keskiviikko 14. elokuuta 2013

Miksi Etelä-Sudanilla ei ole malttia vaurastua?

Kirjoitin kaksi ja puoli vuotta sitten itsenäistymässä olevasta Etelä-Sudanista otsikolla "onko Etelä-Sudanilla malttia kehittyä". Tänä aamuna havaitsin yllätyksekseni, että Helsingin Sanomat oli päivittänyt Etelä-Sudanin tilannetta pääkirjoituksessaan.

Aiemmassa kirjoituksessani totesin, samoin kuin Helsingin Sanomatkin, että Etelä-Sudan on luonnonvaroiltaan rikas valtio. Luonnonvarojaan oikein käyttämällä maa olisi vieraasta hallinnosta vapauduttuaan voinut ripeästi vaurastua. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan Helsingin Sanomien mukaan Etelä-Sudanin nuori hallitus on imuroinut kansallisvarallisuutta omiin ja lähipiirinsä taskuihin kokonaista kolmen miljardin euron arvosta.

Näyttää siis siltä, että presidentti Salva Kiir on valinnut esikuvakseen pikemminkin neljän miljardin dollarin omaisuuden Sveitsiläisille pankkitileille keränneen Zairen edesmenneen diktaattorin Mobutu Sese Sekon kuin Etelä-Afrikan kansallissankarin Nelson Mandelan, jota jopa presidentti ja rauhannobelisti Martti Ahtisaari on sanonut ihailevansa.

Mobutua en tiedä muiden ajatelleen lämpimästi kuin maailman kaikkien aikojen arvostetuimman nyrkkeilijän Muhammad Alin, joka kirjassaan "Suurin ja kaunein" ilmaisee arvostuksensa diktaattorille, joka mahdollisti hänen paluunsa raskaan sarjan maailmanmestariksi tyrmäämällä raivokkaasti päälle käyneen George Foremanin Afrikan yössä.

* * *

Mutta palataan ongelman syihin.

Etelä-Sudan syntyi etnisesti kirjavan Sudanin tummapigmenttisen ja lähinnä luonnonuskontoja harjoittavan väestön asuttaman eteläosan itsenäistyessa pohjoisen arabialaisen väestön vallasta. Sudanin monikulttuurinen kokeilu johti siis valtakunnan hajoamiseen etnisesti painottuneen vastakkainasettelun ristipaineissa.

Tästä huolimatta jakautuneen valtion molemmat osa säilyivät monikulttuurisina, mikä näkyy pohjoisessa mm. Darfurin alueen tilanteessa. Myös Etelä-Sudanissa hallitus on nahistellut etnisten vähemmistöjen kanssa, ja Helsingin Sanomien pääkirjoituksen mukaan ne on ajettu yhä ahtaammalle.

Pääkirjoituksen mukaan Etelä-Sudan ja Sudan ovat nahistelleet itsenäistymisen jälkeenkin. Lisäksi Etelä-Sudanin sisäinen tilanne on, edelleen saman lähteen mukaan, kärjistynyt jatkuvasti. Tästä merkkinä presidentti Salva Kiir erotti äskettäin koko hallituksensa.

Kyseessä saattoi tietenkin olla tavanomainen toimenpide, mutta on myös mahdollista, että tarkoituksena oli siirtää itsenäisyystaistelun muut veteraanit kauemmas päätöksenteosta ja siten vankistaa presidentin omaa valtaa.

Jälkimmäiseen viittaa se, että presidentti on pääkirjoituksen mukaan ahdistellut etnisten vähemmistöjen lisäksi myös oppositiota ja lehdistöä. Vaikuttaa siis vahvasti siltä, että Etelä-Sudania on sinunattu huonolla herraonnella.

* * *

Kielletty kysymys kuuluukin, että miksi Afrikassa näyttää käyvän lähes aina näin?

Ensimmäisen selityksen mukaan vika on imperialismissa. Tämän mukaan Etelä-Sudanin vaikeudet johtuisivat brittiläisestä ja sitä seuranneesta arabialaisesta imperialismista. Etenkin siirtomaaherrojen estoitta piirtelemät rajat nähdään ongelmina. Mutta juurihan Etelä-Sudanissa tällainen raja muutettiin. Eikä se näytä johtavan onnelaan, pikemminkin vain ojasta allikkoon.

Tästä pääsemme toiseen selitykseen, eli olisiko vika monikulttuurisuudessa. Afrikka muistuttaa väestöoloiltaan pikemminkin verisesti hajonnutta Jugoslaviaa kuin monokulttuurista Suomea. Tämä johtuu Bantujen laajoista vaelluksista, jotka ovat johtaneet väestölliseen tilkkutäkkiin lähes koko Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Tällaisessa tilanteessa väestöä yhdistävää kansallisvaltio-ideologiaa ei voi käyttää kansakunnan perusteena vaan ihmiset kokevat tärkeimmäksi viiteryhmäkseen suvun ja/tai heimon.

Näin tulemme komanteen mahdolliseen selitykseen, eli olisiko kyseessä sittenkin afrikkalaiseen kulttuuriin liittyvä ongelma. Kun suvun tai klaanin merkitys on ylivertainen, saattaa ajatus koko valtion yhteisen hyvän ajamisesta tuntua oudolta. Tämä voisi myös selittää afrikkalaisten herraonnea - jos kerran suku on valtiota tärkeämpää, on valtaan pääsyn jälkeen vain luonnollista kerätä omaisuutta ja valtaa itselle ja sukulaisille.

Lopuksi on vielä kielletty selitys. Eli johtuisiko Afrikan kurjuus viime kädessä afrikkalaisten nykyaikaan heikosti sopivista geeneistä. Tähän viittaisivat ainakin amerikkalaistutkimukset eri väestöryhmien keskimääräisestä älykkyydestä ja Detroitin mustan väestön ja hallinnon kyvyttömyydestä reagoida autoteollisuuden muutoksiin.

* * *

Entä mihin ongelmien ratkaisemisessa pitäisi paneutua?

Ensimmäisestä selityksestä ei voi johtaa korjaavia toimenpiteitä, joten sen hokeminen selitykseksi kokonaisen maanosan ongelmiin ei johda mihinkään riippumatta selityksen oikeellisuudesta. Sama koskee toista selitystä: Afrikka on ja pysyy monikulttuurisena tilkkutäkkinä, jota olisi vain pystyttävä hallinnoimaan tavalla tai toisella.

Kolmannen ja kielletyn selityksen varaan voisi kuitenkin yrittää rakentaa jotain. Pitäisikö kehitysyhteistyössä pyrkiä vahvistamaan kansakunnan laajuista ajattelua ja samalla varovasti heikentää sukukeskeistä yhteisöllisyyttä tai ainakin levittää sanomaa sen turmiollisuudesta. Lisäksi on hyvin tunnettua, että koulutus lisää ihmisten älykkyyttä. Olisi siis tärkeää panostaa afrikkalaisten kouluttamiseen, jotta heistä saataisiin mahdollisimman hyviä yhteiskunnallisia ratkaisuja vaativia ja löytäviä kansalaisia, joiden joukosta voisi nousta Nelson Mandelan kaltaisia valtiomiehiä myös Etelä-Sudanissa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Aikamme uskonsodat
Rohkeita miehiä, ressukoita ja väkivaltaa
Onko Etelä-Sudanilla malttia kehittyä?

Kiitos ajatuksen lukemisesta

Tervetuloa uudelleen!