Diversiteetin, tasa-arvon, inkluusion ja suomettumisen seurauksista

Presidentti Donald Trump väitti eilen, että Washingtonin keskiviikkoisen lento-onnettomuuden syynä olisi ollut epäpätevä lennonjohto. Ja arveli sen syyksi edeltäjiensä - Barack Obaman ja Joe Bidenin - hallintojen harjoittamaa monimuotoisuutta, tasa-arvoa ja osallistamista edistävää DEI-politiikkaa.

Asia voi tietenkin olla tai olla olematta kuten Trump väitti. Selvää kuitenkin on, että mikäli minkä tahansa tehtävän rekrytoinnissa asetetaan kriteeriksi muita seikkoja - olivat ne mitä tahansa - kuin tehtävään liittyvä pätevyys ja sopivuus, on lopputulos huonompi kuin silloin, jos tällaiset sekundaariset kriteerit jätetään huomiotta. Lisäksi on loogisesti väistämätöntä, että mitä tärkeämpinä tällaisia toissijaisia kriteereitä pidetään, sitä epäpätevämpiä henkilöitä tulee valituksi. 

Tämän aamun tiedon perusteella näyttää kuitenkin siltä, että lennonjohdossa ongelmana ei olisi ollut työntekijöiden osaaminen vaan heidän puuttumisensa työpaikalta. Mikäli tilanne on ollut tämä, on syytä etsittävä muualta kuin heidän taidoistaan - eli työnjohdosta ja hallinnosta. 

Tosin siinäkin tapauksessa on mahdollista, että työnjohto tai hallinto on valittu toissijaisilla kriteereillä. Ja siksi on kysyttävä, että onko lennonjohdon johtoon kuuluvat ihmiset valittu toissijaisilla kriteereillä, jolloin sen osaaminen olisi ollut kehnompaa kuin se olisi voinut parhaimmillaan olla. 

Siksi yksi Washingtonin lentoturman merkittävimmistä opeista on - riippumatta siitä, onko DEI-kriteereitä juuri tässä tapauksessa sovellettu tai oltu soveltamatta - se, että rekrytoinnissa on aina syytä huolehtia parhaan tarjolla olevan työvoiman palkkaamisesta. Sekä jättää sekundaariset kriteerit yksinkertaisesti huomioimatta kaikissa tapauksissa - ja aivan erityisesti tehtävissä, joihin liittyy vastuu muiden ihmisten terveydestä tai hengestä.

* * *

Yleisradio julkaisi eilen hämmästyttävän uutisen. Sen mukaan Itämerellä tapahtui 80 vuotta sitten  historian pahin turma, jossa kuoli noin 9 000 ihmistä. Kyse oli saksalaisen sotapakolaisia kuljettaneen laivan - Wilhelm Gustloffin - upotus, jonka suoritti Hangosta matkaan lähtenyt neuvostoliittolainen sukellusvene.

Uutinen oli hämmästyttävä ennen kaikkea siksi, etten muista kuulleeni siitä aiemmin. Näin siitä huolimatta, että esimerkiksi Estoniasta ja Titanicista on puhuttu eri medioissa väsymykseen asti, vaikka niissä kuoli kertaluokkaa vähäisempi määrä ihmisiä. 

Syitä tähän mediahiljaisuuteen on ollut ilmeisesti kolme. Ensinnäkin uhrit olivat Hitlerin valtakauden aikaisia saksalaisia, toiseksi turma tapahtui sota-aikana ja kolmanneksi laivan upotuksen teki Neuvostoliitto. Näistä epäilemättä ylivoimaisesti tärkein on - ainakin Suomessa - ollut viimeksi mainittu.

Olivathan suomalaiset poliitikot ja mediat puoli vuosisataa hiljaa Neuvostoliittoon liittyvistä negatiivisista asioista toisen maailmansodan jälkeen, koska ne alistuivat suomettumaan poliittisten realiteettien takia. Eivätkä ne siksi halunneet tai uskaltaneet nostaa Wilhelm Gustloffin upotuksen kaltaista sotarikosta esille ennen kuin nyt, kun itäisen naapurin pelko on väistynyt kansakunnan yltä.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Humanitaarinen maahanmuutto on taakka ja rikollisuuden lähde
Hallitusohjelmaan on kirjattava vastuullinen EU:n ulkopuolisen työvoiman ohjelma
Paasikiven-Kekkosen linja

Disinformaation levittäminen on osa Venäjän sodankäyntiä

Europarlamentaarikko ja kenraali, Pekka Toveri sanoi reilu viikko sitten, että Venäjä käy sotaa Suomea ja muita länsimaita vastaan. Kiinnitin asiaan tuoreeltaan huomiota ja totesin itäisen naapurin saavuttanut toimissaan jonkinasteista menestystä, koska kansanedustaja Pinja Perholehto (sd) lähti kyseenalaistamaan päivänselvää asiaa.

Myöhemmin myös puolustusvaliokunnan puheenjohtaja Ville Kopra (kok) ja lopulta presidentti Alexander Stubb kielsivät asian. Ja tämä kuorolaulu toi kieltämättä mieleeni menneiden aikojen suomettuneisuuden, jolloin Neuvostoliittoa varottiin ärsyttämästä viimeiseen asti ja kärsittiin kaikessa hiljaisuudessa sen kepposista. 

Tänään sitten luin Verkkouutisista otsikon, jonka mukaan "Venäjän operaatiot lännessä ovat pohjimmiltaan sotatoimi". Itse tekstissä tarkennetaan, että "Venäjä tulee jatkamaan epäsymmetristen keinojensa käyttöä sekä moniulotteista taktiikkaa, jossa tekoja tehdään niin sanotusti 'kynnyksen alapuolella'. Venäjä ei siis ylitä kynnystä, jossa lännessä ryhdyttäisiin selkeisiin vastatoimiin."

Jotta asia tulisi selväksi, lainataan tekstissä myös ranskalaista tutkijaa Mathieu Boulègueta, jonka mukaan "näitä keinoja ei enää tule arvioida jonkin 'harmaan alueen' osana tai hybridivaikuttamisen keinoina, jotka hämärtävät sodan ja rauhan rajaa. Ne ovat pohjimmiltaan osa Venäjän jatkamaa matalan intensiteetin sodankäyntiä lännen intressejä vastaan".

* * *

Yksi osa tätä sodankäyntiä on tavallisilta ihmisiltä vaikuttavien, mutta tarkoituksella disinformaatiota levittävien ihmisten hyödyntäminen sosiaalisessa mediassa ja muualla käytävässä kansalaiskeskustelussa. Heistä osalla on Venäjän toimeksianto, mutta itänaapurissa ollaan yhtä innoissaan henkilöistä, jotka jakavat sen tuottamaa disinformatiota hyvässä uskossa - ymmärtämättä näin toimiessaan olevansa Putinin kannalta niin sanottuja hyödyllisiä idiootteja. 

Näiden ryhmien erottaminen on vaikeaa, koska molemmissa tapauksissa disinformaation levittäjä vaikuttaa viattomalta sananvapauden käyttäjältä. Siksi tavallisen sosiaalisen median käyttäjän paras keino välttyä disinformaation vaikutuksilta on olla tietoinen siitä, että jos vastaan tulee epäilyttävää vuorovaikutusta - jonka perimmäisenä tarkoituksena saattaisi olla suomalaisen yhteiskunnan yhtenäisyyden hajottaminen - saattaa kyseessä hyvinkin olla venäläisten hybridisotatoimi. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä::

Jussi Halla-aho ja Suna Kymäläinen ihmis- ja lastenoikeuksien puolesta
Se mikä ei ole ihmisoikeuksia, maahanmuuttoa tai sisäistä turvallisuutta on aseriisuntaa ja hyödyllisiä idiootteja
Käännytyslakiin on tulossa hybridisodankäynnin mahdollistava työkalu

Ukrainan vaikeuksista on otettava oppia myös Suomessa

Aamun uutistarjonnan perusteella Ukrainan vaikeudet lisääntyvät jatkuvasti. Länsimaiden avun kangertelu on presidentti Volodymyr Zelenskiyn mukaan johtamassa siihen, että "ohjukset saattavat loppua" ja maa joutuu valitsemaan yhä tarkemmin mitä kohteita se suojelee ilmahyökkäyksiltä.

Suurin syyllinen asiaan on Yhdysvaltain kongressi, joka on jo lähes puoli vuotta estänyt Bidenin hallinnon suunnitteleman reilun 60 miljardin dollarin apupaketin toimittamisen Ukrainalle. Presidentti Vladimir Putin on luonnollisesti äärimmäisen tyytyväinen tähän asiaintilaan. Kuten myös eurooppalaisten maiden harjoittamaan parikymmentä vuotta jatkuneeseen omien puolustusvoimiensa laiminlyönteihin, joiden seurauksena niiden kyky korvata USA:n avun takertelu on vajavainen. 

Tämä kokonaisuus on syytä panna merkille myös Suomessa. Mehän olemme nyt läntisen puolustusliiton jäsenmaa ja sikäli oletamme saavamme mahdollisen Venäjän hyökkäyksen tapahtuessa riittävän avun puolustustoimillemme. 

Ukraina ei tietenkään ole NATO:n jäsenmaa, eikä länsimailla siinä mielessä ole velvoitetta auttaa sitä taistelussaan Putinin sotajoukkoja vastaan. Mutta toisaalta eurooppalaisten NATO-maiden fundamentaalinen kyvyttömyys Ukrainan tukemiseksi koskee yhtä lailla Suomea kuin sitäkin.

Siksi Suomen on NATO-maana edistettävä sitä, että jokainen jäsenmaa huolehtii omasta sotilaallisesta kyvykkyydestään. Ja muistuttaa siinä yhteydessä myös siitä, että niiden resurssien on riitettävä tarvittaessa oman puolustautumisen lisäksi myös helpottamaan mahdollisen hyökkäyksen kohteena olevien jäsenmaiden taistelua oli kyseessä sitten Suomi tai jokin muu sotilasliiton jäsenmaa. 

* * *

Slovakiassa käytiin presidentinvaalit, joiden voittaja Peter Pellegrini suhtautuu negatiivisesti Ukrainan tukemiseen sen puolustustaistelussa Venäjän hyökkäystä vastaan. Näin entisen Tshekkoslovakian pienemmän puoliskon kansa jatkoi suomettumispolitiikkaansa Venäjän suhteen huolimatta siitä, että se on myös NATO:n ja EU:n jäsenmaa.

Me suomalaiset luonnollisesti tiedämme mitä suomettuminen tarkoittaa. Ja mihin se voi pahimmillaan johtaa. Nähtäväksi siis jää minkälaisia lieveilmiöitä Slovakiaan syntyy sen seurauksena.

Ukrainan osalta pääkysymys on kuitenkin se, että asettuuko Slovakia jossain vaiheessa vastustamaan Euroopan Unionin yhteisiä toimia Ukrainan auttamiseksi. Ja saako se siihen tukea esimerkiksi Unkarin samanmieliseltä hallitukselta.

Slovakia on kuitenkin demokratia ja vaalit olivat rehelliset, joten vaalitulosta on sikäli kunnioitettava myös täällä Suomessa. Samalla on kuitenkin syytä ymmärtää, että myös se korostaa tarvetta huolehtia Suomen oman puolustuskyvyn riittävyydestä ehkäisemään jo ennalta Venäjän mahdolliset aiheet loukata omaa suvereniteettiamme. 

Onneksi tästä asiasta vallitsee kohtuullisen suuri yhteisymmärrys suomalaispoliitikkojen kesken. Toivottavasti näin on myös jatkossa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Länsimaiden viivyttely maksetaan sotilaiden verellä
Lännen väsymys, Ukrainan saamattomuus ja Venäjän voiton hinta
Kommunismin varjo selittää Visegrad-maiden ja Länsi-EU:n poliittisia eroja

Alexander Stubb, Suomen presidentti

Suomen kansa äänesti eilen presidentiksi Alexander Stubbin, joka oli vaaleissa Kokoomuksen ehdokkaana. Siksi on tullut aika todeta - edesmenneen Johannes Virolaisen (kepu) sanoin - että "kansanvalta on puhunut, pulinat pois".

Kuten tämän blogin aiempia merkintöjä lukeneet tietävät, ei uusi presidenttimme ollut ensimmäisellä kierroksella minun suosikkini, vaan kannatin häntä toisella kierroksella vain siksi, että vastassa vielä häntä huonompi vaihtoehto. Tämä ei kuitenkaan estä sanomasta seuraavia asioita siitä, mitä Wikipedia kertoo hänestä. 

Yksi. Stubb on entinen koulukiusaaja, mikä on äärimmäisen ikävä asia. Hänen kunniakseen on kuitenkin sanottava, että tässä asiassa hän on ymmärtänyt aikuistuttuaan pyytää anteeksi.

Kaksi. Edelleen saman lähteen mukaan Stubb suoritti alemman korkeakoulututkintonsa USA:ssa erinomaisella tavalla ja palkittiin vuosikurssinsa parhaana miesopiskelijana. Myöhemmin hän opiskeli myös Ranskassa ja Belgiassa sekä teki väitöskirjansa Britanniassa. Tämä kaikki tarjoaa hänelle hyvät lähtökohdat tehtäväänsä Suomen presidenttinä eli ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtajana kansainvälisillä "pelikentillä".

Kolme. Stubb on työskennellyt ennen ja jälkeen poliittista uraansa vaativissa työtehtävissä ulkopolitiikan ja tutkimuksen alalla sekä toiminut monenlaisissa kynän käyttämistä vaativissa tehtävissä. Myös tämä on nähtävä eduksi presidentin tehtävää hoidettaessa. 

Neljä. Stubb toi esille negatiivisen näkemyksensä Venäjästä jo tämän vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmmenellä, kun suomalainen nomenklatuura vielä kumarteli lipevästi kohti Moskovaa. Hänellä oli myös positiivinen näkemys Suomen liittymisestä NATO:on. On sanomattakin selvä, että nämä asiat ovat tässä päivässä ilmeisiä ansioita. 

Viisi. Stubb teki lyhyen poliittisen uran, jossa hän toimi monessa suhteessa ansiokkaasti, mutta teki myös pahoja virheitä. Ja onnistui lopulta tuhoamaan kannatuksensa jopa Kokoomuksessa ja katosi sen jälkeen päivän politiikasta takaisin akateemiseen maailmaan - tällä kertaa Italiaan. 

* * *

Edelle kirjoittamani kokoelma ei ole täydellinen eikä sellaiseksi tarkoitettukaan. Tässä tilanteessa - hänen saatuaan valtakirjan Suomen presidentiksi - toivon hänen kuitenkin oppineen virheistään ja pystyvän ammentamaan positiivisia asioita niistä seikoista, jotka ovat olleet menestyksellisiä. 

Ennen kaikkea toivon hänen valtionpäämiehenä huolehtivan siitä, että Suomen ja meidän suomalaisten elämä osana Euroopan Unionia ja NATO:a on elämisen arvoista. Eli tukevan arvojohtajana suomalaisen kulttuurin ja elämänmuodon säilymistä samalla kuitenkin hyödyntäen kansainvälisen talouden mahdollisuuksia sekä turvallisuusrakenteita hyvinvoinnin ja rauhan säilyttämiseksi täällä Pohjantähden alla. 

Sekä ohjaavan - edelleen arvojohtajana - suomalaista sisäpolitiikkaa ja yhteiskuntasuhteita sellaiseen suuntaan, että päätöksiä tehtäisiin tosiasioiden pohjalta ja vältettäisiin haaveisiin tai unelmiin perustuvaa politikointia. Ja ohjaisi tulevia hallituksia käyttämään veronmaksajilta kerättyjä rahoja ennemminkin suomalaisten hyväksi kuin - aiemman lupauksensa mukaisesti - törsäisi ne kehitysmaalaisten gepardihattujen sveitsiläisille pankkitileille.

Toisin sanoen toivon tulevan presidentin nousevan koko kansan johtajaksi, joka yhdistää suomalaiset arvoliberaaleista kansalliskonservatiiveihin. Sekä huolehtii osaltaan siitä, että Suomessa on turvallista ja hyvä elää myös tulevaisuudessa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kumpi on kumpi silloin, kun Putin ärähtää?
Haavisto ja Stubb: kehitysmaalaiset on asetettava suomalaisten edelle
Halla-ahon raiskaukset, Stubbin kommentit ja Haaviston terroristit

Suomen tulevaisuus ratkaistaan historiallisella hetkellä

Suomen liittyminen NATO:n jäseneksi varmistui myöhään eilisiltana, kun Turkin parlamentti hyväksyi maamme hakemuksen. Näin ollen Suomen pitkä taival niin sanottuna puolueettomana eli liittoutumattomana maana päättyi.

Turkin päätös sinetöi sen, että pohjoinen kotimaamme palasi jälleen virallisestikin sille tielle, jonne se ohjattiin läntisen naapurimme toimesta jo sydänkeskiajalla. Ja joka on johtanut meidät siihen viiteryhmään, joka on kaikista ihmisyhteisöistä onnistunut luomaan parhaat olosuhteet pienen ihmisen elää. 

Tuolta tieltähän Suomi ei toki ole koskaan poikennutkaan, vaikka karvas tappio talvisodassa ja sitä seuranneessa jatkosodassa pakottikin meidät teeskentelemään jotain aivan muuta. Siis hännystelemään idän brutaaleita diktaattoreita, joista viimeisin sai rauhallisiin naapurimaihinsa kohdistuneilla brutaaleilla hyökkäyksillään myös Suomen poliittisen johdon lopulta ymmärtämään, ettei se tie ole turvallinen eikä järkevä. 

Turkin päätöksen ajankohta oli sikäli erinomainen, sillä Suomessa käydään ensi sunnuntaina eduskuntavaalit, joissa valitaan kansanedustajat ohjaamaan maata kohti täysimittaista länsimaista demokratiaa. Siksi olisi hienoa, että koko kansa - Suomen miehet ja naiset - juhlistaisi tätä historiallista hetkeä myös sillä, että se käyttäisi innokkaasti vapauttaan ilmaista tahtonsa siitä, mihin suuntaan yhteiskuntaa viedään käsillä olevassa uudessa tilanteessa, jossa maahamme kohdistunut sotilaallisen väkivallan uhka on poistunut koko nähtävissä olevan tulevaisuuden ajaksi.

Turvallisuuskysymykset eivät kuitenkaan ole syrjässä näissäkään vaaleissa, sillä niiden suuret kysymykset ovat taloudellinen ja sisäinen turvallisuus. Ja niiden suhteen poliittinen kenttämme on syvästi jakautunut - siinä missä vasemmalla laidalla pyritään rakentamaan tulevaisuutta ennen kaikkea keskusjohtoisuuden ja väestönvaihdon kautta luotetaan oikeistossa markkinatalouteen - mutta suhtautuminen niin sanottuun haittamaahanmuuttoon vaihtelee. 

Siksi jokaisen äänioikeutetun tulisi ymmärtää, että sunnuntaina vaaliuurnilla tehtävät valinnat ohjaavat nykyisten nuorten ja lasten sekä vielä syntymättömien sukupolvien tulevan elämän edellytyksiä samaan tapaan kuin talvisodan tappio rajasi minun sukupolveni elämän edellytyksiä. Ja siksi nyt käytävissä vaaleissa olisi poikkeuksellisen tärkeää, että kansa käyttäisi viisaasti sitä valtaa, joka sille kuuluu.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Erdogan on Ruotsin suhteen valitettavan oikeassa - mutta terroristeja ymmärretään myös Suomessa
Nousun ja tuhon kautta uudenlaiseen tulevaisuuteen
Nousun ja tuhon kautta uudenlaiseen tulevaisuuteen

Vuosi sotaa on takana, mutta muistettakoon kuitenkin tosiasiat

Venäjän käynnissä oleva hyökkäys täyttää tänään yhden vuoden. Sen kunniaksi Suomi lähettää Ukrainalle kolme miinanraivauspanssarivaunua ja muuta kalustoa. Toivottavasti ne auttavat Zelenskyin armeijaa häätämään hyökkääjän pois maaltaan. 

Vladimir Putinin hyökkäys oli katastrofi. Sen lopputulos ratkaisee hänen tulevaisuutensa maan johdossa ja todennäköisesti jopa elävien kirjoissa. Eikä sodan kulku vaikuta mitenkään lupaavalta hänen kannaltaan.

Hyökkäys ei johtanut nopeaan ratkaisuun, mutta on aiheuttanut venäläisille valtavat tappiot ja yhdistänyt lähes koko Euroopan hyökkäyksen kohteen tueksi. Näin myös aiemmin äärimmäisen venäläisystävällisen Suomen, kuten toistuvat aseaputoimitukset osoittavat.

Suomen kannalta Putinin sotaretken merkittävimmät seuraukset tulevat olemaan maan liittyminen läntiseen puolustusliittoon sekä talouden entistä selkeämpi suuntautuminen länsimarkkinoille. Kääntäen nämä muutokset tarkoittavat Venäjän heikkenemistä sekä sotilaspoliittisessa että taloudellisessa mielessä - vaikka toki Suomen merkitys jättivaltiolle on rajallinen. 

Tässä kaikessa olisi kuitenkin hyvä, että Suomessa pidättäydyttäisiin tarpeettomasta uhosta. Suomen reaalipoliittiset toimet ovat toki olleet hyviä ja kannatettavia, mutta en ole pitänyt esimerkiksi pääministeri Sanna Marinin (sd) Venäjään kohdistamia äärimmäisen negatiivisia kommentteja toivottavina. 

Näin siksi, ettei maantiede ole kaikesta huolimatta muuttunut, vaan myös Putinin jälkeinen Venäjä on edelleen maamme jättiläismäinen rajanaapuri ja potentiaalinen kauppakumppani. Ja sellaisena myös tulevaisuudessa sekä uhka että hyödynnettävissä oleva resurssi. 

Siksi olisi järkevää tukea Ukrainaa sen verran kuin pystymme järkevästi tekemään, mutta välttää tarpeetonta uhoamista korkeimman valtiojohdon taholta. En siis kaipaa vanhaa suomettumisen aikaa, mutta en myöskään yltiöpäistä uhoamista - en etenkään, mikäli sen tavoitteena on pelkästään oman poliittisen uran edistäminen. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Valkoisia idiootteja
Ukrainan toinen sota
Politiikka on mahdollisuuksien taidetta myös Venäjän ja Ukrainan sodassa

Pienten kansojen luonnollisesti alisteisesta asemasta suhteessa suurvaltoihin

SDP:n Dimitri Qvintus vaati eilen Iltalehdessä Venäjän tsaariin liittyvän kohdan poistamista rikoslaista. Kyse oli sen ensimmäisistä lauseista.

Nehän kuuluvat seuraavasti. "Me Aleksander Kolmas, Jumalan Armosta, koko Venäjänmaan Keisari ja Itsevaltias, Puolanmaan Zsaari, Suomen Suuriruhtinas, y.m., y.m., y.m. Teemme tiettäväksi: Suomenmaan Valtiosäätyjen alamaisesta esityksestä tahdomme Me täten armosta vahvistaa seuraavan rikoslain Suomen Suuriruhtinaanmaalle, jonka voimaanpanemisesta, niinkuin myöskin rangaistusten täytäntöönpanosta erityinen asetus annetaan."

Kyse on tietenkin historiallisesta jäänteestä, jolla ei ole sen suurempaa merkitystä. Asiaan tarttui kuitenkin historioitsija Jussi Jalonen, jonka mukaan demaripoliitikon vaatimus oli "täysin joutavaa poseerausta".

Jalonen perusteli asiaa sillä, että "näissä ehdotuksissa hajahtaa enemmänkin leimallisen suomalaiskansallinen yritys peitellä häthätää menneisyyttä ja sitä tosiasiaa, että Suomi oli imperiumissa lojaali edunsaaja". Siihen taas tarttui koko kansan suosikki Mika Aaltola pohdiskelemalla, että "miten jaotella kolonialismin/imperialismin kohteita edunsaajiin ja -menettäjiin". 

Jalonen perusteli näkemystään sillä, että "Suomen suuriruhtinaskunta oli lojaali osa Venäjän imperiumia; Suomi hyötyi hyvin monella tavalla asemastaan imperiumissa, usein monien muiden imperiumin alueiden kustannuksella; suomalaiset eliitit vieläpä osallistuivat imperiumi-projektiin hyvin halukkaasti". Ja veikkasi, että "kyse on lopulta jostain uuspatrioottisesta narratiivin päivittämisestä".

Oman nyanssinsa - ja ehkäpä koko keskustelun mielenkiintoisimman sellaisen - tähän keskusteluun toi Aaltolan toteamus, jonka mukaan "suurvaltarealismissa tämä olettama luonnollisesta alisteisesta asemasta on läsnä". Toisin sanoen hän vihjaisi, että Jalonen olisi korostaessaan suomalaisten etuja osana Venäjän imperiumia hyväksymässä sen, että kansakunta voi alistaa toisen, mikäli tarjoaa tälle itse päättämiään etuja. 

Tämä on tietenkin ihmisten omia oikeuksia korostavana nykyaikana varsin laajalti vierastettu ajatus. Mutta en kuitenkaan ole kiistämässä sitä, etteikö autonomian aika olisi ollut Suomelle ja suomalaisille huomattava parannus siihen, mikä tilanne oli ollut osana Ruotsin kuningaskuntaa. Varsinkin sen suurvalta-aikana.  

Muistutan kuitenkin Jussi Jalosta siitä, että Suomi ajettiin tsaarinvallan ensimmäisiksi vuosikymmeniksi - osin oman virkamieskuntansa tahdosta - pysähtyneisyyden aikaan, jolloin 1700-luvulla alkanut talouden liberalisoituminen pysähtyi ja ihmisten taloudellinen eriarvoistuminen kasvoi vauraamman kansanosan rikastuessa samalla kun nopeasti kasvava rahvas köyhtyi. Kansan enemmistön tahto tämä tuskin oli, vaikka yläluokka epälemättä siitä hyötyikin.

Joka tapauksessa edellä kuvaamani kehityksen lopputuloksena osa rahvaasta siirtyi pois lain kaidalta polulta, mikä johti lopulta siihen, että rikollisuus saavutti suuriruhtinaskunnassa poikkeuksellisen korkean järjestäytyneisyyden asteen. Korjausta tilanteeseen tuli vasta keisarin vaihduttua ja ohjatessa valtakuntaansa 1800-luvun loppupuolella kohti uudenlaista talousjärjestelmää eli liberaalia markkinataloutta. 

Tämä kehitys puolestaan pysähtyi kuin seinään venäläistämisen alettua aivan 1800-luvun lopulla. Kansan tuolloisesta omasta tahdosta ja kaipuusta päättää omista asioistaan kieli vahvasti se, että köyhässä ja pitkien etäisyyksien maassa onnistuttiin keräämään ns. suuri adressi, jonka allekirjoitti ainakin kolmasosaa Suomen silloisesta aikuisväestöstä. 

Toki venäläistämisessä oli positiivisetkin puolensa. Sen epäonnistumisen seurauksenahan maamme sai modernin demokratian, otti jättiaskelia tasa-arvoisen yhteiskunnan luomisessa sekä saavutti lopulta jopa itsenäisyytensä. Tosin vain joutuakseen entisen emämaan vallankumouksen ohjaamana veriseen sisällissotaan ja sitä seuranneeseen äärioikeiston vallankaappauksen vaaraan. 

Sekä lopulta Stalinin Neuvostoliiton ja Hitlerin Saksan omaksuman näkemyksen - pienten kansojen luonnollisesti alisteisesta asemasta suhteessa suurvaltoihin - seurauksena talvisotaan sekä sen jälkeisiin tapahtumiin toisen maailmansodan aikana. Sekä edelleen suuren naapurin aiheuttamasta uhasta selviytymisstrategiaksi valikoituneeseen suomettumisen aikaan.

Siksi uskallan sanoa sinänsä arvostamalleni historioitsijalle, että kyllä tälle "uuspatrioottisen narratiivin päivittämiselle" voidaan löytää myös hyviä syitä - jos ja kun niin halutaan. Näin siitä huolimatta, että jaan sinänsä täysin Jalosen näkemyksen siitä, että "eduskunta voisi käyttää aikansa tärkeämpäänkin" kuin rikoslain historiallisten jäänteiden perkaamiseen.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Nousun ja tuhon kautta uudenlaiseen tulevaisuuteen
Uhkakuvat muutoksessa
Suomen liittäminen Venäjään johti rikollisuuden nousuun

Paasikiven-Kekkosen linja

Tämä on viidestoista osa blogimerkintäsarjaa, jossa käyn läpi Suomen historian merkittävimmät vaiheet. Sen neljännessätoista kirjoituksessa kuvasin, kuinka Suomi joutui toiseen maailmansotaan Stalinin Neuvostoliiton ja Hitlerin Saksan tekemän sopimuksen ja Cajanderin hallituksen sinisilmäisyyden seurauksena sekä miten se onnistui luovimaan tappiollisesta sodasta pois ilman vieraan vallan miehitystä - kiitos sotilaallisen etevyyden ja presidentti Risto Rytin henkilökohtaisen vastuunoton.

Rauhanteon jälkeen Suomi oli uudessa tilanteessa. Yhtäältä vaani äärivasemmiston vallankumous ja toisaalla oli itäinen suurvalta, jota pelättiin. Lisäksi iso osa väestöstä oli asutettava uudelleen.

Sotien aikainen kansallisen yhtenäisyyden tunne takasi kansainvälisestikin ainutlaatuisen karjalaisten uudelleenasuttamisen onnistumisen. Ja hyvinvointivaltion synnyttäminen torjui äärimmäisen vasemmiston kannatuspohjan kasvun ja johti sitä kautta vallankumouksen vaaran vähittäiseen katoamiseen. 

Samalla se osa väestöstä, jonka elämän edellytykset maaseudulla katosivat muuttuvassa maailmassa, ilmaantui kaupunkeihin nousevan teollisuuden työvoimaksi. Tämä puolestaan tuki yksityistalouden nousua osin kaupunkien uuden väestön palkkauksen ja osin myös tulonsiirtojen ansiosta. Lisäksi maalta tulevien ihmisten ylijäämä - jota suomalainen elinkeinoelämä pystynyt riittävän nopeasti integroimaan talouden kehitykseen - katosi Itämeren yli vauhdittamaan ruotsalaisen teollisuuden nousua sen sijaan, että se olisi jäänyt kotimaahan radikalisoitumaan.  

Ulkopolitiikan ohjenuoraksi otettiin sotien jälkeisen pakon edessä Neuvostoliiton intressien mukaan toimiminen. Käytännössähän muita hyviä vaihtoehtoja ei ollut. Tämän ideologian johtajaksi valikoitui J.K. Paasikivi ja jatkajaksi U.K. Kekkonen - siitä nimitys Paasikiven-Kekkosen linja.

Nämä usein suurmiehinä pidetyt presidentit olivat idän jättiläisen johtomiesten suosiossa ja mahdollistivat suosionsa varassa sisäpoliittisen itsenäisyyden säilymisen. Ja jälkimmäisen kaudella Suomi pystyi jopa ottamaan askeleen kohti länttä liittyessään EEC:n ulkojäseneksi. 

Tosin talousyhteisön piiriin pääsy edellytti Suomessa äärimmäisen epädemokraattista ratkaisua, eli Kekkosen valintaa kolmannelle kaudelle kansalaisten demokraattiset oikeudet syrjäyttäneen poikkeuslain avulla. Tämä oli kuitenkin ilmeisesti välttämätöntä, sillä vain siten voitiin Moskovan valtiaat vakuuttaa Suomen ulkopolitiikan jatkuvuudesta sen jälkeen, kun eräät sosiaalidemokraatit - mm. Erkki Tuomioja - olivat yrittäneet torpata Suomen länsisuuntauksen vuotamalla salaista tietoa Kekkosen ja Neuvostoliiton johdon välisistä neuvotteluista Zavidovossa.

Kekkosen ajalle sattui myös valtava ihmisten koulutustason nousu. Edellisen sukupolven koulutetun eliitin jälkeläisten odotettiin saavuttavan tai jopa ylittävän vanhempiensa saavutukset, mutta samalla opintielle lähti myös rahvaan jälkeläistöä niin maalta kuin kaupungeistakin. 

Tämän opiskelijanuorison etenemismahdollisuuksia varjostivat kuitenkin korkeakouluihin kohdistuvat supistukset, joiden seurauksena opiskelevien nuorten tulevaisuus hämärtyi. Tämä vanhan eliitin jälkeläisten epävarmuus omasta tulevaisuudestaan johti radikalisoitumiseen, jossa tukea haettiin työväestä hiukan samaan tapaan kuin 1800-luvun lopulla fennomaanit talonpojista. 

Sotien jälkeinen hyvinvointivaltion rakentaminen oli vienyt vallankumouksellisen terän perinteiseltä työväenliikkeeltä, joka opiskelijaliikkeen provosoinnista huolimatta suuntautui muun Euroopan kommunistien tavoin hakemaan työväen aseman parantamista demokraattista tietä. Sen nimissä kiihkoileva radikaali opiskelijaliike taas ajautui neuvostokommunismin kainaloon ja menetti uskottavuutensa, minkä seurauksena koko taistolainen vallankumous lopulta sammahti.

Heikki Ylikankaan mukaan radikaali opiskelijaliike oli pohjimmiltaan johtajilleen valtaa hakeva yritys. Sen johtohahmot olivat edellisen sukupolven parhaiten menestyneiden vanhempien jälkeläisiä ja tulivat aikanaan myös perimään näiden aseman - tosin aatteen etumerkkiä vaihtaen, kuten vaikkapa Björn Wahlroosin esimerkki osoittaa. 

Itse opiskelijaliikkeen merkitys näkyi ennen kaikkea presidentti Urho Kekkosen tukena, jota tämä taitavasti hyödynsi, sekä koko poliittisen kentän hassahtamisena - Kokoomusta myöden - piirun verran kohti vasemmistolaisuutta. Nämä vaikutukset jäivät kuitenkin varsin lyhytaikaiseksi, vaikka liikkeellä lienee edeellenkin jonkinlainen merkitys myöhempien radikaaliliikkeiden jonkinlaisena tiedostettuna tai tiedostamattomana esikuvana. 

Sarjan kaikki kirjoitukset:
Osa I: Suomen liittyminen osaksi läntistä kulttuuria
Osa II: Suomen tie unionin takamaasta osaksi modernia valtiota
Osa III: Kansan aseman oikeudellinen ja taloudellinen heikentyminen
Osa IV: Suomen historian kurjin aika
Osa V: Voiton tavoittelu pelasti maan
Osa VI: Hyödyn aika
Osa VII: Valistusajan diktaattori edisti kapitalistista taloutta
Osa VIII: Suomen liittäminen Venäjään johti rikollisuuden nousuun
Osa IX: Valistunut itsevaltias käynnisti talouskasvun
Osa X: Suomalaisuuden synty
Osa XI: Suomalainen demokratia ja naisten tasa-arvo
Osa XII: Verinen sisällissota
Osa XIII: Äärioikeiston kapina
Osa XIV: Suomen ensimmäisen tasavallan loppu
Osa XV:Paasikiven-Kekkosen linja
Osa XVI: Nousun ja tuhon kautta uudenlaiseen tulevaisuuteen

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Wokellusta päiväkodissa
Pitäisikö Suomen liittyä Natoon?
Gazalaiset ja Karjalan menetys

Mitä Marinin anelu kertoi Suomen itsenäisyydestä?

Sanotaan, että Suomi itsenäistyi vuonna 1917. Ja näinhän se epäilemättä myös teki.

Tosiasia kuitenkin on, että myös itsenäiseen valtion on huomioitava ympäröivä todellisuus. Ja joskus tingittävä omasta tahdostaan. Olkoon esimerkkinä vaikkapa viime aikoina paljon kauhisteltu suomettuneisuuden aika, jolloin maamme omaehtoisesti pidättäytyi arvostelemasta itäistä naapuria. 

Huomattavaa tuossa mielistelyssä oli se, ettei missään vaiheessa ollut epäselvää, etteikö Suomi tarvittaessa puolustaisi itseään itäisen naapurin aggressiota vastaan. Onneksi sellaista tilannetta ei koskaan tullut vastaan, joten selvisimme suomettuneisuuden ajasta lähinnä ansaitulla häpeällä ja viime aikoina nostatetulla nolouden tunteella - enkä usko juuri kenenkään olevan tuosta ajasta kovin ylpeä. 

Nämä pohdiskelut olivat seurausta eilisestä Helsingin sanomien jutusta, jossa kerrottiin Suomen pääministerin, Sanna Marinin, anelleen Euroopan Unionilta lupaa puolustautua itseämme itäisen naapurin hybridihyökkäystä vastaan. Lupaa sille ei tullut. 

Käytännössähän tämä osoittaa, ettei Suomi ole EU:n jäsenenä itsenäinen valtio. Ei siksi, ettei itsepuolustuslupaa tullut - eiväthän sellaista ole saaneet myöskään Puola tai Liettua, jotka torjuivat vastaavan hybridihyökkäyksen jokin aika sitten - vaan siksi, että ylipäänsä lähdimme anelemaan tuollaista lupaa kansakunnan turvallisuuden kannalta keskeisessä asiassa.

Toivon mukaan suomalaiset - pääministerin matelusta ja Unionin meidän turvallisuustarpeidemme suhteen penseästä kannasta huolimatta - toimisivat mahdollisen venäläisten hybridihyökkäyksen sattuessa samaan tapaan kuin puolalaiset ja liettualaiset. Eli sulkisivat rajansa organisoidulta pakolaisaallolta riippumatta siitä, olisivatko turvapaikkaa hakevat henkilöt harhaanjohdettuja kehitysmaalaisia tai kenties pieniä vihreitä miehiä puna-armeijan jälkeläisorganisaatiosta. 

Selvää on kuitenkin, ettei nyt nähty farssi lisännyt omaa luottamustani Euroopan Unioniin. Sen verran tehokkaasti sen johtoelimet tulivat ampuneeksi meitä ja siinä sivussa itseään jalkaan. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Itä-Suomen apulaisprofessorin mukaan raja-aita olisi turha
Björn Wahlroos: EU:n taksonomiapäätös perustuu väärinymmärrykseen
Lukashenko opettaa länsimaita irakilaisten avulla

Leninin patsas poistetaan, mutta historiasta ei opi unohtamalla sen nolot tapahtumat

Turku päätti poistaa Leninin rintakuvan kaupungin keskustasta, koska se on herättänyt kaupunkilaisissa ja mediassa toistuvasti keskustelua Venäjän Ukrainaan kohdistamien sotatoimien vuoksi. Kyseessä on Leningradin (nykyinen Pietari) kaupungin suomettumisen pimeimpänä kautena antama propagandalahja, johon liittyy muistolaatta Leninin asumisesta muistomerkin viereisessä talossa. 

Minä en sinänsä kaipaa kommunistijohtajien muistomerkkejä Suomeen, mutta totean kuitenkin, etteivät Suomen - eivätkä edes Turun - historian nolot tapahtumat katoa sillä, että niistä kertovat muistomerkit poistetaan. Tai että koko asia unohdetaan aktiivisesti. 

Siksi olisi ollut parempi, että rintakuva olisi saanut jäädä paikalleen ja sen yhteyteen olisi pystytetty opasteita, joissa olisi kerrottu kaikelle kansalle Leninin hirmuteoista ja hänen saavutustensa seurauksena syntyneistä vielä sitäkin järkytävämmistä tapahtumista - unohtamatta Leninin ja Stalinin saavutuksia ihannoivan Vladimir Putinin sotaretkeä Ukrainaan. 

Tosiasia nimittäin on, että historia toistaa itseään, mikäli sen opetukset unohdetaan. Ja siksi olisi paljon parempi, jos nolojen muistomerkkien poistamisen sijaan niitä hyödynnettäisiin menneiden aikojen virheiden mielessä pitämiseksi. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Poliittinen korrektius tuhoaa kansakunnan tietoisuuden
Lenin-puistoon on koottava Leninin ajatuksia kaiken kansan nähtäväksi
Anna Pöysä haluaa kirjoittaa historian uudelleen kuin naapurissa ennen

Kansan mielipide velvoittaa johtajia

Yle julkaisi eilen mielipidekyselynsä, jonka mukaan suomalaisten selvä enemmistö haluaisi liittyä läntiseen puolustusliittoon eli NATO:on. Sen mukaan 62 prosenttia vastanneista haluaa läntiseen puolustusliittoon, 16 prosenttia vastustaa liittymistä ja viidennes ei tiedä mitä ajatella.

Tämän jälkeen demokraattisten suomalaisten johtajien tehtäväksi jää hoitaa asia. Eli toteuttaa Suomen liittyminen läntisiin turvallisuusjärjestelyihin siten, että se tapahtuu mahdollisimman turvallisesti eli mahdollisimman vähäisten Venäjän vaikutusyritysten ryydittämänä. 

Mielenkiintoisen lisän tähän toi kuitenkin entinen puolustusministeriön kansliapäällikkö, jonka mukaan NATO tuskin edes käsittelisi Suomen hakemusta, mikäli se jätettäisiin juuri nyt. Tämä on selkeässä ristiriidassa poliitikkojen korostaman jatkuvasti avoimen NATO-option kanssa.  

Toki entinen kansliapäällikkö on vain yksi ihminen muiden joukossa ellei jopa suomettuneisuuden ajan jäänne. Eikä hänen puheitaan tule siitä syystä pitää minään jumalan tai edes oraakkelin ilmoituksena. Ja siksi se on otettava vain yhtenä esille tuotuna näkemyksenä, jonka merkitys suhteessa muihin näkemyksiin on analysoitava huolellisesti. 

Omalta osaltani Ylen mielipidekysely vahvisti käsitystä siitä, että Suomen ulkopoliittisen johdon on selvitettävä läntiseen puolustusliittoon liittymisen realiteetit pikimmiten keskustelemalla NATO:n ja sen jäsenmaiden edustajien kanssa. Jäsenhakemus kannattaa jättää mahdollisimman pian, mikäli sen läpimeno läntisessä puolustusliitossa saa selkeän positiivisen signaalin.

Ellei näin käy - kuten entinen kansliapäällikkö väitti - tulee poliittisen johtomme tärkeimmäksi tehtäväksi huolehtia siitä, että NATO-maiden asenteet muuttuvat Suomelle positiiviseksi. Mutta mikäli kansliapäällikkö olisi kuitenkin väärässä, on hakemus syytä jättää mieluummin tänään kuin huomenna. 

Nopeaa kiiruhtamista korostavat uutiset Ukrainasta. Niiden mukaan Venäjä on keskittynyt murhaamaan siviilejä ja pommittamaan Ukrainan kaupunkeja kivikauteen. Näihin tarkoituksiin se on käyttänyt erityisen brutaalia voimaa ja tuoreimpien epäilyjen mukaan harkitsisi jopa kemiallisten ja biologisten aseiden käyttämistä.

Lienee selvää, ettei kukaan suomalainen halua samanlaista kohtaloa itselleen, läheisilleen tai kotimaalleen. Ja siksi poliitikkojen tulee varmistaa, ettei näin myöskään käy.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Talvisodan seurausten opetus ukrainalaisille
Ydinsodan pelko ja sen seuraukset
Bunkkerimiehen huolet johtivat suomalaiseen kansalaisaloitteeseen

Nuoleeko pääministeri Marin Putinin persettä vai näytteleekö hän tarkoin varjeltua näytelmää?

Tuoreiden uutisten mukaan Venäjän presidentti Vladimir Putin ilmoitti maansa aloittavan Ukrainassa sotilasoperaation, minkä vahvistavat sieltä raportoidut ohjusiskut ja maihinnousut. Näin Putin on osoittanut, ettei EU:n pakotteilla tai kansainvälisillä sopimuksilla ole vaikutusta Venäjän toimiin. 

Suomi on Ukrainan tavoin Venäjän naapuri, jonka on etenkin nyt nähtyjen tapahtumien jälkeen huomioitava erityisen tarkasti itäinen uhka. Toki tämä on tehty jo aiemminkin. 

Sotien jälkeisestä ajasta 1990-luvulle asti maamme selviytymiskeinona oli suomettumiseksi kutsuttu nöyristely itänaapurin edessä. Sen karusta todellisuudesta kertoi lapsena kuulemani vitsi, jonka mukaan pääsihteeri Leonid Brezhnevin perseen tiedettiin tehdyn puusta, koska suomettumispolitiikan luojan presidentti Urho Kekkosen kielestä löytyi tikkuja. 

Myöhemmin Suomi on liittynyt läntiseen talousliittoon eli Euroopan Unioniin saadakseen siltä mm. turvallisuustukea sekä vahvistanut omaa sotilaallista voimaansa. Ensimmäinen on ollut pelkkää toiveajattelua ja jälkimmäisenkin osalta on tunnustettu se realiteetti, ettei viiden miljoonan ihmisen kansa voi voittaa Venäjää vastaan käytävää sotaa, vaan ainoastaan tehdä maan valloittamisesta niin kallista, ettei kukaan järkevä taho ryhdy sellaiseen. 

Nyt nähdyt tapahtumat Ukrainassa osoittavat kuitenkin, ettei Venäjän johto ole järkevissä käsissä. Tämä asettaa suomalaisen turvallisuusratkaisun uuteen tilanteeseen, koska 30 vuotta käytetty turvallisuusratkaisumme on mitä ilmeisimmin perustunut virheellisiin premisseihin, koska siinä ei ole huomioitu itänaapurin ajautumista järjettömiin käsiin. 

Tässä tilanteessa olisi Suomen johdon katsottava peiliin ja todettava rehellisesti, että Suomen turvallisuuden varmistamiseksi on vain kaksi ratkaisumallia. Niistä ensimmäinen on paluu edellä mainittuun Putinin perseen valmistumateriaalin päivittäiseen testaamiseen ja toinen turvallisuustakuiden hakeminen läntisestä sotilasliitosta, jonka aseiden voima on moninkertainen Venäjään nähden.

Tätä taustaa vastaan oli järkyttävää kuulla, kun pääministerimme Sanna Marin (sd) ilmoitti, ettei Suomi ole juuri nyt edes keskustelemassa niin sanotun NATO-optiomme käytöstä, mutta ilmoitti samalla maamme hyväksyvän aseviennin Ukrainaan. Toisin sanoen pääministerimme ei aio ryhtyä Putinin perseennuolijaksi, vaan on päättänyt luottaa siihen jo virheelliseksi osoittautuneeseen premissiin, että Putin olisi järkevä henkilö.

Tässä tilanteessa on syytä toivoa, ettei pääministerimme tilannetaju ole niin heikko kuin edelle kirjoittamastani voisi kuvitella, vaan että käynnissä olisi sittenkin tarkoin varjeltu näytelmä, jonka lopputuloksena Marin ja presidentti Sauli Niinistö ilmoittavat lähitulevaisuudessa yhdessä Naton Jens Stoltenbergin kanssa Suomen liittyneen kaikessa hiljaisuudessa läntiseen sotilasliittoon saadakseen turvan Venäjän uhkaa vastaan.

 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Putin sulki Ukrainan NATO-oven
Marin antoi signaalin Moskovaan ja Washingtoniin
Venäjä ratkaisee sen, liittyykö Suomi Natoon

Perinteinen vasemmisto on edelleen rähmällään itään - mutta Vihreät ei

Ylen ohjelma suomettuneisuuden ajasta toi nuoremmallekin sukupolvelle tuulahduksen siitä tunkkaisuudesta, joka Suomessa vallitsi minun nuoruudessani. Silloinhan lähes koko maa hyssytteli Venäjän ei kun Neuvostoliiton tekemisiä ja tapahtumia ainakin julkisuudessa. 

Käytännössä tämä koski ennen kaikkea Kansandemokraatteja ja Keskustaa, mutta samaan oli muidenkin puolueiden taivuttava aina Sosialidemokraatteja ja Kokoomuksen ylivoimaista enemmistöä myöden, mikäli halmusi valtaa - kuten kaikki nämä puolueet hamusivat. Poikkeuksen muodostivat ainoastaan Veikko Vennamon Suomen maaseudun puolue, jonka jälkeläisiä ovat nykyiset Perussuomalaiset, Perustuslailliset sekä muutamat yksittäiset oikeiston kansanedustajat.

Siksi oli mielenkiintoista katsoa, millä tavalla kansanedustajat vastasivat Ylen kyselyyn Venäjän uhasta Suomelle. Sen mukaan 72 vastaajaa 120:stä katsoi itänaapurin aiheuttaman uhan kasvaneen siten, että tätä mieltä olivat yhtä Kokoomuksen edustajaa lukuun ottamatta kaikki Kokoomuksen, RKP:n, Kristillisdemokraattien ja Vihreiden vastaajat.

Sen sijaan enemmistö SDP:n, vasemmistoliiton ja keskustan edustajista ei nähnyt idästä tulevan uhan kasvaneen. Perussuomalaiset sen sijaan jakaantuivat siten, että 12 vastaajaa katsoi uhan kasvaneen, kun taas kymmenen mielestä mitään muutosta ei ollut tapahtunut. Siten Vennamon suoraselkäinen Venäjä-perintö ei ole säilynyt puolueessa yhtenäisenä nykyaikaan asti. Myöskään kansanedustaja Turtiainen (valka) ei nähnyt muutosta tapahtuneen - varsin odotetusti.

Kyselystä nähdään, että maamme perinteisessä poliittisessa vasemmistossa sekä Keskustassa elää edelleen romanttinen kaipuu Neuvostoliiton aikaan, jolloin itänaapurin tekemiset selitettiin yksi toisensa jälkeen parhain päin - tai ainakaan niitä ei moitittu. Sen sijaan Vihreiden parissa tätä taakkaa ei ollut, ehkäpä Heidi Hautalan (vihr) pitkään jatkuneen Venäjä-kriittisyyden takia, joten lopultakin löytyi selkeä ero heidän ja vasemmistoliittolaisten ajettelun välillä. Muutenhan puolueet ovat olleet viime vuosina kuin kaksi marjaa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Älyllistä epärehellisyyttä
Aikamme tyhmyyksiä
Vuoden 1918 tapahtumat uusiksi?

Etu-Töölön lukion rehtori Joanna Ovaskan vierasvalinnat ovat tunkkainen tuulahdus suomettumisen ajalta

Oman luonnehdintansa mukaan "Etu-Töölön lukion rehtori, päivystävä feministi, musailija ja ihmisystävä" Joanna Ovaska (vihr) kutsui johtamansa koulun vieraaksi punavihermilitantin Elokapina-järjestön edustajia. Asian nosti eilen esille perussuomalainen kansanedustaja Pia Kopra.

Toki Ovaska oli kutsunut koululleen myös muita vieraita, kuten yhteiskunnallista muutosta tekevän ajatushautomo Demosin sekä kirjailija Elina Hirvosen, joka tunnetaan myös entisenä Ylioppilaslehden ja Vihreän Langan kolumnistina sekä Tulvan päätoimittajana. Sen sijaan hän ei maininnut kutsuneensa yhtään kouluvierasta, jonka maailmankatsomus poikkeaisi selkeästi vihervasemmistolaisesta ajatusmaailmasta. 

Suomessa rehtori tekee koulussaan mitä tekee ja koulun johtokunta hyväksyy tai on hyväksymättä hänen tekemisensä. Nähtävästi Etu-Töölön lukion johtokunta on kuitenkin joko jättänyt havaitsematta rehtorin ilmiselvän poliittisen agendan tai vaihtoehtoisesti hyväksynyt sen. Selvää on kuitenkin, ettei se ole vaatinut rehtoria noudattamaan kouluvieraidensa valinnoissa sellaista tasapuolisuutta, jota suurin osa suomalaista epäilemättä odottaa koululaitokseltamme. 

Kouluissa käytävän yhteiskunnallisen keskustelun sekä lasten ja nuorten demokraattisen kasvatuksen tulisi joka tapauksessa olla poliittisesti neutraalia ja tasapuolista suhteessa eri poliittisiin liikkeisiin. Eikä sen tulisi missään tapauksessa suosia avoimesti laittoma keinoja käyttäviä ja sellaisiin yllyttäviä Elokapinan kaltaisia järjestöjä. 

Siksi olisi hyvä, jos Etu-Töölön lukion johtokunta aktivoituisi suhteessaan koulun rehtoriin. Tai ellei se sitä tee, Helsingin kaupungin kaupunginvaltuusto ja/tai virkamiehistö ottaisi kyseisen lukion opetuksen linjauksen omiin käsiinsä. Tai elleivät edes he, niin ainakin lastensa monipuolisesta kasvatuksesta kiinnostuneet vanhemmat voisivat nousta pohtimaan koulun sisällä - tai jopa julkisesti - onko rehtori Ovaska osoittanut poliittisluonteisilla toimillaan kykenemättömyytensä toimia suomalaisen lukion rehtorina.

Lieneehän selvää, ettei Suomessa ole syytä palata omiin poliittisesti yksipuolisiin lukioaikoihini, jolloin koulun tiloissa näytettiin vuosittain suomalais-neuvostoliittolainen propagandaelokuva "Luottamus", jota nykyinen Wikipedia luonnehtii sanoilla "edustaa vahvasti suomettumisen ajan henkeä". Ei edes siksi, että lukion rehtori tuntee vetoa suomettumisen tai jopa stalinismin ajan perintöön.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Teatterikoululaisten vahva usko totalitarismiin
Anna Rastas Stalinin jalanjäljillä
Laura Huhtasaari nosti esille mätäpaiseen, joka on selvitettävä ja korjattava