Lukashenko joutui venäläisten sotabloggareiden hampaisiin

Valko-Venäjä on Euroopan viimeisiä diktatuureja. Siellä valtaa pitää presidentti Aleksandr Lukashenko, jonka vallassa pysymisen tukena on Putinin Venäjä.

Toisaalta Lukashenko pyrkii välttämään sotkeutumista Putinin onnettomaan sotaretkeen Ukrainassa, etenkin nyt, kun on selvää, ettei sieltä ole tulossa nopeaa voittoa. Ja ilmeisesti siksi – epäilemättä tarkkaan harkittuaan asiaa – hän onnitteli Ukrainaa maan 35. itsenäisyyspäivän johdosta.

* * *

Tämä teko näyttää ainakin asiasta kertoneen Verkkouutisten mukaan olleen liikaa monille venäläisille niin sanotuille sotabloggareille. Näiden mukaan kun Venäjän pääongelmana eivät ole sen viholliset vaan liittolaiset – jotka eivät suostu kaikkiin Putinin typeryyksiin. 

Näin on toiminut myös Lukashenko, joka ymmärsi vuonna 2022 olla lähtemättä täysin rinnoin mukaan Putinin kolmen päivän erityisoperaatioon. Lieneekö syy siihen ollut saamattomuudessa, sen ymmärtämisessä, ettei Venäjän hyökkäyksessä käy hyvin, vai jossain muussa, mutta heti sodan ensimmäisinä päivinä epäonnistunut Kiovan valtausyritys osoitti, että ratkaisu oli onneksi Valko-Venäjälle. 

* * *

Itse sodassa ei sen jälkeenkään ole nähty ratkaisuja. Toki molemmat osapuolet ovat saavuttaneet pieniä voittoja ja kärsineet vähäisiä tappioita. Yksi sellainen on juuri kehittymässä Lymanin kaupungin pohjoispuolelle, missä tuhansia venäläisiä on jäämässä mottiin. 

Se on tietenkin melkoinen katastrofi Venäjän armeijalle, mutta ei yksinään ratkaise sotaa Ukrainan hyväksi sen enempää kuin puna-armeijalle vielä paljon tuhoisampi Raatteen tien taistelu ratkaisi talvisotaa Suomen eduksi. Lukashenkon kaltaisille diktaattoreille se on kuitenkin selvä merkki siitä, ettei heidän kannata upota liian syvälle Putinin taskuun, vaan pyrkiä pitämään mahdollisuuksien mukaan etäisyyttä tärkeimpään tukijaansa.  

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Putinin järjetön sota

Putinin harhautus, eskalaatio vai kuolema?

Erityisoperaation henki ja ihme

Ranskassa parlamenttipaikkojen ja äänten määrät eivät vastaa toisiaan

Ranskan vaalien eilistä toista kierrosta on seurattu ympäri maailman valtavalla mielenkiinnolla, koska ensimmäisen kierroksen perusteella arveltiin maahanmuuttokriittisen Kansallisen liittouman saattavan nousta maan suurimmaksi puolueeksi. Ja pidettiin mahdollisena jopa sen nousua hallitusvastuuseen. 

Tulosten selvittyä kuitenkin nähtiin, ettei näin käynyt, vaan parlamentin suurimmaksi puolueeksi nousi punavihreä Uusi kansanrintama 182 paikallaan. Toiseksi nousi presidentti Macronin taustalla oleva keskustaoikeistolainen Yhdessä-koalitio ja Kansallinen liittouma jäi vain 143 paikkaan. Muille puolueille meni 68 paikkaa.

Mielenkiintoiseksi tuloksen tekee se, mistä Yleisradio ainakin vaaleista kertovalla nettisivullaan vaikeni. Samoin Ilta-Sanomat ja Iltalehti. 

Nimittäin suomalaisissa vaaleissa yleensä pääosaa esittävä äänten prosentuaalinen jakauma. Sen mukaan vaalien selvä voittaja oli Kansallinen liittouma 37,1 prosentilla. Eniten paikkoja kahminut Uusi kansanrintama sai "vain" 25,8 ja Yhdessä-koalitio 24,5 prosenttia äänistä. 

Toisin sanoen vaaleissa nähtiin valtava ristiriita puolueiden kannatuksen ja niiden saamien parlamenttipaikkojen lukumäärän välillä. Sen selityksenä oli niin sanottu taktinen äänestys, eli epäpyhä allianssi, jossa poliittinen keskustaoikeisto ja vihevasemmisto kehottivat äänestäjiä kussakin vaalipiirissä tukemaan toistensa ehdokasta, mikäli kansallisella rintaman ehdokkalla oli voittomahdollisuus. 

Voidaan - tietenkin - kysyä, että toteutuiko gallialaisten vaaleissa todellinen demokratia? 

Tässä kirjoituksessa en kuitenkaan pyri vastaamaan esittämääni kysymykseen, vaan totean, että macronilaisten ja vihervasemmiston tulee olemaan äärimmäisen vaikea löytää yhteisymmärrystä siitä, mihin suuntaan Ranskaa tulevaisuudessa hallitaan. Eikä asiaa paranna se, että vihervasemmiston kansanrintama tulee mitä todennäköisimmin hajoamaan kuluvan parlamenttikauden aikana.

Asialla ei ehkä muuten olisi kovin suurta merkitystä, mutta Ranskan julkinen talous on vielä Suomeakin velkaantuneempi. Eikä maan talouskaan ole kasvanut aikoihin. Sen sijaan maahanmuuttajien määrä on tasaisessa kasvussa ja muslimien määrä on sen seurauksena nykyisin noin 10 prosenttia väestöstä.

Nähtäväksi siis jää, mitä yhdessä EU:n mahtivaltiossa tapahtuu nyt alkavalla vaalikaudella. Oma veikkaukseni on, että tulemme näkemään niin sanotusti paljon vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta Ranskan ongelmat jäävät siitä huolimatta ratkaisematta. Eikä tämä ole hyväksi sen enempää EU:lle, ranskalaisille kuin Suomellekaan.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kansallisen liittouman vaalivoitto ei tarkoita, että Ranska muuttuisi perussuomalaiseksi
Panoksena koko Euroopan tulevaisuus
Marxilainen laitaoikeisto ja kiusaajat

Kepun petokselle on tulossa kova hinta

Iltalehti kertoi, että hallitusneuvotteluiden takiaispuolue RKP suostuu tinkimään kehitysavusta vain 100 miljoonaa euroa. Toisin sanoen selvästi vähemmän kuin Sanna Marinin (sd) hallitus tätä kankkulan kaivoon rinnastettavaa menoerää nosti. 

Selvällä suomenkielellä sanottuna tämä tarkoittaa sitä, että RKP haluaa vähentää mieluummin suomalaisia palvelevia julkisia menoja kuin kehitysmaiden gepardihattujen tilejä lihottavia lahjarahoja. Lisäksi hallitusneuvotteluissa on näkynyt se, kuinka RKP on turvautunut neliraajajarrutukseen maahanmuuttoasioissa. 

Tästä kaikesta en syytä RKP:tä. Se on linjannut nämä asiat selkeästi, eikä sitä voi pakottaa hallitukseen vasten tahtoaan. Eikä RKP:tä toki olisi sinne tarvittukaan, ellei Keskusta olisi pettänyt jälleen kerran suomalaisia. Eli päättänyt poliittisen vihervasemmiston kanssa liittoutumalla tehdä kaikkeansa estääkseen maatamme saamasta järkevää politiikkaa tekevää hallitusta tuleviksi vuosiksi.

Näin RKP:lle syntyi asema, jossa se voi vaatia hallitukseen osallistumisensa ehdoksi muidenkin tavoitteidensa kuin ruotsinkielen aseman turvaamista. Ja sen se todellakin näyttää tekevän.  

Tässä yhteydessä on syytä lopuksi todeta, että tuoreessa Helsingin sanomien gallupissa hallitusneuvottelujen pääpuolueet Kokoomus ja Perussuomalaiset saivat kansalaisilta vahvan tuen pyrkimyksilleen muuttaa suomalaista yhteiskuntaa tosiasioihin perustuvaksi. Siksi olisi sääli, mikäli Keskustan selkärangaton päätös vihervasemmiston kanssa liittoutumisesta johtaisi niiden asettamien tavoitteiden vesittämiseen.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Tähtääkö Eva Biaudet hallitusneuvotteluiden kaatamiseen?
Terveydenhuolto tuli äärimmäiselle rajalle
Perussuomalaisten ja Kokoomuksen traumat

 

Pitäisikö Suomen reagoida Ruotsin käyttöön Erdoganin pelinappulana?

Kurdit ovat järjestäneet Ruotsissa mielenosoituksia, jotka ovat tarjonneet Turkin presidentille Recep Tayyip Erdoganille aineksia suosionsa kasvattamiseen. Lisäksi muslimeja sananvapauden nimissä ärsyttävä Rasmus Paludan on tarjonnut tälle tukeaan. Eikä Erdogan ole jättänyt käyttämättä tilaisuuttaan.

Nämä tapaukset ovat on sikäli ikäviä, että niillä on vaikutuksia Suomen ja Ruotsin pyrkimyksiin päästä läntisen puolustusliiton NATO:n jäseneksi, koska se on asia, joka ei toteudu ilman Turkin eli Erdoganin hyväksyntää. Niinpä sekä Suomi että Ruotsi kärsivät länsinaapurin viime vuosikymmenien aikana harjoittamasta maahanmuuttopolitiikasta, joka on perimmältään mahdollistanut sulttaanintekeleen pelaamisen meidän kustannuksellamme. 

Tässä tilanteessa Suomella on kaksi mahdollisuutta. Joko odotamme rauhassa Turkin vaaleja ja toivomme, että Erdogan - tai hänet voittanut ehdokas - voiton saatuaan taipuu hyväksymään molempien Pohjoismaiden hakemukset tai irtaudumme hakuprosessissa Ruotsista ja pyydämme Turkkia hyväksymään oman hakemuksemme, vaikka se hylkäisikin naapurimaamme. 

Ensimmäinen vaihtoehto jättäisi meidät edelleen Erdoganin armoille, mutta toimisi solidaarisuuden osoituksena Ruotsille ja sananvapaudelle. Toisessa vaihtoehdossa saisimme turvatakuun Venäjän aggressiolle, mutta aiheuttaisimme todennäköisesti pitkän trauman suhteessamme länsinaapuriin. Lisäksi se olisi antautumista islamilaiselle sananvapauskäsitykselle. 

Tässä tilanteessa Suomella on siten vain sellaisia vaihtoehtoja, joissa on sekä positiivisia että negatiivisia piirteitä. Ja maamme poliitikkojen tehtävä on arvioida kumpi niistä on merkittävämpi. 

Omalta osaltani totean, että tosiasiat puoltavat enemmän Erdoganin vaalivoiton odottamista. Näin siksi, että juuri nyt Venäjän uhka Suomea kohtaan on sen armeijan Ukrainaan juuttumisen takia käytännössä olematon eli välitöntä uhkaa ei ole, islamilaiseen sananvapauteen taipuminen olisi antautumista vastenmieliselle idiotismille ja hyvät suhteet Ruotsiin ovat meille monella tavalla erittäin tärkeät 

Lisäksi USA:lla on käytössään valttikortti - Erdoganin tavoittelema amerikkalaisten F16-hävittäjien myyntisopimus - joka vaalien jälkeen taivuttanee Turkin sulttaanintekeleen joka tapauksessa hyväksymään molemmat pohjoismaat. Ja itse asiassa tilanne lienee käytännössä niin, että tämä on jo kauan sitten oivaltanut pohjoismaiden NATO-hakemuksen olevan se keino, jonka avulla hän ylipäätään voi saada USA:n taivutettua koko hävittäjäkauppaan.   

Nähtäväksi siis jää, kuinka Suomen ja Ruotsin NATO-prosessi etenee Turkin vaalien jälkeen. Ellei ratkaisu silloin tapahdu kohtuullisen nopeasti, on Suomen poliittisen johdon aika tarkastella tilannetta uudelleen ja harkita tosissaan Ruotsista irtautumista omassa sotilaallisen liittoutumisen politiikassamme. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Yhdysvalloilla on hyviä ja huonoja vaihtoehtoja
Pragmatisimia vai oikeusvaltioperiaatteen nuodattamista
Sulttaanin tyydyttämisestä

Yhdysvalloilla on hyviä ja huonoja vaihtoehtoja

Turkin sulttaanintekele Recep Tayyip Erdogan oli sunnuntaina sanonut, että Ruotsin ja Suomen on luovutettava 130 terroristia Turkkiin, jotta se hyväksyisi maiden jäsenyyden sotilasliitto NATO:on. Käytännössä tämä tarkoittaisi, että Ruotsin parlamentin olisi tehtävä lakimuutoksia ennen kuin Turkki voisi ratifioida Ruotsin Nato-jäsenyyden.

Erdogan ei ilmeisesti ymmärrä, että vaikka Ruotsi taipuisikin lakimuutoksiin, ei oikeusvaltiossa ole mahdollista soveltaa lakeja takautuvasti. Eikä sellaiselle olisi Ruotsin kansalaisten tukea. 

Ei etenkään siksi, että Erdoganin Turkki on prosessin aikana osoittautunut epäluotettavaksi neuvottelukumppaniksi muutellessan vaatimuksiaan. Siten ruotsalaisilla ei ole mitään takeita siitä, etteivätkö vaatimukset lisääntyisi, mikäli niihin ruvetaan taipumaan. 

Siksi olemme tulleet Suomen ja Ruotsin NATO-hakemusten suhteen mielenkiintoiseen tilanteeseen, jonka tulkinta on vaikeaa. Siinä suhteessa keskeinen kysymys liittyy siihen, kuinka tosissaan Erdogan pitäisi ottaa. 

Eli onko Erdoganin kommentti suunnattu Ruotsille ja Suomelle, vai onko sittenkin kyse vain Turkin sisäpolitiikasta. Eli ovatko sulttaanintekeleen vaatimukset suunnattu ensisijaisesti sikäläiselle vaalikarjalle, jotta Erdogan voittaisi Turkissa kesäkuussa järjestettävät vaalit.

Tässä tilanteessa ratkaisun avaimet ovat erityisesti Yhdysvalloilla. Mikäli se haluaa tosissaan Suomen ja Ruotsin NATO:n jäseneksi, asettaa sen Erdoganin asekaupoille ehdoksi näiden hakemusten ratifioinnin. Ja päinvastoin, ellei aseta, voimme päätellä Bidenin hallinnon pitävän pohjoismaita Yhdysvaltain kannalta toissijaisina verrattuna Ottomaanien valtakunnan seuraajaan. 

Niinpä juuri nyt näyttää siltä, että NATO-hakemukset ratkeavat parhaassa tapauksessa siten, että Erdogan ratifioi Suomen ja Ruotsin hakemukset vaaliensa jälkeen ja tekee samalla asekaupat amerikkalaisten kanssa. Ja hänen nyt synnyttämänsä haavat maiden suhteissa korjaantuvat ajan myötä. 

Kohtuullisessa tapauksessa USA hylkää Suomen ja Ruotsin sekä tekee asekaupat Turkin kanssa ilman, että Erdogan hyväksyisi sotilasliittoon uusia jäseniä. Tällöin jonkinlaisena pohjoismaisena turvallisuusratkaisuna voisi olla kolmiliitto USA:n ja NATO:sta rannalle jätettyjen välillä, mutta suhteet Turkkiin jäätyisivät pitkäksi ajaksi. 

Suomen kannalta jollain tavalla kohtuullinen ratkaisu olisi sekin, jos Turkki hyväksyisi NATO:n jäseneksi Suomen, mutta ei Ruotsia. Se kuitenkin aiheuttaisi kitkaa pohjoismaiden välille ja vaikka ei aiheuttaisikaan, heikentäisi maamme sotilaallista asemaa suhteessa suureen itänaapuriin verrattuna molempien hakemusten hyväksyntään.

Kehnoimmassa tapauksessa USA jättäisi tekemättä Turkin kanssa asekaupat, mutta Erdogan ei siltikään taipuisi, vaan jättäisi Suomen ja Ruotsin rannalle sekä hakisi liittolaissuhdetta Putinin Venäjään. Tämä rampauttaisi NATO:n ja asettaisi erityisesti Ukrainan - ja sen myötä koko vapaan maailmaan - entistä hankalampaan asemaan. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Pragmatisimia vai oikeusvaltioperiaatteen nuodattamista
Sulttaanin tyydyttämisestä
Hyväksyisikö Suomi NATO:n jäsenyyden, jos Ruotsi jätettäisiin ulkopuolelle?

Sulttaanin tyydyttämisestä

Suomen armeija on koko minun elinaikani välttänyt ilmaisemasta valtiota, jonka uhkaa vastaan se on luotu. Taustalla lienee 1940-luvun alkupuolella kärsitty sotilaallinen tappio tätä valtiota vastaan. 

Toki kaikille suomalaisille on ollut selvää ilman pahan nimeltä mainitsemistakin mistä valtiosta on ollut kyse. Näin siitä huolimatta, että sille vannottiin vuosikausia ystävyyttä ja sen kanssa tehtiin yhteistyötä etenkin talouden saralla. 

Nyt tähän käytäntöön on kuitenkin tullut muutos ja keltainen valtio on saanut nimen. Syynä on Venäjän Ukrainaan kohdistama aggressiivinen hyökkäys, joka osoitti sen sotilaallisesti puolueettomille naapureille, etteivät ne ole yksinään turvassa, vaan tarvitsevat leveämmän selkänojan.

Siksi meneillään on myös muutos, jossa Suomen lähes kahdeksankymmenvuotinen - ja monien mielessä ehkäpä ikuiseksi kuviteltu - puolueettomuuspolitiikka on muuttumassa jäsenyydeksi sotilaallisessa puolustusliitossa. Samalla liitymme myös sotilaallisesti niiden valtioiden joukkoon, jotka maailman maista jakavat kanssamme ne periaatteet ja arvot, joiden varaan elämämme rakentuu.

Harmi kyllä, kaukaisella 1950-luvulla tuohon puolustusliittoon hyväksyttiin myös valtio, joka ei nykyisin enää jaa näitä arvoja. Ja se on nyt panemassa kapuloita niihin rattaisiin, jotka veisivät meidän haluamaamme suuntaan. 

Tämän on saanut minut leikittelemään ajatuksella, että pitäisikö NATO:n erottaa jäsenyydestään valtio, jonka politiikan perusteet ovat muuttuneet oleellisesti. 1950-luvullahan Turkki - sillä siitähän tässä puhutaan - oli ainakin virallisesti maallistunut valtio, joka pyrki perustajansa Mustafa Kemal Atatürkin viitoittamalla tiellä kohti länsimaisen sekulaarin oikeusvaltion periaatteita. 

Nykyisen johtajansa - Recep Tayyip Erdoganin - johdolla maa on kuitenkin paljolti luopunut näistä periaatteista ja se on nähtävä lähinnä johtajansa henkilöpalvontaan pyrkivänä valtiona, jossa länsimaiset arvot ovat saaneet pitkälti väistyä islamilaisten näkemysten ja kulttuurin tieltä (esimerkki).

Nuo näkemykset ja arvot näkyvät esimerkiksi siinä, että Erdoganin Turkki näkee Suomen NATO-hakemuksen käsittelyn basaarimaisena tinkimistilaisuutena, jossa pöydällä ovat niin kurdien ihmisoikeudet kuin amerikkalaisvalmisteiset aseet. Eikä tämä tilanne ole miellyttävä sen enempää meille suomalaisille kuin NATO:n jäsenmaillekaan.

Valitettavasti on kuitenkin niin, ettei ajatusleikittelyni arvoiltaan muuttuneiden maiden poistamisesta läntisestä puolustusliitosta ole realistista, koska NATO:on ei ole aikanaan luotu mekanismia valtioiden erottamiseksi jäsenyydestään. Ja siksi meidän suomalaisten on panostettava Erdoganin tarpeiden tyydyttämiseen mikäli haluamme itsemme kanssa samanmielisten valtioiden joukkoon. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Finland and Sweden invited to NATO - but what about Kurdish people
Hyväksyisikö Suomi NATO:n jäsenyyden, jos Ruotsi jätettäisiin ulkopuolelle?
Sairas sulttaani

Sanna Marinilta rohkeaa puhetta

Urkainan presidentti Volodomyr Zelenskyi piti eilen videopuheen Suomen poliittiselle johdolle. Siinä hän mm. muistutti Suomea talvisodan kauhuista ja kiitti meitä antamastamme avusta. 

Talvisota on toki ollut muutenkin ulkomaita myöden eräänlainen vertailukohta Ukrainan tapahtumille, ja jopa suomalaisia sotasankareita näytetään nostetun esille. Eikä se tietenkään ole ihme, sillä molemmissa tapauksissa hyökkääjä on oikeuttanut tekonsa tekaistuilla perusteilla, mutta osoittautunut sen jälkeen sotilaallisesti kyvyttömämmäksi kuin kukaan osasi edes kuvitella. 

Tällä hetkellä - noin 1,5 kuukauden sotimisen jälkeen - ovat Venäjän uusimman sotaseikkailun tappiot ukrainalaisten mukaan 19 000 sotilasta (kaatuneina ja haavoittuneina) + valtava määrä muuta kalustoa. Lukuja voi verrata talvisotaan, jossa yksin Ratteen tien taistelu vaati joidenkin lähteiden mukaan jopa 23 000 neuvostosotilaan hengen. 

Vertailuksi voidaan ottaa myös koko reilun kolmen kuukauden mittainen talvisota. Siinä suurvallan armeija kärsi yleisimpien arvioiden mukaan pelkästään kaatuneina yli 200 000 sotilaan tappiot eli hyökkääjän miehistöstä kuoli peräti noin 2 000 henkeä päivässä - se on ollut sanalla sanoen puhdasta teurastusta. 

Pienenä sivuhuomautuksena todettakoon, että talvisodan kaatuneista monet olivat ukrainalaisia, kuten vaikkapa Raatteen tien muistomerkeistä voi käydä tänä päivänäkin toteamassa. He tuskin olivat lähteneet omasta tahdostaan kuolemaan pohjoiselle metsätielle. 

Palatakseni asiaan. Huolimatta maailmanlaajuisesta Venäjän kyvyttömyyden hämmästelystä osoittavat edelle kirjaamani luvut, että Venäjän armeija on kaiken kaikkiaan suoriutunut Ukrainassa selvästi paremmin kuin talvisodassa. Siitä huolimatta sen hinta ollut jäälleen kerran valtava venäläisille äideille ja isille. Niinpä Putin on vaihtanut sotansa johtajan Syyriasta kokemusta hakeneeseen kenraaliin. 

Uuden johtajan tausta huomioiden lienee selvää, etteivät venäläisten siviileihin kohdistuvat terrorihyökkäykset tule loppumaan, vaan pahimmassa tapauksessa jopa lisääntymään. Nähtäväksi kuitenkin jää, onnistuuko hän myös motivoimaan edeltäjäänsä paremmin omat sotajoukkonsa, joissa Zelenskyin puheen mukaan on esiintynyt jopa taisteluiden välttämiseen tähtäävää itsetuhoista käytöstä.

Mikäli sodan raakuudet kiihtyvät tai ukrainalaisten tilanne vaikeutuu uuden komentajan astuttua hyökkäyksen johtoon, on mielenkiintoista nähdä länsimaiden reaktio. Jatketaanko niissä vanhaan malliin pitämällä kannustavia puheita, asettamalla Venäjälle lännen kannalta mahdollisimman harmittomia pakotteita sekä toimittamalla aseita ja muuta apua puolustajalle. 

Vai uskaltautuuko länsi puutumaan entistä enemmän Ukrainan tapahtumiin? Tai vaihtoehtoisesti: taipuuko se lopulta luovuttamaan tähän asti sankarillisesti puolustautuneen kansan venäläisten käsiin? 

Jälkimmäinen ei näyttäisi olevan ainakaan suomalaisten poliitikkojen tavoitteena päätellen esimerkiksi eilisen Zelenskyin puheen innoittamasta pääministeri Sanna Marinin (sd) kommentista, jonka mukaan "meidän tulee kaikin keinoin varmistaa, että Ukraina voittaa sodan". Tämä on rohkeaa puhetta, joka toivottavasti vastaa myös läntisten suurvaltojen näkemystä, sillä muussa tapauksessa maamme saattaa joutua hankalan asemaan Ukrainan kukistuessa. Näin ainakin mikäli Suomen liittyminen NATO:on viivästyy. 

Siitä syystä on maamme ulkopoliittisen johdon nyt syntyneessä tilanteessa huolehdittava entistäkin paremmin siitä, että hakemuksemme läntiseen sotilasliittoon lähtee mahdollisimman pikaisesti ja että se tulee siellä hyväksytyksi ilman ylimääräistä viivettä.  

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Halusiko Ano Turtiainen juhlistaa Venäjän alennustilaa?
Miksi suhtautuminen yhtä vakaviin sotarikoksiin on erilaista?
Joe Biden uhkasi NATO:n riippuvalla reaktiolla

Iranin palvelus Israelille

On varsin hyvin tunnettua, että yhteinen vihollinen yhdistää ihmisiä. Siitä huolimatta oli melkoinen yllätys lukea, että Arabiemiraatit, Bahrain, Marokko ja Egypti suunnittelevat puolustusyhteistyötä Israelin kanssa. 

Syynä on näitä kaikkia uhkaava teokraattinen Iran. Ja nyt nähdyn prosessin alkuunpanija USA:n entinen presidentti Donald Trump, joka valtansa päivinä houkutteli arabimaita solmimaan rauhansopimuksia Israelin kanssa. 

Nähtäväksi jää, johtavatko edellä mainittujen valtioiden yhteistyöpuuhastelut todelliseen pulustusyhteistyöhön. Avoimista kysymyksistä ehkä tärkein on se, kuinka alueen muut islaminuskoiset suhtautuvat mukana olevien arabimaiden aikomuksiin. Ja mitä tekevät palestiinalaiset?

Joka tapauksessa käsillä on pitkästä aikaa kehityskulku, joka saattaa normalisoida Israelin suhteet naapureihinsa. Toisin sanoen Lähi-idän historiassa merkittävä käännekohta - tai ainakin sellaisen taimi. 

Mikäli näin tapahtuu, tulee Iranin mullahhallinto tehneeksi Israelille valtavan palveluksen. Eikä se liene ollut Iranin johtajien perimmäinen tarkoitus niiden harjoittaessa aggressiivista politiikkaa naapurimaitaan kohtaan.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Intersektionaalinen feminismi ja pyhän maan ongelmat
Mielenkiintoinen Trump
Iranilaisohjuksen seurauksista

Kansan mielipide velvoittaa johtajia

Yle julkaisi eilen mielipidekyselynsä, jonka mukaan suomalaisten selvä enemmistö haluaisi liittyä läntiseen puolustusliittoon eli NATO:on. Sen mukaan 62 prosenttia vastanneista haluaa läntiseen puolustusliittoon, 16 prosenttia vastustaa liittymistä ja viidennes ei tiedä mitä ajatella.

Tämän jälkeen demokraattisten suomalaisten johtajien tehtäväksi jää hoitaa asia. Eli toteuttaa Suomen liittyminen läntisiin turvallisuusjärjestelyihin siten, että se tapahtuu mahdollisimman turvallisesti eli mahdollisimman vähäisten Venäjän vaikutusyritysten ryydittämänä. 

Mielenkiintoisen lisän tähän toi kuitenkin entinen puolustusministeriön kansliapäällikkö, jonka mukaan NATO tuskin edes käsittelisi Suomen hakemusta, mikäli se jätettäisiin juuri nyt. Tämä on selkeässä ristiriidassa poliitikkojen korostaman jatkuvasti avoimen NATO-option kanssa.  

Toki entinen kansliapäällikkö on vain yksi ihminen muiden joukossa ellei jopa suomettuneisuuden ajan jäänne. Eikä hänen puheitaan tule siitä syystä pitää minään jumalan tai edes oraakkelin ilmoituksena. Ja siksi se on otettava vain yhtenä esille tuotuna näkemyksenä, jonka merkitys suhteessa muihin näkemyksiin on analysoitava huolellisesti. 

Omalta osaltani Ylen mielipidekysely vahvisti käsitystä siitä, että Suomen ulkopoliittisen johdon on selvitettävä läntiseen puolustusliittoon liittymisen realiteetit pikimmiten keskustelemalla NATO:n ja sen jäsenmaiden edustajien kanssa. Jäsenhakemus kannattaa jättää mahdollisimman pian, mikäli sen läpimeno läntisessä puolustusliitossa saa selkeän positiivisen signaalin.

Ellei näin käy - kuten entinen kansliapäällikkö väitti - tulee poliittisen johtomme tärkeimmäksi tehtäväksi huolehtia siitä, että NATO-maiden asenteet muuttuvat Suomelle positiiviseksi. Mutta mikäli kansliapäällikkö olisi kuitenkin väärässä, on hakemus syytä jättää mieluummin tänään kuin huomenna. 

Nopeaa kiiruhtamista korostavat uutiset Ukrainasta. Niiden mukaan Venäjä on keskittynyt murhaamaan siviilejä ja pommittamaan Ukrainan kaupunkeja kivikauteen. Näihin tarkoituksiin se on käyttänyt erityisen brutaalia voimaa ja tuoreimpien epäilyjen mukaan harkitsisi jopa kemiallisten ja biologisten aseiden käyttämistä.

Lienee selvää, ettei kukaan suomalainen halua samanlaista kohtaloa itselleen, läheisilleen tai kotimaalleen. Ja siksi poliitikkojen tulee varmistaa, ettei näin myöskään käy.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Talvisodan seurausten opetus ukrainalaisille
Ydinsodan pelko ja sen seuraukset
Bunkkerimiehen huolet johtivat suomalaiseen kansalaisaloitteeseen

Venäjä ratkaisee sen, liittyykö Suomi Natoon

Helsingin sanomien teettämä mielipidekysely kertoi, että suomalaisten suhtautuminen Natoon on muuttunut oleellisesti. Aiemmin kansalaiset ovat selkeästi vastustaneen Suomen liittymistä läntiseen sotilasliittoon, mutta nyt tällä kannalla on enää 42 prosenttia.  

Muutoksen taustalla lienevät ne toimet, joita venäläiset ovat viime aikoina tehneet Ukrainassa, Kazakstanissa ja Itämerellä. Ja niiden takia olen itsekin vakuuttunut Natoon liittymisen järkevyydestä.

Toki tilanne on edelleen se, että myös Natoon liittymisen kannatus jää reilusti alle puoleen väestöstä. Itse asiassa se on vain 28 prosenttia eli selvästi vähäisempi kuin Natoon liittymisen vastustus. Tämä johtuu siitä, että lähes kolmannes ihmisistä ei osaa päättää kantaansa. 

Minun nähdäkseni HS:n raportoimassa muutoksessa on nähtävissä venäläisten täydellinen ymmärtämättömyys länsimaissa asuvien ihmisten mielialoista. Uhkailemalla vapaan maan vapaita kansalaisia tuloksena on ainoastaan heidän uhkailijaa koskevan vastenmielisyytensä kasvu ja turvan hakeminen muualta. 

Vaste ei siis ole taipuminen uhkailijan edessä. Eikä myöskään lamaantuminen pelottelun seurauksena. Tosin kolmannes suomalaisista on edelleen hämmennyksen vallassa, mutta mikäli Venäjä kohdistaa Suomeen suoranaista uhkaa, ei ole vaikea ennustaa, että heistä suurin osaa alkaa puoltaa turvan hakemista lännestä. 

Siksi pidän todennäköisenä, että nyt nähty asennemuutos on merkittävä signaali suomalaisten ajattelussa ja maamme kansalaiset kääntyvät ennemmin tai myöhemmin Naton kannattajiksi. Ja sen seurauksena maamme tulee liittymään läntiseen sotilasliittoon jossain vaiheessa. 

Tosin ratkaisun avaimet tähän asiaan ovat pitkälti juuri Venäjällä: mikäli se jättää maamme sotilaallis-poliittisten manöövereidensä ulkopuolelle, ei Suomikaan saa tehdyksi päätöstä läntiseen sotilasliittoon liittymisestä. Valitettavasti Venäjän - ja Suomenkin - kannalta on vaikea uskoa, että ainakaan itänaapurimme nykyinen hallinto kykenisi niin rationaaliseen politiikkaan kaikissa vastaan tulevissa tilanteissa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Vihreä mies vai "mies"
Pitäisikö Suomen liittyä Natoon?
Oi äiti Venäjä, miksi pakotat meidät Natoon?

Vihreä mies vai "mies"

Vihreiden mies eli Atte Harjanne on talouspoliittisesti selvästi puolueessa valtaa pitäviä naisia enemmän markkinatalouden kannalla. Lisäksi hän on suhtautunut myönteisesti Vihreiden aiemmin tiukasti vastustamaan ydinvoimaan. Epäilen, että nämä olivat jalkovälin lisäksi keskeisiä syitä siihen, miksei hänestä tullut taannoin sen enempää ministeriä kuin puolueen puheenjohtajiston jäsentäkään. 

Nyt Harjanne on jälleen ilmaissut asian, jolle ei liene kovin paljon kannatusta puolueen matriarkkojen parissa. Tarkoitan hänen toivettaan Suomen pikaisesta liittymisestä Natoon. Hänen mukaansa "seuraukset siitä, että päätökseen ei kyetä sen ollessa vielä mahdollista ovat valtavan paljon vakavampia kuin siinä tapauksessa, että liitymme jotenkin etuajassa tai väärässä hetkessä."

Nostin Harjanteen esille siksi, että uskon hänen asemansa Vihreissä nousevan yhdeksi mielenkiintoisimmista poliittista seurantakohteista huomenna alkavalle vuodelle 2022. Onnistuuko hän kääntämään puolueensa kuvaa vihervasemmistolaisten naisten temmellyskenttänä vai osoittautuuko siellä eläminen siksi mahdottomaksi, että Harjanne katsoo parhaaksi vaihtaa puoluetta tai jopa siirtyä politiikasta syrjään?

Vastauksia saanemme seuraavan 12 kuukauden aikana tai viimeistään hiukan ennen kevään 2023 eduskuntavaaleja, jolloin tarjolla voisi olla ehdokkuus jossain muussa puolueessa - lähinnä Kokoomuksessa tai RKP:n suomenkielisenä ehdokkaana. Kolmas vaihtoehto voisi periaatteessa olla Vihreiden hajoaminen naisten luotsaamaksi äärivasemmistolaiseksi ja Harjanteen johtamaksi liberaalioikeistolaiseksi ympäristöpuolueeksi. 

Harjanteen jatkaminen naisten johtamassa Vihreässä puolueessa osoittaisi, että tämän kirjoituksen ensimmäisen virkkeen sana "mies" olisi liioittelua. Toinen - Kokoomukseen siirtyminen - olisi paluuta Harjanteen omille juurille ja kolmas eli RKP:hen liittyminen puhdasta poliittista opportunismia. Neljäs eli oman puolueen perustaminen taas osoittaisi Harjanteen olevan poliittisesti rohkea henkilö, joka on vainunnut poliittisen markkinaraon, jolle saattaisi hyvinkin löytyä kannatusta kansan parissa.

Näillä spekulaatioilla tahdon toivottaa rauhallista vuodenvaihdetta ja hyvää uutta vuotta kaikille lukijoilleni sekä myös kirjoitukseni päähenkilölle eli Atte Harjanteelle. Jo yksin tämän toivotuksen takia toivon, että vuoden viimeinen ajatukseni sattuisi myös hänen silmiinsä.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ei ole helppoa olla vihreä ja älyllisesti rehellinen
Vihreät päätti pysyä vasemmalla laidalla
Jatkaako Vihreät taistolaisella linjalla vai säilyykö siinä vivahdus liberaalia ympäristöpuoluetta?