Suomenvenäläiset ja Jussi Halla-ahon ajatus

Suomenvenäläiset saivat eilen julkisuutta vaatiessaan maamme hallitusta avaaman itärajan. Heidän mukaansa sen sulkemisesta aiheutuu hankaluuksia heille ja muille ihmisille - mukaan lukien kantasuomalainen väestö. 

Tältä osin suomenvenäläisten analyysi osuu oikeaan: rajan sulkemisesta luonnollisesti kärsivät kaikki, jotka syystä tai toisesta haluaisivat matkustaa maanteitä pitkin Venäjälle. Minulla ei ole sellaiseen tarvetta, mutta ymmärrän toki, että monilla muilla saattaa olla. 

Sen sijaan olen eri mieltä suomenvenäläisten väitteestä, jonka mukaan Suomi rikkoo omia lakejaan sulkiessaan rajansa. Tätä ei kuitenkaan ei tapahdu, koska oikeuskansleri on hallituksen kokouksessa asiaa varmistamassa. 

Asiaa ei myöskään auttaisi suomenvenäläisten vaatimus siitä, että heidän kanssaan neuvoteltaisiin. Eihän heillä ole juuri minkäänlaista poliittista vaikutusvaltaa sen enempää suomalaisiin kuin venäläisiin päätöksentekijöihin. 

On myös outoa, että suomenvenäläisten edustaja kertoi, ettei hänellä - tai hänen viiteryhmällään - ole minkäänlaista mielipidettä siitä, kuka on ongelman taustalla. Eihän siinä pitäisi olla mitään epäselvyyttä. 

Positiivista kuitenkin on, että suomenvenäläiset sinänsä haluavat hakea rajaongelmaan ratkaisua. Siksi kehotan heitä tunnustamaan tosiasiat ja ryhtyvän taivuttelemaan todellista syyllistä eli Venäjän diktaattoripresidentti Vladimir Putinia lopettamaan rajasopimuksen rikkomisen ja heidän ihmisoikeuksiensa polkemisen. 

Tämän Putin voisi tehdä yksinkertaisesti estämällä kehitysmaalaisten virran Suomen rajalle - eli lopettamalla näiden yllyttämisen, avustamisen ja mahdollisesti jopa pakottamisen.

* * *

Presidenttiehdokas Jussi Halla-aho (ps) totesi eilen oleellisia asioita Suomen suhteesta Venäjään. Hänen mukaansa "on ehkä hyvä, että Suomi ei liittynyt Natoon 1990-luvulla tai 2000-luvun alussa. Monet silloin Natoon liittyneet tai kuuluneet maat ajoivat omat puolustusmenonsa alas, mikä on osoittautunut aika lyhytnäköiseksi ja virheelliseksi ratkaisuksi. Meille ei tullut yhtä voimakasta kiusausta lähteä hakemaan säästöjä puolustusmenoista."

Tämä on erinomainen huomio, joka on hyvä muistaa myös sitten, kun maailmassa näyttää jälleen vallitsevan "ikuinen rauha", kuten Keski-Euroopassa kuviteltiin tapahtuneen Neuvostoliiton hajottua yli kolmekymmentä vuotta sitten. Suomessa tähän luuloon ei kuitenkaan langettu.

Tähän asiaan saattoi vaikuttaa se, että myös maailmansotien välisenä aikana kuviteltiin sotien loppuneen. Tämä johtui kahdesta syystä: ensinnäkin oli perustettu Kansainliitto, jonka ajateltiin kykenevän ratkaisemaan kaikenlaiset kriisit ja toiseksi arveltiin ensimmäisen maailmansodan kauhujen ehkäisevän ihmisten halukkuutta sotimiseen.

Näin ajateltiin myös Suomessa, minkä seurauksena nuoren valtion varustautumiseen ei kiinnitetty riittävästi huomiota tai ainakaan siihen ei allokoitu riittäviä määrärahoja. Sen seurauksena vuonna 1939 suomalaisia miehiä vietiin rintamalle jopa omissa varustuksissa - asiaa syntyi kuvaamaan termi "malli Cajander".

Suomi ei silloin ollut ainoa höynäytettävä, vaan sama koski Ruotsia, mikä oli osasyy sille, ettei länsinaapurista saatu talvisodan sytyttyä kovin merkittävää apua aivan taisteluiden loppua lukuun ottamatta. Toki asiaan vaikutti myös se, että länsinaapurimme pelkäsi Saksan hyökkäävän etelästä, joten sillä oli vahva motiivi pitää kiinni edes siitä varustuksesta, joka sillä oli. 

Päätös saattoi länsinaapurimme kannalta olla fiksu, sillä lopulta Ruotsi säästyi koko toisen maailmansodan rasituksista ja nousi sen jälkeen yhdeksi maailman vauraimmista valtioista. Ja pääsi siinä sivussa seuraamaan aitiopaikalta kuinka Suomi joutui maksamaan raskaat sotakorvaukset ennen kuin pääsi nostamaan oman kansansa elintasoa.

Ehkäpä tämä ero Suomen ja Ruotsin toisen maailmansodan aikaisissa kokemuksissa selittää myös sen, miksi suomalaiset eivät lähteneet Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen rapauttamaan omaa armeijaansa - vaikka Ruotsi monien muiden Euroopan valtioiden tavoin ryhtyikin siihen - vaan alkoi pikemminkin vahvistaa sotavoimansa toimintakykyä. Ostettiin amerikkalaisia Horneteja ja saksalaisia Leopardeja sekä vahvistettiin armeijan rekrytointipohjaa sallimalla asepalvelus myös naisille. Sekä pidettiin puolustusvoimien osuus budjetista korkealla ja hakeuduttiin läntiseen puolustusliittoon.

Tulevaisuus on tietenkin sumea, mutta juuri nyt Suomen turvallisuustilanne on erinomainen. Sen takaa Yhdysvallat, joskin pientä huolta aiheuttaa edelleen eurooppalaisten NATO-maiden katastrofaalisen surkea varustautuminen. Toivoa sopii, että myös niiden johtajat heräävät todellisuuteen, jotta voimme varmistaa sen, että - Jussi Halla-ahon sanoin - suomalaisilla on taloudellista ja fyysistä turvallisuutta, jonka varassa he pystyvät rakentamaan sellaisen henkilökohtaisen elämän, jonka haluavat.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Talvisodan henki
Suomen ensimmäisen tasavallan loppu
Venäjän hybridisota alkoi - mutta se ei alkanut kuin Strömsössä

Paasikiven-Kekkosen linja

Tämä on viidestoista osa blogimerkintäsarjaa, jossa käyn läpi Suomen historian merkittävimmät vaiheet. Sen neljännessätoista kirjoituksessa kuvasin, kuinka Suomi joutui toiseen maailmansotaan Stalinin Neuvostoliiton ja Hitlerin Saksan tekemän sopimuksen ja Cajanderin hallituksen sinisilmäisyyden seurauksena sekä miten se onnistui luovimaan tappiollisesta sodasta pois ilman vieraan vallan miehitystä - kiitos sotilaallisen etevyyden ja presidentti Risto Rytin henkilökohtaisen vastuunoton.

Rauhanteon jälkeen Suomi oli uudessa tilanteessa. Yhtäältä vaani äärivasemmiston vallankumous ja toisaalla oli itäinen suurvalta, jota pelättiin. Lisäksi iso osa väestöstä oli asutettava uudelleen.

Sotien aikainen kansallisen yhtenäisyyden tunne takasi kansainvälisestikin ainutlaatuisen karjalaisten uudelleenasuttamisen onnistumisen. Ja hyvinvointivaltion synnyttäminen torjui äärimmäisen vasemmiston kannatuspohjan kasvun ja johti sitä kautta vallankumouksen vaaran vähittäiseen katoamiseen. 

Samalla se osa väestöstä, jonka elämän edellytykset maaseudulla katosivat muuttuvassa maailmassa, ilmaantui kaupunkeihin nousevan teollisuuden työvoimaksi. Tämä puolestaan tuki yksityistalouden nousua osin kaupunkien uuden väestön palkkauksen ja osin myös tulonsiirtojen ansiosta. Lisäksi maalta tulevien ihmisten ylijäämä - jota suomalainen elinkeinoelämä pystynyt riittävän nopeasti integroimaan talouden kehitykseen - katosi Itämeren yli vauhdittamaan ruotsalaisen teollisuuden nousua sen sijaan, että se olisi jäänyt kotimaahan radikalisoitumaan.  

Ulkopolitiikan ohjenuoraksi otettiin sotien jälkeisen pakon edessä Neuvostoliiton intressien mukaan toimiminen. Käytännössähän muita hyviä vaihtoehtoja ei ollut. Tämän ideologian johtajaksi valikoitui J.K. Paasikivi ja jatkajaksi U.K. Kekkonen - siitä nimitys Paasikiven-Kekkosen linja.

Nämä usein suurmiehinä pidetyt presidentit olivat idän jättiläisen johtomiesten suosiossa ja mahdollistivat suosionsa varassa sisäpoliittisen itsenäisyyden säilymisen. Ja jälkimmäisen kaudella Suomi pystyi jopa ottamaan askeleen kohti länttä liittyessään EEC:n ulkojäseneksi. 

Tosin talousyhteisön piiriin pääsy edellytti Suomessa äärimmäisen epädemokraattista ratkaisua, eli Kekkosen valintaa kolmannelle kaudelle kansalaisten demokraattiset oikeudet syrjäyttäneen poikkeuslain avulla. Tämä oli kuitenkin ilmeisesti välttämätöntä, sillä vain siten voitiin Moskovan valtiaat vakuuttaa Suomen ulkopolitiikan jatkuvuudesta sen jälkeen, kun eräät sosiaalidemokraatit - mm. Erkki Tuomioja - olivat yrittäneet torpata Suomen länsisuuntauksen vuotamalla salaista tietoa Kekkosen ja Neuvostoliiton johdon välisistä neuvotteluista Zavidovossa.

Kekkosen ajalle sattui myös valtava ihmisten koulutustason nousu. Edellisen sukupolven koulutetun eliitin jälkeläisten odotettiin saavuttavan tai jopa ylittävän vanhempiensa saavutukset, mutta samalla opintielle lähti myös rahvaan jälkeläistöä niin maalta kuin kaupungeistakin. 

Tämän opiskelijanuorison etenemismahdollisuuksia varjostivat kuitenkin korkeakouluihin kohdistuvat supistukset, joiden seurauksena opiskelevien nuorten tulevaisuus hämärtyi. Tämä vanhan eliitin jälkeläisten epävarmuus omasta tulevaisuudestaan johti radikalisoitumiseen, jossa tukea haettiin työväestä hiukan samaan tapaan kuin 1800-luvun lopulla fennomaanit talonpojista. 

Sotien jälkeinen hyvinvointivaltion rakentaminen oli vienyt vallankumouksellisen terän perinteiseltä työväenliikkeeltä, joka opiskelijaliikkeen provosoinnista huolimatta suuntautui muun Euroopan kommunistien tavoin hakemaan työväen aseman parantamista demokraattista tietä. Sen nimissä kiihkoileva radikaali opiskelijaliike taas ajautui neuvostokommunismin kainaloon ja menetti uskottavuutensa, minkä seurauksena koko taistolainen vallankumous lopulta sammahti.

Heikki Ylikankaan mukaan radikaali opiskelijaliike oli pohjimmiltaan johtajilleen valtaa hakeva yritys. Sen johtohahmot olivat edellisen sukupolven parhaiten menestyneiden vanhempien jälkeläisiä ja tulivat aikanaan myös perimään näiden aseman - tosin aatteen etumerkkiä vaihtaen, kuten vaikkapa Björn Wahlroosin esimerkki osoittaa. 

Itse opiskelijaliikkeen merkitys näkyi ennen kaikkea presidentti Urho Kekkosen tukena, jota tämä taitavasti hyödynsi, sekä koko poliittisen kentän hassahtamisena - Kokoomusta myöden - piirun verran kohti vasemmistolaisuutta. Nämä vaikutukset jäivät kuitenkin varsin lyhytaikaiseksi, vaikka liikkeellä lienee edeellenkin jonkinlainen merkitys myöhempien radikaaliliikkeiden jonkinlaisena tiedostettuna tai tiedostamattomana esikuvana. 

Sarjan kaikki kirjoitukset:
Osa I: Suomen liittyminen osaksi läntistä kulttuuria
Osa II: Suomen tie unionin takamaasta osaksi modernia valtiota
Osa III: Kansan aseman oikeudellinen ja taloudellinen heikentyminen
Osa IV: Suomen historian kurjin aika
Osa V: Voiton tavoittelu pelasti maan
Osa VI: Hyödyn aika
Osa VII: Valistusajan diktaattori edisti kapitalistista taloutta
Osa VIII: Suomen liittäminen Venäjään johti rikollisuuden nousuun
Osa IX: Valistunut itsevaltias käynnisti talouskasvun
Osa X: Suomalaisuuden synty
Osa XI: Suomalainen demokratia ja naisten tasa-arvo
Osa XII: Verinen sisällissota
Osa XIII: Äärioikeiston kapina
Osa XIV: Suomen ensimmäisen tasavallan loppu
Osa XV:Paasikiven-Kekkosen linja
Osa XVI: Nousun ja tuhon kautta uudenlaiseen tulevaisuuteen

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Wokellusta päiväkodissa
Pitäisikö Suomen liittyä Natoon?
Gazalaiset ja Karjalan menetys