmas, Jumalan Armosta, koko Venäjänmaan Keisari ja Itsevaltias, Puolanmaan Zsaari, Suomen Suuriruhtinas, y.m., y.m., y.m. Teemme tiettäväksi: Suomenmaan Valtiosäätyjen alamaisesta esityksestä tahdomme Me täten armosta vahvistaa seuraavan rikoslain Suomen Suuriruhtinaanmaalle, jonka voimaanpanemisesta, niinkuin myöskin rangaistusten täytäntöönpanosta erityinen asetus annetaan."

Kyse on tietenkin historiallisesta jäänteestä, jolla ei ole sen suurempaa merkitystä. Asiaan tarttui kuitenkin historioitsija Jussi Jalonen, jonka mukaan demaripoliitikon vaatimus oli "täysin joutavaa poseerausta".

Jalonen perusteli asiaa sillä, että "näissä ehdotuksissa hajahtaa enemmänkin leimallisen suomalaiskansallinen yritys peitellä häthätää menneisyyttä ja sitä tosiasiaa, että Suomi oli imperiumissa lojaali edunsaaja". Siihen taas tarttui koko kansan suosikki Mika Aaltola pohdiskelemalla, että "miten jaotella kolonialismin/imperialismin kohteita edunsaajiin ja -menettäjiin". 

Jalonen perusteli näkemystään sillä, että "Suomen suuriruhtinaskunta oli lojaali osa Venäjän imperiumia; Suomi hyötyi hyvin monella tavalla asemastaan imperiumissa, usein monien muiden imperiumin alueiden kustannuksella; suomalaiset eliitit vieläpä osallistuivat imperiumi-projektiin hyvin halukkaasti". Ja veikkasi, että "kyse on lopulta jostain uuspatrioottisesta narratiivin päivittämisestä".

Oman nyanssinsa - ja ehkäpä koko keskustelun mielenkiintoisimman sellaisen - tähän keskusteluun toi Aaltolan toteamus, jonka mukaan "suurvaltarealismissa tämä olettama luonnollisesta alisteisesta asemasta on läsnä". Toisin sanoen hän vihjaisi, että Jalonen olisi korostaessaan suomalaisten etuja osana Venäjän imperiumia hyväksymässä sen, että kansakunta voi alistaa toisen, mikäli tarjoaa tälle itse päättämiään etuja. 

Tämä on tietenkin ihmisten omia oikeuksia korostavana nykyaikana varsin laajalti vierastettu ajatus. Mutta en kuitenkaan ole kiistämässä sitä, etteikö autonomian aika olisi ollut Suomelle ja suomalaisille huomattava parannus siihen, mikä tilanne oli ollut osana Ruotsin kuningaskuntaa. Varsinkin sen suurvalta-aikana.  

Muistutan kuitenkin Jussi Jalosta siitä, että Suomi ajettiin tsaarinvallan ensimmäisiksi vuosikymmeniksi - osin oman virkamieskuntansa tahdosta - pysähtyneisyyden aikaan, jolloin 1700-luvulla alkanut talouden liberalisoituminen pysähtyi ja ihmisten taloudellinen eriarvoistuminen kasvoi vauraamman kansanosan rikastuessa samalla kun nopeasti kasvava rahvas köyhtyi. Kansan enemmistön tahto tämä tuskin oli, vaikka yläluokka epälemättä siitä hyötyikin.

Joka tapauksessa edellä kuvaamani kehityksen lopputuloksena osa rahvaasta siirtyi pois lain kaidalta polulta, mikä johti lopulta siihen, että rikollisuus saavutti suuriruhtinaskunnassa poikkeuksellisen korkean järjestäytyneisyyden asteen. Korjausta tilanteeseen tuli vasta keisarin vaihduttua ja ohjatessa valtakuntaansa 1800-luvun loppupuolella kohti uudenlaista talousjärjestelmää eli liberaalia markkinataloutta. 

Tämä kehitys puolestaan pysähtyi kuin seinään venäläistämisen alettua aivan 1800-luvun lopulla. Kansan tuolloisesta omasta tahdosta ja kaipuusta päättää omista asioistaan kieli vahvasti se, että köyhässä ja pitkien etäisyyksien maassa onnistuttiin keräämään ns. suuri adressi, jonka allekirjoitti ainakin kolmasosaa Suomen silloisesta aikuisväestöstä. 

Toki venäläistämisessä oli positiivisetkin puolensa. Sen epäonnistumisen seurauksenahan maamme sai modernin demokratian, otti jättiaskelia tasa-arvoisen yhteiskunnan luomisessa sekä saavutti lopulta jopa itsenäisyytensä. Tosin vain joutuakseen entisen emämaan vallankumouksen ohjaamana veriseen sisällissotaan ja sitä seuranneeseen äärioikeiston vallankaappauksen vaaraan. 

Sekä lopulta Stalinin Neuvostoliiton ja Hitlerin Saksan omaksuman näkemyksen - pienten kansojen luonnollisesti alisteisesta asemasta suhteessa suurvaltoihin - seurauksena talvisotaan sekä sen jälkeisiin tapahtumiin toisen maailmansodan aikana. Sekä edelleen suuren naapurin aiheuttamasta uhasta selviytymisstrategiaksi valikoituneeseen suomettumisen aikaan.

Siksi uskallan sanoa sinänsä arvostamalleni historioitsijalle, että kyllä tälle "uuspatrioottisen narratiivin päivittämiselle" voidaan löytää myös hyviä syitä - jos ja kun niin halutaan. Näin siitä huolimatta, että jaan sinänsä täysin Jalosen näkemyksen siitä, että "eduskunta voisi käyttää aikansa tärkeämpäänkin" kuin rikoslain historiallisten jäänteiden perkaamiseen.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Nousun ja tuhon kautta uudenlaiseen tulevaisuuteen
Uhkakuvat muutoksessa
Suomen liittäminen Venäjään johti rikollisuuden nousuun