Lukashenko joutui venäläisten sotabloggareiden hampaisiin

Valko-Venäjä on Euroopan viimeisiä diktatuureja. Siellä valtaa pitää presidentti Aleksandr Lukashenko, jonka vallassa pysymisen tukena on Putinin Venäjä.

Toisaalta Lukashenko pyrkii välttämään sotkeutumista Putinin onnettomaan sotaretkeen Ukrainassa, etenkin nyt, kun on selvää, ettei sieltä ole tulossa nopeaa voittoa. Ja ilmeisesti siksi – epäilemättä tarkkaan harkittuaan asiaa – hän onnitteli Ukrainaa maan 35. itsenäisyyspäivän johdosta.

* * *

Tämä teko näyttää ainakin asiasta kertoneen Verkkouutisten mukaan olleen liikaa monille venäläisille niin sanotuille sotabloggareille. Näiden mukaan kun Venäjän pääongelmana eivät ole sen viholliset vaan liittolaiset – jotka eivät suostu kaikkiin Putinin typeryyksiin. 

Näin on toiminut myös Lukashenko, joka ymmärsi vuonna 2022 olla lähtemättä täysin rinnoin mukaan Putinin kolmen päivän erityisoperaatioon. Lieneekö syy siihen ollut saamattomuudessa, sen ymmärtämisessä, ettei Venäjän hyökkäyksessä käy hyvin, vai jossain muussa, mutta heti sodan ensimmäisinä päivinä epäonnistunut Kiovan valtausyritys osoitti, että ratkaisu oli onneksi Valko-Venäjälle. 

* * *

Itse sodassa ei sen jälkeenkään ole nähty ratkaisuja. Toki molemmat osapuolet ovat saavuttaneet pieniä voittoja ja kärsineet vähäisiä tappioita. Yksi sellainen on juuri kehittymässä Lymanin kaupungin pohjoispuolelle, missä tuhansia venäläisiä on jäämässä mottiin. 

Se on tietenkin melkoinen katastrofi Venäjän armeijalle, mutta ei yksinään ratkaise sotaa Ukrainan hyväksi sen enempää kuin puna-armeijalle vielä paljon tuhoisampi Raatteen tien taistelu ratkaisi talvisotaa Suomen eduksi. Lukashenkon kaltaisille diktaattoreille se on kuitenkin selvä merkki siitä, ettei heidän kannata upota liian syvälle Putinin taskuun, vaan pyrkiä pitämään mahdollisuuksien mukaan etäisyyttä tärkeimpään tukijaansa.  

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Putinin järjetön sota

Putinin harhautus, eskalaatio vai kuolema?

Erityisoperaation henki ja ihme

Ovatko länsimaat viimeaikaisten tapausten valossa oikeusvaltioita vai persläpiä?

Oikeusvaltion tunnistaa siitä, että kaikkia ihmisiä pidetään syyttöminä rikoksiin, ellei syyllisyyttä ole todistettu oikeudessa. Siksi edes terroristi ei ole rikollinen, vaan rikoksesta epäilty, siihen asti kunnes syyllisyys on osoitettu lakituvassa.

Tämä asia on meille suomalaisille – tai ainakin itselleni – niin syvällisesti juurrutettu, että suorastaan hätkähdin nähdessäni Yleisradion uutisotsikon, jonka mukaan "Harvey Weinsteinin raiskausoikeudenkäynti jäi taas tuloksettomaksi".

* * *

Kyseessä oli tapaus, jossa syytetty on jo valmiiksi istumassa tuomiotaan muista seksuaalirikoksista, mutta tässä tapauksessa valamiehistö ei päässyt yksimielisyyteen siitä, oliko hän syyllinen myös tällä kertaa käsittelyssä olleessa asiassa. Ylen jutun mukaan tästä seurasi – kuten totesin – oikeudenkäynnin julistaminen tuloksettomaksi. 

Oikeusvaltioperiaatteen – syytön, ellei ole todettu syylliseksi – mukaan tämän ratkaisun olisi pitänyt johtaa syytetyn syyttömäksi toteamiseen. Yhdysvalloissa näin ei kuitenkaan ollut, vaan – myös sikäläisten lähteiden mukaan – tuloksena oli ratkaisematon. Ja vieläpä toista kertaa. 

Siksi on syytä kysyä, että onko USA oikeusvaltio vai jotain muuta.

* * *

Weinsteinin oikeudenkäynti toi mieleeni Anneli Auerin (ja Jens Ihlen) tapauksen, jota on vatvottu erilaisissa rikostutkinnoissa ja oikeusistuimissa vuodesta 2009 alkaen. Hänet on välillä todettu syylliseksi ja sitten taas syyttömäksi. 

Kaiken tämän soutamisen ja huopaamisen aikana Auer on istunut vankilassa ja saanut siitä yli puoli miljoonaa euroa koppikorvauksia. Mutta syyttäjä ei ole hellittänyt, ei edes sen jälkeen, kun käräjäoikeus päätti viime keväänä, että Auer on syytön, vaan on ilmoittanut tyytymättömyytensä tuomioon. 

* * *

Näiden tapausten valossa on syytä kysyä, että onko – paitsi Yhdysvaltoja – niin myös Suomea syytä epäillä siitä, ettei se ole oikeusvaltio. Ja pohtia, että onko yleinen käsitys länsimaista kansalaistensa oikeuksia kunnioittavina demokratioina oikea. 

Tai kenties vielä vakavammin: onko ihmisten oikeuksia koskeva ero länsimaiden ja kiinalaisen kommunismin, afrikkalaisen diktatuurin tai islamilaisen teokratian välillä pikemminkin suhteellinen (kvantitaviivinen) kuin laadullinen (kvalitatiivinen). Eli ovatko myös länsimaat kansalaistensa oikeuksen kannalta samankaltaisia persläpiä kuin muunkin maailman maat, mutta vain vähemmän.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Turvallisuus suomalaisessa oikeusvaltiossa
Oikeus- ja sisäministeri bilehuumeiden kimpussa
Irakilaiskaksikon koppikorvausesta

Onko Kuuban kommunistihallinto kaatumassa?

Suomessa on uutisoitu varsin vähän läntisen pallonpuoliskon pitkäikäisimmän ja vahvimman kommunistipesäkkeen tapahtumista. Siksi oli mielenkiintoista, että eilen tai tänään julkaistiin monissa suomalaismedioissa STT:n tiedote, jonka mukaan "joukko mielenosoittajia turmeli lauantain vastaisena yönä maata hallitsevan kommunistisen puolueen aluetoimiston". 

Tapahtumasta saattoi löytää myös videomateriaalia, joka osoitti todeksi STT:n maininnan, jonka mukaan "joukko murtautui puolueen toimistoon, kantoi sieltä huonekaluja ulos kadulle ja sytytti ne tuleen." Poliisi oli myös ampunut tapahtumapaikalla. 

* * *

Edellä kuvaamieni tapahtumien jälkeen Kuuban nykyinen diktaattori Miguel Díaz-Canel on ilmoittanut halukkuutensa keskustella Yhdysvaltojen kanssa maansa tulevaisuudesta. Vastapelurikseen hän saanee ulkoministeri Marco Rubion, jolla kuubalaisena emigranttina lienee kovin vähän sympatioita maan kommunistihallinnon vaikeuksille. 

Nähtäväksi siis jää, ollaanko lopultakin tultu tilanteeseen, jossa Kuuba vapautuu kommunismin ikeestä ja kansa saa takaisin vapautensa ja mahdollisuuden surkean elintasonsa nostamiseen. Tämä on tietenkin hieno asia, mutta kuten esimerkiksi eurooppalaisten sosialistivaltioiden luhistuminen 1990-luvulla osoitti, edessä voi olla joko onnistuminen tai epäonnistuminen, kuten alla oleva Puolan ja Moldovan talouskehitystä esittävä kuva osoittaa. 

Nähtäväksi siis jää, millaiseksi Kuuban tulevaisuus muodostuu. Ja miten se vaikuttaa tavallisten kuubalaisten elämään ja tulevaisuuteen. 

* * *

Toki olisi toivottavaa juuri nyt, kun poliittisen vihervasemmiston kannatus on ollut nousussa, että kuubalaisen sosialismin vaikeudet ja sen mahdollinen kaatuminen lisäisivät myös täällä Pohjantähden alla ymmärrystä sosialismin vahingollisuudesta. Vai löytyykö äänestysikäisten suomalaisten joukosta edelleen yli 44 prosenttia sellaisia ihmisiä, jotka luulevat Marxin ajatusten soveltamisesta seuraavan jotain hyvää? 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Punamultahallitusta pukkaa

Sitä saa, mitä tilaa
Ydinsodan pelko ja sen seuraukset

Kansainvälinen laki kaipaa uudistamista

USA:n presidentti Donald Trumpia voi vilpittömästi onnitella siitä, että hän poisti sosialistidiktaattori Maduron Venezuelan johdosta. Se oli hyvin tehty siitäkin huolimatta, että teko oli mitä ilmeisimmin kansainvälisen lain vastainen. 

Siksi on syytä ihmetellä sitä, ettei Suomessa – eikä käsittääkseni muuallakaan – ole syntynyt keskustelua kansainvälisen lain oikeutuksesta. Eli miksei kukaan kritisoi sitä, että tämä laki suojelee kaiken maailman diktaattoreita laittomasti anastetun vallan menetykseltä? 

Omalta osaltani toivoisin, että Venezuelan tapahtumat käynnistäisivät tältä osin kansainvälisen lainsäädännön uudistamisen. Tai ainakin valmistavan poliittisen keskustelun sen tiimoilta. 

* * *

Tässä suhteessa saattaa olla jopa kiire. Iranissa on nimittäin parhaillaan menossa kansannousu, jonka tavoitteena on poistaa vallasta maan islamistinen hallinto. Levottomuuksien syynä on se, että maan pappisvalta on siirtänyt maan keskiaikaan ja taannuttanut ihmisten – erityisesti naisten – elinolot sietämättömiksi. 

Juuri nyt saattaa olla niin, että presidentti Trump on parhaillaan valmistelemassa iranilaisten auttamiseen tähtäävää operaatiota. Mikäli asia on niin, ja USA:n asevoimat auttavat persialaisia kaatamaan oman kansansa kurittamisen lisäksi myös kansainvälisen terrorismin tukemisesta tunnetun hallituksensa, tulevat oikeusoppineet ja vasemmiston kellokkaat epäilemättä moittimaan jälleen kerran maan operaatiota kansainvälisen lain vastaiseksi. 

On tosin totta, että Iranin mullahit nousivat valtaan kansan tukeman kapinan avulla. Samoin se, että maassa on järjestetty vaaleja, joissa on valittu poliittisia päättäjiä. 

Näillä ei kuitenkaan ole ollut viimeistä sanaa maan asioista, vaan niistä ovat päättäneet islamistiset uskonoppineet. Eikä maan johdolla mitä ilmeisimmin ole maan asukkaiden enemmistön kannatusta.

Siten myös Iranin uskonnollinen johto on diktatuuri – joskaan ei sosialistinen – jonka jokainen vähänkään järjissään oleva ihminen haluaisi kaatuvan. Ja – ainakin omalta osaltani – toivoisin, että se voisi tapahtua siten, että kansainvälinen laki sallisi sen. 

* * *

Tässä yhteydessä on tärkeää huomata myös se, että presidentti Donald Trump nosti jälleen viime yönä esille Grönlannin aseman. Sen on vihjailtu tarkoittavan, että USA:n asevoimat saattaisivat valloittaa maailman suurimman saaren tanskalaisilta.

Jos näin kävisi, se olisi kansainvälisen lain vastaista. Eli arvoisa lukijani saattaa hyvinkin pohtia mielessään, että olenko tällä tekstillä – eli kansainvälisen lain ilmeisten epäkohtien korjaamisvaatimuksilla – oikeuttamassa mahdollista Grönlannin kaappaamista tanskalaisilta?

Vastausta on haettava tässä käsitellyn kolmen tapauksen taustoista. Ensinnäkin Tanskassa on vapaa demokratia, joten sen poliittinen johto on kansan valitsemaa. Sama koskee Grönlannin paikallishallintoa, joka on kyllä ilmaissut halunsa itsenäistyä.

Tämän on estänyt Grönlannin taloudellinen napanuora Tanskaan, joka on toistaiseksi estänyt ryhtymästä tuumasta toiseen. Tanskalaisille Grönlannin itsenäistyminen kuitenkin sopisi sikäli, etteivät he asettuisi vastahankaan. 

* * *

Itse tämän kirjoituksen pääasiaan liittyen on oleellista huomata tietyt rajaukset, jotka liittyvät ulkopuolisella interventiolla kaadettavan hallinnon laillisuuteen, oikeutukseen ja suosioon kansan parissa. Sekä tietenkin myös ihmisoikeuksien kunnioitus. 

Maduron hallinolla sen enempää kuin Iranin mullaheillakaan ei ole ollut – ainakaan viime aikoina – niistä mitään. Näissä diktatuureissa ihmisiltä ovat puuttuneet myös perimmäiset ihmisoikeudet, kuten vapaus ilmaista mielipiteensä, mutta grönlantilaisille mikään näistä ei ole ongelma osana Tanskan valtiota. 

Siksi olen sitä mieltä, että nykyistä kansainvälistä lainsäädäntöä pitäisi muokata siten, että nykyisin täysin kielletty aseellinen interventio vieraaseen valtioon sallittaisiin tarkoin rajatuissa tapauksissa. Nuo rajat tulisi toki määritellä tarkasti, eikä niihin saisi jättää porsaanreikiä. 

Samalla tulisi huolehtia, ettei kansainvälinen lainsäädäntö estäisi pahimpien diktaattoreiden eliminoimista silloin, kun heidän kelvottomuudestaan ei ole varteenotettavia epäilyksiä.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Maduron kausi loppu, eikä sen perään jäänyt haikailemaan kuin YK:n Antonio Guterrez
Kapina fanatismia vastaan
YK:n pääsihteeri toivoi USA:n iskun jälkeen rauhaa, mutta minkälaista?

Maduron kausi loppu, eikä sen perään jäänyt haikailemaan kuin YK:n Antonio Guterrez

USA poisti Venezuelan sosialistidiktaattorin Nicholas Maduron vallasta ja kuljetti tämän Yhdysvaltoihin odottamaan oikeudenkäyntiä. Siellä valtansa menettänyttä hirmuhallitsijaa tullaan syyttämään muun muassa huumeterrorismista sekä konekiväärien ja muiden tuhovälineiden hallussapidosta Yhdysvaltoja vastaan.

Venezuelassa valta siirtyi varapresidentti Delcy Rodríguezille eikä maassa ole tiettävästi enää amerikkalaisia sotilaita. Toivon mukaan maan uusi johtaja ymmärtää tilanteen ja ryhtyy pikaisesti toimiin rehellisten vaalien järjestämiseksi. 

Niissä sitten voittakoon se, jota Venezuelan kansan enemmistö ilmaisee kannattavansa. Ja oli se sitten viimevuotisen Nobelin palkinnon voittaja María Corina Machado tai joku muu, saakoon hän amerikkalaisten tuen palauttaessaan valtionsa jälleen demokraattisen hallinnon johdettavaksi, sen talouden markkinamekanistisilla periaatteilla toimivaksi ja ulkopolitiikassaan Kiinan sijasta läntisiin demokratioihin tukeutuvaksi. 

Venezuelalle on Maduron aikana kertynyt kuitenkin paljon merkittäviä ongelmia. Siis sellaisia kuin 2000-luvun aikana romahtanut talous, lisääntynyt huumerikollisuus ja nyt tehdyn operaation jälkeen myös Trumpin mahdolliset vaateet maan öljyvaroihin. Ja siksi venezuelalaisten kannalta on keskeistä löytää kaikkiin näihin sellaisia ratkaisuja, jotka ovat tehokkaita ja saavat taakseen ihmisten tuen.

* * *

Tässä yhteydessä on syytä huomata YK:n pääsihteerin Antonio Guterrezin käsittämätön reagointi tapahtuneeseen. Sen sijaan, että tämä olisi ilmaissut tyytyväisyytensä diktaattorin kaatumiseen, hän katsoi asiakseen olla syvästi huolissaan Yhdysvaltain iskusta Venezuelaan, koska se ei kunnioita kansainvälistä oikeutta. 

Ihanko oikeasti tämä maailmanjärjestön johtoon asetettu hyypiö on kuvitellut, että Maduron hallinto olisi sitten tehnyt niin? 

Onni onnettomuudessa on, ettei YK:lla ole tosiasiallisia mahdollisuuksia vaikuttaa Venezuelan tapaukseen, eikä länsimaista näyttäisi löytyvän tukea Guterrezin absurdille "huolelle" tai Maduron hallinnolle. Ja vaikka olisikin, Donald Trump tuskin välittäisi sellaisesta edes sen vertaa kuin amerikkalaisten karjatilojen nautoja kiusaavista paskakärpäsistä.

Kaiken kaikkiaan venezuelalaisten tulevaisuus näyttääkin – Guterrezista huolimatta – kohtuullisen valoisalta, ainakin verrattuna muutaman päivän takaiseen. Toki pitkään jatkuneen sosialistisen diktatuurin aiheuttaman ankeuden purkaminen vie aikansa, mutta määrätietoisella työllä kansa voi saada mitä se ansaitsee. 

Toistaiseksi emme kuitenkaan tiedä, mitä tämä tarkoittaa. Ja siksi voimme jäädä vain odottamaan, mitä venezuelalaiset itse tahtovat – kunhan presidentti Trumpin hallinto ensin palauttaa heille päätöksenteko-oikeuden omiin asioihinsa.

JK kello 8:03. Tätä kirjoitusta voi toki verrata esimerkiksi MTV3:n toimittajien näkemykseen siitä, että Venezuelan vallansiirto olisi alku jonkinlaiselle suurelle salaliitolle, jossa USA, Kiina ja Venäjä pyrkivät jakamaan maailman keskenään. Toki myönnän, että tässä tapauksessa on nähtävissä piirteitä myös sellaisesta, mutta asiassa ei sinänsä ole mitään uutta. Ovathan suurvallat aina pyrkineet maksimoimaan vaikutusvaltaansa – joskus avoimemmin ja joskus piilotellummin, mutta aina juuri niillä keinoilla, joita ne ovat sillä hetkellä pitäneet tehokkaimpina. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Sitä saa, mitä tilaa
Sananvapauden itsesensuurin perustelut, käytännöt ja seuraukset
Maailmanpolitiikan pilkkeitä

Sitä saa, mitä tilaa

Kuten arvoisa lukijani muistaa, sai Venezuelan sosialistinen johtaja Nicolas Maduro presidentinvaalin virallisten tulosten mukaan voiton haastajastaan, mutta yleisen käsityksen mukaan vain väärentämällä äänestystuloksen. Asiaa on protestoitu sekä maailmalla että maan sisällä. 

Asiaa on nyt käsitelty maan ylimmässä oikeuslaitoksessa, jonka päätöksen mukaisesti Maduro on kuin onkin voittanut vaalit. Oman lausuntonsa mukaan Venezuelan Korkein oikeus on nimittäin varmistanut vaalimateriaalit, mutta jätti julkaisematta piiritason erittelyn äänestystuloksista sellaisen kyberhyökkäyksen vuoksi, jota kukaan muu ei ollut havainnut. 

Näyttäisi siis siltä, että Venezuela jatkaa Maduron valitsemalla tiellä kohti yhä syvällisempää sosialismia, joka lienee yksi maailmanhistorian tehokkaimmista poliittisista järjestelmistä kokoamaan valtakunnan varallisuutta harvojen käsiin. Siis käytännössä maan johtajalle ja hänen lähipiirilleen.

Tämä on tietenkin harmi venezuelalaisille, mutta toki heilläkin olisi peiliin katsomisen paikka. Nousihan Maduro presidentiksi kansan tuella - ilmeisesti rehellisissä vaaleissa - vuonna 2013 lupaamalla jatkaa edeltäjänsä sosialistista politiikkaa. 

Eikä sellaisesta ole koskaan seurannut millekään maalle mitään hyvää. Ei sen enempää Venezuelassa, Kuubassa kuin Neuvostoliitossakaan, joten venezuelalaiset voivat lohduttautua sillä, että nyt he ovat saaneet juuri sitä, mitä ovat tilanneetkin. Sosialistisen diktaattorin.

Tämä olisi hyvä muistaa myös Suomessa, vaikka meillä sosialistit ovatkin kunnioittaneet demokratiaa vuoden 1918 vallankumousyrityksensä jälkeen. Toivottavasti näin on myös jatkossa, vaikka sosialismi aatteena saakin tasaisin välein uusia muotoja - viimeisimpänä versiona rasistis-sovinistisen wokeltamisen.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Sananvapauden itsesensuurin perustelut, käytännöt ja seuraukset
Maailmanpolitiikan pilkkeitä
Mistä 274 000 euron keinu ja Ylen monimuotoisuuspuuhat kertovat?

Saksan sosiaalidemokraatit Putinin tukena

Sosiaalidemokraattien Olav Scholzin johtama Saksa aikoo puolittaa tukensa Ukrainalle saadakseen velkaantumisensa aisoihin. Näin se tulee samalla tukeneeksi Vladimir Putinin diktaatorisesti hallitsemaa Venäjää. 

Tämä tapahtuu tilanteessa, jossa Ukraina on juuri osoittanut pystyvänsä yllättämään Venäjän armeijan saatuaan suuren apupaketin Yhdysvalloilta. Eli näytettyään, että se pystyy länsimaiden tuen avulla muuttamaan sodan kulkua. 

Ulkopoliittisen instituutin Arkady Moshes kertoikin, että "on nähtävillä, että Ukrainan läntiset liittolaiset ohjailevat Ukrainaa kohti aselepoa tai rauhaa", koska "osa länsimaalaisista ei ole enää huolissaan siitä, että Ukrainan kaatuminen johtaisi heidät riskialtiseen tilanteeseen". 

Lausunnosta tuli ainakin itselleni hakematta mieleen Britannian ulkoministeri Neville Chamberlainin vuonna 1938 antama lausunto rauhasta "meidän ajaksemme" sen jälkeen kun hän länsimaisine kollegoineen oli pakottanut Tshekkoslovakian luovuttamaan osan alueistaan Adolf Hitlerin Saksalle. "Meidän aikamme" kesti tuolloin vajaan vuoden. 

Scholz on tietenkin vain sosiaalidemokraatti, eikä häneltä ehkä siitä syystä voi odottaa kovin suurta ymmärrystä. Tai ainakaan hänen suomalainen aatetoverinsa Timo Harakka ei omaa sellaista, kuten toimittaja Ulla Appelsin muistutti meitä juuri äsken. 

Tosiasia kuitenkin on, että mikäli länsimaat sallivat Venäjän hyötyä hyökkäyksestään Ukrainaan, sen panevat merkille Putinin lisäksi myös monet muut epädemokraattisten valtioiden hallitsijat. Merkittävimpänä niistä Kiina, jolla on pakkomielle erityisesti Taiwanin liittämisestä itseensä, mutta himoja myös Himalajan vuoriston liepeillä. 

Tällä kaikella en tarkoita, etteikö Ukrainan sodan loppuminen olisi hyvä ja tärkeä tavoite. Sen sijaan muistutan siitä, ettei rauha millä hinnalla tahansa ole järkevää. 

Eikä eurooppalaisten poliitikkojen tulisi siksi tehdä chamberlaineja, vaan huolehtia siitä, ettei demokraattinen maailma salli sotilaallisen voiman käyttämistä kansakuntien rajojen siirtelemiseen - ei Ukrainassa, ei Taiwanissa eikä myöskään Suomen tai Baltian maiden rajoilla.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Liikahduksia järjettömässä sodassa
Se mikä ei ole ihmisoikeuksia, maahanmuuttoa tai sisäistä turvallisuutta on aseriisuntaa ja hyödyllisiä idiootteja
Saksalaisten harhaluulo johtaa kylmään talveen

Halpahintainen demokratia

Eilinen Ilta-Sanomien uutinen paljasti maailman ylivoimaisesti suosituimman presidentin. Hän on Ruandan kansanmurhan jälkeen valtaan noussut Paul Kagame, joka sai taannoisissa vaaleissa 99,18 prosenttia annetuista äänistä. Toisin sanoen hänen kaksi kilpailijaansa sai yhteensä vain vajaan prosentin äänistä.

Saavutettu vaalitulos oli myös Kagamen oma ennätys, sillä saman uutisen perusteella hän on aiemmin hän on yltänyt vain 98,8 prosentin suoritukseen. Vai olivatko kilpailevat ehdokkaat silloin suositumpia kuin nyt käydyissä vaaleissa? 

Oli myös mielenkiintoista huomata, että USA:n presidentti Joe Bidenin siirryttyä muutama päivä sitten syrjään keräsi varapresidentti Kamala Harris vaalikassaansa kahdessa päivässä 230 miljoonan dollaria. Se tarkoittaa lähes 115 miljoonaa dollaria päivässä. 

Tällä rahalla hän pääsee varmasti hyvään alkuun etenkin, kun Bidenin jo keräämät 96 miljoonaa päätynevät hänen käyttöönsä. Ja ehkäpä myös Bidenille jo 700 miljoonan dollarin tukipakettia tarjoamaan ehtineet tahot siirtävät lupauksensa varapresidentille. 

Tästä kaikesta näemme, ettei demokratia ole suuressa lännessä halpahintaista, sillä myös toinen ehdokas - Donald Trump - kerää epäilemättä muhkean summan käyttöönsä. Vertailun vuoksi muistettakoon, että presidenttiehdokas Alexander Stubb keräsi viime vaaleissa käyttöönsä vaatimattoman 2,7 miljoonan euron potin. 

Valitettavasti mediat eivät kuitenkaan ole kertoneet Kagamen vaalikassan suuruutta. Mutta jos saan arvata, se ei välttämättä sisällä kovinkaan suurta setelitukkua, sillä hänellä lienee ollut käytössään tehokkaampia keinoja. Jopa niin, että Ruandan demokratiaa voisi pitää halpahintaisena.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Vasemmistolaisia vaalikiemuroita

Maskuliinisuutta ja pyöräteitä kehitysavulla?
Afrikkalaisuus Suomen historian valossa

Vasemmistolaisia vaalikiemuroita

Läntisellä pallonpuoliskolla on tätä nykyä kaksi epäonnistunutta valtiota. Ne ovat afrikkalaistaustaustaisten ihmisten asuttama Haiti ja luonnonvaroiltaan äärimmäisen rikas sosialistinen Venezuela. Jälkimmäisessä sosialistinen realismi on johtanut jo siihen, että kotimaan surkeutta on paennut ulkomaille 7,7 miljoonaa ihmistä eli noin neljännes nykyisestä väkiluvusta. 

Tästä huolimatta Venezuela on valmistautumassa vaaleihin, joissa presidentti Nicolás Maduro tavoittelee kolmatta kautta. Sen edessä on kuitenkin kansa, jonka parissa - ainakin mielipidetiedusteluiden mukaan - opposition ehdokas Edmundo González on yli 20 prosenttiyksikkööä suositumpi kuin istuva presidentti.

Näin siitä huolimatta, ettei hänen ollut tarkoitus edes olla ehdokkaana, mutta ryhtyi toimeen siksi, että hallinto esti todellisen oppositiojohtajan María Corina Machadon ehdokkuuden. Tässä hän seurasi edellisten vaalien taktiikkaa, johon niin ikään kuului liian suosittujen vastaehdokkaiden hylkääminen. 

Tällä kertaa Maduron tehtävä on vaikeampi, sillä maan talousvaikeudet ovat tehneet oppositiosta aiempaa yhtenäisemmän. Ja siksi se saattaa olla valmis äänestämään ihan ketä tahansa Maduron vastaehdokasta. 

Nähtäväksi siis jää, miten Maduro ratkaisee ongelman. Julistautuuko hän vain yksinkertaisesti diktaattoriksi vai järjestääkö kaikesta huolimatta vaalit, joiden ääntenlaskentaa peukaloidaan. Vai tyytyykö epäilyksistäni huolimatta sittenkin demokraattiseen vaalitulokseen, kuten on luvannut.

* * *

Kirjoitin eilen englanninkielisessä blogissani, että Joe Bidenin väistyessä demokraattien "uusi ehdokas – kuka tahansa hän onkaan – pitää käsissään valttikorttia, ainakin jos hän on suhteellisen tuntematon useimmille äänestäjille. Näin hänen ensimmäinen valtakunnallinen esiintymisensä tekee äänestäjiin poikkeuksellisen suuren vaikutuksen."

Sekä edelleen: "jos tämä vaikutelma miellyttää enemmistöä äänestäjistä, Donald Trump on pulassa, sillä huolimatta suuresta suosiostaan, hän herättää myös paljon negatiivisia tunteita ihmisissä. Siksi, maassa jossa äänestysaktiivisuus on alhainen kuten Yhdysvalloissa, vetoava ehdokas saattaa motivoida jopa niitä äänestäjiä, jotka eivät voisi kuvitella luottavansa Bideniin tai Trumpiin."

Nyt amerikkalaisdemokraatit ovat kuitenkin valitsemassa ehdokkaakseen Bidenin varapresidentin Kamala Harrisin, joka tuskin on sillä tavalla tuntematon kuin tarkoitin eilen. Nähtäväksi siis jää, pystyykö hän valloittamaan puoluekannassaan horjuvat amerikkalaiset vai jääkö hän lopulta Trumpin jalkoihin.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Biden's Withdrawal Opens a New Possibility for Democrats!
Tärkeämpiä asioita
Mitä jokaisen suomalaisen pitäisi oppia Venezuelasta?

Onko Unkari diktatuuri vai EU Neuvostoliiton reinkarnaatio?

Eilisen kahden (ensimmäinen, toinen) blogimerkinnän päivän jälkeenkin näyttää uutisvirrassa olevan aiheita, joita on syytä kommentoida myös täältä näppäimistön takaa. Yksi niistä on Unkarin pääministerin Victor Orbanin näkemys siitä, että Euroopan Unioni on kuin Neuvostoliitto.

Hänen näkemyksensä voi halutessaan kuitata sillä, että hän pitää läheisiä yhteyksiä sotarikollisen johtamaan Venäjään ja tukee sen hyökkäystä Ukrainaan ostamalla sieltä fossiilista energiaa. Tämä on tietenkin tuomittavaa, mutta mikäli EU - tai jokin muu taho - haluaisi tosissaan muuttaa tätä asiaintilaa, tulisi sen järjestää Unkarille vaihtoehtoinen energianlähde. 

Toinen EU:n johtoa ärsyttävä seikka on Unkarin taipumattomuus eurooppalaiseen maahanmuuttopolitiikkaan. Tässä suhteessa sen politiikka on muuttumassa yhä vähemmän muusta Unionista poikkeavaksi. 

Tässä suhteessa viimeisimpänä herättäjänä on toiminut EU:n muslimiväestön avoimesti osoittama antisemitismi palestiinalaisten tehtyä pari viikkoa sitten laajamittaisen terroritekonsa, jossa se tappoi nelinumeroisen lukumäärän israelilaisia siviileitä. Eivätkä maahanmuuttopolitiikan muuttamisen paineita ole ainakaan vähentäneet toistuvat islamistiset terroriteot ympäri Eurooppaa.

Myös Orbanin negatiivinen suhtautuminen wokellukseen on ärsyttänyt EU-poliitikkoja, mutta hänen taannoinen veto-oikeuden käyttönsä osoitti, että unkarilaisilla on myös aitoa tahtoa pitäytyä konservatiivisessa ihmiskäsityksessä. Ja kuten arvoisa lukijani tietää, on demokratian tarkoituksena se, että valtion hallinto ja sitä ohjaava lainsäädäntö heijastaisivat asukkaidensa näkemyksiä. 

Siten päädymme siihen oleelliseen kysymykseen, että onko Unkari demokratia? Vai onko se Orbanin yksinvaltaisesti hallitsema diktatuuri. 

Yksinkertaisimmillaan vastaus on selvä: maassa järjestetään vapaat vaalit, joten se on demokratia. EU-parlamentti on kuitenkin äänestyksen kautta ilmaissut näkemyksensä, ettei Unkaria voi pitää demokratiana.  Sen mukaan maassa järjestetään kyllä vaaleja, mutta ei kunnioiteta demokratian normeja ja standardeja.

Tässä se viittaa ainakin siihen, että Orbanin hallinto on sulkenut hänelle vastenmielisen radiokanavan ja perustanut parlamentaarisen elimen valvomaan oikeuslaitosta vaarantaen sen riippumattomuuden. Lisäksi häntä on syytetty korruptiosta, jonka seurauksena presidentti lähipiireineen on kerännyt satumaisen omaisuuden. 

Tosiasia kuitenkin on, ettei Orbanin ole havaittu manipuloineen vaalituloksia. Hän on myös hävinnyt vaalit pääministerinä, mikä osoittaa Unkarin demokratian kaikesta kritiikistä huolimatta toimivan - kuten se toimi äskettäin myös Puolassa, vaikka sen vaalit hävinnyttä johtoa arvosteltiin hyvin samankaltaisesti kuin Orbania. 

Kaiken edelle kirjoittamani perusteella minusta EU:n tulisi ottaa vakavasti Orbaniin kommentti, jonka mukaan Unkarin oli tanssittava Neuvostoliiton viheltäessä ja "myös Bryssel viheltää, mutta me tanssimme, jos tahdomme, ja me emme tanssi, jos emme halua tanssia". Onhan myös meillä kokemusta siitä, kuinka EU tekee päätöksiä, jotka täältä Pohjantähden alta katsottuna ovat järjettömiä - kuten parhaillaan käsiteltävänä oleva silakan kalastuskielto, joka toteutuessaan tuhoaisi suomalaisten ammattikalastuksen. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Irtopisteiden keräämistä isänmaan asialla
Pitäisikö laki ja oikeuslaitos siirtää demokraattisen päätöksenteon saavuttamattomiin?
Paremman Euroopan, terveen talouden, itsenäisten kansakuntien ja lisääntyvän subsidiariteetin puolesta

Yhden prosentin vähemmistön armoilla

Suomen hallituksessa on käynnissä outo riita. Maa- ja metsätalousministeriö on nimittäin valmistellut ilmastoruokaohjelmaa, josta vastaava ministeri Antti Kurvinen (kepu) ei suostu kirjaamaan tavoitetta lihansyönnin vähentämisestä. Sen sijaan hän on todennut, että "en tule antamaan kellekään mitään määräyksiä ruokavaliosta."

Riita ei ole outo siksi, että Kurvinen kieltäytyy toteuttamasta orwellilaista määräystä ihmisten ruokavaliosta. Vaan siksi, että hallitusohjelmaan on kirjattu tavoitteeksi laatia "kansallinen ilmastoruoka-ohjelma, joka tähtää kulutetun ruoan ilmastojalanjäljen pienentämiseen sekä ymmärryksen lisäämiseen ruoantuotannosta... Lisätään julkisissa hankinnoissa ja ruokapalveluissa kasvispainotteisen ruoan osuutta."

Hallitusohjelman tavoite on kuitenkin oman kokemukseni perusteella jo ylitoteutunut julkisella sektorilla. Viime aikoina on nimittäin käytännössä kaikissa pitkissä kokouksissa ja tilaisuuksissa - joihin minut on kutsuttu asiantuntijaksi ja joissa on luvattu tarjota ruokaa - lautaselle löytynyt pelkästään kasviksia. Ruoka on toki ollut ilmaista, enkä siksi ole siitä valittanut, vaan ottanut kiitollisuudella vastaan. 

Jokainenhan saa tarjota mitä tahtoo. Tosiasia kuitenkin on, että niin kauan kuin Suomessa on lajimme evoluutiohistorian ja elimistömme fysiologian valossa luonnollista sekaruokavaliota noudattavia ihmisiä, ei pelkän kasvisruuan tarjoaminen osoita kunnioitusta kutsutuille vieraille.

Sen sijaan se viittaa siihen, että valtionhallintomme on ottanut pitkän askelen kohti punavihreää orwellilaista yhteiskuntaa, jonka tavoitteena on määrätä keskusjohtoisesti kaikista ihmisten asioista. Jopa heidän ruokavaliostaan. 

Ihmettelen syvästi, mikäli sellaiseen yhteiskuntaan johtava kirjaus tulee sisällytetyksi hallituksemme ajamaan viralliseen ohjelmaan, jonka toteuttamisen kustannuksesta vastaa tämän maan sekaruokaa syövä ylivoimainen enemmistö, eikä se yhden prosentin vähemmistö, jolle kasvisruoka on ideologinen kysymys. Ja josta huomattavalla osalla on mielenterveyden häiriöitä.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Vihreää liharuokaa
Yhteiskunnan kuplautumisen advokaatit Terike Haapoja ja Eero Yli-Vakkuri
Onko veganismi nuorten ahdistuneisuuden syy vai seuraus?

Tieteellistä fanatismia ja diktatuurin kaipuuta

Keskustelu monimuotoisuuden suojelemisesta käy Suomessa kuumana, koska EU:n Greenpeace-vetoinen komissaari Frans Timmermans on osoittautunut äärimmäisen tehokkaaksi oman agendansa ajajaksi. Ruotsissa vastaavaa keskustelua ei käydä, koska länsinaapurissa on totuttu huolehtimaan elinkeinoelämän toimintaympäristöstä ja se on ilmoittanut kutakuinkin yksimielisesti vastustavansa Timmermansin pyrkimyksiä sosialisoida maan metsäasiat EU:lle. 

Aivan yksimielisiä ruotsalaisetkaan eivät ole. Tästä sain eilen lukea hätkähdyttävän esimerkin avattuani amerikkalaisen Science-lehden pääkirjoituksen. 

Siinä oli annettu palstatilaa ruotsalaiselle ympäristöekologian professorille, jonka mukaan aiemmin aktiivisesti ympäristöasioita ajaneen Ruotsin uskottavuus on vaakalaudalla. Hän teki tämän valittamalla vasta pidettyjen vaalien tulosta ja sen seurauksena syntyneen hallituksen päätöstä yhdistää ympäristöministeriön tehtävät muihin hallinnonaloihin. 

Koko kirjoitus päättyi eskatologiseen kysymykseen: "jos Ruotsi hylkää yhden ylpeimmistä perinnöistään, on vaarana, että mikä tahansa maa saattaisi tehdä niin". 

* * *

Science-lehti ei malttanut jättää Ruotsin tikunnokkaan nostamista pelkästään pääkirjoituksen varaan. Lisäksi se julkaisi ruotsalaisessa yliopistossa työskentelevän ranskalaistutkijan mielipidekirjoituksen. 

Tämän mukaan Ruotsi on - ei enempää eikä vähempää kuin - vaarantamassa Euroopan biodiversiteetin. Tämä kirjoitus ei liittynyt ympäristöministeriön lakkauttamiseen, vaan Suomessakin poliitikkojen heräämiseen johtaneen EU:n ennallistamisasetuksen hylkäämiseen Ruotsissa. Päätöksen syyksi hän mainitsi viranomaisten ja teollisuuden välisen "sisäsiittoisuuden". 

Lisäksi ruotsinranskalainen epäili nykyisen kotimaansa hidastavan ympäristöasioiden hoitamista omalla puheenjohtajakaudellaan. Niinpä hänen kirjoituksensa päättyy kehotukseen, jonka mukaan EU:ssa tulisi suhtautua Ruotsin johdolla laadittavaksi tulevaan biologisen monimuotoisuuden suojelupolitiikkaan erittäin skeptisesti. 

* * *

Edellä kuvaamani - epäilemättä suuren ja vilpittömän huolen motivoimat - kannanotot kertovat siitä, kuinka määrätietoiset ja omaa agendaansa syystä tai toisesta fanaattisesti ajavat ihmiset ovat valmiita hylkäämään demokraattisen päätöksenteon, mikäli se on ristiriidassa heidän omien uskomustensa kanssa. Kansanvallan sijaan he näyttäisivät kaipaavan jonkinlaista "oikeamielisten diktatuuria", joka sanelisi kaikille ihmisille näiden elämän reunaehdot. 

Tämä ei koske vain tavallisia kaduntallaajia, vaan myös tutkijoita ja näköjään jopa Science-lehden kaltaista tieteellistä instituutiota. Jälkimmäisen osalta saatamme ehkä hakea selitystä USA:n äärimmilleen polarisoituneesta yhteiskunnasta, mutta siitä huolimatta on yllättävää, että tiedelehti haluaa puuttua demokraattisen kansan vaaleissa osoittamaan tahtoon.  

Valitettavasti sama ilmiö on nähtävissä myös Suomessa. Siitä saimme esimerkin viime torstain A-studiossa käydystä keskustelusta viimeistään siinä vaiheessa (vähän yli 26 minuutin kohdalla), kun keskusteluun osallistunut professori sai itkupotkuraivarin ja puuskahti kaiken maapallon elämän tuhoutuvan, mikäli hänen ajamaansa agendaa ei toteutettaisi.

Mieleeni tuli hakematta pikkulasten uhkaustyyli silloin kun tulee kiistaa tekemisestä. Siis tämä: "en ole enää koskaan kaverisi, ellet tee kuten minä tahdon". 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Poru maa- ja metsätalousministeriön ja ympäristöministeriön yhdistämisestä
Suojelutoimien kustannuslaskelmista puuttuu 90 prosenttia
Ympäristöväki asettaa monimuotoisuuden suojelun ilmastonmuutoksen torjunnan edelle

Valistusajan diktaattori edisti kapitalistista taloutta

Tämä on seitsemäs osa blogimerkintäsarjaa, jossa käyn läpi Suomen historian merkittävimmät vaiheet. Sen kuudennessa kirjoituksessa kuvasin, kuinka sotilasvaltioksi muodostuneen Ruotsin valtakunnan ajautuminen miespulaan ja taloudelliseen kriisiin johti liberalistisiin taloudellisiin uudistuksiin, joiden seurauksena valtion taloudellinen pohja ja ihmisten elintaso siirtyivät pitkäaikaiselle kasvu-uralle. 

Tuona aikana valtakunnassa vallitsi säätydemokratia, jossa alempisäätyisillä ihmisillä oli valtaa enemmän kuin kertaakaan sitten keskiajan. Ruotsia kohtasi kuitenkin yllättävä käänne, kun valistusajan aatteet omaksunut kuningas Kustaa III kaappasi vallan vuonna 1772 upseeriston, Ranskan ja ylhäisaateliston tuella. 

Vallankaappaus ei kuitenkaan enää pysäyttänyt alempien säätyjen vaurauden ja siitä seuranneen poliittisen ominaispainon kasvua. Niinpä kuningas ajautui vaikeuksiin alemman aateliston, papiston ja talonpoikien kanssa. 

Sen Kustaa III pyrki ratkaisemaan ikiaikaisella keinolla eli ryhtymällä hyökkäyssotaan ensin Venäjää ja myöhemmin myös Tanskaa vastaa. Jälkimmäisestä tuli selkeä voitto, jonka antama noste mahdollisti Kustaalle uuden perustuslain läpi ajamisen. 

Sen seurauksena kuninkaan tukiryhmä vaihtui aatelistosta porvaristoon ja talonpoikiin. Näin siksi, että vaikka kuningas sai paljon valtaa, oli uusien verojen asettaminen mahdollista edelleenkin vain valtiopäivien hyväksynnällä - ja myös kahdella alemmalla säädyllä oli mahdollisuus vaikuttaa siihen. 

Samalla kansan eli talonpoikien omistusoikeus maahansa vahvistui ja kruununtalonpoikienkin lapset pääsivät maatilojen laillisiksi perijöiksi, mikä lisäsi niiden ostamista perintötiloiksi. Näin kansa sitoutui entistä vahvemmin turpeeseen ja omistusoikeuden vahvistuessa myös oman taloutensa edistämiseen. Tästä taloudellisesta toimeliaisuudesta hyötyi koko valtakunta.

Myös oikeusjärjestelmä edistyi korkeimman oikeuden perustamisella, kidutuksen kieltämisellä ja tuomioiden lieventämisellä. Oikeudenkäynnin kehittyminen yhdessä talouden kannalta keskeisen uudistuksen - eli tehdasprivilegioiden mahdollistaminen myös tavalliselle kansalle - edisti kapitalistista talousjärjestelmää kukonaskelin luoden valtakuntaan ennen näkemätöntä vaurautta.

Sen sijaan uuden verovapaan rälssimaan kasvattaminen kiellettiin kokonaan. Vanhojen vallanpitäjien tappiota symboloi valtaneuvoston lakkauttaminen, vaikka ylimmät virat varattiinkin vielä aatelisille. Tosin heiltäkin alettiin vaatia koulutusta tehtäviinsä.

Tässä vaiheessa päättyi myös Ruotsin valta Suomessa kun Venäjä otti Napoleonin sotien sivunäyttämöllä valtion itäosan haltuunsa. Tämä ei kuitenkaan enää muuttanut sitä, että Suomi oli kovaa vauhtia siirtymässä kohti osaamiseen ja taloudelliseen aktiivisuuteen perustuvaa yhteiskuntaa, josta syntyperän ja erioikeuksien merkitys oli katoamassa.  

Sarjan kaikki kirjoitukset:
Osa I: Suomen liittyminen osaksi läntistä kulttuuria
Osa II: Suomen tie unionin takamaasta osaksi modernia valtiota
Osa III: Kansan aseman oikeudellinen ja taloudellinen heikentyminen
Osa IV: Suomen historian kurjin aika
Osa V: Voiton tavoittelu pelasti maan
Osa VI: Hyödyn aika
Osa VII: Valistusajan diktaattori edisti kapitalistista taloutta
Osa VIII: Suomen liittäminen Venäjään johti rikollisuuden nousuun
Osa IX: Valistunut itsevaltias käynnisti talouskasvun
Osa X: Suomalaisuuden synty
Osa XI: Suomalainen demokratia ja naisten tasa-arvo
Osa XII: Verinen sisällissota
Osa XIII: Äärioikeiston kapina
Osa XIV: Suomen ensimmäisen tasavallan loppu
Osa XV:Paasikiven-Kekkosen linja
Osa XVI: Nousun ja tuhon kautta uudenlaiseen tulevaisuuteen

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Suomen synkkä historia ja vaatimus kehitysapulaista
Haiti on köyhä ja siksi jää
Miksi tieteellis-taloudellinen vallankummous tapahtui Pohjois-Euroopassa?

Diktaattorin ja hänen kansansa dilemma

Helsingin sanomat kirjoitti Pohjois-Korean diktaattorin Kim Jong-unin haasteista tämän hallinnon täyttäessä kymmenen vuotta. Jutussaan lehti referoi tämän tekemiä - jopa lähisukulaisiin kohdistuneita - puhdistuksia ja ydinaseilla pullistelun tuottamia vaikeuksia demokraattisten naapurimaiden kanssa. 

Lopuksi pääkaupungin suurmedia arveli, että Kimin suurin ongelma saattaa tulla nousevasta sukupolvesta, jolla on edeltäjiään enemmän tietoa suljetun kotimaansa ulkopuolisesta elämästä. Mitä Kimin siis tulisi tehdä?

Historiallinen tosiasia näyttäisi olevan, että otettaan hellittäneet veriset diktaattorin tahtovat päätyä varsin nopeasti mullan alle. Esimerkiksi Irakin Saddam Hussein luopui kemiallisista aseistaan, eikä aikaakaan, kun hänet hirtettiin. Libyassa taas Muammar Gaddafi menetti otteensa ja siirtyi sen seurauksena varsin nopeasti muslimien paratiisiin. 

Siksi Kimin kannattaa - kerran vallan otettuaan ja sitä brutaalisti ylläpidettyään - jatkaa samalla linjalla. Kotimainen oppositio on syytä pitää pelossa ja murskata riittävällä voimakäytöllä jo ennen kuin se ehtii kasvaa vakavasti otettavaksi haastajaksi. Ulkovaltojen puuttumattomuus maan tapahtumiin on puolestaan estettävissä parhaiten kehittämällä ydinaseiden iskukykyä siten, ettei kenellekään tulisi edes mieleen uhata erakkovaltiota väkivallalla. 

Näin toimien diktaattori saattaa hyvinkin säilyä vallassa kymmeniä vuosia ja nauttia pitkään kaikesta sen tuomasta hyvästä. Ja juuri siksi Kimin kannattaa kohdistaa kovat otteet ja sananvapauden rajoitteet myös nykyisiin nuoriin ja likvidoida ajoissa heidän mahdollisesti nousevat johtajansa. Käytännön vaihtoehtona kun olisi vain oman henkikullan menetys vallankumouksen pyörteissä. 

Edelle kirjoittamani on siis jonkinlainen diktaattorin ja hänen kansansa dilemma. Vallan kerran otettuaan ja sitä keinoja kaihtamatta ylläpidettyään on diktaattorin ehdoton etu pitää maa muuttumattomuuden tilassa. Ja sen taidon Kim Jong-un on ainakin toistaiseksi hallinnut varsin hyvin.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Lukashenko opettaa länsimaita irakilaisten avulla
Idän uusi itsevaltias
Trumpin vaihtoehdot Koreassa

Keijoko keijotti Helsingin yliopiston?

Pyrin yleensä kirjoittamaan yhden ajatuksen päivässä - tänään se koski ajankohtaisia metsäasioita. Mutta syyslomakautisen päivän mittaan kuulin toisenkin uutisen, joka pakotti - tai suorastaan vaati - ajattelemaan vielä toisenkin kerran.

Kirjoitin nimittäin eilen kovasti kohua herättäneestä uutisesta, jossa tummahipiäisen germaanitytön väitettiin raivostuneen nähdessään tovereidensa leikkivän jossain opiskelijariennossa Afrikan tähti-pelin hahmoina. Totesin jo tuolloin, että "koko tarina kuulostaa Keijo Kaarisateen kehittelemältä".

Uskoin tarinan kuitenkin todeksi, koska asian esille nostaneen IL:n jutut olivat toimittajan kirjoittamia, ja kyseinen henkilö oli jo ennen tätä kirjoittanut useita juttuja samaan lehteen. Tähän ratkaisuun vaikutti myös se, että Keijon tapana on aiemmin ollut lähettää samankaltaisia järjettömiä, mutta ns. suvaitsevaista maailmankuvaa mukailevia kirjoituksia valtamedioiden yleisönosastoihin, ja ne ovat niitä yksi toisensa jälkeen julkaiseet.

Nyt kuitenkin vaikuttaa siltä, että olisi sittenkin pitänyt uskoa omaa arviota, sillä Keijo Kaarisade kyseli Twitterissä Helsingin yliopiston viralliselta Twitter-tililtä että "Miten menee omasta mielestä @helsinkiuni? #keijotus". Tämä on se ilmaisumuoto, jota hän on käyttänyt aiemminkin.

Hän kertoi myös, että "jos aiempien keijotusten kaava toistuu, Helsingin yliopisto tunnustaa pian tulleensa keijotetuksi ja että virhe oli ettei keijotusta tunnistettu, eikä se että Afrikan tähden takia syyllistetään suomalaisia rasisteiksi ja määrätään henkilöstö kalliiseen uudelleenkoulutukseen".

Lisäksi Kaarisade kertoi yhdessä viestissään, että "Keijolle tulee jo tilitystä yliopistoväeltä: ´Sinun takiasi joudun käyttämään monta työpäivää antirasismikoulutukseen oman tutkimus- ja opetustyön sijaan´!" Ja ripotteli vielä suolaa tuoreeseen haavaan vinkkaamalla, että "🚨@helsinkiuni teillä on rasisteja joiden mielestä tiede on muka tärkeämpää kuin Afrikan tähden kitkeminen kampukselta! 🚨"

Ja piruili hiukan myöhemmin vielä, että "Huhujen mukaan Helsingin yliopiston johdossa on tänään kyselty: ´Mitä se keijotus tarkoittaa?´ Uskotteko jo että koulutusleikkaukset aiheuttavat osaamisvajetta?"

Tämän tapauksen yhteydessä on mielenkiintoista, että Helsingin ylioipisto ehti jo tehdä päätöksen henkilöstölle räätälöidyn kolmipäiväisen antirasismikoulutuksen järjestämisestä osana antirasismi-teemavuotta. Koulutuksen tarkoitus on, että henkilöstö pystyy paremmin tunnistamaan ja toimimaan vastaavissa tilanteissa.

Tapaus ehti saada myös yhteiskuntatieteiden tohtorin ja entisen valtioneuvoston kansliapäällikön Risto Volasen varoittamaan yliopistoa siitä, että "jos peräännytte tämän wokediktatuurin edessä olette pian samassa tilanteessa kuin meillä 1970 -luvun stalinstien aikana ja nyt useissa amerikkalaisissa yliopistoissa eli pienet salaseurat pyrkivät määräämään, mitä saatte opettaa. USA:ssa tämä on jo pitkällä, mutta niin on myös demokratian ja tieteen puolustus."

* * *

Nähtäväksi siis jää, vahvistaako Helsingin yliopisto langenneensa keijotukseen, luopuvansa antirasistisen koulutuksen järjestämisestä ja lopettavansa perääntymisensä voukkidiktatuurin edessä. 

Mielenkiintoista on nähdä myös se, ottaako joku valtamedioistamme kertoakseen sen mitä olen edellä kertonut - joko ennen yliopiston tunnustusta tai sen jälkeen. Ja syntyykö tästä tapauksesta lopultakin terve yhteiskunnallinen keskustelu siitä, kuinka syvässä rähmässä suomalaisten on maattava voukkien ja känseleiden edessä, vai olisiko sittenkin seisottavaa selkä suorana omalla kannalla ja tosiasioihin nojaten?

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Musta germaanityttö ja Afrikan tähti
Parodiahorisontin ylityksiä
Parodiat valaisivat masentavaa todellisuutta

Yhteiskunnallista vakautta ja vakauden puutetta

Suomalainen yhteiskunta on nopeassa muutoksessa. Tästä saimme yhden pienoisen vahvistuksen Ilta-Sanomien uutisesta, jossa kerrottiin Turussa käydystä rähinäottelusta, jossa FC Komar-niminen jalkapallojoukkue oli aloittanut melkoisen rähinän ja saanut siitä rangaistuksen - siis sekä joukkue, että epäasialliseen käytökseen osallistuneet pelaajat. Tästä linkistä löytyy joukkueen valokuva, joka kertonee ainakin tämän blogin vakituisille lukijoille, mistä tässä eräänlaisessa kulttuuritapauksessa oli perimmältään kyse.

Suuressa itänaapurissamme puolestaan käytiin vaalit, jotka osoittivat, ettei siellä ole muuttunut mikään. Hallitseva tsaar... presidentin tukipuolue sai voiton parlamenttivaaleissa, joiden rehellisyyteen ei uskonut edes Erkki Tuomioja (sd). Ylellä näytettiin myös videomateriaalia, joka näyttäisi todistavan epäuskon perustelluksi ja Ilta-Sanomat julkaisi pääkirjoituksen, jonka mukaan "sähköinen äänestys huipensi vaalivilpin Moskovassa".

Tapaus on Suomen kannalta ehkä kuitenkin kohtuullisen hyvä. Jos Venäjällä säilyy vakaa valta, joka takaa yhteiskunnan jälkeenjääneisyyden pitkälle tulevaisuuteen, on tilanne parempi kuin jos maa ajautuisi anarkiaan, jonka seuraukset rajanaapurille voisivat olla arvaamattomat.

Toisaalta on myös niin, että Venäjän nykyisen presidentin aika loppuu joskus. Ja siinä tilanteessa hänen pitkän itsevaltaisen hallintonsa kausi saattaa purkautua kovaan valtataisteluun, jonka roiskeet ulottuvat rajojen yli. Näin myös siinä tapauksessa, että hän olisi pyrkinyt varmistamaan vallansiirtonsa jollekin suosikilleen.

Joka tapauksessa on selvää, että viimeisen tuhannen vuoden historiassa ei mikään viittaa Venäjän muuttumiseen länsimaistyyppiseksi demokratiaksi. Ja siksi Paasikiven ajoista periytynyt suomalainen Venäjä-politiikka - jonka ytimen ulkoministeri Pekka Haavisto (vihr) muotoili sanoilla "Suomi käyttää Venäjän kanssa sen yhteistyön tilan, mikä sille löytyy" - saattaa osoittautua arvokkaaksi myös tulevaisuudessa.  

Tosiasia kuitenkin on, että samainen ulkoministeri on voimakkaasti edistämässä tämän kirjoituksen alussa mainittua yhteiskunnallista kehitystä. Ja sen osalta meihin nähden edelläkävijöinä toimineiden Ruotsin, Tanskan ja Ranskan viimeisten kymmenien vuosien historia osoittaa jotain aivan muuta kuin oikeus- ja hyvinvointivaltion vakaata kehitystä - seikka, jonka viitekehykseen sopii valitettavan hyvin myös FC Komarista kertonut uutinen.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Turun joukkotappelun identiteettisalaisuus
Tsaarintekele on lukenut Stalininsa
Venäjän demokratia

Lukashenko opettaa länsimaita irakilaisten avulla

Valko-Venäjän ja Liettuan rajalla Eurooppaan haluavien irakilaisten avulla käytävä hybridisota näyttäisi ainakin toistaiseksi keskeytyvän. Syynä on sanottu olleen raja-alueelta löytyneen kuolleen irakilaisen. 

Näytelmän luonteesta kertoo jotain myös se, että rajan ylittäneistä 4 000 irakilaisesta jo lähes joka kymmenes on ilmoittanut haluavansa palata takaisin kotiin. Tästä jokainen järkevä ihminen osaa tietenkin tehdä sen johtopäätöksen, ettei kyse ole humanitaarisista pakolaisista vaan turvapaikkajärjestelmää väärinkäyttävistä elintasopakolaisista, joita Valko-Venäjän presidentti Lukashenko käyttää hyväkseen.

Järkeviin ihmisiin eivät näytä kuitenkaan lukeutuvan ns. ihmisoikeusaktivistit, jotka vastustavat kiivaasti Liettuan pyrkimyksiä pysyttää poliittisten elintasopakoklaisten virran EU:n alueelle. 

Turvapaikan myöntämisen tarpeettomuudesta omaa karua kieltänsä kertoo myös irakilainen, joka eleli Suomessa kolme ja puoli vuotta - ja onnistui jopa työllistymään - ennen kuin hänen turvapaikantarpeensa havaittiin olevan perusteeton. Nyt hän on muiden Liettuan rajalla olevien maanmiestensä tavoin pyrkimässä takaisin Lukashenkon avulla ja löytänyt tiensä julkisuuteen valittamaan Liettuassa saamastaan suojasta.

Valko-Venäjän irakilaisilla käymästä hybridisodasta todistaa myös se, että irakilaisia on alettu ohjata Puolaan sen jälkeen, kun maa antoi poliittisen turvapaikan Tokion olympialaisissa puheidensa takia vaikeuksiin joutuneelle pikajuoksijalle. Tämän saama turvapaikka on kuitenkin juuri sellainen, johon kansainvälinen sopimus oikeudesta hakea turvapaikkaa on tarkoitettu - eli suojaksi diktatorisen hallinnon yksittäiseen ihmiseen kohdistuvaa henkilökohtaista vainoa vastaan. 

Nähtäväksi jää, kuinka hyvin Lukashenko ja hänen ilmeinen toimeksiantajansa Valko-Venäjän itärajan takana onnistuu manöövereissään. Toivon mukaan Euroopan ja muiden länsimaiden poliittiset johdot ovat tässä tilanteessa kuitenkin hereillä ja osaavat tehdä oikeat johtopäätökset sekä hybridisodan käyjien että sen hyväksi käyttämien ihmisten motiiveista. 

Jos näin kävisi, he kykenisivät myös muuttamaan länsimaiden akilleen kantapääksi osoittautuneiden ihmisoikeuksien tulkintaa sellaiseksi, joksi se on aikanaan tarkoitettukin. Näin Lukashenko tulisi tahtomattaan opettaneeksi länsimaita tosimaailman kovista realiteeteista. Sen sijaan, mikäli hän ei tässä onnistu, maksavat länsimaiden johtajien ymmärtämättömyydestä kovan hinnan ennen kaikkea nuoret ja vielä syntymättä olevat länsimaalaiset ihmiset järjestäytyneiden hyvinvointiyhteiskuntien sortuessa kansainvaellusten luoman epäjärjestyksen alle.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Mitä Valko-Venäjän hybridisota kertoo meistä eurooppalaisista?
Valko-Venäjä käyttää irakilaisia EU:ta vastaan
Nokkelia ja kyvykkäitä irakilaisia

Vasemmistoliiton synkät juuret elävät ja voivat hyvin

Tämän blogin nimen alle olen kirjoittanut, että "niin kauan kuin yhteiskunnassa on todellinen sananvapaus, se ei voi olla läpeensä mätä. Sen sijaan jokaisesta läpeensä mädästä yhteiskunnasta puuttuu todellinen sananvapaus."

Tämän yhteyden sananvapauden ja yhteiskunnan mädännäisyyden välillä oivalsin jo teinipoikana seuratessani maailmanpolitiikkaa ja tutustuttuani natsi-Saksan historiaan. Mutta erityisesti näkemykseeni vaikutti silloisen itäisen suurvaltanaapurimme todellisuus.

Siellähän toisinajattelijat passitettiin vankiloihin tai mielisairaaloihin vielä 1970-luvulla. Ja aiemmin heitä oli jopa tapettu - etenkin, mikäli heillä sattui olemaan yhteiskunnallisesti merkittävä asema, jonka he menettivät isä Aurinkoisen silmissä.

Siksi on ollut järkyttävää huomata, kuinka sananvapauden vastustaminen elää ja voi hyvin poliittisessa vasemmistossamme. Siitä yhtenä järkyttävänä esimerkkinä nousi esille Vantaan Sanomien mielipidekirjoitus, jossa Vantaan vasemmistonuorten puheenjohtaja vaati yksityishenkilön pihalleen asettaman ja oman näkemyksensä mukaisen banderollin poistamista.

Perusteluksi hän esitti, että "vaikka meillä kaikilla on oikeus mielipiteisiimme, ei sananvapautta saa toteuttaa muiden oikeuksia loukkaamalla... Tasa-arvosta ja yhdenvertaisuudesta tulee pitää kiinni, koska jokainen ihminen on ainutlaatuinen ja arvokas."

Nuorelle kommunistien aatteelliselle perilliselle huomautettiin, että banderollissa on esitetty ainoastaan tieteellisiä tosiasioita sekä nettiosoite ja kuva, jossa on mies, nainen, tyttö ja poika. Eikä banderolli tai sen taustalla oleva yhdistys "pyri kyseenalaistamaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuden olemassaoloa".

Banderolllissa siis vastustettiin avioliitto-termin virallista käyttöä homoseksuaalien rekisteröidyistä parisuhteista. Perusteluita yhdistys hakee käsittääkseni Raamatusta, jossa avioliitto on määritelty miehen ja naisen väliseksi liitoksi.

Tähän kommenttiin vastatessaan vasemmistonuorten puheenjohtaja sitten osoittikin olevansa puhdasoppinen aatteensa seuraaja. Ensin hän kiisti saamansa vastineen esittäjän näkemyksen rakentamalla olkiukon. Sen mukaan "banderollin sanoma on selvästi se, että se kiistää muunlaisten kuin heteroydinperheiden oikeuden olemassaoloon, vaikka ihmisten ja perheiden moninaisuus on realiteetti".

Sen jälkeen hän veti vielä - taustansa huomioiden käsittämättömän surkuhupaisasti - peliin ihmisoikeudet, jotka hänen mukaansa "eivät ole myöskään mielipidekysymyksiä. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimien tuomioissakin katsotaan, että ihmisarvoa loukkaava materiaali ei nauti sananvapauden suojaa."

Lopuksi hän vielä nostaa tikun nokkaan omien aatteellisten juurtensa synkimmät sävyt vaatimalla Vantaan kaupunkia sensuroimaan puheena olevaa yksityisen henkilön pihamaalla olevan banderollin ja tekemällä sen yhteisymmärryksen nimissä.

Tämä tapaus osoittaa, ettei sananvapaus nauti koko suomalaisen poliittisen kentän suojaa. Toki tämä on tiedossa muutenkin aina oikeuslaitosta myöden, mutta siitä huolimatta on huomionarvoista, että yhden maamme suurimman eduskuntapuolueen vantaalainen nuorisopoliittinen vaikuttaja on ominut niin tyylipuhtaasti ne keinot, joilla Neuvostoliitton läpeensä mätä hirmuvalta luotiin.

Vielä surullisemmaksi asian tekee, ettei kyseinen nuori henkilö todennäköisesti edes ymmärrä mikä ongelma hänen kannanotossaan oli. Ainakaan sitä ei ymmärrä se henkilö, joka Uudessa Suomessa olleen kirjoituksensa keskustelussa muotoili, että "on eri asia pyrkiä viemään ihmisoikeuskehitystä parempaan suuntaan, kuin ajaa ihmisoikeuksien rajoittamista".

Siitä tuli hakematta mieleeni Li Anderssonin taannoinen lausahdus erityyppisestä väkivallasta, josta nousi hienoinen häly jota mm. Kansan Uutiset pyrki selittelemään. Valitettavasti alkuperäisen Pravdan suomalaisversio ei selityksellään muuttanut sitä tosiasiaa, että myös Vasemmistoliiton puheenjohtajan mielestä tarkoitus pyhittää keinot.

Summa summarum: meillä elää keskuudessamme ja jopa hallituksessa puolue, jonka piirissä sananvapaus koskee vain heidän omasta mielestään oikeutettuja ajatuksia. Minusta se on masentavaa, sillä viime vuosisadan historia osoittaa tuollaiset ajatukset äärimmäisen vaarallisiksi - suorastaan kuolemanvaarallisiksi etenkin silloin kun niiden omistaja pääsee käyttämään ehdotonta valtaa suhteensa muihin ihmisiin. Onneksi tilanne Suomessa ei ole ainakaan vielä tämä.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ellet ole meidän puolellamme, olet meitä vastaan
Frankfurtilaisen ja helsinkiläisen sananvapauden ero
Fanatismismi, Pirkko Saisio, HS ja sikaporsas

Mitä jokaisen suomalaisen pitäisi oppia Venezuelasta?

Luonnonvaroiltaan verrattoman rikas Venezuela on kaaoksessa. Syynä on se sama, mikä romahdutti Neuvostoliiton ja sen vasallivaltiot kolmisenkymmentä vuotta sitten. Eli suunnitelmatalouden yhteensopimattomuus ihmisluonteeseen. Ja siitä seurannut korruptio, taloudellinen tehottomuus ja ihmisten sortaminen. 

Toistaiseksi ei ole tiedossa, kuinka parhaillaan meneillään olevan vallankaappausyrityksen käy. Jotain sen oikeutuksesta kertovat kuitenkin listat maista, jotka ovat ilmaisseet tukensa osapuolille. 

Sosialistidiktaattori Maduroa tukevat Meksiko, Bolivia, El Salvador, Kiina, Kuuba, Turkki ja Venäjä. Vallankaappausta yrittävää Juan Guaidóa muun muassa Yhdysvallat, Argentiina, Brasilia, Chile, Costa Rica, Ecuador, Guatemala, Honduras, Kanada, Kolumbia, Panama, Paraguay ja Peru.

Jotain itse venezuelalaisista kertoo kuitenkin se, että vallankaappaajakin luetaan lievästi vasemmistolaiseksi. Nähdäkseni se osoittaa, ettei maassa ole vieläkään oivallettu sitä, mistä sen ongelmat perimmältään johtuvat. Eli ettei kyse ole viime kädessä nykyisen diktaattorin persoonasta ja vallanhimosta vaan sosialistisen järjestelmän sisäänrakennetusta ominaisuudesta, jota Maduro toteuttaa - ja ellei toteuttaisi, tekisi sitä joku muu.

Mutta toki venezuelalaisilla on oikeus päättää itse omasta tulevaisuudestaan. Meidän suomalaisten tehtäväksi puolestaan jää ymmärtää ne syyt, miksi Venezuela on siinä tilanteessa kuin on. Ja äänestää sen mukaisesti huhtikuun eduskuntavaaleissa. 

Näin etenkin nyt, kun maailmantalous on siirtymässä hitaamman kasvun aikaan. Ja vasemmiston valtaanpääsyn lopputulos olisi myös meidän suomalaisten kannalta karu.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Miksi HS teki jutun syyrialaisnaisesta?

Venezuela osoittaa tien monille suomalaisille

Mitä vasemmiston vaalivoitosta seuraisi?

Amerin tapaus on osa maailmanlaajuista talouskehitystä

Mediassa on herättänyt jonkin verran huomiota kiinalaisyhtiön aikomus ostaa suomalainen urheiluvälineyhtiö Amer omistukseensa huippuhinnalla. Hinta on niin kova, ettei kauppaa aiota estää ainakaan suomalaisen veronmaksajan eli Solidiumin rahoilla.

Yksittäisenä uutisena Amerin tapaus ei ehkä olisi blogikirjoituksen arvoinen, mutta siihen on syytä kiinnittää huomiota siksi, ettei kauppa olisi mitenkään ainutlaatuinen. Kiinalaisethan ovat viime vuosina ostaneet yhä uusia ja uusia länsimaisia yhtiöitä, kuten maamme peliteollisuuden helmen Supercellin.

Tämä kaikki kertoo Kiinan taloudellisesta vahvistumisesta. Sen seurauksena siitä on tulossa maailman suurin talous, suurempi kuin maailmaa toisesta maailmansodasta alkaen hallitsemaan tottunut Yhdysvallat ja hitaasti kasvava EU.

Kiinan talouskasvu ei tietenkään ole sattumaa, vaan pitkäjänteisen talouspolitiikan seurausta. Eikä pelkän talous- vaan myöskin tiede- ja tutkimuspolitiikan ansiota. Tutkimukseen panostamalla maasta on tullut maailman tuotteliain kovissa luonnontieteissä eli fysiikassa, kemiassa, astronomiassa sekä insinööritieteissä ja matematiikassa: he vastaavat jo kolmanneksesta näillä aloilla maailmassa tehdyistä tutkimuksista.

Kiinalaisen tieteen laadussa on edelleen parantamista, mutta sekin on rajussa nousussa. Sen merkkinä peräti 20% maailman arvostetuimmissa tiedelehdissä (Nature ja Science) julkaistujen tutkimusraporttien kirjoittajista on kiinalaisia.

Kirjoitin aiheesta seitsemän vuotta sitten ja lopetin kysymykseen, että riittävätkö maan yksipuoluejärjestelmä ja mielipiteenvapauden puute sekä auktoriteetteja kyseenalaistamaton perinne tämän kehityksen esteeksi. Juuri nyt näyttäisi siltä, etteivät riitä, vaan kiinalaisten maailmanvalloitus tulee saamaan jatkoa tulevina vuosina.

Tässä on pohdittavaa Suomen kaltaisille demokratioille, jotka ovat tottuneet pitämään itseään ylivertaisina muihin yhteiskuntajärjestelmiin verrattuna. Suuri kysymys on tietenkin se, että pystyykö demokraattisessa ympäristössä toimiva talous nostamaan tuottavuuttaan nykyisestä haastaakseen kiinalaiset

Vai osoittautuvatko demokraattisen järjestelmän harha-askeleet, tehottomuus ja päättämättömyys lopulta esteeksi sille, että länsimaat pystyisivät estämään kiinalaisia ryhtymästä hallitsemaan maailman taloutta. Ja sen seurauksena jossain vaiheessa vääjäämättä myös poliittista todellisuutta mukaan lukien sotilaallinen ulottuvuus.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Idän uusi itsevaltias
Kiinalaista mannaa Suomen talouskasvulle
Kiinan tie