Nyhtökauran äiti puhuu viisaita

Helsingin Sanomat teki jutun latauspöytien ja nyhtökauran äidistä Maija Itkosesta. Jutun luettuani en voinut olla toteamatta, että kyseessä oli Erkon imperiumin vuoden opettavaisin kirjoitus.

Itkosen näkemykset yritystoiminnan ja tutkimuksen suhteesta vastaavat nyansseja myöden omiani. Itkosen omin sanoin: "Suomessa tehdään valtavan hienoa ja syvällistä tutkimusta, laitetaan siihen hirvittävät määrät rahaa, aikaa ja talentteja, mutta sitten firmoissa tätä tutkimusta ei ole oikeastaan olemassa, eikä sitä tajuta käyttää."

Me tutkijat olemme tottuneet siihen, että meitä syyllistetään tutkimustulostemme liian heikosta jalkauttamisesta käytäntöön. Vaikka ongelma on todellinen, olen havainnut lähes jokaisen tutkijan kaipaavan hyödyntämiskelpoisten tulostensa kaupallistamista.

Siksi en ole koskaan allekirjoittanut sitä, että ongelma johtuisi tutkijoista ja nyt Itkonen vahvistaa asian - ongelmana on pikemminkin yritysten vähäinen kiinnostus Suomessa tehtävään tutkimukseen ja sen hyödyntämiseen. Tutkijoilta itseltään sitä on pääsääntöisesti turha odottaa, sillä he eivät ole yrittäjiä vaan uuden tiedon tuottajia. Eikä yrittäminen ole helppoa, vaan vaatii omaa erityisosaamista ja sopivaa mielenlaatua.

Itkosen näkemykset tiivistettiin jutun loppuun. Ne kannattaa jokaisen suomalaisen lukea ja sisäistää. Ja aivan erityisesti näin kannattaa tehdä niiden, joilla on vaikutusvaltaa ja osaamista yritysmaailmassa.

Kopioin Itkosen kolme kohtaan tähän sellaisenaan.

"Pitää uskaltaa tarttua isoihin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Sitä ei voi feikata, eikä viherpesumeininki toimi. Me lähdimme omilla keinoillamme pelastamaan maapallon ruokatuotanto-ongelmaa. Meillä oli myös Suomi-näkökulma. Halusimme tehdä tuotteen kotimaassa ja kaurasta."

"Liian usein firmoissa suostutaan hyödyntämään vain sellaista tutkimusta, joka on niin vakiintunutta, ettei siinä ole enää mitään uutta. Meillä tutkimus on täysin integroitu kaikkeen tekemiseemme. Tuotteilla on todella korkea rima. Maailmassa ei voi olla mitään referenssiä, joka olisi liian kova meille."

"Muotoilija miettii, mikä voisi tehdä kuluttamisesta ja elämisestä parempaa. Hän huomaa myös kuluttajan piilossa olevat tarpeet ja ymmärtää megatrendejä. Nyhtökaurassa menimme vege-, proteiini- ja kaurabuumin risteyskohtaan. Muotoilu on mukana kaikessa yrityksen toiminnassa. Tuotteen tekeminen loppuvaiheessa vähän kauniimmaksi on muotoilun irvikuva."

Itkosella on myös näkemys siitä, millä tavalla suuryritykset voisivat hyödyntää tutkimusapparaattimme tuloksia. Hänen mukaansa pienten ja suurten yritysten pitäisi tehdä rohkeammin yhteistyötä eikä vain kilpailla keskenään. "Suuryrityksillä voisi esimerkiksi olla rahastoja, joita startupit voisivat hyödyntää. Samalla aloitteleva yritys saisi ison yrityksen kanavat käyttöön."

Suuren yrityksen kannattaa lähteä startupiin mukaan kuitenkin vain sillä asenteella, että uskoo sen konseptiin ja tekemiseen. Jos sijoittaja ei usko yrittäjän tiimiin, hän on Itkosen mukaan sijoittanut täysin väärään paikkaan. Ei ulkopuolisen pidä ohjata yritystä.

Samalla tavalla toivoisi yliopistojen ja tutkimuslaitosten hallinnon ymmärtävän, että jos tutkimustiimi joutuu jatkuvasti ramppaamaan johdon luona myymässä ajatuksiaan, innovaatiot jäävät syntymättä. Itkosen sanoin "Se tappaa kaiken."

Itkosen näkemys hyödyllisestä tutkimuksesta poikkeaa täydellisesti suomalaisen tiedepolitiikan viimeaikaisesta kehityksestä, jossa poliittisille intohimoille on annettu yhä vahvempi jalansija. Sen seurauksena tutkimusryhmien tekemisestä on tullut yhä vahvemmin tutkimuspoliittisten muotitrendien (poliittisista lähtökohdista määritettyjen tutkimusohjelmien) perässäjuoksijoita sen sijaan, että ne toimisivat tieteen edelläkävijöinä ja paneutuisivat pitkäjänteisesti täysin uuden ja vallankumouksellisen tiedon tuottamiseen. Lopputuloksena maamme tutkimuspolitiikasta saamme pienenpieniä edistysaskelia suurten tieteellisten harppausten sijaan.

* * *

Vastakohtana Itkosen näkemyksille löytyi samasta lehdestä itkunsekainen löpinä tulonjaon kehityksestä Suomessa. Siinä vihreä Outi Alanko-Kahiluoto ja demari Lauri Ihalainen valittelivat sitä, että työttömien tulot ovat kehittyneet hitaammin kuin palkansaajien tai yrittäjien. Ikään kuin työvoimapolitiikan pääasiana olisi varmistaa työttömien elintaso heidän työllistämisensä sijaan.

Jutussa oli kuitenkin myös positiivisia asioita. Ensinnäkin yrittämisen kannukset näyttäisivät kahdenkymmenen vuoden aikana lisääntyneen, koska yrittäjien tulot ovat lisääntyneet meitä toisen palveluksessa toimivia enemmän.

Samaan positiiviseen kehitykseen viittaa myös yritysten määrän lisääntyminen yli puolella vuodesta 1995. Saman kehityksen toivoisi jatkuvan myös tulevaisuudessa, ja erityisesti Maija Itkosen konseptilla eli hyödyntämällä tutkimusmaailman uusimpia tuloksia maailmanlaajuisten megatrendien viitekehyksessä.

Tosiasiahan on, että Suomessa voidaan ylläpitää muuta maailmaa parempaa elintasoa vain niitä korkeamman teknis-taloudellisen osaamisen varassa. Se on juuri sitä, mitä Nokia teki 1980-luvulla ja minkä se unohti sortuessaan optimoimaan tuotantokustannuksiaan. Sen tarinasta kannattaa oppia alkuosa. Mutta muistaa myös loppuosa, jotta sen voi välttää seuraavan menestystarinan yhteydessä.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Nyt on tekemisen meininki!
Eroon työn yksikkökustannusten pohtimisesta
Tieteen innovatiivisuus ja strategisen tutkimuksen rahoitusväline