Kuplasta kurkistajia

Kolumnisti Esa Mäkinen oli havainnut, että seuraamalla ainoastaan omaa punavihreää kuplaansa, hänellä olisi täysin väärä kuva yhdestä aikamme tunnetuimmasta poliitikosta, Kanadan Justin Trudeausta. Mäkiselle on annettava tunnustus siitä, että hän havaitsi tosiasiat ja tunnusti kuplansa olemassaolon.

Jos tunnustus oli rehellinen, kuten uskon, ennustan Mäkiselle mielenkiintoisia aikoja oman maailmankuvansa kanssa. Hän saattaa huomata yhä uusia vinoumia omassa kuplassaan ja - mikäli on rehellinen itselleen -  joutuu lähiaikoina monipuolistamaan monin tavoin näkemystään maailman menosta.

Toivotan onnea Esa Mäkiselle hänen ajatusretkilleen. Ja annan yhden neuvon: tosiasioiden ja oman maailmankuvan joutuessa ristiriitaan on syytä ymmärtää, että juuri siinä on ajattelussa korjaamisen paikka ja aiemmin huomaamaton ovi auki - suorastaan sepposen selällään - kohti parempaa ihmisyyttä.

* * *

Olen itse viime aikoina mietiskellyt omaa kehitystäni ihmisenä ja tullut siihen tulokseen, että oman ajatteluni kehittymisen kannalta ratkaisevaa on ollut maailmankuvan rakentamispalikoiden monipuolisuus.

Lapsuuteni ja nuoruuteni sujuivat vankasti kokoomuslaisessa kodissa, mutta lähisuvussa oli myöskin silloisen kiivaan poliittisen ilmapiirin toista äärilaitaa - muistan käyneeni hiukan yli kymmenvuotiaasta asti tiukkoja poliittisia väitteitä stalinistisen sukulaiseni kanssa.

Niistä on jäänyt mieleen muutamia seikkoja. Vasemmistolainen sukulaiseni kertoi itkeneensä kuultuaan Stalinin kuolleen ja lohdutelleensa tällä asialla äitiään isoäidin kuoltua: "älä itke, kuolihan Stalinkin".

Juri Gagarinin lento oli hänelle osoitus sosialistisen järjestelmän ylivoimasta kapitalistiseen nähden; olihan sosialismi rakentanut tsaarinaikaisesta takapajulasta vakavan kilpailijan läntisille suurvalloille. Ja tietenkin hänelle oli samantekevää voittiko jääkiekon maailmanmestaruuden Neuvostoliitto vai Tshekkoslovakia; sosialistisia maitahan ne olivat kumpikin.

Näin jälkikäteen ajatellen sukulaiseni eli omassa stalinistisessa kuplassaan, luki Tiedonantajaa ja ehkä joskus Kansan Uutisia. Siten hänen maailmankuvaansa eivät sopineet sen enempää sosialististen maiden ristiriidat (Prahan kevätkin oli vain porvareiden valheellisen agitaation tulosta) kuin Neuvostoliitossa elävien ihmisten omassa porvarillisessa kodissani itsestään selvät talous- ja ihmisoikeusongelmat.

Kiitos jälkimmäisestä kuului sieltä täältä tihkuneille Reporadion sanomaa puhkoville tiedonpalasille ja neuvostoloikkareiden hyvin tunnetulle olemassaololle. Eikä Berliinin muurin rakentamisestakaan ollut niin kauaa, etteivät sen rakentamiseen johtaneet tapahtumat olisi olleet tiedossani.

Sukulaiseni kuplassa oli kuitenkin kotitekoisia piirteitä. Selkeimmin ne ilmenivät hänen asenteessaan chileläisiä pakolaisia kohtaan. Nämähän olivat taustaltaan Pinochetin vallankaappausta paenneita vasemmistolaisia ihmisiä, joita ei sukulaiseni mukaan olisi pitänyt ottaa maahamme, koska täällä oli hänen mukaansa köyhiä omastakin takaa. Kansainvälisen solidaarisuuden sanoma ei selvästikään ollut mennyt perille; vai oliko hänkin tullut kurkistaneeksi kuplastaan ulos?

* * *

Opiskeluaikana oma kokoomuslaisuuteni tuli haastetuksi nousussa olleiden vihreiden aatteiden taholta. Mukana oli ripaus myös silloin voimissaan ollutta rauhanaatetta.

Nämä eivät kaataneet epäuskoani suunnitelmatalouteen, mutta toivat monia rakennuspalikoita maailmankuvaani. Nämä aatteet puolestaan haastoi 1980-luku, jolloin luulin Suomen metsien olevan kuolemassa.

Pentti Linkola oli silloin pienen hetken oman ajatusmaailmani guru, kunnes paljastui, etteivät metsät kuolleetkaan. Olen käsitellyt tätä aivan ensimmäisessä blogikirjoituksessani todeten, että " olen tullut monessa suhteessa varovaiseksi suhteessa erilaisiin katastrofiennusteisiin".

Maailmankuvani ei ole vieläkään kuplamaisen särötön, vaan olen joutunut nöyrtymään sen tosiasian kanssa, että on olemassa paljon kysymyksiä, joihin ei ole yhtä ainutta oikeaa vastausta. Ei edes faktojen kautta ajateltuna. Siitä huolimatta tosiasioiden etsiminen ja tunnustaminen - joista lienen oppinut eniten työssäni tutkijana - on kaiken viisauden alku.

* * *

Palatakseni omasta itsestäni päivän uutisiin. SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne valaisi poliittista realismia julistamalla, että "olen linjannut, että Sdp pitää jatkossa aina sen, mitä lupaa. Jos lupaamme tehdä varhaiskasvatuksen maksuttomaksi, niin sen myös teemme. Ainakin jollain aikavälillä."

Lausunto avasi mielenkiintoisella tavalla Rinteen ja luullakseni monen muunkin aktiivipoliitikon epärehellisyyttä. Rinnehän tunnusti melko suoraan, ettei SDP ole aiemmin pitänyt kiinni siitä, mitä se on luvannut. Eikä hän oikeastaan luvannut suurempaa rehellisyyttä nytkään, sillä onhan "ainakin jollain aikavälillä" melkoinen disclaimer.

Demaripomo tarkensi vielä myöhemmin lausuntoaan, että "se tarkoittaa myös sitä, että teemme arvojemme mukaista politiikkaa. Yksi Sdp:n ongelma on ollut se, että on tehty päätöksiä – jotka ovat olleet siinä ajassa varmasti ihan perusteltuja – mutta eivät ihmisten mielestä vastaa sosiaali­demokraattisia arvoja".

Lausunto toi hakematta mieleen sen tyytymättömyyden, jota monet maahanmuuttokriittiset ihmiset ovat tunteneet Perussuomalaisten hallituspoliittisia aikaansaannoksia kohtaan (täällä esimerkkinä Heikki Porkan näkemys). Puolue oli vuoden 2015 syksyllä hallituksessa, mutta siitä huolimatta maahan tulvi joukoittain turvapaikanhakijoita.

Tosiasia kuitenkin on, ettei yksikään puolue Suomessa (ei myöskään SDP eikä Perussuomalaiset) pysty sanelemaan maamme valtakunnanpolitiikkaa. Siitä on seurannut poliittista jähmeyttä ja vatulointia, mutta samalla maamme on myös välttynyt pahoilta ylilyönneiltä.

Vuoden 2015 tapahtumatkin näyttäisivät tulevan kohtuullisesti ratkaistuiksi, vaikka iso osa ansiosta kuului pakolaisvirtoja omalla tahollaan tukkineille muille maille. Niistä huolimatta minua suorastaan hirvittää ajatella mitä olisi tapahtunut, jos Sipilän hallituksessa olisi vuonna 2015 istunut perussuomalaisten tilalla demareita, vihreitä tai vasemmistoliittolaisia.

* * *

Kaikkiaan Rinteen tarkentava lausunto on tulkittava joko valheeksi tai ilmoitukseksi jäädä pois seuraavasta hallituksesta. Jälkimmäinen tuskin tulee tapahtumaan, joten Rinteen lupaus demariarvojen mukaisesta politiikasta on tulkittava pelkäksi sanahelinäksi.

Sanahelinän helisyttelijänä Rinne ei toki ole ainoa. Mutta on toisenlaisiakin puolueita: selkein esimerkki periaatteiden mukaan toimimisesta on Perussuomalaisten ratkaisu vuoden 2011 jytkyvaalien jälkeen, kun puolue jättäytyi pois hallituksesta vedoten vaalilupauksiinsa, joiden rikkominen oli tulevan pääministeri Kataisen (kok) ehdoton vaatimus. Tuloksena syntyi yksi Suomen historian huonoimmista hallituksista, jonka myötävaikutuksella maamme joutui syvään talousahdinkoon.

Tämä kaikki on hyvä muistaa kolmen viikon kuluttua, kun käymme valitsemaan ehdokkaitamme kuntavaaleissa. Vaalikoneista saamme toki tietoomme ehdokkaiden näkemyksiä, mutta politiikan realismi tekee niiden toteuttamisesta vaikeata.

Se on toki onnetonta, mutta vielä onnettomampaa olisi, mikäli kukaan ei tinkisi tavoitteistaan tai arvoistaan. Siitä huolimatta kannattaa valita henkilö, jonka näkemykset ovat lähellä omiamme ja jonka uskomme pystyvän edistämään niitä edes hiukkasen reaalimaailman vaatimusten aiheuttamassa ristipaineessa. Siten voimme parhaiten edistää hyvän suomalaisen yhteiskunnan säilymistä myös vanhuutemme ja jälkeläistemme turvana.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Antti Rinne: sanahelinää ja jakopolitiikkaa
Demarit syvällä monikulttuurisuuden suossa
Joustamaton, joustamattomampi, Katainen