Onko EU:n alijäämämenettely raakaa peliä?

Valtiovarainministeri Riikka Purra (ps) varoitti, että Suomi saattaa joutua EU:n alijäämämenettelyyn. Tämä johtuu hänen mukaansa siitä, että "olemme rakentaneet vuosikymmenten kuluessa liian suuren sosiaalivaltion, jonka menotarpeet mitoitettiin Nokia-klusterin huumavuosiin. Tuo huuma oli kuitenkin kangastus eikä raha lisääntyneisiin ja kasvaneisiin etuihin, oikeuksiin ja tukiin yksinkertaisesti riitä."

Uutisen nähtyäni ensimmäinen tunteeni oli harmistus, mutta se muuttui aika nopeasti hämmennykseksi. Katsoin nimittäin Wikipediasta, mitä tämä käytännössä tarkoittaa. 

Mainitun jokamiehen nettitietosanakirjan mukaan "alijäämämenettelyyn joutuminen tarkoittaisi sitä, että Euroopan komissio antaa maalle ohjeet siitä, kuinka paljon taloutta tulee pyrkiä sopeuttamaan ja missä aikataulussa alijäämä olisi saatava alle kolmeen prosenttiin. Yleensä sopeuttamisen määrä on vähintään puoli prosenttia bruttokansantuotteesta joka vuosi. Alijäämä­menettelyssäkään jäsenmaalle ei sanella taloustoimia, vaan jäsenmaat voivat vapaasti itse päättää tarvittavat toimet."

Suomen bruttokansantuote oli viime vuonna noin 250 miljardia euroa, joten puoli prosenttia siitä tuottaisi noin 1,25 miljardia euron leikkaustarpeen seuraavien vuosien aikana. Määrä on suorastaan naurettavan pieni verrattuna niihin sopeutuksiin, joita Petteri Orpon (kok) hallitus on tehnyt hallituskautensa aikana – puhumattakaan siitä, että maamme tämän vuoden budjetin alijäämä on peräti 13,2 miljardia.

Siten lienee selvää, ettei EU:n alijäämämenettelu ole mitenkään kovin raakaa peliä, eikä Suomen joutumisella alijäämämenettelyyn olisi juurikaan merkitystä suomalaisten jokapäiväiseen elämään. Eikä se siten välttämättä auttaisi kovinkaan paljon Suomen julkisen talouden nostamisessa takaisin jaloilleen. 

Ei etenkään silloin, jos maahamme nousee vasemmistovetoinen hallitus vuoden 2027 eduskuntavaalien jälkeen.

Päivän aiempi merkintä:
Ministeri Riikka Purra linjasi Suomen taloudellisen hyvinvoinnin edellytyksiä

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Suomen populistinen tulevaisuus
Lisää yhteisvelkaa ja veroja Euroopan Unionin käytettäväksi?
Riikka Purra ikävien tosiasioiden äärellä

Raaistuva sota

Viime päivinä on puhuttu siitä, että Venäjä aikoisi räjäyttää suuren padon Hersonista ylävirtaan, jolloin suuri osa kaupungista hukkuisi. Kysehän olisi yksiselitteisesti laajamittaisesta siviilien joukkotuhonnasta eli erittäin vakavasta sotarikoksesta. 

Tämä herättää kysymyksen siitä, mitä länsimaat tulisivat tekemään mikäli padon räjäytys toteutuisi. Käyttäisivätkö ne entistä kovempaa kieltä venäläisistä, asettaisivatko pakotteita Putinin valtakunnalle tai ryhtyisivätkö aseistamaan Ukrainan asevoimia entistä innokkaammin?

Vai toteaisiko länsi, että nyt Putinin sotarikokset saavat riittää ja puuttuisi taisteluihin suoraan omilla asevoimillaan? Jos näin, niin kuinka Venäjän armeija vastaisi - luovuttamalla otteensa Ukrainasta vai ottamalla käyttöön ydinaseita turvatakseen asemansa?

Edelle kirjoitettu kuvaa sitä dilemmaa, joka länsimailla on Venäjän diktaattorin kanssa. Lännen on turvallisinta asettua ukrainalaisten selän taakse tukemalla näitä asetoimituksin, mutta samalla se tulee tavallaan kerta toisensa jälkeen hyväksyneeksi venäläisten sotarikokset. Mutta ei sotaan mukaan lähteminenkään ole ongelmatonta, sillä sen hinta saattaisi muodostua järjettömän kovaksi.

Siksi on syytä toivoa, että Putinin liikekannallepanon ongelmat - kuten koulutuksen puute, varusteiden kehnous ja asevelvollisten lyhyeksi jäävät elämät - johtaisivat lopulta venäläisten heräämiseen sodan todellisuuteen ja sen kovaan hintaan myös venäläisten puolella. Ja sitä kautta mellakointiin sodan lopettamiseksi. 

Valitettavasti tämänkin toiveen toteutuminen on epätodennäköistä, sillä Venäjän oppositio on nujerrettu ja Putinin valta keinoja kaihtamatonta. Ja siksi Ukrainan sodan voi odottaa raaistuvan sitä enemmän, mitä heikommin Venäjän armeija pärjää ukrainalaisille. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Länsimaiden aseapu ja Karjalan menetys
Venäjän armeija on romahtamassa
YK:n turvallisuusneuvoston arvoton näytelmä

Ovatko raiskaukset sodankäynnin ase vai sotilaiden palkkio?

Yleisradio julkaisi eilen jutun venäläisen sotaväen järjestämistä ukrainalaisten joukkoraiskauksista. Siis teoista, jotka jo itsessään ovat raakoja ja yököttäviä, mutta joiden "tehoa" on lisätty vielä sillä, että raiskattujen omaisia on pakotettu katsomaan niitä.

Taustalla lienee ajatus siitä, että nöyryyttämällä ukrainalaisia tällaisilla siviiliväestöön kohdistetuilla terroriteoilla voitaisiin lamauttaa ukrainalaiset ja samalla osoittaa erityisesti miehille, etteivät nämä pysty suojelemaan edes naisiaan ja lapsiaan. 

Sota-aikaisissa raiskauksissa ei sinänsä ole mitään uutta, vaan esimerkiksi keskiajalla oli jopa sotalakeja, joiden mukaan naisten väkisinmakuuta pidettiin osoituksena miehen menestyksestä taistelukentällä ja raiskaukset sekä ryöstely olivat sotilaiden ansaittuja etuja. Tämä koski myös Ruotsin armeijassa palvelleita suomalaisia, eikä tämän edun yleisestä hyödyntämisestä ole varteenotettavia epäilyksiä. 

On kuitenkin niin, että sotaraiskausten synkästä historiasta huolimatta voidaan venäläisten toimia Ukrainassa pitää poikkeuksellisina. Raiskaajat tuskin kokevat satojen vuosien takaisten kollegoidensa lailla saavansa palkkiota sodankäynnistään raakalaismaisten tekojensa kautta, vaan he näyttävät pikemminkin toimivan sotilasjohdon käskyjen pakottamana. 

Siis käskyjen, jotka laajamittaisuutensa perusteella ovat aivan varmasti Venäjän armeijan ylimmän johdon tiedossa. Ja siten myös Vladimir Putinin hyväksymiä - elleivät suorastaan käskemiä. 

Toivon mukaan tapaukset tutkitaan aikanaan kansainvälisessä oikeudessa ja syyllisiksi todetut saavat ansaitsemansa rangaistukset. Mukaan lukien - ja erityisesti - Venäjän ylin valtiojohto, jos ja kun se havaitaan syylliseksi.

* * *

Lopuksi pieni anekdootti, joka tuli mieleeni lukiessani edellä käsittelemääni venäläisten sotajoukkojen epäinhimillisyydestä kertovaa Ylen uutista. Ja joka asettaa venäläisen toimintaa Ukrainassa ihmisluonnon yleiseen viitekehykseen. 

Se koskee muinaisia Etelä-Amerikan inkoja. Yksi heidän tärkeimmistä uskonnollisista seremonioistaan oli Capacocha, jonka aikana uhrattiin lapsia ja nuoria naisia, joiden piti olla kauniita ja tahrattomia sekä - mikä oli erityisen tärkeää - iloisella mielellä.

Tuoreen tutkimuksen mukaan hallusinogeeniset kasvit ja psykotrooppiset stimulantit olivat tässä prosessissa tärkeässä roolissa, sillä uhrattavien lasten elämän viimeisinä viikkoina nämä pureskelivat kokanlehtiä ja olivat päihtyneet ayahuascasta, joka on tietystä kasvista valmistettu hallusinogeeni.

Nykyaikaisessa lääketieteessä ayahuascaa käytetään masennuksen hoidossa. Siten inkat ovat mitä ilmeisimmin syöttäneet uhrattaville lapsille tätä huumetta vähentääkseen heidän tulevan kuolemansa aiheuttamaa ahdistusta ja masennusta rituaalin aikana, jotta heidän mielialansa vastaisi seremonian vaatimuksia.

Nykyihmisen mielessä inkojen uskonnolliset menot ovat käsittämättömän epäihimillisiä, kieroutuneita ja raakoja. Olihan edellä linkitetyssä tutkimuksessa analyysien kohteena ollut noin kuusi-seitsemänvuotiaita uhreja, siis pikkulapsia. Mutta eivät inkat olleet tapoineen yksin - kaikkihan tuntevat Moolokin kidan, jolle foinikialaiset vanhan testamentin mukaan uhrasivat lapsia polttouhreina. 

Tämä kaikki kertoo siitä, ettei länsimainen sivistys ja inhimillisen elämän kunnioitus ole mikään ihmislajin perimmäinen ominaisuus tai itsestäänselvyys, vaan kulttuurin mukanaan tuomaa eli opittua käyttäytymistä. Kuten venäläiset juuri nyt osoittavat Ukrainassa, on inhimillisen kulttuurimme jatkuvuus maailman muuttuessa jokseenkin epävarmaa, eikä se välttämättä säily ikuisesti maailman muutosten pyörteissä.  

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kun suomalaisia kuoli kuin kärpäsiä
Mitä yhteistä on raiskauksella, joukkoraiskauksella ja puiston siivoamisella?
Media ja pahuuden ilmentymät