Jääkarhut elävät ja voivat hyvin

MTV3 kertoi pikku-uutisessaan, että Norjan Huippuvuorilla elävät jääkarhut ovat pulskia ja elävät mainiosti juuri nyt. Näin siitä huolimatta, että ilmastonmuutos on vähentänyt arktista jääpeitettä. 

Syynä muutokseen on se, että jääkarhut ovat fiksuina eläiminä siirtyneet aiempaa enemmän maaeläinten – kuten porojen ja mursujen – hyödyntämiseen ravintona. Ja näin pärjänneet erinomaisesti muuttuneissa olosuhteissa. 

Uutinen ei kuitenkaan olisi uutinen, ellei siinä olisi jotain negatiivista. Ja niinpä MTV3 mainitsee joidenkin tutkijoiden arvelevan, että nyt nähty jääkarhujen hyvinvointi on vain väliaikaista, ja niiden tulevaisuus on yksiselitteisesti riippuvaista pohjoisen merijään tulevaisuudesta. 

Asiaan liittyy myös tuore Danielle Rivetin ja kumppaneiden tutkimusraportti Kanadan Hudson bayn jääkarhuista. Sen mukaan nälkä ei aja jääkarhuja ihmisasutusten nurkille, vaan siihen johtaa ainoastaan jään puute. 

Toisin sanoen, myös kanadalaiset otukset tulevat toimeen aivan erinomaisesti myös silloin, kun niiden on löydettävä jokapäiväinen leipänsä jäättömissä olosuhteissa. Siis aivan samoin kuin niiden Huippuvuorilla elävät sukulaiset. 

* * *

Edelle kirjoittamani perusteella vaikuttaa siltä, ettei arktisen merijään väheneminen kesäaikaan ole katastrofi jääkarhuille, sillä tokihan jäitä kuitenkin riittää – myös pahimpien ilmastoskenaarioiden mukaan – talvikausiksi myös tulevaisuudessa. Ja siten tilanteen muutos ei suinkaan ole lopettamassa jääkarhujen elämää jääkentillä, vaan ainoastaan siirtää sitä kesäajaksi kuivalle maalle. 

Se näkee, joka elää. Ja siksi jääkarhujenkin tulevaisuus kuoriutuu silmiemme eteen vuosi vuodelta, ensin nykyisen sukupolven ja myöhemmin meidän jälkeläistemme aikana. Juuri nyt voisi kuitenkin – ehkä – olla tyytyväinen siitä, kuinka hyvin jääkarhuilla pyyhkii tänä päivänä. Ja toivoa, että niiden nokkeluus auttaa näitä hienoja eläimiä sopeutumaan myös tuleviin elinolosuhteiden muutoksiin – kuten ne ovat tehneet onnistuneesti koko evoluutionsa ajan.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Jääkarhupopulaatioiden genetiikkaa
WWF valeuutisten sylttytehtaana
Mainio uutinen jääkarhuille ja muille huolestuneille

Syömälakko Hamasin puolesta

Greta Thunbergin kööri saavutti tavoitteensa ja tuli otetuksi kiinni lähestyessään Gazan rannikkoa. Nyt he ovat viranomaisten hallussa Israelissa ja lähettelevät sieltä viestejä maailmalle. Niiden mukaan heitä on kohdeltu peräti ikävästi. 

Kaiken kaikkiaan näyttää siis siltä, että joukko on saavuttanut erinomaisesti tavoitteensa päästä julkisuuden valokeilaan. Eikä menestystä ainakaan vähennä se, että osa porukasta – tai ainakin yksi suomalainen – on ryhtynyt syömälakkoon. 

Kyseessä on sinänsä melko yleinen ja varsin vaaraton tapa saada julkisuutta. Sitä voi jatkaa ainakin noin parin kuukauden ajan, joten nyt syömisestä kieltäytyvä suomalaisaktivisti ehtii lähes täydellisellä varmuudella päästä takaisin Suomeen, ennen kuin hänelle ehtii tapahtua mitään sen dramaattisempaa. 

Suomalaisporukka on hakenut julkisuutta myös yrittämällä vetää suomalaiset viranomaiset mukaan demonstraatioonsa vaatimalla siltä "kunnollista demonstraatiota". Näyttää kuitenkin, ettei tämä onnistu, koska ulkoministeriön konsulipäällikkö Jussi Tanner on kertonut, että aktivisteille on tarjottu allekirjoitettavaksi vapaaehtoisen poistumisen asiakirjaa, eikä tilanteessa ole sikäli mitään erikoista tai vaarallista.

* * *

Nähtäväksi siis jää, kuinka kauan maailma – siis kaiken maailman lehtimiehet ja bloggarit – jaksaa tällä kertaa olla kiinnostunut Gretan ja hänen seuraajiensa elättämisestä julkisuudessa. Itse Gazan tilanteeseenhan heidän toimillaan ei ole mitään vaikutusta, sillä se ratkaistaan Kairossa juuri käynnistyneissä neuvotteluissa, joissa ratkaisun avaimet ovat Hamasilla, jonka tulee luopua muun muassa panttivangeistaan ja aseistaan rauhan ehtona. 

Valitettavasti Greta, suomalainen nälkälakkolainen tai heidän kumppaninsa eivät ole ymmärtäneet, että heidänkin olisi gazalaisten asiaa auttaakseen tullut suunnata painostustoimensa Israelin sijasta Hamasia kohtaan. Vai ymmärsivätkö he sittenkin, mutta päättivät vaieta, koska sellainen olisi saattanut olla vaarallista?

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Greta Thunberg and Renaz Ebrahimi in Search of Publicity
Ida Korhonen ja Aura Kinnunen tieteen vapautta vastaan
Vääriä profeettoja

Varastetut kanat

Eukaryootit eli aitotumalliset eliöt syntyivät evoluution aamuhämärissä yli miljardi vuotta sitten. Silloin korkeampien eliöiden esi-äiti muodosti solunsisäisen symbioosin aerobisen eli happea käyttämään kykenevän bakteerin kanssa. Ajan myötä tämä symbioosi syveni ja suurin osa bakteerin geeneistä siirtyi sen nielaisseen solun genomiin ja se muuttui itsenäisestä eliöstä soluorganelliksi eli soluelimiksi, mitokondrioksi. 

Kasvit puolestaan syntyivät joskus tämän jälkeen siten, että yksi varhainen eukaryoottilaji kehitti niin ikään solunsisäisen symbioosin fotosynteesiin pystyvän cyanobakteerin eli sinilevän kanssa. Myös tässä tapauksessa cyanobakteerin geenejä siirtyi ajan myötä eukaryootin genomiin, jolloin siitä kehittyi uusi soluorganelli, viherhiukkanen.

* * *

Tuoreessa amerikkalaistutkimuksessa oli selvitetty sitä, kuinka pussikielikotilot, joita kutsutaan "aurinkovoimalla toimiviksi", hankkivat elämänsä aikana soluelimiä säilyttämällä valikoivasti nielemiensä kasvien kloroplastit, jotka pystyvät siksi yhteyttämään - eli tuottamaan hiilidioksista ja valosta orgaanisia molekyylejä - lähes vuoden ajan. 

Näin selvisi, että kotilon pyydystämät viherhiukkaset sijaitsevat uusissa, isäntäsolun tuottamissa soluelimissä, kleptosomeissa. Kotilon solut pitävät näissä organelleissa aktiivisesti sellaisia olosuhteita, jotka tukevat viherhiukkasten fotosynteesiä ja pitkäikäisyyttä eli tämä eläin on luonut itselleen ikään kuin eräänlaisen solunsisäisen kasvimaan. 

Ehkä vieläkin mielenkiintoisempaa on se, että kotilon nähdessä nälkää kleptosomit hajottavat varastoituja kloroplasteja ravinteiden saamiseksi. Toisin sanoen alkujaan kokonaan toisesta eliölajista peräisin olevat soluorganellit toimivat kotiloiden elävänä solusisäisenä ravinnonlähteenä, jota voidaan lopulta hyödyntää "pula-aikoina" sellaisenaan.

Toisin sanoen tilanne muistuttaa vähän vaikkapa kanojen omistamista. Niistähän ihmiset saavat lähes päivittäin kananmunia syötäväksi, mutta jos tulee pahempi nälänhätä, voidaan koko kana paistaa ruuaksi. Tosin sillä erotuksella, että pussikielikotilot ovat jo alun alkaenkin varastaneet "kanansa" muilta eliölajeilta, ihmiset luullakseni harvemmin.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Bakteeri olikin soluelin
Evolutiivinen innovaatio johti tuhoon
Monisoluisuuden evoluution yksinkertaisuudesta

Peltojen vettämisellä on seurauksensa

Euroopan unionin ennallistamisasetuksen seurauksena on osa suomalaisista turvepelloista vetettävä. Se tarkoittaa joko niiden viljelykäytön lopettamista kokonaan tai peltojen muuttamista kosteikkoviljelyyn. Tämän seurauksena erityisesti pohjanmaalaisten peltojen määrä laskee ja suomalaisen ruuan määrä vähenee nykyisestä. 

Samalla pohjalaisten maanviljelijöiden talouden selkäranka on vaarassa murtua ja jopa peltolakeuksistaan tunnettu kansallismaisema kadota. Samalla suomalaisen ruuan huoltovarmuus heikkenee, koska kivennäis- ja turvemaiden peltojen altistuminen kadolle tapahtuu yleensä eri vuosina. 

Voidaan siis hyvin kysyä, että onko tämä kestävää kehitystä vai hulvatonta riskinottoa suomalaisten ruokaturvallisuudella. Sitä taas kannattaa arvioida ruokaomavaraisuutta tarkastelemalla.

* * *

Vuonna 2020 Suomessa tuotettiin kananmunia yksitoista, sianlihaa seitsemän, leipäviljaa viisi ja maitotuotteita kaksi prosenttia enemmän kuin käytettiin. Näiden osalta muutaman prosentin poistaminen pelloista ei siis aiheuttaisi riippuvuutta viennistä. 

Sen sijaan siipikarjan, kurkun, juuresten, naudanlihan, herukoiden, tomaatin, sokerin, vademien ja omenoiden suhteen olemme jo valmiiksi tuonnin varassa. Sitä enemmän, mitä alemmas listalla mennään. 

Näiden tuotteiden osalta omavaraisuuden puute siis syvenisi entisestään ennallistamistoimien seurauksena. Sen seurauksena saisimme - etenkin kivennäismaiden - katovuosina käyttää entistä enemmän rahaa ruuan tuomiseen ulkomailta, mikä luonnollisesti heikentäisi Suomen vaihtotasetta entisestään. 

* * *

Sallittakoon lopuksi pari pientä historiallista anekdoottia, jotka valaisevat edellä käsittelemään ruuan omavaraisuuden puuttumisen ongelmaa. 

Vuoden 1868 tammikuussa Suomessa kuoli nälkään 8 000, helmikuussa 9 400, maaliskuussa 14 500, huhtikuussa 20 600 ja toukokuussa 25 200 ihmistä. Kaikkiaan niin sanottuina suurina nälkävuosina ruuan puutteeseen kuoli peräti 150 000 suomalaista.

Tämä oli seurausta useita vuosia jatkuneista epätavallisista sääoloista, joiden seurauksena suuri osa viljasadosta menetettiin vuosi toisensa jälkeen. Lisäksi tilannetta pahensi Suomen senaatin kyvyttömyys toimia riittävän määrätietoisesti ja ripeästi ruuan saamiseksi maahan.

Nälkävuosien jälkeen Suomen maataloutta monipuolistettiin erityisesti karjatalouden suuntaan ja lisäksi parannettiin liikenneyhteyksiä. Näin toivottiin voitavan vähentää katovuosien ikäviä seurauksia sekä valtakunnallisesti että paikallisesti.

Näistä toimista huolimatta Suomi joutui uudelleen ruokapulaan jatkosodan vuosina 1942 ja 1943, mistä sen pelasti vain saksalaisten tarjoama ruoka-apu. Kääntöpuolena sille oli kuitenkin pakkositoutuminen Saksaan vielä kauan senkin jälkeen, kun Hitlerin tiedettiin häviävän sodan ja Suomessa ymmärrettiin, että uppoavasta laivasta olisi päästävä pois. 

Tämä ei kuitenkaan ollut mahdollista - osin ruokaturvan takia - joten tällä asialla oli historian kulkua määräävä merkitys viimeisen kerran vielä juuri ennen sodan päättymistä vuonna 1944, jolloin vilja-apu muodosti yhden keskeisen osan Ryti-Ribbentrop-sopimusta. Onni onnettomuudessa oli, että saatu apu mahdollisti puna-armeijan suurhyökkäyksen pysäyttämisen Tali-Ihantalassa ja Viipurinlahdella sekä suoranaisen rökelevoiton Ilomantsissa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ruokakriisi, joukkoampuminen ja retoriikkaa
Kasvisruuan pakkosyötöstä on pelkkää haittaa koululaisille
Poliitikkojen tärkeimmät tehtävät vihreässä siirtymässä ovat yksityisistä ihmisistä huolehtiminen ja teollisuuden toimintaedellytysten takaaminen

Palestiinalaisten edustaja alkoi itkeä YK:ssa, mutta mistä syystä?

MTV3:n mukaan Palestiinan YK-suurlähettiläs Riyad Mansour pillahti itkemään puhuessaan keskiviikkona Gazan lasten kärsimyksistä ja nälkäkuolemista. Hänen mukaansa yli 1 300 palestiinalaislasta on saanut surmansa ja noin 4 000 lasta on loukkaantunut edellisen tulitauon päättymisen jälkeen. 

Jutussa kerrottiin myös amerikkalaisille, Gazassa työskenneille terveydenhuollon työntekijöille, tehdystä kyselystä. Sen mukaan 83 prosenttia heistä kertoi nähneensä, kuinka lapsia ammuttiin tarkoituksella. Tämä on tietenkin hirvittävää riippumatta siitä, kuka on syyllistynyt tällaiseen tekoon.

Toisaalta on sinänsä positiivista, että Israel on ilmoittanut lopettavansa hyökkäyksensä heti, jos Hamas antautuu, luovuttaa aseensa ja vapauttaa kaikki panttivankinsa. Näin terroristijärjestö ei ole kuitenkaan aikonut tehdä, ei edes kärsivien palestiinalaislasten tähden. 

* * *

Tästä kaikesta tuli mieleeni noin kuukauden takainen englanninkielinen blogimerkintäni, jossa kysyin syytä sille, miksi Hamas pitää edelleen kiinni aseistaan, vaikka Gazan tapahtumien valossa niillä ei ole Israelin armeijaa vastaan minkäänlaista käytännön merkitystä. Eivätkä taistelijat voi siitä syystä suojella myöskään palestiinalaisia siviileitä. 

Päädyin tuolloin kahteen mahdollisuuteen, joita pidän edelleenkin relevantteina. Niistä ensimmäisen mukaan aseistus säilytetään siksi, että Hamas voisi säilyttää valtansa mahdollista Gazan sodan jälkeistä (tai aikaista) palestiinalaisten kansannousua vastaan. Ja sitä kautta säilyttää upporikkaiden johtajiensa tulovirran myös tulevaisuudessa. 

Tämä mahdollisuus ei suinkaan ole tuulesta temmattu, sillä gazalaisten tyytymättömyys Hamasia vastaan on mitä ilmeisimmin kasvussa. Tämän voi päätellä siitä, että ihmiset ovat uskaltautuneet osallistua sitä vastaan suunnattuihin mielenosoituksiin, mitä terroristien asemiehet tuskin katsovat hyvällä.

Toinen aiemmassa blogimerkinnässä mahdollisena pitämäni motiivi voisi olla terroristisen kyvykkyyden säilyttäminen nyt käytävän sodan jälkeen. Onhan selvää, etteivät lokakuun 7. päivän kaltaiset massiiviset terrori-iskut tai edes rakettihyökkäykset olisi mahdollisia ilman jonkinasteista sotilaallista voimaa. Eikä näkyvyys läntisissä medioissa olisi enää taattu.

Ikävintä tässä kaikessa on tietenkin se, että kärsijän rooliin ovat joutuneet kohtaloonsa syyttömät lapset. Eivätkä pelkästään akuutisti, vaan koko heidän tulevaisuuttaan varjostaa epävarmuus, jolle ei näytä olevan tulossa minkäänlaista loppua. 

Päivän aiempi blogimerkintä: 
Suomalaisten siniset silmät tulevat kalliiksi

Aiempia ajatuksia samasta aihepiirstä:
Palestiinalaiset ovat kyllästyneet Hamasiin - suurmielenosoitus Khan Younisissa
Adrenaliinia ja palstamillimetrejä Euroviisuissa
Why Hamas Is Unwilling to Give Up Its Weapons

Shampanjasosialismia kannattava yhteiskunnallinen nyyhkyluokka

Kirjoitin jokin aika sitten vihtiläisten osuudesta vuoden 1918 punakapinassa laillista hallitusvaltaa vastaan. Vaikka nuo tapahtumat eivät tainneet olla kunniaksi päähenkilöille, olivat ne kuitenkin onneksi Suomelle, kuten kaikki sosialismin kurjaan historiaan perehtyneet tietävät. 

Tosiasiassa yhteiskunnan rakenteellisesta köyhyydestä ponnistava sosialismi lienee nykyisin kadonnut - ellei kokonaan, niin ainakin melkein. Työväen sosialistien tilalle on tullut ns. shampanjasosialismi eli hyvinvoivien arvo-liberaalien ja valtiollisen keskushallinnon tavoittelijoiden yhdessä muodostama poliittista vihervasemmistoa kannattava ja vauras nyyhkyluokka.

Nyyhkyluokka siksi, että sen toimintaa ohjaa ennen kaikkea tulevaisuuden pelko, joka johtuu siitä, että nämä ihmiset kokevat ympärillään toinen toistaan kauheampia maailmanlaajuisia uhkia ja vääryyksiä. Siis sellaisia kuin ihmisoikeuksien puuttuminen eläimiltä, varmuuden puuttuminen omasta sukupuolesta, hallitsematon ilmastonmuutos tai hyvinvoinnin epätasainen jakautuminen lähinnä afrikkalaisten/muslimien ja muiden ihmisryhmien välillä. 

Länsimaissa nyyhkyluokan propaganda on saavuttanut sellaiset suhteet, että osa nuorisosta - erityisesti neitokaiset - kokevat syvää ahdistusta. Näin siitä huolimatta, että heillä on lämmin koti, suurin osa vuorokaudesta vapaana omille harrastuksille ja päivittäin lämmintä ruokaa pöydässä. 

* * *

Siksi ajattelin palata tämäntalviseen kiinnostukseni kohteeseen Vihtiin, mutta vähän varhaisempaan ajankohtaan kuin viimeksi. Tällä kerralla kopioin tekstinpätkän 1800-luvulla vaikuttaneen kirkkoherra Anders Johan Hippingin vuonna 1845 julkaisemasta teoksesta "Vihdin pitäjä".

Hän nimittäin kertoi siinä, että Vihdissä oli vuonna 1697 "joukko tiloja, jotka ovat nyt viljeltynä ja asuttuina, silloin autioina... Syynä autiuteen oli, kuten 1600-luvun henkikirjat osoittavat, että kullakin tilalla oli vain kaksi, joskus 3, mutta erittäin harvoin 4 työkykyistä henkilöä. Nämä eivät jaksaneet pitää kunnossa maanviljelystä, varsinkaan pitkällisinä ja vaikeina sotavuosina. Näiden lisäksi tulivat kauheat katovuodet, jotka usein ja varsinkin vuosina 1696 ja 1697 koettelivat Suomea. Kuinka suuri hätä silloin Vihdissä on ollut, voidaan päätellä siitä, että kirkonkassan laskuun kaivettiin 2 suurta hautaa, minne oli haudattava ne vainajat, jotka makasivat nälkään kuolleina maanteillä."

Sitä Hipping ei kerro, kuinka moni onneton noihin suuriin yhteishautoihin haudattiin, mutta Wikipedian mukaan 1600-luvun lopun suurina kuolonvuosina kuoli noin 28 prosenttia suomalaisista. Siis lähes yksi kolmesta. Ja lähes kaikki eloon jääneetkin kärsivät ravinnon puutteesta ja sen aiheuttamista sairauksista. 

Olisikin toivottavaa, että nyyhkyluokkalaiset tutustuisivat ihmiskunnan historiaan ja näkisivät, että joskus on ollut sellaisiakin aikoja, jolloin ihmisillä oli myös Suomessa jokapäiväisiä eksistentiaalisia uhkia. Ja että niistäkin on lopulta selvitty ja kyetty rakentamaan yhteiskunta, jossa itse kukin voi rakennella omia ahdistuksiaan - kuka mistäkin syystä. 

* * *

Pitäisi myös ymmärtää, ettei taikasana tälle yhteiskunnalliselle muutokselle ole ollut tasapäistävä sosialismi eikä pelko tulevaisuudesta, vaan voiton tavoitteluun perustuvat yrittäminen, palkkaa vastaan tehty ahkera työ sekä uutta tietoa tuottava tiede yhdistettynä sitä hyödyntävään teknologiaan. Ja tietenkin kansan sivistäminen, jonka käytännöistä 1760-luvulla Hipping kertoi seuraavasti. 

Tuolloinen rovasti arveli että lukutaito "voitiin saavuttaa vain ankaruudella ja korotti sakot 2 hopeataalariin äärimmäisen hidasoppiselle ja huolimattomalle, jonka siinä tapauksessa, että parannusta ei tapahtuisi, tuli istua yhtenä sunnuntaina jalkapuussa... Vastahakoisia varttuneimpia lapsia kuritettiin, ja olikin tavallista, että lukkari tässä tarkoituksessa toi mukanaan keppejä lukukinkereille". 

Onneksi opetuksen keinot ovat sittemmin muuttuneet, mutta valitettavasti siirtyneet samalla yhtä yltiöpäiseen toiseen laitaan, jossa oppimista ei juurikaan tapahdu ja väkivallan tekijöiksi ovat muuttuneet oppilaat, ja uhreiksi saattavat joutua jopa opettajat. 

Tämän asian analysoiminen ei kuitenkaan kuulu tähän kirjoitukseen, jonka tarkoituksena on ainoastaan nostaa esille se, kuinka paljon meillä kaikilla on kiittäminen menneitä sukupolvia siitä, etteivät edelle kopioimani lainaukset Hippingin kirjasta millään tavoin kuvaa tätä päivää. Ja että nyyhkyluokkaan kuuluvien kannattaisi ryhdistäytyä, koska se olisi sekä heidän että koko yhteiskunnan etu.

 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Presidentinvaalit ja punainen hallinto
Voiton tavoittelu pelasti maan
Suomen historian kurjin aika

Tieteellis-tekninen kehitys ja taide

Huomasin tänään otsikon, jonka mukaan "taide menee tänä kesänä komeasti metsään, joka onkin nerokas paikka esittää ympäristökriittistä nykytaidetta". Näin varmasti onkin, mutta sen luettuani jäin pohtimaan taiteen syvintä olemusta. 

Nähdäkseni sen tarkoituksena on synnyttää oivalluksia ja ehkäpä myös esteettistä nautintoa kohteensa mielissä. Ja näin se varmasti tekeekin - viime aikoina yhä useammin poliittisen punavihreyden viitekehyksessä. 

Näin ollen taide luo ihmisille vääristynyttä kuvaa, josta puuttuu paljolti viime vuosisatojen tieteellis-teknologisen kehityksen luoma hyvä. Me länsimaiset ihmisethän emme enää elä äärimmäisessä köyhyydessä eivätkä katovuodet aiheuta väestöjen huomattavien osien kuolemista 1600-luvun suurten kuolonvuosien tapaan. Näin ei käy edes heikoimmin asiansa hoitaneissa kehitysmaissa, joiden väestö pelastetaan katastrofiavun kautta. 

Tieteellis-teknisen kehityksen seurauksena me länsimaalaiset emme myöskään elä kummallisten henkiolentojen pelossa, eikä ihmisen elämä määräydy siitä, mihin yhteiskuntaluokkaan hän sattuu syntymään. Saati että vanhemmat määräisivät lapsilleen puolison näiltä kysymättä tai taudit tappaisivat neljätoista prosenttia syntyvistä pikkulapsista.

Eikö siis olisi vähintäänkin kohtuullista ja oivaltavaa, että tätä tieteellis-teknistä muutosta juhlistettaisiin myös taiteen kautta? Ja sitä kautta muistutettaisiin ihmisille, että juuri nykyisin elävät ihmiset saavat nauttia koko maailmanhistorian parhaasta ajasta elää elämäänsä. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Vain Perussuomalaiset ja Liike Nyt ovat kansan linjoilla kulttuurikysymyksessä
Pienten kansojen luonnollisesti alisteisesta asemasta suhteessa suurvaltoihin
Suomen historian kurjin aika

Ilta-Sanomia lukiessani juolahti mieleen, että...

Olen ehdottomasti tasa-arvon kannalla. Naiset ja miehet ovat tämän maan rakentaneet yhdessä, kumpikin kantaen oman osuutensa jopa sellaisina aikoina, joita nykyään ei voi edes kuvitella.

Ajattelen tällä esimerkiksi vuosia 1695-1697, jolloin maanviljelijöiden sato tuhoutui monena vuonna peräkkäin. Suomalaiset joutuivat turvautumaan epäterveelliseen pettuleipään ja muuhun hätäruokaan. Ja kun mikään muu ei enää auttanut, ihmiset lähtivät liikkeelle kerjäämään, jolloin kulkutaudit levisivät. Ja lopulta jopa kolmannes tai ainakin neljännes suomalaisista kuoli. 

Kärsitty on myös rutosta. Sellainen saapui maahan vuoden 1710 aikoihin ja tappoi seuraavina vuosina kolmanneksen eli noin 2000 henkeä maan suurimman kaupungin eli Turun väestöstä. Helsingissä rutto tappoi kaupungin 1 800 asukkaasta lähes kolmanneksen.

Ruton jälkeen ajat sitten kovenivat - jos mahdollista - vuosina 1713-1721, jolloin venäläiset sotilaat ja kasakat ryöstivät valloitetun valloittamansa maan miehiltä ja naisilta kaiken arvokkaan, mitä ei ehditty piilottaa. Naisia ja lapsia vietiin sotilaiden palvelukseen ja lähetettiin Venäjälle kartanoihin sekä Pietariin myytäväksi rahasta orjiksi. Hailuodossa 29. syyskuuta 1714 kaksisataa kasakkaa tappoi yhdessä yössä noin 800 henkeä kirveillä.

Helppoa ei ollut myöskään 1860-luvun lopulla, jolloin maassa koettiin laajamittainen nälänhätä. Noina vuosina kuoli peräti kahdeksan prosenttia Suomen väestöstä. Se tarkoitti 150 000 menetettyä ihmishenkeä - joukossa yksi esi-isäni ja yksi esiäitini.

Näiden lisäksi ovat tietenkin olleet talvi- ja jatkosodan vuodet, jolloin miehet olivat rintamalla taistelemassa miesmäärältä ylivoimaista vihollista vastaan. Tällöin naisten tehtäväksi jäi maan taloudesta huolehtiminen, jotta miehillä olisi minkä varassa taistella. 

Ja kyllähän he taistelivat: Suomi oli Venäjän lisäksi Manner-Euroopan sotaa käyneistä maista ainoa, jota ei miehitetty toisen maailmansodan aikana. Melkoinen saavutus alle neljän miljoonan ihmisen kansalta!

* * *

Arvoisa lukijani saattaa pohdiskella, miksi ryhdyin juuri tänään kirjoittamaan tätä tekstiä. Selitys on yksinkertainen: eilen oli veteraanien päivä, joka toi mieleeni sodat. Ja ne taas maamme historian kurjimmat ajat. 

Ja sitten katsellessani nettilehtiä törmäsin Ilta-Sanomien juttuun, jossa suomalainen nainen - Eva Biaudet (ruots) - joka ainoana eduskuntaryhmässään vastusti puolueensa osallistumista Petteri Orpon (rkp) koolle kutsumiin hallitusneuvotteluihin. Siis neuvotteluihin, joissa haetaan linjaa, jolla maamme tulevaisuutta yritetään pelastaa siitä sekasorrosta, johon nykyisin toimitusministeriönä toimiva Sanna Marinin (sd) hallitus sen ajoi. 

Syynä Biaudet´n vastahankaan oli se, että yhdellä neuvotteluihin osallistuvista puolueista on jäsenenään - ja todennäköisenä ministeriehdokkaanaan - henkilö, josta RKP:n nainen ei pidä, ja jonka loogista ajatuksenkulkua hän ei ymmärrä. Eikä sen enempää tätä puoluetta johtavaa naista. Ja siksi hän ei halua edes keskustella näiden kanssa siitä, mihin suuntaan maatamme vietäisiin tulevina vuosina.

Juuri tämä Biaudet´n pienisieluisuus nosti mieleeni ne naiset, jotka yhdessä miestensä kanssa veivät kansansa yli sellaisten aikojen, joista emme nykyään osaa nähdä edes painajaisia. Ja joita kiitän syvästi siitä, että olen saanut elää elämäni juuri tässä kauniissa ja vauraassa Suomessa, jota vainolainen ei ole vuosisatojen kuluessa pystynyt murtamaan eikä karu ilmasto nälkävuosineen saanut nääntymään.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kulttuurivieras tosiasioiden äärellä
Suomen historian kurjin aika
Suomen ensimmäisen tasavallan loppu

Itä-Afrikassa miljoonat lapset menehtyisivät ilman hätäapua

Viime päivinä on jälleen kauhisteltu kovasti Itä-Afrikan kuivuutta. Esimerkiksi Maaseudun tulevaisuus kertoi, että "alueella epäonnistui jo neljäs perättäinen sato. Vaarana on, että viideskin sato epäonnistuu....  Yli 1,8 miljoonaa lasta Afrikan sarvessa tarvitsee akuuttia apua henkeään uhkaavaan aliravitsemukseen."

Jutussa mainittiin myös, että "Somalia on nälänhädän partaalla, toteaa OCHA:n Somalian-toimiston johtaja Ian Ridley. ´Tämä on pahempaa kuin vuonna 2016–2017´."

Iltalehti taas kertoi jo keväällä Somaliasta, että "mikäli mitään ei tehdä, on ennustettavissa, että kesään mennessä 1,4 miljoonasta vakavasti aliravitusta lapsesta 350 000 menehtyy". Lisäksi "tyttöjä myös naitetaan hyvin aikaisin, koska heidän perheensä eivät voi ruokkia heitä".

Unicef taas maalasi hirvittävän kuvan, jonka mukaan "ainakin 10 miljoonaa lasta Etiopian, Kenian, Somalian ja Eritrean alueella kärsii kuivuuden aiheuttamasta nälästä ja veden puutteesta. Yli 1,8 miljoonaa lasta tarvitsee hoitoa vakavaan aliravitsemukseen" ja Somaliassa "vakava aliravitsemus ja likaisen veden mukana leviävät taudit uhkaavat lasten henkeä ellei hätäapua ole tarjolla. Ilman hoitoa pelkästään Somaliassa 1,5 miljoonaa lasta tulee kärsimään aliravitsemuksesta vuoden loppuun mennessä."

Koska tilanne on noin paha, luulisi sen näkyvän myös väestönkasvussa. Onhan selvää, ettei nälkiintynyt nainen voi saada lapsia, tai vaikka saisikin - ei hän tai hänen vastuullinen miehensä ryhtyisi sellaisten hankkimiseen tietäessään nälän lasten kehitykselle haitalliset vaikutukset. 

Niinpä katsahdin toivorikkaasti Somalian väestön kehitykseen kuluvana vuonna. Arvio siitä löytyi Worldometerin nettisivulta, jonka mukaan maan väkiluku olisi nyt 16 903 498, kun vuonna 2020 se oli reilut miljoona ihmistä vähäisempi. 

Entä Etiopia? Saman lähteen mukaan sen väkiluku olisi noussut vuodesta 2020 tähän päivään mennessä vajaalla seitsemällä miljoonalla hengellä. Samankaltainen kehitys on Worldometerin tilastoista nähtävissä myös Eritreassa ja Keniassa. 

Tässä on kuitenkin huomioitava, että Worldometerin luvut ovat vain arvioita. Jääkäämme siksi odottamaan, muuttuvatko ne tähän kirjatuista siihen mennessä, kun arviot aikanaan muuttuvat tilastotiedoiksi. 

Ja elleivät muutu: onko meidän tosiaan uskottava, että Itä-Afrikkaan annettava hätäapu on niin laajamittaista - en sanonut bisnestä, koska en tiedä - että sen avulla pystytään ylläpitämään korkeaa syntyvyyttä jopa sellaisissa olosuhteissa, joissa useat miljoonat lapset ovat kuolemanvaarassa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ylen kirjeenvaihtaja: jokaisen kärsimys on meidän kaikkien asia
Nyt on tilauksessa lisää somaleita ja afgaaneja
Afrikan tulevaisuus kehitysavun valossa

Ylen kirjeenvaihtaja: jokaisen kärsimys on meidän kaikkien asia

Yle pelotteli ihmisiä kaikkien aikojen pahimmalla nälkäkatastrofilla. Tarkemmin sanoen sellaista ounastellaan tapahtuvaksi Itä-Afrikassa Somalian, eteläisen Etiopian ja Pohjois-Kenian alueilla. Syyksi tälle uhalle kerrottiin pitkittynyt kuivuus sekä Venäjän ja Ukrainan sodasta aiheutuva kansainvälinen ruokakriisi.

Verorahoitteisen mediamme Afrikan kirjeenvaihtaja syyllisti työnsä maksajia väittämällä, että "ei kansainvälinen yhteisökään voi kieltää vastuutaan tällaisessa tilanteessa. Jokaisen kärsimys on meidän kaikkien asia. Emme voi Suomessa ajatella, että se mitä tapahtuu Garissan kuivuusalueella, ei liittyisi meihin."

Tämänkertaisesta pitkittyneestä kuivuudesta kerrottiin, että se on jatkunut jo neljä vuotta ja edessä saattaa hyvinkin olla viides vuosi. Kertomatta jäi, että tällaiset kuivuuskaudet ovat alueella varsin tavallisia. Sellaiset nähtiin esimerkiksi vuodesta 1968 vuoteen 1974 ja uudelleen 1980-luvun alussa ja puolivälissä.

On kuitenkin totta, että pitkittyvä kuivuuskausi saattaisi todellakin aiheuttaa Itä-Afrikassa kaikkien aikojen nälkäkatastrofin - ainakin jos asiaa mitataan uhrien lukumäärällä. Syynä siihen on alueen holtiton väestönkasvu. 

Somalian väkilukuhan on kasvanut vuoden 1980 reilusta 6 miljoonasta tämän vuoden lähes 13 miljoonaan. Etiopiassa vastaavat väkiluvut ovat 35 ja 115 miljoonaa ja Keniassa 16 ja 54 miljoonaa. Kaikkiaan näiden maiden väkiluku on kasvanut 42 vuodessa yli 300 prosenttia. Siis yli kolminkertaistunut.

Siten mahdollisen kaikkien aikojen nälkäkatastrofin perimmäinen syy ei ole poikkeuksellinen kuivuus eikä edes eurooppalainen sota, eikä se siten ole "kaikkien asia" - eikä ainakaan meidän suomalaisten. Sen sijaan mahdollisen nälkäkatastrofin syyksi olisi nähtävä alueen ihmisten holtiton lisääntyminen, joka tekee alueen ruokaturvasta vuosi vuodelta helpommin särkyvän ja kuivuuskausista kerta kerralta yhä enemmän uhreja vaativia. 

Ja siksi - jos olemme älyllisesti rehellisiä - on alueelle epäilemättä tälläkin kertaa toimitettava kansainvälinen hätäapu ainoastaan ongelmien jatkamista tulevaisuuteen. Ja sen varmistamista, että alueelle seuraavien kymmenien vuosien aikana vääjäämättä saapuva seuraava kuivuuskausi voidaan uutisoida entistäkin hurjempana nälkäkatastrofina, josta joku älyllisesti epärehellinen punavihreä toimittaja voi syyllistää länsimaisia ihmisiä vielä Ylen Afrikan kirjeenvaihtajaakin innokkaammin.  

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiriä:
Afrikkalaisnaisten hedelmällisyysluku laskee, mutta elinikä kasvaa
Nyt on tilauksessa lisää somaleita ja afgaaneja
Afrikan tulevaisuus kehitysavun valossa

Voiton tavoittelu pelasti maan

Tämä on viides osa blogimerkintäsarjaa, jossa käyn läpi Suomen historian merkittävimmät vaiheet. Sen neljännessä kirjoituksessa kuvasin, kuinka ylhäisimmän aatelin valtaan nousu johti tavallisen kansan olojen kurjistumiseen. 

Tämä kehitys sai loppunsa kehityskulussa, jonka lopputuloksena oli virka-aatelin voitto ylhäisaatelistosta. Ja jossa muutoksen perimmäisenä käyttövoimana oli suurvallan talouden ajautuminen kohti selvitystilaa. 

Sotaväen miehistön rekrytointia rajoittivat ylhäisaateliston omistamat läänitystilat, jotka jarruttivat oman väkensä viemistä sotaväen rulliin. Eikä valtiolla ollut edes palkkarahaa virkamiehilleen, koska maaomaisuudesta kertyvät tulot menivät - niin ikään - lähinnä ylhäisaatelille. Hätkähdyttävänä esimerkkinä mainittakoon valtaneuvos Magnus de la Gardien vuosittaiset tulot, jotka vuonna 1679 vastasivat noin viittä prosenttia koko Ruotsin tulo- ja menoarviosta.

Kehityksen työnsivät liikkeelle 1600-luvun loppupuolen sodat, joissa Ruotsin suurvalta-asema säilyi vain Ranskan avulla. Syylliseksi löydettiin ylhäisaatelin hallitsema valtaneuvosto, joka pakotettiin menettämään valtansa yksinvaltaiseksi noustetulle kuninkaalle - Kaarle XI:lle - joka toteutti säätyvaltiopäivien päätöksen läänitysomaisuuden peruuttamisesta pelastaakseen valtion konkurssilta. Entisille omistajille jäi lopulta "vain" kymmenys aiemmista verovapaista rälssimaista.

Käytännössä valta ankkuroitiin yhdelle miehelle siten, että kuninkaalla oli oikeus esittää kysymyksiä valtioneuvostolle, mutta sillä ei ollut oikeutta neuvoa monarkkia muuten kuin erikseen kysyttäessä. Näin saatiin yhdellä päätöksellä romutetuksi aristokratian vallankäytön tehokkain työväline. Varmuuden vuoksi muutamaa vuotta myöhemmin (1682) säädettiin vielä laki, jonka mukaan lainsäädäntövalta kuului yksin kuninkaalle.

Erityisen mielenkiintoista meille suomalaisille tässä kehityksessä oli se, että täkäläiset valtiopäivämiehet asettuivat lähes yksimielisesti ja aatelia myöden kuninkaan yksinvallan puolelle ja siten ruotsalaista ylhäisaatelistoa vastaan. Ehkäpä tältä ajalta periytyy suomalaisten myöhempi kaipuu vahvaan kuninkaanvaltaan, uskoon tsaarin oikeamielisyyteen ja lopulta itsenäisen maan presidentin vahvaan valtaan?  

Itsevaltiuden toteuttamisen lisäksi 1600-luvun lopulla oikeudenkäyttöä suunnattiin uudelleen ns. luonnonlain mukaisesti. Sen katsottiin noudattavan pitkälti vanhaa ruotsalaista lakia. 

Sitä taas oli ylhäisaateli aiemmin kiertänyt erityisesti roomalaisen oikeuden perusteella, koska se mahdollisti asiassa kuin asiassa sille mieleiset tulkinnat. Armeijan miehistön kokoaminen taas asetettiin aiempaa vakaamman ruotuväkilaitoksen pohjalle ja virkamiesten palkka turvattiin ns. virkatilojen avulla. 

Kun nuori kuningas Kaarle XII hävisi suuren pohjan sodan ja menetti lopulta henkensä, ei valtiota palvelevan virkakunnan asema horjunut. Päinvastoin, se jatkoi valtansa käyttämistä, kun samaan aikaan kuningas menetti suurelta osin omansa. Työkaluksi virka-aatelin vallankäyttöön tulivat säätyvaltiopäivät.

Suuri muutos julkisessa hallinnossa oli myös virkojen täyttämisperusteen muuttuminen syntymässä perityn aseman sijasta muodollisiin opintoihin ja muuhun pätevyyteen perustuvaksi. Eikä merkityksetöntä liene ollut sekään, että yhteiskunnallisen muutoksen seurauksena aatelitonkin henkilö saattoi naida aatelisneidon ilman, että tämän suku pystyi tekemään tätä perinnöttömäksi. 

Samalla kaatui myös Ruotsin merkantilistinen politiikka. Tässä seurattiin erityisesti Englannin ja Alankomaiden esikapitalistista kehitystä, jonka käyttövoimana oli yhä vahvemmin vienti. Ruotsissa vientikaupan päätuotteina olivat rauta, kupari, puutavara ja terva. 

Näin syntyi päätöksiä ja käytäntöjä, jotka suosivat yksityistä omistusoikeutta, sopimusvapautta, rationaalisuutta oikeudenkäytössä ja lisäsivät kansalaisten itsenäisyyttä. Kehitystä vei eteenpäin erityisesti voiton tavoittelu, jonka taustalla on yksityisen omistusoikeuden kautta syntyvä yksityinen yritteliäisyys.

Suomen ja suomalaisten kannalta tämä kaikki tarkoitti sitä, että täkäläisten (alhaisempien) aatelisten, porvareiden ja talonpoikien asema alkoi hiljalleen kohentua ylhäisaatelin luomasta alhostaan, joka tosin saavutti pohjansa vasta hiukan myöhemmin suurten kuolonvuosien ja isovihan aikana. Valtakunnan itäosien nousu näkyi myös siinä, että suomalaisetkin saattoivat nousta valtakunnan merkkimiehiksi. 

Tästä parhaita esimerkkejä olivat reduktiokomission puheenjohtajaksi noussut elimäkeläinen alempaan aatelistoon kuulunut Fabian Wrede sekä säätyvaltiopäivillä talonpoikaissäädyn johtoon noussut lohjalainen Heikki Vaanila. He olivat suomalaisia miehiä valtakunnan vallankäytön ytimessä. 

Sarjan  muut kirjoitukset:

Sarjan kaikki kirjoitukset:
Osa I: Suomen liittyminen osaksi läntistä kulttuuria
Osa II: Suomen tie unionin takamaasta osaksi modernia valtiota
Osa III: Kansan aseman oikeudellinen ja taloudellinen heikentyminen
Osa IV: Suomen historian kurjin aika
Osa V: Voiton tavoittelu pelasti maan
Osa VI: Hyödyn aika
Osa VII: Valistusajan diktaattori edisti kapitalistista taloutta
Osa VIII: Suomen liittäminen Venäjään johti rikollisuuden nousuun
Osa IX: Valistunut itsevaltias käynnisti talouskasvun
Osa X: Suomalaisuuden synty
Osa XI: Suomalainen demokratia ja naisten tasa-arvo
Osa XII: Verinen sisällissota
Osa XIII: Äärioikeiston kapina
Osa XIV: Suomen ensimmäisen tasavallan loppu
Osa XV:Paasikiven-Kekkosen linja
Osa XVI: Nousun ja tuhon kautta uudenlaiseen tulevaisuuteen

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Vanhat normit säilyvät ja näkyvät pitkään
Kun suomalaisia kuoli kuin kärpäsiä
Afrikkalaisuus Suomen historian valossa

Suomen historian kurjin aika

Tämä on neljäs osa blogimerkintäsarjaa, jossa käyn läpi Suomen historian merkittävimmät vaiheet. Sen kolmannessa kirjoituksessa kuvasin, kuinka talonpojat nousivat kapinaan pelätessään joutumista maaorjiksi, mutta hävisivät taistelunsa ja menettivät samalla lopullisesti aiemmin vahvan asemansa suhteessa aatelistoon. 

Nuijasodan jälkeen Ruotsissa nousi valtaan Kaarle-herttua lyötyään Stångebron taistelussa kuningas Sigismundin. Kuninkaana nimeä Kaarle IX kantanut valtias pystyi valtakaudellaan vielä pitämään aatelin vallanhimon kurissa, mutta hänen yllättävän kuolemansa jälkeen vuonna 1611 tilanne muuttui. 

Silloin ylhäisaatelille tuli tilaisuus nostaa valtaan alaikäinen Kustaa II Aadolf, jonka päätökset alistettiin sen itsensä hallitseman valtaneuvoston ja niin ikään käytännössä ylhäisaatelin ohjaamien valtiopäivien hyväksyttäväksi. Samalla kuningas sidottiin käytännössä aateliston etuoikeuksien ajajaksi, minkä seurauksena hänen asemansa muuttui tavallaan ensimmäiseksi vertaistensa joukossa. Sen seurauksena myös kuninkaan kannatti ajaa ylhäisaateliston etuja.

Tämä kehitys johti siihen, että valtakunnan maaomaisuudesta peräti 63 prosenttia joutui aatelin valtaan ja vastaavasti tavallisen talonpojan ja jopa alemman aatelin asema heikkeni entisestään. Näitä kuitenkin tarvittiin jonkinlaiseksi ylhäisaateliston etuoikeuksien siunaajaksi luotujen valtiopäivien edustajiksi.   

Aatelille varattiin pian myös yksinoikeus korkeimpiin virkoihin, joita sen jälkeen perustettiin ripeään tahtiin. Näin valta, laki ja vauraus maassa siirtyivät ylimmän aatelin haltuun samalla kun kansaa lähempänä olevat pitäjänkokoukset menettivät merkitystään. 

Maaorjuudelta pohjoisen talonpojat kuitenkin välttyivät, koska harvaan asutussa pohjoisessa sellaisia ei tarvittu. Näin siksi, etteivät sen pienet asutuskeskukset pystyneet houkuttelemaan eteläisempien kaupunkien tapaan ympäröivän maaseudun väestöä, eikä näiden turpeeseen sitomiselle siten ollut tarvetta. 

Niinpä suomalainen - ja ruotsalainen - talonpoika sai pitää muodollisesti vapaan asemansa, mutta heidän tosiasiallisesta ahdingostaan kertoo selvää kieltänsä maan taloluvun ja kylvömäärien pienentyminen - kasvamisen sijaan - vuosien 1570 ja 1660 välillä. Lisäksi rahvasta rasitettiin suurvallan väenotoilla, joita aateliset kohdistivat sekä omien läänitystensä hankaliin aineksiin että omien tilustensa naapuritiloihin voidakseen lunastaa ne miesten loppuessa omaan hallintaansa.   

Samalla tavalliseen kansaan kohdistettiin ennennäkemättömän voimakas kuri. Sen seurauksena ilmaantui monenlaisia lieveilmiöitä kuten vauraimpien talonpoikaisalueiden noitavainot, herännäisliikkeet ja vähintään neljänneksen tai jopa kolmanneksen Suomen väestöstä tappaneet nälkävuodet. Jälkimmäisten tuhoisuuden syynä oli hyvin tunnetun pienen jääkauden lisäksi maaseudun köyhyys, joka heikensi kansan mahdollisuuksia selvitä huonoista satovuosista. 

Sitä paitsi aatelisten hallitsemasta Suomesta vietiin jopa pahimpina nälkävuosina viljaa ulos sen sijaan, että sitä olisi tuotettu pelastamaan nälkää näkeviä. Samalla Itämeren itärannan kaupungit näivettyivät merkantilististen aatteiden luoman Tukholmakeskeisen kauppajärjestelmän takia. 

Talonpoikien asemaa heikensivät suureksi sotaleiriksi kehittyneen Ruotsin väenottojen lisäksi jatkuvia sotia käyvän armeijan rahantarve. Sitä todella tarvittiin, sillä sodankäyntiin kului noin puolet valtion tuloista. Sodasta puolestaan hyötyi aatelisto, koska se tarjosi sotilassäädylle monenlaisia etuja oman uran edistämisestä maaomaisuuden kartuttamiseen. 

Kaiken kaikkiaan ylhäisaatelin kausi oli tavallisen suomalaisen kannalta ylivoimaisesti historian kurjinta aikaa, mutta juuri siihen oli piilotettuna myös tuon kauden tuho, koska aatelin loputon vallan- ja rikkauksien himo jatkuvine sodankäynteineen johti vähitellen - mutta väistämättä - koko valtakunnan heikkenemiseen ja lopulta jopa puolustuskyvyttömyyteen vihollisten edessä. 

Sarjan kaikki kirjoitukset:
Osa I: Suomen liittyminen osaksi läntistä kulttuuria
Osa II: Suomen tie unionin takamaasta osaksi modernia valtiota
Osa III: Kansan aseman oikeudellinen ja taloudellinen heikentyminen
Osa IV: Suomen historian kurjin aika
Osa V: Voiton tavoittelu pelasti maan
Osa VI: Hyödyn aika
Osa VII: Valistusajan diktaattori edisti kapitalistista taloutta
Osa VIII: Suomen liittäminen Venäjään johti rikollisuuden nousuun
Osa IX: Valistunut itsevaltias käynnisti talouskasvun
Osa X: Suomalaisuuden synty
Osa XI: Suomalainen demokratia ja naisten tasa-arvo
Osa XII: Verinen sisällissota
Osa XIII: Äärioikeiston kapina
Osa XIV: Suomen ensimmäisen tasavallan loppu
Osa XV:Paasikiven-Kekkosen linja
Osa XVI: Nousun ja tuhon kautta uudenlaiseen tulevaisuuteen

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Kun suomalaisia kuoli kuin kärpäsiä
Juhlaraha tasa-arvolle ja suvaitsevaisuudelle
Miten vähällä järjellä tätä maailmaa hallitaan?

Afgaaneillakin on oikeus haluamaansa hallintoon

Suomalaiset mediat ovat ottaneet tavakseen uutisoida siitä kurjuudesta, johon Afganistan on vajonnut sen jälkeen, kun Taleban-liike otti vallan. Esimerkkinä eilinen uutinen, jossa kauhisteltiin sitä, kuinka afganistanilaiset äidit kantavat pommitetulle klinikalle 20–30 aliravittua vauvaa päivässä. 

Jutun mukaan siinä käsitellyn klinikan ulkomainen rahoitus loppui Talebanin noustua valtaan, mutta potilaita tulisi ovista ja ikkunoista. Lisäksi mainittiin, että Afganistanin talouden romahtaessa maata uhkaisi valtava nälänhätä ja sen seurauksena miljoonia lapsia aliravitsemus. 

Kyse on tietenkin siitä, että Afganistanin kansan hylättyä länsimaiden asettaman hallituksen nämä takavarikoivat valtion rahat. Näin Taleban-hallinto joutui pahaan paikkaan ja kansa edellä kuvattuun kurjuuteen. Niinpä maan nykyinen hallitus on vedonnut muslimimaihin, että edes ne tunnustaisivat tosiasiat ja siten myös talebanien hallinnon. 

Asiasta kertoneessa uutisessa kirjataan auki, että "ulkovallat ovat hankalassa välikädessä, koska miljoonia hätää kärsiviä afganistanilaisia olisi kyettävä auttamaan – kuitenkin niin, ettei samalla tueta Taleban-hallintoa". Toisin sanoen ulkovallat ovat pahassa välikädessä, koska ne eivät halua tunnustaa afganistanilaisten oikeutta mieleiseensä hallitukseen.

Tosiasia on, etten minäkään pidä Afganistanin nykyhallituksesta, koska se edustaa sellaista arvomaailmaa, jota en kannata missään muodossa. On kuitenkin niin, että jos lähtökohdaksi otetaan kaikkien valtioiden oikeus valita oma hallintomuotonsa - ja Afganistanin vallansiirrosta  luettavissa oleva viesti - tulisi meidän tunnustaa tosiasiat ja talebanien valta. 

Ja sitä kautta myös vapauttaa Afganistanin valtion varat maan hallitukselle. Ja toivoa, että se niiden avulla torjuisi viime päivinä uutisissa esitetyn kurjuuden - mikä sinänsä olisi talebanienkin intresseissä, koska nälänhätä tuskin lisää sen suosiota.

Suomen kannalta oleellisinta tässä kaikessa on luonnollisesti se, että Afganistanin olosuhteet olisivat siedettävät ja sen seurauksena maan nykyhallitus onnistuisi pitämään maan asukkaan omien rajojensa sisällä. Näin tosiasioiden tunnustaminen torjuisi afgaanien laajamittaista maastamuuttoa, joka meillä näkyisi ennemmin tai myöhemmin turvapaikanhakijoiden virtana ja sitä seuraavana seksuaali- ja muun väkivaltarikollisuuden kasvuna. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Suomalaisten into jakaa kehitysapua on hiipumassa
Erilaisia, mutta samanarvoisia
Jos kaikki kulttuurit ovat samanarvoisia, niin mitä sitten?