SDP:n kateudesta ja vastakkainasettelusta ponnistava retoriikka myrkyttää yhteiskunnallisen ilmapiirin

Petteri Orpon (kok) hallitus teki eilen tasapainoisen esityksen valtion Suomen talouskasvun kiihdyttämiseksi ja budjetin tasapainottamiseksi. Ylen jutun ingressin mukaan "hallitus keventää kehyskaudella työn verotusta ja yhteisöveroa. Kehitysapuun ja kuntien valtionosuuksiin puolestaan tehdään leikkauksia. Myös ministereiden palkkoja pienennetään."

Veronmaksajien keskusliiton Teemu Lahtinen piti tehtyjä veroratkaisujen kokonaisuutta pääosin onnistuneena, mutta tutkijat Roope Uusitalo ja Tuomas Matikka olivat skeptisiä sen suhteen, että ne johtaisivat talouskasvuun tai että niiden dynaamisen vaikutukset kompensoisivat vähentyneet verotulot kokonaisuudessaan.

MTV3:n kommentaattori puolestaan oli vitsikkäällä päällä otsikoidessaan, että "Orpon hallitus testaa, valuuko raha sonnan tavoin alaspäin". Tällä hän viittasi yhteisöveron laskemiseen, jonka toivotaan johtavan yritysten tuotekehityksen, investointien ja myös työntekijöiden palkkaamisen lisääntymiseen. 

Omalta osaltani toivon, että nyt tehdyt ratkaisut saavat lopultakin Suomen talouden piristymään ja sitä kautta johtavat pitkällä aikavälillä parempaan tulevaisuuteen. Avaimet tässä asiassa ovat nyt talouselämän toimijoilla. Siis yritysten omistajilla, tuotekehittäjillä, kauppamiehillä ja työntekijöillä.

Porkkanaksi heille kaikille on nyt asetettu verotuksen aleneminen eli omaan käyttöön jäävän tulojen osan kasvattaminen. Mutta samalla on selvää, että uudistus jää kalliiksi väliaikaisratkaisuksi, ellei sillä ole toivottuja seurauksia - ja siksi olisi hyvä, jos nyt avautuneisiin mahdollisuuksiin tartuttaisiin positiivisellä mielellä. 

Tässä suhteessa poliittinen vihervasemmisto ja ammattiyhdistysliike näyttivät erityisen huonoa esimerkkiä jatkamalla jo tutuksi tullutta hallituksen arvosteluaan. Niiden parissa ei nähdä - tai haluta nähdä - nähdä dynaamisia vaikutuksia, vaan hallituksen päätökset katsotaan puhtaaksi nollasummapeliksi, jossa yksi osapuoli - rikkaat, isotuloiset ja työnantajat - saavat ja toinen - työntekijät, köyhät, työttömät ja ay-liike - menettävät. 

Tässä ei tietenkään ole mitään uutta, mutta olen jotenkin pettynyt erityisesti SDP:n viime vuosina kiihtyneeseen yhteiskunnallista ilmapiiriä myrkyttävään retoriikkaan, joka on - myös tässä yhteydessä - painottunut entistä enemmän kateuden ja yhteiskunnallisen vastakkainasettelun lietsomiseen sen sijaan, että puolueen piiristä tuettaisiin suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuutta. Aika kauas on edetty tannerilaisesta työväenliikkeestä.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Hallitus karsii byrokratian kukkasia
Pieniä asioita ja moraalitonta ahneutta
Suomalaisten suosikki esitti pakolaiskiintiön ja vastaanottotukien korottamista

Viime päivien järkevin kommentti, Petteri Orpo ja Paavo Arhinmäki

Suomalaisen vasemmiston ja valtamedian viime päivien yhteisoperaatio kansanedustaja Kimmo Kiljusen (sd) maanpetostyyppisen toiminnan pitämiseksi poissa julkisuudesta onnistui erinomaisesti. Operaatioon saatiin houkuteltua jopa maan korkein poliittinen johto eli presidentti Alexander Stubb ja pääministeri Petteri Orpo. 

Tosiasia kuitenkin on, ettei Kiljusen tapaus ole julkisuudesta katoamisen seurauksena kadonnut minnekään, vaan hänen toimintansa oli ja on edelleen täysin tuomittavaa sekä eduskunnan ulkoasianvaliokunnan puheenjohtajalle anteeksiantamatonta. Ja sen seurauksena Kiljusen poliittinen ura on toivottavasti ohi.

Tänään nimittäin valitaan ulkoasiainvaliokunnalle uusi demaripuheenjohtaja. Tyrkylle ovat asettuneet Johannes Koskinen, Miapetra Kumpula-Natri ja Ville Skinnari. 

Toivoa sopii, että heistä valituksi tuleva ymmärtää tehtävänsä luonteen paremmin kuin edeltäjänsä. Ja toimivat noudattaen sitä Suomen itsenäisyyttä kunnioittavaa perinnettä, jonka Suomen Sosialidemokraattinen puolue omaksui - Väinö Tannerin johdolla - viimeistään talvisodan aattona.

* * *

En olisi enää tänään palannut aiheeseen, ellei Kiljusen toiminnan peittelyn järkevintä kommenttia olisi kuultu eilen sisäministeriön kehityspäällikkö Tarja Mankkiselta. Hän nimittäin linjasi, että "äärioikeisto kuuluu demokratiaan. Meillä on erilaisia puolueita ja erilaisia ideologioita. Ne ovat oikeutettuja ja tärkeä osa demokratiaa. Sen takia on tärkeää, että puhumme väkivaltaisestä äärioikeistosta, eikä äärioikeistosta yleisesti."

Tämä on suomalaisessa yhteiskunnassa harvinaisen järkevää puhetta ja asetti erityisesti pääministeri Petteri Orpon taannoisen kommentin häpeään. Tämähän tuli kertoneeksi, että "pidän kaikenlaisia ääriliikkeitä vaarallisina ja Suomen vakaudelle haitallisina". 

Ilmeisesti pääministeri ei näin sanoessaan tullut ajatelleeksi, että ihmisillä on joka tapauksessa laaja kirjo poliittisia mielipiteitä, joista osa sijoittuu jollain mittapuulla "poliittisiin ääriin". Ja siksi on tärkeää, että demokratiassa on mahdollisuus ajaa myös näitä näkemyksiä niin kauan, kun siihen käytetyt menettelytavat eivät riko voimassa olevia lakeja tai vaaranna ihmisten turvallisuutta. 

Ilman tätä oikeutta nämä näkemykset voisivat purkautua muuta tietä eli johtaa organisoituun poliittiseen väkivaltaan tai jopa valtiopetokseen. Ja muuttua sitä kautta ihan oikeastikin vaarallisiksi ja Suomen vakaudelle haitallisiksi - toisin kuin säilyessään laillisina, mutta kannatukseltaan marginaalisina.

* * *

Saattaa kuitenkin olla, ettei pääministerin kommentti ollut aivan vakavalla mielellä sanottu, sillä en ole huomannut hänen kommentoineen Helsingin kaupungin apulaispormestari Paavo Arhinmäen (vas) yritystä estää politiikan toisella laidalla olevien ihmisten kokoontumisen lukupiiriin Helsingin keskustan kirjastorakennukseen Oodiin. Eli tämän pyrkimystä estää Suomen perustuslain 13 §:n toteutuminen. 

Minusta viime päivien tapahtumien jälkeen olisi kuitenkin vähintäänkin kohtuullista, että Suomen ylin johto - presidentti tai pääministeri - puolustaisivat selväsanaisesti suomalaisten sanan- ja kokoontumisvapautta. Sekä viime päivien linjaustensa mukaisesti kertoisivat yksiselitteisesti hyväksyvätkö he Arhinmäen äärivasemmistolaisen toiminnan vai pitävätkö myös sitä vaarallisena ja Suomen vakaudelle haitallisena. 

Ohjenuoraksi Stubb ja Orpo voisivat ottaa edellä lainaamani sisäministeriön virkamiehen kommentin sisältämän ajatuksen. Sekä noudattaa sitä jatkossa myös itse.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Julkisuutta, uhkailua ja suuruudenhulluutta
Criticism from the Left Brought a Small Association’s Independence Day March into the Spotlight
A Finnish MP Resigned After Straining Finland-Russia Relations

Onko Lindtmanin SDP Kuusisen vai Tannerin linjalla?

Suomen hallituksen eduskunnan käsiteltäväksi jättämä käännytyslaki menee läpi ainoastaan, mikäli se saa hallituspuolueiden ja Keskustan lisäksi parlamenttimme sosiaalidemokraattien tuen. Toisin sanoen Antti Lindtmanin johtamalla SDP:llä on juuri nyt jonkinlaisen pelin paikka. 

Siis vähän kuin Otto Wille Kuusisella oli pelin paikka aivan 1930-luvun lopulla, kun hän ryhtyi Venäjän vasalliksi ja asettui puheenjohtajaksi ja ulkoasiainministeriksi Terijoen hallitukseen. Jos historia olisi mennyt toisin, olisi Otto Wille saanut hallita - toki vain generalissimuksen ohjaamana - koko Suomea. 

Onneksi Suomen kansa kuitenkin yhdistyi vastustamaan Stalinin pyrkimyksiä ja otti talvisodassa torjuntavoiton, jonka seurauksena maa jäi itsenäiseksi ja vältti Baltian maiden kohtalon. Ja Otto Wille jäi vaikuttamaan Stalinin hirmuhallinnossa maanpetturina. 

SDP:n tilanne ei tietenkään ole yhtä dramaattinen kuin Kuusisen. Eihän kyseessä lopulta ole muusta kuin Venäjän Suomea vastaan suunnatun hybridivaikuttamisen torjunnasta. Ja siinä sivussa aseena käytetystä turvapaikkapolitiikasta. 

Sikäli on mielenkiintoista, että viime elokuun jälkeen itärajan yli tulleista 1 314 turvapaikanhakijasta 351 on kadonnut vastaanottokeskuksista. Heistä yli puolet on lähtenyt muualle EU-alueelle, mistä heidät halutaan palautettavan Suomeen. 

Suomeen on toistaiseksi siirretty takaisin kuitenkin vain kuusitoista henkilöä. Ja samaan aikaan vastaanottokeskuksista poistuu edelleen turvapaikanhakijoita, vaikka hiukan hitaampaan tahtiin kuin aiemmin.

Tämä kertoo siitä, että vähintäänkin merkittävä osa turvapaikanhakijoista on niin sanottuja elintasopakolaisia, eikä heillä sinänsä ole turvapaikan tarvetta. Todennäköisesti sellaisia ovat kaikki tai lähes kaikki Putinin masinoimana itärajan ylittäneet. 

Tämä olisi hyvä ymmärtää myös Antti Lindtmanin johtaman SDP:n piirissä. Vaikka Venäjän "hybridiaseiden" joukossa saattaakin olla joitakin turvapaikan tarpeessa olevia henkilöitä - joille tosin olisi tarjolla suojaa myös Venäjällä - ovat tulijat suurimmalta osalta jotain aivan muuta kuin kansainvälisten ihmisoikeussopimusten tarkoittamia henkilöitä. Tarkalleen ottaen he ovat kansainvälisen ihmisoikeussopimusten väärinkäyttäjiä. 

Siksi kysymys kuuluukin, että katsovatko maamme sosiaalidemokraatit olevansa mieluummin Ottto Wille Kuusisen kaltaisia Putinin Venäjän juoksupoikia ja ihmissoikeussopimusten väärinkäyttäjien tukijoita vai Väinö Tannerin (sd) kaltaisia isänmaallisia suomalaisia? Vastauksen luulisi olevan helppo, vai mitä?

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Presidentinvaalit ja punainen hallinto
Ranska järkevöitti maahanmuuttolakejaan - seuraako Suomi?
Suomen ensimmäisen tasavallan loppu

Länsimaiden aseapu ja Karjalan menetys

Ukraina on parhaillaan käynnissä olevassa sodassa ottanut lähes täydellisen yliotteen venäläisistä. Tälle tosiasialle on nähdäkseni kolme selitystä. 

Niistä ensimmäinen ja tärkein on ukrainalaisten isänmaarakkaus ja halu puolustaa omaa maataan. Ilman sitä olisi slaavilaisen kulttuurin kehto miehitetty jo kauan sitten. 

Toinen on lähinnä NATO-maiden ukrainalaisille antama tiedustelutieto Putinin joukkojen liikkeistä. Sen avulla Zelenskiyn armeija on pystynyt sodan alusta lähtien mitoittamaan ja ajoittamaan toimensa oikein. 

Kolmas Kiovan hallinnon menestyksen tekijä on länsimainen aseapu ukrainalaisille. Sen avulla he ovat saaneet ylivoimaiset työkalut venäläisten kukistamiseksi. 

Näiden kolmen tekijän yhteisvaikutuksena Venäjän armeija on noin kahdeksassa kuukaudessa menettänyt mm. yli 60 000 sotilasta, lähes 2 500 panssarivaunua ja yli 250 lentokonetta. Ja tulee ennen sodan päättymistä menettämään myös vuonna 2014 miehittämänsä Ukrainan alueet mukaan lukien Krimin niemimaan. 

* * *

Näitä asioita miettiessäni suuntautui ajatukseni jälleen kerran Suomen talvisotaan. Silloin esi-isämme joutuivat taistelemaan huonosti varustettuina käytännössä yksin Stalinin Neuvostoliittoa vastaan. 

Siitä huolimatta puna-armeijan tappiot olivat reilussa kolmessa kuukaudessa ainakin 126 000 kaatunutta tai kadonnutta sotilasta ja yli 300 lentokonetta. Panssarivaunuista en löytänyt kokonaismäärää, mutta pelkästään Raatteen tiellä saatiin sotasaaliiksi 43 venäläistä hyökkäysvaunua. 

Edelle kirjoittamieni tosiasioiden valossa näyttääkin siltä, että mikäli Suomi olisi saanut vuosina 1939-40 käydyssä sodassaan länsimailta samanlaista tukea kuin Ukrainalle on nyt annettu, olisi maamme pystynyt pysäyttämään puna-armeijan, eikä jatkosotaa olisi tarvinnut käydä. Eikä Karjalaa, Sallan itäosia tai Petsamoa olisi koskaan menetetty. 

Näin siksi, että talvisodan alettua Neuvostoliiton hyökkäyksen uhriksi käytännössä yksinään jätetyn Suomen johtomiehet - presidentti Risto Ryti ja ministeri Väinö Tanner - tekivät saksalaismarsalkka Hermann Göringin kanssa sopimuksen, jonka mukaisesti maamme solmi talvisodan lopuksi raskaan rauhan (silloin vielä Saksan kanssa kaveeranneen) Stalinin kanssa saadakseen pian alkavassa suursodassa menetyksensä takaisin korkoineen. 

Ryti ja Tanner kuitenkin veikkasivat väärää hevosta. Neuvostoliitto kesti vuosina 1941-45 Saksan massiivisen hyökkäyksen, eikä Suomi saanut talvisodan menetyksilleen Göringin lupaamaa korkoa. Päinvastoin, maamme joutui maksamaan lisämaksua väärästä hevosestaan. 

* * *

Suomi kuitenkin selvisi tuhoutuneen ja miehitetyn kansallissosialistinen Saksan kohtalolta eli säilyi jatkosodassa täpärästi itsenäisenä. Kiitos siitä kuuluu Talin-Ihantalan taistelussa venäläiset pysäyttäneille suomalaisille sotilaille, jotka kykenivät ihmeeseen eli pysäyttämään puna-armeijan suurhyökkäyksen Karjalan kannaksella. 

Tämän ihmeen taustalla oli sotilaidemme taistelutahdon lisäksi ennen kaikkea kenraali Vilho Nenosen nerokkuus, jonka seurauksena tykistömme oli noussut koko maailman tehokkaimmaksi. Lisäksi osa kunniasta kuuluu saksalaisilta viime hetkellä saatuun apuun, jonka ansiosta venäläiset jäivät hyökkäyksensä aikana vaille ilmaylivoimaa. 

Toisin sanoen jatkosodan lopulla saatiin esimerkki modernin aseistuksen merkityksestä kansan päättäväisyyden tukena - samaan tapaan kuin olemme nähneet viimeisten kuukausien aikana Ukrainassa. Onneksi asia on ymmärretty myös maamme johdossa ja armeijamme kalusto on pidetty huippumodernina. 

Sen sijaan itsenäisyytemme ylläpidon ensimmäinen - ja tärkein - tekijä on viime päivien uutisten mukaan aseita heikommassa hapessa yhä useamman miehen ilmoittaessa kieltäytyvänsä puolustamasta kotimaataan asein. Eivätkö he näin tehdessään ymmärrä tarjoavansa kotimaataan kultalautaselta röyhkeille erikoisoperationisteille? Vai ymmärtävätkö sittenkin, mutta eivät välitä?

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Suomen ensimmäisen tasavallan loppu
Tsaarintekele on lukenut Stalininsa
Kansanmurhan välttäminen vaati sankareita