Ryssä on ryssä, vaikka voissa paistaisi

Vanhan suomalaisen viisauden mukaan ryssä on ryssä, vaikka voissa paistaisi. Tämä tuli jälleen todistetuksi, kun Suomen kansalaisuuden saanut venäläinen oli toimittanut kiellettyä teknologiaa Venäjän sotateollisuuden käyttöön. Kaverina hänellä oli ollut serbialainen slaavi.

Outoa tässä tapauksessa on vain se, että Yle uutisoi tapauksen siten, että itse juttuun perehtymätön voisi kuvitella Putinin kätyreiden olleen suomalaisia. Otsikoksi oli nimittäin pantu sanat "kaksi suomalaista tarjosi apua Venäjän sotakoneistolle". 

* * *

Hyvää tässä on tietenkin se, että kansainvälisten sopimusten perusteella kielletyn tavaran toimittamisesta Moskovan hallinnolle on jääty kiinni ja asiasta ylipäätään kerrottiin meille suomalaisille. Sekä ennen kaikkea se, että kielletyn tavaran kauppa Suomesta Venäjälle on loppunut – kiitos amerikkalaisen tiedustelutoiminnan, joka pääsi Luumäellä asuvan venäläismiehen puuhastelun jäljille.

Näin edellytykset Vladimir Putinin kolmen päivän erityisoperaation menestymiselle ja ukrainalaisten siviilien terrorisoimiselle ovat taas hiukan heikommat. Sen sijaan ukrainalaisten sotilaallisesti perustellut iskut ovat jälleen tuottaneet tulosta: eilisten uutisten perusteella Pietariin on tehty erityisen onnistunut isku, joka tuhosi sikäläisen jättimäisen datakeskuksen, öljyterminaalin ja logistiikkakeskuksen. 

* * *

Itse rintamatilanteessa ei ole tapahtunut suuria muutoksia eli kumpikaan osapuoli ei ole kyennyt laajoihin valloituksiin. Siitä huolimatta on syytä huomata, että Ukraina on jälleen päässyt niskan päälle, sillä sen hallitsema alue laajeni syyskuun aikana 122 neliökilometriä – eli noin puolet Turun tai kuudesosan Helsingin maapintalasta. 

Tämä ei tietenkään ole paljon, mutta muutos saattaa kuitenkin olla merkki sitä, että Ukrainan viimeaikaiset onnistuneet iskut venäläisen sotakoneiston infrastruktuuriin yhdistettynä ukrainalaisten oman sotateollisuuden kehitykseen olisivat tuottamassa toivottua tulosta. Eikä asiaa ainakaan paranna – venäläisten kannalta – se, että ukrainalaisilla on pian käytössään vieläkin vaikeammin torjuttavia aseita. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Putinin järjetön sota
Suomen on valmistauduttava Kiinan vaikutusvallan kasvuun itärajan takana
Sodankäynnin suuri muutos

Venäläisen demokratian lyhyt historia

Venäjällä päättyvät tänään duuman eli sikäläisen eduskunnan vaalit. Niiden voittaja oli kuitenkin selvä jo ennen vaaleja, sillä ehdolla on lähes pelkästään Putinin ja sodan tukijoita, koska maan ainoan avoimesti sodanvastaisen puolueen valtakunnallinen osallistuminen estettiin. 

Siksi vaalien mielenkiintoisin asia ei ole sen lopputulos vaan mitä tapahtuu tänään keskipäivällä. Näin siksi, että Venjän oppositio on kehottanut ihmisiä äänestämään juuri silloin, jotta vaalipaikoille saataisiin syntymään ruuhkia. 

Mahdollisilla ruuhkilla ei tietenkään ole sinänsä mitään merkitystä, mutta niiden suuruudesta voidaan arvioida opposition kannatusta tai ainakin niiden kannattajien määrää, joilla on uskallusta esittää omaa poliittista mielipidettään hallintoa vastaan. Tosin silläkään ei ole muuta merkitystä kuin Putinille mahdollisesti aiheutettu mielipaha - sikäli mikäli joku uskaltaa kertoa hänelle asiasta. 

* * *

Venäjän duumalla on sinänsä mielenkiintoinen historia. Sen ensimmäinen versio syntyi sen jälkeen, kun Venäjä kärsi Japania vastaan tappion vuosina 1904-05 käydyssä sodassa. Häviö oli valtava nöyryytys venäläisille, sillä se oli ensimmäinen kerta kun eurooppalainen suurvalta hävisi sodassa aasialaiselle valtiolle. 

Tappio osaltaan vaikutti Venäjällä syttyneeseen vallankumoukseen, jonka seurauksena tsaarin itsevaltaa kavennettiin ja maahan perustettiin kansanedustuslaitos, duuma, jonka vaaleihin sai tosin osallistua vain pieni osa venäläisistä. Hävityn sodan vaikutus ulottui myös Suomeen, missä perustettiin ensimmäiset punakaartit, ensimmäinen sortokausi päättyi ja maahamme – eli suuriruhtinaskuntaan – saatiin yksikamarinen eduskunta. 

* * *

Duumaa ei tarvittu Neuvostoliiton aikana, vaan se perustettiin uudelleen vasta vuonna 1993 Boris Jeltsinin hallintokaudella. Se toimii Venäjän federaation lakiasäätävänä elimenä, jonka tehtäviin kuuluu liittovaltion lakien säätäminen sekä hallituksen ja muun valtionhallinnon toiminnan parlamentaarinen valvonta. 

Käytännössä duuman merkitys on vähentynyt olemattomiin Vladimir Putinin aikana, ja siitä on muodostunut pikemminkin hänen diktatuurinsa valeverho, joka kyllä näyttää demokratialta, mutta on tosiasiassa pelkkä diktaattorin kumileimasin. Jos sitäkään. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Putinin järjetön sota
Venäläiset vähenevät
Putinin Venäjän tulevaisuus

Venäläiset vähenevät

Verkkouutisissa oli juttu, jonka mukaan Venäjän väkiluku on kääntynyt pysyvästi laskuun. Sen mukaan tämä katastrofi olisi käynnistynyt jo vuonna 1964 eli 62 vuotta sitten, mutta asiaa ei vain tunnustettu silloisessa Neuvostoliitossa, eikä myöhemminkään. 

Jutussa haastatellun venäläistutkija Juri Krupnovin mukaan tästä seuraa se, että Venäjä surkastuu jatkossa eikä lopuksi kykene enää hallitsemaan edes nykyistä maa-aluettaan. Tämä olisi erinomainen uutinen niin nykyisellä Venäjällä asuville ihmisille kuin koko maailmallekin – eikä vähiten meille suomalaisille. 

* * *

Tosiasia kuitenkin on, ettei vielä kannata riemuita, sillä itänaapurimme väestön väheneminen on – ainakin toistaiseksi – ollut varsin vaatimatonta. Siitä saa käsityksen kun katsoo tilastoja, joiden mukaan vuoden 1990 148 979 541 asukkaasta on tultu siihen, että venäläisiä on nyt 143 394 458. Se on 36 vuodessa noin 5,5 miljoonaa ihmistä vähemmän, joten Venäjän väestö vähenee keskimäärin noin 150 000 ihmisen vuosivauhdilla.

Positiivista tässä on toki se, että venäläisten tappiot Ukrainassa etenevät noin tuhannen hengen päivävauhtia. Ja se, että Vladimir Putin – ilmeisesti – suunnittelee osittaista liikekannallepanoa kolmen päivän erityisoperaatioonsa, mikä kiihdyttäisi entisestään hänen valtakuntansa väestökatoa.

Nähtäväksi kuitenkin jää, milloin koittaa se hetki kun kolmas Rooma seuraa edeltäjiensä Rooman ja Bysantin valtakuntien jalanjälkiä historian roskatynnyriin. Ja mitä siitä lopulta seuraa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Suomen on valmistauduttava Kiinan vaikutusvallan kasvuun itärajan takana
Putinin harhautus, eskalaatio vai kuolema?
Putinin Venäjän tulevaisuus

Iranin sota – salaliitto, epäily ja jälkikäteinen besserwisserismi

Yleisradio on seurannut tiiviisti Iranin diktaattorin Ali Khamenein hautajaisia. Samalla se on kertonut, ettei uusi ajatollah Mojtaba Khamenei näyttäydy hautajaisissa eikä häntä ei ole nähty kertaakaan julkisuudessa sodan alkamisen jälkeen. 

Iranissa on kyllä luettu Khamenein julkaisemiksi lähetettyjä viestejä jo aiemmin. Lisäksi Yhdysvalloilla ja Israelilla on kerrottu olevan tiedustelutietoja, joiden perusteella näyttäisi siltä, että Mojtaba on elossa. 

Näin saattaa tietenkin olla tai olla olematta. Selvää kuitenkin on, ettei rotan lailla piilossa oleva valtionpää voi olla todellinen hallitsija – ei edes Iranissa – vaan hänen sijastaan valtaa käyttää joku muu. Siis joku, joka ei halua nimeään mainittavan julkisuudessa, vaan panee omat määräyksensä Mojtaban nimiin.

Jos taas Mojtaba kaikesta huolimatta on kuollut, olisi varsin hyvin ymmärrettävää, ettei todellinen vallankäyttäjä siinäkään tapauksessa haluaisi nimensä kirkuvan otsikoissa. Sen sijaan hänelle olisi varsin edullista väittää tämän elävän ja johtavan maataan salaisesta bunkkerista kuin Adolf Hitler vuonna 1945. 

* * *

Tunnustan toki, että edelle kirjoittamassani tekstissä on salaliittoteorian piirteitä. Nähtäväksi siis jää, palaako Mojtaba takaisin Iranin näkyväksi uskonnolliseksi johtajaksi ja valtionpäämieheksi kun rauha lopulta koittaa Iraniin. 

Omalta osaltani epäilen – edesmennyttä Matti Nykästä lainaten – tämän todennäköisyyden olevan enintään fifty-sixty. Sitä ennen jää nähtäväksi, onnistuuko Donald Trump lopulta irtautumaan Iranista ilman, että hänen katsotaan kärsineen nöyryyttävän tappion. 

Juuri nyt näyttää kuitenkin siltä, ettei Iran luovu sen enempää rikastetusta uraanistaan kuin islamistisesta hallinnostaankaan. Ja jopa laivaliikenteen vapauden palauttaminen Hormuzin salmen vesille vaikuttaa epätodennäköiseltä. 

* * *

Jos ja kun kerran aloitin salaliittoteorialla, niin lienee paikallaan lopettaa jälkikäteisellä besserwisserismillä. Trump ja USA eivät olisi nykyisessä tilanteessa, mikäli maan armeija olisi jatkanut kesän 2025 käsittämättömän menestyksellistä hyökkäystään Iraniin. 

Trump ei kuitenkaan halunnut sen tekevän niin vaan jätti hyökkäyksen kesken, ja antoi Iranille aikaa toipua sekä ottaa opiksi – minkä se myös teki. Lopputuloksena oli iranilaisten sotilaallisen kyvykkyyden oleellinen koheneminen ja nyt nähtävissä oleva pattitilanne, jossa amerikkalaiset voivat parhaimmillaankin saavuttaa vain jo ennen hyökkäystä vallinneen tilanteen – eikä välttämättä edes sitä. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kiinalainen juttu
Onko Donald Trump häviämässä Iranin islamisteille omaa tyhmyyttään?
Ystävämme Donald Trump

Venäjän ahdinko herätti trollit ja lisäsi ydinsodan vaaraa

Venäjä on joutunut viime päivinä yhä ahtaammalle kolmen päivän erityisoperaatiossaan. Siitä ehkä hätkähdyttävin esimerkki on moskovalaisen öljyteollisuuden yksiköiden tuhoutuminen – pääosin ukrainalaisten droonien, mutta ilmeisesti myös venäläisen ilmapuolustuksen seurauksena. 

Samaan aikaan ukrainalaiset ovat ulottaneet hyökkäyksensä jo 2 500 kilometrin päähän sijaitsevaan Tyumenin öljynjalostamoon. Eikä Krimin niemimaan ahdinko huoltoyhteyksien haavoittuvuuden takia helpota presidentti Vladimir Putinin asemaa. 

* * *

Tämä kaikki on johtanut sosiaalisessa mediassa venäläisten trollien vastaiskuun. Moskovan iskuja väitetään huijaukseksi, selitetään Venäjän ryhtyvän uuteen hyökkäykseen Ukrainassa ja uhkaillaan jopa öljyteollisuuden tuhoamisen seurauksena käynnistyvällä ydinsodalla.

Itse asiassa ydinsodan käynnistyminen Venäjän sotaonnen kääntymisen seurauksena saattaa olla todellinen uhka, mikäli Vladimir Putin pelkää asemansa vaarantuvan sotilaallisen tappion myötä. Hänen kannaltaanhan tappio saattaisi tietää vallasta syöksemistä tai jopa hengenmenoa.

Siksi olisi tärkeää, että länsimaat – ja aivan erityisesti USA – ilmoittaisivat yksiselitteisesti, että venäläisen ydinaseen käyttö ylittäisi kaikissa tapauksissa sellaisen vastaiskun kynnyksen, mikä suuntautuisi sinne, missä Putin pitää tiedustelutietojen mukaan kulloinkin majaansa. Toivon mukaan tästä seuraava pelko riittäisi kaikissa tilanteissa pitämään venäläiset ydinaseet laukaisualustoillaan.

* * *

Samalla olisi syytä painottaa Venäjän diktaattorille, että hänellä on edelleen mahdollisuus tehdä rauha. Se ei edellyttäisi kuin joukkojen pois vetämistä Ukrainasta ja korvausten maksamista hänen erityisoperaatiossaan aiheutetuista tuhoista. 

Sekä sitä, että Putinilla olisi jäljellä edes hiukkanen tervettä järkeä. Toisaalta voi olla niin – kuten edelle kirjoitin – ettei Putinilla olisi enää tulevaisuutta, mikäli Venäjä palaisi Ukrainasta tappion kärsineenä. Onhan hänellä epäilemättä tiedossaan ennakkotapaus ensimmäisen maailmansodan tappiosta, joka johti tsaari Nikolai II:n ja tämän perheen murhaamiseen. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Sodankäynnin suuri muutos
Ukraina nolasi Vladimir Putinin
SDP vaaransi Suomen turvallisuuden

Ukraina nolasi Vladimir Putinin

Presidentti Vladimir Putinin oli tarkoitus kiillottaa omaa ja maansa mainetta samanmielisten kanssa pidettävässä talousfoorumissa. Hänen kannaltaan kaikki meni kuitenkin pieleen, koska Venäjän armeija ei kyennyt estämään ukrainalaisten iskua kaupunkiin, ainakin yhteen öljysäiliöön ja merkittävään sotalaivaan. Noloa, vai mitä?

Ehkä sotilaallista häpeää enemmän naapurimaamme presidenttiä lienee kuitenkin korvennut se, että iskujen seurauksena Pietarin kaupungin internetyhteydet olivat – tai todennäköisemmin ne pidettiin – kokouksen aikana poissa käytöstä. Tunne oli varmaankin samanlainen kuin sadun keisarilla silloin, kun mielestään loisteliasta hallitsijaa katsomassa ollut pikkupoika ilmoitti, ettei tällä ole päällään rihmankiertämää. 

* * *

Ukrainan isku alleviivasi varsin osuvasti vuonna 2022 alkaneen sodan käännettä, jossa yliote on viime viikkoina siirtynyt yhä enemmän venäläisiltä ukrainalaisille. Tämä aiheuttaa Putinille melkoisen päänvaivan, sillä tappio sodassa suistaisi hänet lähes varmasti vallasta. 

Toisaalta Putinilla on edelleen yksi valttikortti hihassaan eli mahdollisuus julistaa liikekannallepano armeijansa vahvistamiseksi. Sellaisesta on liikkunut jopa huhuja, mutta on vielä auki, että toteutuuko se, sillä pahimmassa tapauksessa miesten määrääminen drooninruuaksi saattaisi aiheuttaa venäläisten parissa sellaisen vastustuksen, että se saattaisi johtaa samaan tulokseen kuin tappio ilman liikekannallepanoa – siis diktaattorin kukistumiseen. 

* * *

Totta puhuen, melkein käy sääliksi Vladimir-poikaa, joka meni tyhmyyksissään hyökkäämään "pikkuveljensä" kimppuun ja sai todeta, ettei tämä luovuttanutkaan isompansa edessä. Antautumisen sijaan Ukraina puolustautui päättäväisesti sekä pyysi ja sai apua "pihan" muilta sälleiltä. 

Toistaiseksi tätä tarinaa ei kuitenkaan ole vielä kirjoitettu loppuun, joten tulevat päivät, viikot, kuukaudet ja ehkä vuodetkin vasta näyttävät kuinka Putinin käy. Siitä huolimatta jo nyt on selvää, ettei hänen Venäjänsä ole sellainen suurvalta, jollaista Vladimir-poika haluaisi johtaa suuren esikuvansa Josif Stalinin tavoin. Vai voisiko joku kuvitella, että isä aurinkoinen olisi turvautunut Pohjois-Korean apuun sotatoimissa tai kerjännyt kiinalaisia auttamaan talouden tasapainottamisessa?

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Putin ja taisteleva leijona
Mitä siitä, että Putinin hallinnon suurin uhka on Venäjän kansa?
Kestääkö Venäjä oman hyökkäyksensä?

Erityisoperaation henki ja ihme

Venäjä hyökkäsi Ukrainaan vuoden 2022 helmikuussa. Kuten kaikki tiedämme, ei sen menestys ole ollut sellaista, kuin presidentti Vladimir Putin ja hänen kenraalinsa olisivat toivoneet. 

MTV3 julkaisi uutisen, jonka mukaan tiedustelupalvelu GCHQ:n on arvioinut lähes puolen miljoonan venäläissotilaan kuolleen Ukrainassa kuluneiden reilun neljän vuoden eli noin 50 kuukauden aikana. Tämä tarkoittaa venäläisten menettäneen keskimäärin lähes 9 800 sotilasta kuukaudessa. 

* * *

Suomessa muistetaan edelleen talvisodan ihme. Tuo sota kesti noin 3,5 kuukautta ja siksi on mielenkiintoista verrata venäläisten menetyksiä puna-armeijan kokemiin tappioihin talvella 1939-40. 

Wikipedia-sivuston lainaamien venäläislähteiden perusteella silloin kuoli tai katosi joko 126 875 tai 167 976 puna-armeijan sotilasta. Nämä luvut tarkoittavat noin 36 000 tai 48 000 kuollutta tai kadonnutta kuukautta kohden.

Tästä voidaan päätellä, että päättäväisesti puolustautuneet talvisodan suomalaiset olivat noin 3,6 tai 4,8 kertaa nykypäivän ukrainalaisia tehokkaampia taistelussaan Moskovasta johdettua hyökkäystä vastaan. Näin siitä huolimatta, että ukrainalaiset ovat nykyisessä Ukrainan sodassa listineet noin 2,5 kertaisen määrän venäläissotilaita verrattuna omiin tappioihinsa.

* * *

Edelle kirjoitettua tekstiäni voidaan tietenkin kritisoida siitä, että talvisota oli poikkeuksellinen kerätessään lähes kaikki suomalaiset yksituumaisesti puolustamaan maatamme. Siksi on hyvä laskea edellä käyttämäni vertailuluvut myös jatkosodalle eli vuosille 1941-44. 

Wikipedian mukaan siinä kuoli 39 kuukauden aikana noin 63 204 suomalaista ja 201 000 venäläistä sotilasta. Laskutoimitusten jälkeen nähdään, että suomalaiset onnistuivat listimään kuukautta kohden "vain" reilut 5 000 puna-armeijan sotilasta. Selitys lienee tähän sotaan liittynyt pitkä asemasotavaihe, jonka aikana taistelut olivat vain pieniä kahakoita. 

* * *

Siksi on hyvä laskea vielä vertailuluvut nykyisen sodan ukrainalaisille, sekä talvi- ja jatkosodan suomalaisille jakaen heidän tappioidensa suuruus kuolleiden venäläisten/puna-armeijalaisten määrillä. Siihen tarvitaan tiedot ensin mainituista: ne olivat Wikipedia-artikkeleiden mukaan Ukrainassa vajaat 200 000, talvisodassa noin 26 000 ja jatkosodassa hiukan yli 63 000.

Kun nyt jaetaan moskoviittien tappioluvut ukrainalaisten tai suomalaisten tappiolukuihin, päästään seuraaviin vertailulukuihin. Ukrainan sodassa venäläisiä on kuollut noin 2,5 jokaista ukrainalaista kaatunutta kohti. Talvisodassa puolestaan kaatui tai katosi noin 5-6,5 ja jatkosodassa noin 3,2 puna-armeijan taistelijaa jokaista kuollutta suomalaista kohti. 

* * *

Näistä luvuista näemme, että talvisota poikkeaa kahdesta muusta puheena olevasta sodasta aivan oleellisesti. Tämä viittaa siihen, ettei talvisodan henki pelkästään kannustanut suomalaissotilaita tekemään päättäväistä vastarintaa, vaan johti myös aivan oleellisesti heidän tehokkuutensa kasvuun verrattuna jatkosodan heikommin motivoituneeseen suomalaisarmeijaan.

Siksi on syytä kysyä – olettaen että venäläiset ja ukrainalaiset ovat lähtökohtaisesti suunnilleen samanarvoisia taistelijoita – että selittyvätkö Putinin armeijan oleellisesti ukrainalaisia suuremmat tappioluvut nykyisessä sodassa heidän sotilaidensa heikolla motivaatiotasolla? Ja onko tämä ilmiö luomassa talvisodan henkeä ja ihmettä vastaavat ukrainalaiset "erityisoperaation hengen" ja "erityisoperaation ihmeen"? 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Putin ja taisteleva leijona
Kestääkö Venäjä oman hyökkäyksensä?
Erilainen joulu

Kiinalainen juttu

Helsingin Sanomien mukaan New York Times olisi kertonut, että Iran on suostunut luopumaan rikastetusta uraanistaan. Saman uutisen mukaan CNN olisi kertonut, että "Iran on suostunut siihen, että salmen kautta kulkee jatkossa sama määrä laivoja kuin ennen sotaa. Mutta se ei missään nimessä tarkoita, että Hormuzinsalmi aukeaa samalla tavalla, miten se oli ennen sotaa".

Näiden myönnytysten seurauksena USA:n ja Iranin välinen sota olisi päättymässä, mikä olisi erinomainen uutinen maailmanrauhalle. Ja samalla pöyristyttävä tieto etenkin iranilaisille naisille – mutta myös tavalliselle kansalle ja nuorille, jotka jäisivät edelleen mielipuolisen muslimihallinnon vallan alle. 

* * *

Mikäli edelle kirjaamani tiedon pitävät paikkansa, on myös selvää, että erityisesti Israelissa on syytä olla tyytyväinen Iranin aiheuttaman eksistentiaalisen ydinaseuhan poistuessa. Amerikkalaisille puolestaan jää käteen tietoisuus siitä, ettei sen sotilaallinen kyvykkyys ollut sittenkään sitä, mitä he – ja koko maailma – olivat kuvitelleet sen olevan. 

Tämä johtanee suuriin muutoksiin Yhdysvaltain armeijassa tilanteen korjaamiseksi, mutta avaa samalla Kiinalle tilaisuuden harkita vakavasti etenemistä Taiwanin tilanteessa. Ja monen mielestä saattaa olla jopa yllättävää, ettei näin ole jo tapahtunut. 

* * *

Syitä tälle voi tietenkin olla monia, mutta omasta mielestäni vakavimmin otettava vaihtoehto on se, ettei Xi Jinpingillä edes ole aikomusta ratkaista Taiwanin kysymystä aseellisesti. Olisihan Formosan saaren valtaaminen tietenkin historiallinen voitto, mutta samalla valtava riski kiinalaisten johdolle – jolle amerikkalaisten kyvyttömyys kaataa Iranin hallinto on lisäksi tarjonnut varoittavan esimerkin.  Kuten myös Putinin armeijan juuttuminen Ukrainan aroille. 

Siksi luulen, että Xi panostaa parhaillaan sodan sijasta Venäjän alistamiseen Kiinan taloudelliseksi vasalliksi ja ennen kaikkea raaka-ainereserviksi. Siinä onnistuminen tarjoaisi kiinalaiselle kommunistijohdolle pitkäaikaista hyötyä ja mahdollisuuden ylläpitää kestävää taloudellista kasvua siitä huolimatta, että maan väestörakenne on muuttumassa vuosi vuodelta yhä haastavammaksi. 

* * *

Suomen pankin mukaan Kiinan väkiluku on viime vuosina kääntynyt laskuun ja syntyvyys pudonnut jopa maan yhden lapsen politiikan aikasta tasoa alemmaksi: maassa syntyy nykyisin vain noin yksi lapsi naista kohden, mikä on oleellisesti vähemmän kuin vaikkapa Suomessa. Ja samaan aikaan vanhusten määrä kasvaa nopeasti.

Siksi olisi suoranaista hulluutta lähteä valloitusretkelle Taiwaniin, missä varmuudella kuolisi joukoittain nuoria sotilaita. Näin siitäkin huolimatta, että kiinalaisten robottiteknologinen osaaminen epäilemättä mahdollistaisi samankaltaisen teknologisen sodankäynnin, jota ukrainalaiset harjoittavat omalle maaperälleen tunkeutuneita venäläisiä vastaan.

* * *

Valloitussota sisältäisi myös valtavan riskin sille, että ainakin osa Kiinan kansasta kääntyisi Xin hallintoa vastaan. Ja siksi hänen kannaltaan on paljon järkevämpää varmistaa oman asemansa säilyminen keskittymällä rakentavampaan ulkopolitiikkaan niin Venäjällä kuin muuallakin maailmassa. 

Siis samaan tapaan, jolla kiinalaiset ovat tehneet monista Afrikan maista eräänlaisia siirtomaita, joista maa tuo nykyaikaisessa teollisuudessa keskeisiä kobolttia, litiumia, alumiinia, kuparia sekä harvinaisia maametalleja sekä raakaöljyä ja maataloustuotteita. Ja samalla se vie sinne kiinalaisia aseita ja elektroniikkaa sekä rakentaa infrastruktuuria. 

* * *

Edellä kuvaamani tilanne on kiinalaisille ja erityisesti maan yksinvaltiaalle johtajalle aivan liian hyvä – ja tämän kirjoituksen alussa kuvaamani USA:n ja Venäjän esimerkit järkyttävän pelottavia esimerkkejä – jotta Kiinan johto lähtisi seikkailemaan Taiwaniin juuri nyt. Samalla on kuitenkin syytä huomata, että mikäli Xin – tai tulevien kommunistijohtajien – asemassa tapahtuisi merkittävää heikkenemistä, nousisi Taiwanin kysymys varmasti yhdeksi mahdollisuudeksi katkaista tällainen kehitys: onhan hyökkäyssota ollut maailman sivu yksi mahdollisuus epäsuositulle hallinnolle hakea kansan tukea sodan synnyttämän isänmaallisen hurmoksen seurauksena.  

Toistaiseksi näin ei ole, vaan Xi voi hyödyntää amerikkalaisten ja venäläisten Iranissa ja Ukrainassa kokemien epäonnistumisten tarjoamia mahdollisuuksia. Ja nostattaa – tai ainakin ylläpitää – omaa suosiotaan niillä.  

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Taiwanin kysymys uuteen vaiheeseen?
YK:sta ei ole rauhan, turvallisuuden, oikeudenmukaisuuden tai ihmisoikeuksien edistäjäksi
Poistaako kiinalainen kapitalismi afrikkalaisten ruokapulan?

Onko Donald Trump häviämässä Iranin islamisteille omaa tyhmyyttään?

Kirjoitin eilisessä tekstissäni, että Kaarle Suuren valtakunnan laajeneminen "oli mahdollista, koska Kaarle kävi jatkuvasti sotia eikä antanut vihollisille aikaa toipua". Tämä tuli mieleeni nyt aamulla, kun luin lehdestä, ettei Donald Trumpin ja Iranin johdon neuvotteluista tullut mitään, koska jälkimmäisen edustajat olivat poistuneet neuvottelupaikalta.

Amerikkalaiset olivat kuitenkin saaneet jo uuden neuvottelutarjouksen, jossa Iran olisi Trumpin mukaan "tarjonnut paljon, mutta ei vielä riittävästi". Eikä hän ollut ajatellut vielä sodan jatkamista. 

Minun nähdäkseni tämä on tyhmää, sillä Iranin taktiikka vaikuttaa siltä, kuin se olisi suunniteltu Kaarle Suuren valtakunnan historian perusteella. Ja sen seurauksena – jos ja kun on selvitty Yhdysvaltain ja Israelin ensihyökkäyksestä – pyritään käynnissä olevaa rauhanprosessia venyttämään, jotta omaa sotilaallista kyvykkyyttä voitaisiin kohottaa ja kehittää. 

* * *

Iranin johtoa epäilemättä rohkaisee se, että vaikka heidän armeijansa ei pystynyt puolustautumaan juuri lainkaan USA:n ja Israelin viime kesän hyökkäyksen aikana, se on nykyisten sotatoimien aikana kyennyt aiheuttamaan paljonkin tuhoa – etenkin USA:n liittolaismaissa, mutta myös USA:n ilmavoimille. Tämä osoittaa, että Iranin islamistijohdolla on kyky tehostaa oman armeijansa taistelukykyä ja selviytyä nykyisestä hyökkäyksestä, mikäli sille annetaan siihen mahdollisuus. 

Nähtäväksi siis jää, mikä on lopulta sodan loppusaldo. Onko se sittenkin islamistisen Iranin vahvistuminen sen sijaan, että maahan nousisi maltillisempi hallinto tai jopa demokratia? 

* * *

Siksi on ollut surullista huomata, ettei Donald Trump selvästikään tunne maailmanhistoriaa ja sen opetuksia, vaan lähti soitellen sotaan ilman, että olisi varautunut sen takkuamiseen nyt nähdyllä tavalla. Jos ja kun näin on, tulevat suurimpia kärsijöitä olemaan iranilaiset naiset, jotka alistetaan entistä tiukemmin keskiaikaiseen helvettiin ja tapetaan tarvittaessa. 

Mutta eivät ainoita kärsijöitä ole iranilaiset, vaan  häviäjien joukkoon kuuluu myös maailmanlaajuinen turvallisuus. Onhan Iran tunnetusti ollut islamilaisen terrorismin merkittävin taustavoima. 

Eikä ole syytä epäillä, ettei se jatkaisi sillä linjalla – vieläpä entistäkin päättäväisemmin – mikäli USA:n poliittinen johto ja/tai sen armeija osoittautuvat kyvyttömäksi viemään hyökkäystään loppuun. Eli sodan lopputuloksesta tulee juuri sellainen, miltä tällä hetkellä näyttää.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ystävämme Donald Trump
Uhkauksia ja huumoria
Tarttuvako iranilaiset tilaisuuteen?

Saksan ja Ranskan synty

Uskoisin, että suurimmalla osalla suomalaisista on jonkinlainen käsitys Antiikin Egyptistä, Rooman keisarikunnasta, Arabien valtakunnasta, Iso-Britannian imperiumista tai Venäjästä/Neuvostoliitosta sekä niiden vaikutuksesta historian kulkuun. Mutta epäilen, ettei kovinkaan moni ole erityisen perehtynyt keskiaikaiseen Frankkien keisarikuntaan – saati sen merkitykseen tämän päivän Euroopalle.

Tämän valtakunnan tarina alkaa varsinaisesti 700-luvun alussa, jolloin frankkien valtakuntaa hallinneet merovingikuninkaat menettivät valtaansa paikallisille johtajille. Yksi sellainen oli Kaarle Martel, jolta hänen poikansa Pipin Pieni peri asemansa. 

* * *

Pipin ei tyytynyt vain tosiasialliseen valtaan vaan halusi asemalleen myös muodollisen tunnustuksen eli kuninkaan kruunun. Ovelana miehenä hän kääntyi paavin puoleen kysyen "kumpi on oikea kuningas – se jolla on titteli vai se jolla on valta?" Paavi vastasi, että se, jolla on todellinen valta, on oikea kuningas.

Tämän jälken Pipin syrjäytti viimeisen merovingikuninkaan – joka lähetettiin luostariin – ja kruunautti itsensä frankkien kuninkaaksi vuonna 751. Uusi paavi Stefanus II kruunasi hänet uudelleen vuonna 754, jolloin Pipin sai myös pyhän voitelun, mikä teki hänen vallastaan uskonnollisesti oikeutetun. Samalla alkoi kehittyä ajatus, jonka mukaan kuninkaan valta tulee Jumalalta.

* * *

Kruunaus vahvisti Paavin ja Pipinin liittolaisuutta, joka realisoitui sen jälkeen, kun Italian langobardit uhkasivat kirkon keskusta, Roomaa. Paavilla ei ollut omaa armeijaa, joten hän teki sopimuksen Pipinin kanssa, jotta tämä suojelisi paavia sotilaallisesti. 

Vastineeksi Rooman Pyhä istuin sitoutui tukemaan tämän kuninkuutta. Niinpä Pipin hyökkäsi ja löi langobardit sekä lahjoitti heiltä valtaamiaan alueita paaville: näin syntyi Italian niemimaan keskelle Paavin johtama kirkkovaltio.

Pipin teki muutenkin tiivistä yhteistyötä kirkon kanssa tukemalla luostareita, vahvistamalla sen asemaa sekä uudistamalla uskonnollista hallintoa. Lisäksi hän kävi sotia Akvitaniassa (nykyisessä Lounais-Ranskassa) kapinallisia herttuoita vastaan sekä muslimeja vastaan Umayyadien hallussa olleilla alueilla valloittaen muun muassa Narbonnen vuonna 759. 

* * *

Tämä kaikki loi pohjaa tulevalle Karolingien suurvallalle, vaikka Pipin jakoikin valtakuntansa poikiensa Kaarlen ja Carlomanin kesken. Jälkimmäisen kuoltua vuonna 771 Kaarlesta tuli yksin Frankkien kuningas, ja valloitussodat alkoivat.

Ensimmäiseksi Kaarle – joka tunnetaan nykyään yleisesti lisänimellä "Suuri" – käynnisti sodan saksilaisia vastaan vuonna 772. Kyseessä oli pitkä ja brutaali kamppailu nykyisen Saksan alueella, jonka motiiveina olivat sekä Kaarlen pyrkimys alistaa saksit että levittää kristinuskoa. Siihen liittyi myös kuuluisa Verdenin verilöyly (782), jossa teloitettiin tuhansia saksilaisia. 

Langobardien valtakunta kukistui vuonna 774 Kaarlen hyökättyä Italiaan. Hän valloitti pääkaupunki Pavian ja otti itselleen langobardien kuninkaan arvon. Näin valtakunta ulottui etelässä lähelle Roomaa.

* * *

Kaarle soti myös muslimeja vastaan Iberian rajalla Espanjassa ja Pyreneillä, missä hän perusti puskurialueen islamin leviämistä vastaan. Tähän liittyy kuuluisa Roncevaux'n solan taistelu (778). 

Se sai alkunsa, kun Espanjasta vetäytyvän Kaarlen armeijan jälkijoukko joutui väijytykseen Pyreneillä Roncevaux'n solassa. Paikalliset baskit hyökkäsivät ja tuhosivat sen lähes kokonaan. Taistelussa kaatui myös Kaarlen sotapäällikkö Roland. Tapahtuma ei ollut sotilaallisesti ratkaiseva, mutta siitä syntyi myöhemmin kuuluisa sankarieepos Rolandin laulu, jossa hyökkääjät on tosin muutettu muslimeiksi ja Rolandista tehty sankari.

* * *

Kaarle laajensi valtakuntaansa myös itään päin avaareja vastaan ja eteni Tonavalle asti nykyisen Unkarin alueelle. Näin hän sai haltuunsa runsaasti rikkauksia ja vahvisti asemaansa.

Lopputuloksena Kaarle Suuren valtakunta tai sen puoli-itsenäiset vasallivaltiot ulottuivat lounaasta Pyreneiden vuorilta koilliseen Tanskan rajoille ja Balkanin rajoilta Englannin kanaalille. Toisin sanoen Eurooppaan oli jälleen syntynyt jättimäinen keisarikunta.

* * *

Tämä kaikki oli mahdollista, koska Kaarle kävi jatkuvasti sotia eikä antanut vihollisille aikaa toipua. Sen taas mahdollisti hänen hyvin organisoitu armeijansa, joka perustui feodaaliseen järjestelmään: Kaarle määräsi, kuinka monta ja millaista sotilasta kukin alue toimitti. Varakkaimmat lähettivät useampia sotureita ja köyhimmät yhden.

Raskas ratsuväki oli armeijan tärkein voima. Siinä palvelivat aateliset tai varakkaat miehet, joiden varustukseen kuuluivat miekka, keihäs, kilpi ja usein rengashaarniska. Heidän sotapalvelusvelvollisuutensa perustui maanomistukseen.

Jalkaväki koostui tavallisista miehistä, joilla oli kevyempi varustus. He muodostivat enemmistön, mutta toimivat lähinnä ratsuväen tukena ja piirityksissä.

* * *

Kaarle kehitti myös taistelutaktiikkaa: sotaretket tehtiin yleensä kesäisin, ja armeija jaettiin usein useaan osaan, jotka hyökkäsivät eri suunnista. Tämä teki puolustautumisesta vaikeaa. Lopuksi Kaarle varmisti valloitukset rakentamalla linnoituksia ja huoltamalla armeijaa sekä varastoista että paikalliselta väestöltä hankitulla ravinnolla.

Sotilaita motivoi sekä se, että Kaarle johti usein itse sotaretkiä, että kristinuskon levittämisen ajatus. Hallinto järjestettiin jakamalla valtakunta kreivikuntiin, joiden uskollisuutta valvoivat kuninkaan lähettämät tarkastajat.

Kaikki edellä kuvattu johti – ja huipentui – siihen, että Paavi Leo III kruunasi hänet Roomassa keisariksi vuonna 800. 

* * *

Kaarlesta on säilynyt kuvaus hänen hovimiehensä Einhardin kirjoittamana. Sen mukaan hän oli pitkä ja voimakasrakenteinen, noin 190 cm pitkä, vaaleatukkainen ja arvokas. 

Kaarle söi kuvauksen mukaan kohtuullisesti, piti paistetusta lihasta ja vältti liiallista juomista. Hän arvosti sivistystä, yritti opetella kirjoittamaan ja puhui latinaa sekä ymmärsi kreikkaa. Hän kävi roomalaiseen tapaan kylvyissä ja kutsui usein ystäviään mukaan. Johtajana hän oli sekä uskonnollinen että käytännöllinen ja arvosti järjestystä ja kuria.

* * *

Kaarlen jälkeen valtakuntaa hallitsi hänen poikansa Ludvig Hurskas, joka korosti kristillistä moraalia, katumusta ja syntien sovittamista. Hän teki jopa julkisia katumusrituaaleja ja pyrki elämään muutenkin esimerkillisesti. Kirkkopolitiikassaan hän tuki luostareita ja kirkkoa sekä yhtenäisti kirkollista kuria ja luostarielämää tavoitteenaan kirkollisen elämän yhtenäistäminen.

Ludvig jatkoi hallinnollisesti isänsä jalanjäljissä, mutta oli tätä heikompi hallitsija. Hän ei myöskään tehnyt suuria valloituksia, vaikka puolusti valtakuntaansa kapinoita ja ulkoisia uhkia vastaan. Hän teki esimerkiksi viikinkipäällikkö Harald Klakin kanssa sopimuksen rannikkoseutujen turvaamiseksi. 

* * *

Ludvik halusi jakaa valtakunnan neljälle pojalleen. Se ei kuitenkaan sopinut hänen vanhemmille lapsilleen Lotharille, Ludvig saksalaiselle ja Pipin Akvitanialaiselle, joilla oli eri äiti kuin Kaarle Kaljupäällä. Siten valtakunta ajautui pitkiin sisällissotiin, minkä seurauksena jopa Ludvig itse syrjäytettiin hetkeksi keisarin asemasta.

Tämän valtakamppailun ratkaiseva taistelu käytiin kuitenkin vasta Fontenoyssa vuonna 841. Siinä olivat vastakkain Lothar eli vanhin veli, joka vaati koko imperiumia itselleen, sekä Ludvig ja Kaarle Kaljupää, jotka yhdistivät voimansa myöhemmin Strasbourgin valoilla (842). Ne lausuttiin sekä romaanisella kansankielellä että vanhalla saksalla.

Molemmat armeijat koostuivat frankkilaisista ylimyksistä ja heidän joukoistaan, mutta kummallakaan osapuolella ei ollut selvää taktista ylivoimaa, joten voittaja ratkaistiin lähitaistelussa. Taistelusta tuli siten äärimmäisen verinen ja se vei hengen suurelta osalta frankkilaisesta aatelistosta niin, että sitä pidettiin jopa "kansakunnan tragediana".

Lopputuloksena oli Kaarlen ja Ludvigin voitto, mikä johti lopulta Verdunin sopimukseen, jossa valtakunta jaettiin kolmeen osaan, joista kahdesta muodostuivat aikojen kuluessa Ranska (Kaarlen osa) ja Saksa (Ludvigin osa). Lothar sai Italian sekä siitä Pohjanmerelle ulottuvan keskiosan ja jopa keisarin kruunun, mutta hänen valtakuntansa jäi aikojen kuluessa kahden muun jalkoihin, eikä sillä ole nykyisin selvää perillistä.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Seuraako Putinin Venäjä 1900-luvun alun keisareiden ja keisarikuntien jalanjälkiä?
Ääri-ilmiöitä 1650-luvulta
Islam nousi sekasorrosta

Unkarilainen vallanvaihto nosti esille kysymyksiä

Unkarilaiset päättivät sunnuntain vaaleissa vaihtaa maan poliittista linjaa vaihtamalla pitkään hallinneen Victor Orbánin johtaman Fidesz-puolueen Péter Magyarin Tiszaan. Tämä tarkoittaa maan paluuta normaaliksi EU-maaksi. 

Tämä tuskin tarkoittaa oikeisto-vasemmisto-akselilla kovin suuria muutoksia, koska Magyar on aiemmin edustanut Fidesziä. Sen sijaan arvoasteikolla tullaan näkemään siirtymä orbanilaisista arvokonservatismista kohti -liberalismia, vaikkei siirtymää äärilaitaan olekaan odotettavissa. 

Meidän muiden eurooppalaisten kannalta on joka tapauksessa erinomaista, että Unkarin EU- ja ulkopolitiikka irtautuu vaalituloksen jälkeen Venäjän talutusnuorasta ja sitä kautta erityisesti Ukrainan tukeminen EU:n kautta helpottuu. Ja samalla Putinin kolmen päivän erityisoperaation onnistuminen käy entistäkin epätodennäköisemmäksi. 

Tässä suhteessa on erityisen oleellista se, miten Unkarin energiantarve järjestetään: jos maan siirtymä tavalliseksi EU-demokratiaksi halutaan varmistaa, on asia hoidettava kuntoon hyvin ja nopeasti. Nähtäväksi kuitenkin jää, pystyykö EU:n tunnetusti kyvytön poliittinen apparaatti saamaan tässä asiassa parempia tuloksia kuin jo kauan sitten tragikomediaksi ja samalla koko Unionin huonoksi vitsiksi muuttaneessa kesäaika-kysymyksessä.

Koko Unkarin poliittisen muutoksen ja maan tulevaisuuden kannalta oleellisin kysymys liittyy kuitenkin vaalit voittaneen Tisza-puolueen maahanmuuttopolitiikkaan. Eli avaavatko unkarilaiset rajansa kehitysmaalaisten kansainvaellukselle vai toimivatko he rationaalisesti jatkaen Orbánin nuivalla linjalla?  

Lopuksi on syytä huomata, ettei amerikkalaisten lobbaus Orbánin tueksi vaikuttanut tämän kannatusta lisäävästi, vaan pikemminkin päinvastoin. Tämä olisi hyvä muistaa niin rapakon toisella puolella kuin myös EU:n komissiossakin – ja pidättäytyä jatkossa sotkeutumassa kansallisvaltioiden politiikkaan. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ystävämme Donald Trump
Rauha Ukrainassa olisi riski Putinille
Balkanin ruutitynnyri kytee jälleen

Uhkauksia ja huumoria

Iranin hallinto uhkasi tuhota Persianlahden maiden vedenpuhdistuslaitokset, mikäli USA ryhtyy tuhoamaan sen energialaitoksia. Tämän seurauksena miljoonat ihmiset joutuisivat hirvittävään tilanteeseen – olettaen, että vedentuotanto kärsisi pahasti – sillä alueen luontaiset vesivarat eivät riitä heidän tarpeisiinsa. 

Tällä uhkauksella – tai ainakin sen toteuttamisella – iranilaiset rikkovat kansainvälisiä sopimuksia, jotka kieltävät hyökkäykset siviilien elintärkeään infrastruktuuriin, kuten juomavesijärjestelmiin ja patoihin. Siis toimisivat samoin kuin venäläiset ovat tehneet Ukrainassa – ilman, että siitä on ollut heille sen kummempia seurauksia. Ja ovat tekemässä edelleen. 

Näin ollen Putinin kolmen päivän erityisoperaatiossa on luotu ennakkotapaus, joka rohkaisee iranilaisia toimimaan kyseenalaisella tavalla. Ja joka samalla osoittaa kansainvälisen lainsäädännön hampaattomuuden siviilien suojelemisen suhteen.

* * *

Jemenin huthikapinalliset on yksi merkittävimmistä Iranin proxytoimijoista alueen muita valtiota ja niiden hallintoja vastaan. Se on kuitenkin ollut suorastaan merkillisen passiivinen "isäntäänsä" kohdistuneen hyökkäyksen aikana – ehkä puhtaasti itsesuojeluvaiston pakottamana. 

Nyt huthit ovat kuitenkin ilmoittaneet aikovansa liittyä sotaan Iranin hallinnon puolella, mikäli Yhdysvallat tai Israel käyttävät Punaistamerta sitä vastaan. Käytännössä huthien kyvykkyys rajoittuisi kuitenkin vain merta kulkevien laivojen terrorisointiin. 

Valitettavasti on kuitenkin niin, että pelkästään sillä olisi merkittäviä taloudellisia seurauksia maailmankauppaan. Ja siksi – mikäli näin kävisi – joutuisi muu maailma pohtimaan, että olisiko lopultakin tullut aika ryhtyä todellisiin toimiin terroristisen huthi-hallinnon tuhoamiseksi? 

* * *

Jos kaksi edelle kirjoittamaani uhkausta ovatkin äärimmäisen vakavia, on kolmas huomiotani kiinnittänyt tapaus pikemminkin huvittava. Tarkoitan Venäjän uhkausta lopettaa bensiinin vienti ulkomaille. Tämä siis sen jälkeen kun sen öljyinfraa on kerta toisensa jälkeen tuhottu – viimeksi jopa Suomenlahden rannikon satamissa.

Toki venäläisten uhkaus osoittaa, että he ovat ymmärtäneet käyttää tapahtunutta hyväkseen. Ja keräävät pisteitä tekemällä välttämättömyydestä hyveen. Nähtäväksi kuitenkin jää, onko sen uhkauksella jonkinlaista vaikutusta sodan taisteluihin, joissa Ukraina on tämän vuoden aikana päässyt selvästi niskan päälle ja näyttäisi sittenkin selviävän sodan voittajaksi.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kestääkö Venäjä oman hyökkäyksensä?

Tarttuvako iranilaiset tilaisuuteen?

Donald Trumpin ulkopoliittiset haasteet

Donald Trumpin ulkopoliittiset haasteet

USA:n presidentti Donald Trump on monella tavalla poikkeuksellinen poliitikko. Eniten julkisuutta ovat saaneet hänen monet oudolta kuulostaneet puheensa – jopa höpötyksensä (esimerkki). 

Yksi asia näyttää kuitenkin onnistuneen hienosti. Tarkoitan sitä, kun Yhdysvaltain joukot poistivat Venezuelan diktaattorin Nicholas Maduron lähes kirurgisella operaatiolla vallasta, minkä jälkeen Trump on painostanut tämän sijaisen Delcy Rodríguezin lupaamaan maahan vapaat vaalit ja tuoreimman tiedon mukaan myös vapauttamaan edeltäjänsä vangitsemat poliittiset vangit. 

Toisin sanoen näyttäisi siltä, että Trump onnistui operaatiollaan ja sitä seurannella painostuksella pakottamaan Venezuelan hallinnon demokratiaan. Ja jos näin todella tapahtuu, on maan tulevaisuus jälleen sen kansan käsissä – kuten olla pitääkin.

* * *

Presidentti Trumpilla on kuitenkin edessään jatkuvia haasteita. Yksi niistä liittyy Iraniin, jonka liepeille hän on komentanut huomattavan määrän amerikkalaista sotavoimaa. 

Mahdollisen Iran-USA-sodan lopputuloksesta ei ole epäselvyyttä, sillä jo Yhdysvaltain ja Israelin aiempi isku osoitti, ettei islamistivaltiolla ole tehokkaita puolustautumiskeinoja. Sen sijaan me emme tiedä, aikooko Trump "vain" tuhota iranilaisten ydinohjelmaan liittyvää infrastruktuuria, vai tähtääkö hän myös Iranin pappisvallan syrjäyttämiseen ja sitä kautta iranilaisten – etenkin naisten – vapauttamiseen uskonnollisesta helvetistään. 

Jos Khamenei ja kumppanit syrjäytettäisiin Iranin johdosta, olisi koko maailman syytä huokaista helpotuksesta. Samalla nimittäin poistuisi islamilaisten terroristijärjestöjen – Hamas, Hizbollah, Huthit – voimakkain ja tärkein tukija.  

Joidenkin arveluiden mukaan Yhdysvallat iskisi tulevan viikonlopun aikana. Toisaalta Trumpin on kerrottu puhuneen kymmenestä päivästä, joiden aikana nähdään, syntyykö Iranin kanssa sopimus – mutta minkälainen, se on suuri arvoitus. 

* * *

Tosiasia kuitenkin on, että ainakin täällä Euroopassa Trumpin historiallinen arvo määritellään Ukrainan sodan rauhanprosessissa. Onhan eurooppalaisille demokraattisille voimille selvää, ettei Venäjän voi antaa hyötyä hyökkäyksestään. Eikä edes antaa sen diktaattorille Vladimir Putinille mahdollisuutta väittää sotaretkensä lopputulosta menestykseksi. 

Siksi Trumpin rauhanprosessi Ukraina-painostuksineen ja Venäjä-myötäilyineen on kuulostanut oudolta. Syitä siihen voimme vain arvailla, mutta itse epäilen erittäin vahvasti, että Putin kiristää USA:n presidenttiä tavalla tai toisella – todennäköisesti salaa kuvatulla arkaluontaisella kuvamateriaalilla. 

Siksi pidän todennäköisenä, etä Ukrainan rauhanneuvottelut eivät tuota tulosta ennen kuin hyökkääjän armeija on työnnetty pois Ukrainasta. Aivan viime aikoina tällaisesta on saatu myös viitteitä, sillä Starlink-yhteyden poistaminen venäläisiltä on johtanut aloitteen siirtymiseen ukrainalaisille, jotka ovat monin paikoin valloittaneet takaisin menettämiään alueita (esimerkki, toinen). 

Tosiasia kuitenkin on, etteivät muutokset ole olleet kovin suuria, joten ainakaan toistaiseksi Putinilla ei ole voittamisen pakkoa. Sitä paitsi, hänelle saattaa riittää sodan jatkuminen koko hänen loppuikänsä ajan, koska näin hän välttyy niiltä seurauksilta, joihin satojen tuhansien sodassa raaistuneiden miesten palaaminen siviiliyhteiskuntaan johtaisi.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Taiwanin kysymys uuteen vaiheeseen?
Kansainvälinen laki kaipaa uudistamista
Maduron kausi loppu, eikä sen perään jäänyt haikailemaan kuin YK:n Antonio Guterrez

Tahallaan ja tarkoituksella

Venäjä on pommittanut ukrainalaisia siviilikohteita vuonna 2022 alkaneen sodan alusta alkaen. Muistamme toki sen, mitä tapahtui Butšassa sodan alussa, mutta nyttemmin tämä väestöön kohdistunut jatkuva terrori ei taida saada ihmisiä edes kohauttaamaan olkapäitään. 

Näin siitä huolimatta, että Gazan taannoiset tapahtumat saivat aikaan valtaisan protestiaallon ja jopa poliittisesti edistyksellisten voimien julkisuustempauksen, jossa älyllisesti epärehelliset vasemmistomaskot... hmm... siis tunnetut kansalaisaktivistit Greta Thunbergistä Renaz Ebrahimiin seilasivat laivalla paikalle.

Tämän sanottuani on todettava, että löysin toki tänä aamunakin otsikon, jonka mukaan "Venäjän isku Ukrainaan surmasi neljä ihmistä, mukaan lukien kolme pientä lasta". Se ei kuitenkaan taida aiheuttaa ihmisissä sen kummempia tunteita, koska venäläisten ukrainalaissiviileihin – jopa lapsiin – kohdistuneesta murhaamisesta on tullut liian tavallista eikä hyökkääjä ole sellainen, jota mielenosoituksista viehtynyt ihmisfraktio pitäisi vihollisenaan. 

Sellaisia eivät näytä olevan myöskään Iranin johtajat, jotka murhasivat taannoin tuhansia kansalaisiaan näiden vaadittua maahan demokratiaa. Vai onko niin, että aktivistien mielenkiinto loppui siihen kun tavallisten iranilaisten puolelle asettuivat heti tapahtumien alettua amerikkalaiset ja israelilaiset sekä jopa suomalainen poliittinen oikeisto. 

Näiden havaintojeni pohjalta en voi muuta kuin ihmetellä sitä, että eikö jokaisen siviiliuhrin kuolema ole suuri tragedia? Ja eikö sellaisten tuomitseminen – tai ainakin torjuminen – olisi aivan erityisen tärkeää silloin, kun murhat on tehty tahallaan ja tarkoituksella, kuten Ukrainassa ja Iranissa?

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Mitä seuraavaksi, Iran?
Mielenterveysongelmaisia
Miksi suhtautuminen yhtä vakaviin sotarikoksiin on erilaista?

Taiwanin kysymys uuteen vaiheeseen?

Kiinan sisällissodan lopussa vuonna 1949 kenraali Tšiang Kai-šekin johtaman vanhan hallinnon armeija perääntyi Taiwaninsaarelle. Voittajan eli Mao Zedongin johtamat kommunistit eivät tulleet perässä, joten maailmaan syntyi uusi köyhä saarivaltio. 

Taiwan oli aluksi yksiselitteisesti kehitysmaa, johon virtasi vielä 1960-luvulla paljon kehitysyhteistyörahaa. Toisaalta se edusti YK:ssa koko Kiinaa – ja kuului turvallisuusneuvostoon – aina vuoteen 1971 asti, jolloin taiwanilaiset erotettiin koko järjestöstä ja tilalle astui Maon kommunistihallinto. 

Ajan myötä Taiwan siirtyi demokratiaan ja omaksui kapitalistisen talousmallin. Sen seurauksena maasta on tullut pieni talousjättiläinen, jolla on merkittävä asema elektroniikka- ja konepajateollisuudessa sekä petrokemian tuotteissa – puolijohdekomponenttien osalta sillä on jopa johtava asema koko maailmassa.

* * *

Samaan aikaan taiwanilaiset ovat USA:n tukemana varustutuneet hampaisiin asti. Syynä siihen on saarta edelleen himoitsevan Kiinan aiheuttama uhka, joka näyttäisi olevan USA:n presidentille Donald Trumpille merkittävämpi asia kuin Ukrainan sota. 

Siksi oli merkittävää huomata, että europarlamentaarikko, kenraali, Pekka Toveri ennusti sosiaalisessa mediassa Kiinan hyökkäävän saarivaltioon lähiaikoina. Sen merkkinä hän pitää maan sotilasjohdossa tehtyjä laajoja puhdistuksia. 

Mikäli Toveri on oikeassa, tulemme näkemään tämän ajan kahden suurimman sotilas- ja talousvallan yhteenoton, jossa Yhdysvallat asettuu Taiwanin rinnalle taistelussa Xi:n armeijaa vastaan. Toivoa tietenkin sopii, ettei näin kävisi. 

Jos niin kuitenkin käy, on toivottavaa, että yhteenotossa vältyttäisiin ydinaseiden käytöltä ja tyydyttäisiin sotimaan pelkästään konventionaalisilla keinoilla. Toki näin varmasti tapahtuukin aluksi, mutta pidättäytyvätkö molemmat osapuolet ydinaseista myös siinä tapauksessa, että niistä toinen on jäämässä tappiolle? 

Tästä syystä Taiwanin kysymys on äärimmäisen tärkeä. Tähän mennessähän ydinaseita on käytetty ihmisiä vastaan ainoastaan toisessa maailmansodan lopussa, mutta emme tiedä olisiko joko Xi Jinping tai Donald Trump valmis turvautumaan niihin – mahdollisen tappion häämöttäessä – kasvojensa menettämisen estämiseksi? 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Onko Trumpilla ässäkortteja hihassaan?
Helppoa rahaa ja vihervasemmiston kannatusta
Venäläinen paperitiikeri ja Kiinan keisari

Tiedustelujohtajan mukaan Venäjä miehittää Baltian vuonna 2027

Ukrainan tiedustelujohtajan mukaan Putin suunnittelee valtaavansa Baltian maat jo vuoden 2027 aikana. Hänen mukaansa "Venäjän federaation piti olla valmis aloittamaan operaatiot vuonna 2030. Nyt suunnitelmia on mukautettu ja tarkistettu siten, että määräajat on lyhennetty vuoteen 2027."

Putinin motiiviksi tiedustelujohtaja ilmoitti kieltämättä hiukan mystisen ajatuksen siitä, että imperiumin on "aina liikuttava johonkin vaikutusvaltansa ja alueidensa laajentamiseksi". Baltian valikoitumisen hyökkäyksen kohteeksi hän katsoo puolestaan johtuvan sen heikkoudesta arktisella alueella verrattina muissa ilmansuunnissa vastaan tuleviin Yhdysvaltoihin ja Kiinaan. 

* * *

Tosiasia kuitenkin on, että kaikki kolme Baltian maata ovat NATO:n jäseniä, ja sellaisena niillä on maailman voimakkaimman sotilasliitoutuman turvatakuut. Artikla viiden mukaan "osapuolet ovat yhtä mieltä siitä, että yhteen tai useampaan osapuoleen kohdistettu aseellinen hyökkäys Euroopassa tai Pohjois-Amerikassa katsotaan hyökkäykseksi kaikkia osapuolia vastaan". 

Lisäksi siinä todetaan, että "kukin osapuoli käyttää... oikeutta erilliseen tai yhteiseen puolustautumiseen ja auttaa hyökkäyksen kohteeksi joutunutta yhtä tai useampaa osapuolta ryhtymällä viipymättä erikseen ja yhdessä muiden osapuolten kanssa tarpeelliseksi katsomiinsa toimiin, mukaan lukien aseellisen voiman käyttö".

* * *

Viidennessä artiklassa ei kuitenkaan ole määritetty sitä, millä voimalla jäsenmaita kohtaan tehtyyn hyökkäykseen vastataan. Siellä ei siten lue, että jäsenmaahan kohdistuneeseen hyökkäykseen vastataan riittävällä tai NATO:n koko sotilaallisella voimalla tai että Baltiaan tuotaisiin hyökkäyksen tapahduttua kymmeniä tuhansia NATO-sotilaita. 

Puhumattakaan, että hyökkääjää uhattaisiin tällaisen tilanteen sattuessa täysimittaisella ydinsodalla.  Sen sijaan artikla viidessä todetaan vain, että hyökkäykseen vastataan ryhtymällä tarpeelliseksi katsottuihin toimiin.

* * *

Siksi keskeinen kysymys Venäjän kannalta – mikäli se haluaa hyökätä Baltiaan – on NATO-maiden tarpeelliseksi katsottujen toimien laatu ja määrä. Enkä pidä mahdottomana, että se saattaisi – luultavimmin kuitenkin vasta Ukrainan sodan päätyttyä – haluta ottaa asiasta selvää. 

Tämä voisi tietenkin tapahtua suurhyökkäyksellä tai toteuttamalla – onnistuneesti – salamasota ("erityisoperaatio" po-russkii), jossa Baltia miehitettäisiin muutamassa päivässä. Sellaiseen sisältyisi kuitenkin valtavia riskejä – jopa ydinsodan mahdollisuus – joiden välttämiseksi Venäjä luultavammin käyttäisi niin sanottua "sammakko vesikattilassa" -menetelmää ja lisäisi voimaansa pienillä askelilla.

Tällaisen toiminnan alkuna voisi halutessaan pitää jo tapahtuneita taannoisia kehitysmaalaisia kansainvaeltajia hyödyntäviä hybridioperaatioita, ilmatilan loukkauksia, ilmapallojen lennätyksiä ja viimeisimpänä aseistettujen rajamiesten käymistä Viron maaperällä. Siksi etenkin Euroopassa on syytä seurata tarkasti, kohdistuuko Baltian maihin jatkossa entistä vakavampia rajaloukkauksia. Ja mikäli niitä tapahtuu, lisätä valmiustasoa. 

Omasta mielestäni NATO:n kannalta järkevintä olisi tehdä selväksi, että se käyttää kaikissa NATO-maihin kohdistuvissa hyökkäyksissä riittävää voimaa hyökkääjän armeijan pysäyttämiseksi. Eli huolehtisi tarvittaessa kaikin käytettävissä olevin voimin hyökkääjän pysäyttämisestä. 

* * *

Valitettavasti on olemassa hyviä syitä epäillä, ettei kaikilla NATO:n jäsenmailla – erityisesti niistä vahvimman nykyisellä hallinolla tai läntisimmän Euroopan valtioilla – ole halua antaa tällaista lupausta. Ja vaikka olisikin, saattaisi Putinin Venäjä siitä huolimatta katsoa, miten "sammakko" reagoi varovaisiin vesikattilan lämmitystoimenpiteisiin.

Tästä syystä Baltian, muiden Venäjän rajamaiden ja – seuraavaksi Venäjän diktaattoreiden mielenkiinnon kohteeksi joutuvien – näiden valtioiden länsinaapureiden on itse huolehdittava siitä, että Moskovan hallinnon mahdollisiin aggressioihiin vastataan päättäväisesti. Ja varmistettava siihen tarvittavan sotilaallisen suorituskyvyn riittävyys. 

Vain näin toimimalla voidaan Putinille tehdä selväksi, ettei Venäjän kannata edes ajatella ottavansa sellaista riskiä, josta Ukrainan tiedustelujohtaja puhui. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Venäjän haasteisiin vastaaminen on tärkeää
Volodymyr Zelenskyin vierailu USA:ssa herätti ajatuksia
Ankka, joka korosti uuden rajalain kiireellisyyttä

Huoli tulevaisuudesta kasvaa Venäjällä

Venäjän presidentti Vladimir Putin piti jokavuotisen mediaspektaakkelinsa, johon sisältyneestä propagandistisesta höpötyksestä suomalaismediat kertoivat vaihtelevasti (Yle, HS). Tänä aamuna törmäsin sitten sosiaalisessa mediassa näkemyksistään kertovan ukrainalaisen Anton Gerashchenkon viestiin, jonka sisältö saattoi olla tärkeämpi kuin minkään suomalaisten lehtitalon välittämä tieto. 

Hänen mukaansa ohjelmaa varten lähetetyistä kysymyksistä peräti kahdeksan prosenttia koski Venäjän talouskriisiä, mikä teki siitä kolmanneksi suosituimman aiheen – aiemmin se ei ole ollut edes kymmenen listalla. Ihmiset halusivat tietää, milloin talouden "huono jakso" päättyy, milloin hintojen nousu pysähtyy ja miksi hallitus korottaa arvonlisäveroa.

Venäläisistä 16 prosenttia halusi myös tietää, että milloin heidän elintasonsa paranee, ja 21 prosenttia oli kiinnostunut siitä, milloin sota päättyy. Nämä lienevät varsin ikäviä kysymyksiä Putinille.

* * *

Gerashchenko kertoi samassa viestissään myös, että tuoreen kyselytutkimuksen mukaan 39 prosenttia venäläisistä arvelee alueidensa taloudellisen tilanteen heikkenevän, kun vastaava luku oli vuosi sitten 33 prosenttia, vuonna 2023 34 prosenttia ja vuonna 2022 29 prosenttia. Myös niiden venäläisten osuus, jotka uskovat elämän Venäjällä huononevan ensi vuonna, on saavuttanut korkeimman tasonsa sitten vuoden 2022 (17 %) .  

Toisin sanoen Ukrainan sodan seuraukset alkavat näkyä venäläisten arjessa yhä enemmän, vaikka toistaiseksi näkyvissä ei olekaan ollut – ainakaan vakavia – mielenosoituksia sotaa vastaan. Nähtäväksi kuitenkin jää, missä vaiheessa tavallisten venäläisten huoli omasta tilanteestaan johtaa näkyvään vastarintaan Putinin sotapolitiikkaa vastaan. 

Vai johtaako koskaan?

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Rauha Ukrainassa olisi riski Putinille
Ukrainan rintamilta ei mitään uutta, mutta taustalla tapahtuu
Venäjän hyökkäyskiilan tuhoutuminen edistäisi rauhaa Ukrainassa

Nyt nähdään, onko EU maailmanpolitiikan toimija vai paperitiikeri?

Tuoreiden uutisten perusteella juuri nyt näyttää siltä, että EU joutuu päättämään onko se merkittävä toimija vai paperitiikeri maailmanpolitiikassa. Tarkoitan sitä, että Yhdysvallat on painostanut Ukrainaa hyväksymään Venäjän saneleman – tai ainakin siltä näyttävän – Donald Trumpin nimissä kulkevan rauhansuunnitelman. 

Painostus on mediatietojen mukaan tapahtunut uhkaamalla ukrainalaisia amerikkalaisen aseavun ja tiedustelutietojen vähentämisellä, mikäli suunnitelmaa ei hyväksytä. Tämä on vakava paikka, sillä – ainakin minun käsittääkseni – on täysin selvää, ettei Ukraina pysty etenkään ilman amerikkalaisten tiedusteluapua jatkamaan sotaa nykyisessä tilanteessa, jossa vihollisesta selviäminen on muutenkin niin sanotusti hiuskarvan varassa.

Mikäli Donald Trump on tosissaan, jää Ukrainalle kaksi vaihtoehtoa: joko paljolti Suomelle vuonna 1944 pakkosyötetyn kaltaisen rauhansopimuksen hyväksyminen tai eurooppalaisten puuttuminen peliin korvaamalla täysimääräisesti amerikkalaisten tuki. 

Se ei tarkoita sitä, että Saksan Merz, Ranskan Macron ja Iso-Britannian Starmer tyytyvät vakuuttelemaan edelleen tukeaan, vaan nyt on suurten EU-maiden sitouduttava tosissaan Ukrainan laajamittaiseen auttamiseen, sillä pelkästään Baltian ja Pohjoismaiden hartian eivät missään tapauksessa riitä pysäyttämään Venäjää. Tai sitten lahjoitettava Ukraina venäläisille.

Nykytiedon valossa ratkaisu tapahtuu ensi torstaihin mennessä, sillä Trump odottaa siihen asti Zelenskyin vastausta. Sen jälkeen hän – mahdollisesti jonkinlaisen menneisiin Moskovan-matkoihinsa perustuvan kiristyksen takia – hylkää ukrainalaiset oman onnensa nojaan. 

Päivän aiempi merkintä:
SS-ryhmä

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ukrainalainen ja suomalainen rintamakarkuruus
Presidentti Zelenskyin virhe vaatii toimia
Onko Trumpilla ässäkortteja hihassaan?

Presidentti Zelenskyin virhe vaatii toimia

Sotimisen lisäksi Ukrainassa pyritään kitkemään maassa rehottavaa korruptiota. Eikä ihme, sillä maa oli vuonna 2024 peräti sijalla 105 sitä kuvaavan indeksin mukaan. Se tarkoittaa sitä, että ukrainalaiset ovat hiukan korruptoituneempia kuin Marokko, Dominikaaninen tasavalta tai Serbia, mutta kuitenkin algerialaisia, brasilialaisia tai malawilaisia vähemmän lahjuksille alttiita. 

Sivumennen sanoen, maailman vähiten korruptoituneita maita olivat Tanska, Suomi, Singapore ja Uusi Seelanti. Ja kehnoimpina listalta löytyvät – sijoilta 178-180 – Venezuela, Somalia ja Etelä-Sudan. 

Palataan siis Ukrainaan, joka taistelee epätoivoisesti itsenäisyydestään venäläisiä vastaan länsimaiden vahvalla tuella. Lisäksi sen johto on ilmaissut vahvan tahtonsa liittyä Euroopan Unioniin. 

Minun nähdäkseni itsekin korruption kanssa kipuilevan EU:n on ehdottomasti pidettävä kiinni – kaikesta ukrainalaisiin kohdistuvasta myötätunnosta huolimatta – siitä, ettei tähän tavoitteeseen ole mahdollista päästä ilman, että korruptio on kitketty varsin hyvin maasta. Tässä mielessä ukrainalaiset ovat oikealla tiellä, mutta valitettavan kaukana maalista.

Sikäli oli typerää, että maan presidentti Volodymyr Zelenskyi yritti kesällä rajoittaa korruptionvastaista tutkintaa, mikä herätti – niin minussa kuin epäilemättä monessa muussakin – epäilyksiä siitä, pystyykö Ukraina koskaan jättämään slaavilaista korruptioperinnettä taakseen ja siirtymään jonain päivänä osaksi länsimaista elämäntapaa. Toki hän ymmärsi kääntää kelkkansa nopeasti, mutta on selvää, että vahinko oli jo tapahtunut ja ukrainalaisiin liitetty korruptioleima saanut vahvistusta. Eikä sen pois pyyhkiminen ole helppoa, vaan vaatii paljastuksia ja rangaistuksia, jotka liittyvät myös ilmeisen korruptoituneeseen Zelenskyin lähipiiriin.

Nähtäväksi siis jää, miten ukrainalaiseen korruptioon puututaan jatkossa. Ja miten se saadaan – jos saadaan – jonain päivänä aisoihin, jotta maan EU-jäsenyydestä tulisi edes teoriassa mahdollista. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ei niin huonoa poliitikkoa, ettei hänelle tarjottaisi EU:n korkeaa pestiä
Ukrainan toinen sota
Talvisodan seurausten opetus ukrainalaisille