Diktaattorin ja hänen kansansa dilemma

Helsingin sanomat kirjoitti Pohjois-Korean diktaattorin Kim Jong-unin haasteista tämän hallinnon täyttäessä kymmenen vuotta. Jutussaan lehti referoi tämän tekemiä - jopa lähisukulaisiin kohdistuneita - puhdistuksia ja ydinaseilla pullistelun tuottamia vaikeuksia demokraattisten naapurimaiden kanssa. 

Lopuksi pääkaupungin suurmedia arveli, että Kimin suurin ongelma saattaa tulla nousevasta sukupolvesta, jolla on edeltäjiään enemmän tietoa suljetun kotimaansa ulkopuolisesta elämästä. Mitä Kimin siis tulisi tehdä?

Historiallinen tosiasia näyttäisi olevan, että otettaan hellittäneet veriset diktaattorin tahtovat päätyä varsin nopeasti mullan alle. Esimerkiksi Irakin Saddam Hussein luopui kemiallisista aseistaan, eikä aikaakaan, kun hänet hirtettiin. Libyassa taas Muammar Gaddafi menetti otteensa ja siirtyi sen seurauksena varsin nopeasti muslimien paratiisiin. 

Siksi Kimin kannattaa - kerran vallan otettuaan ja sitä brutaalisti ylläpidettyään - jatkaa samalla linjalla. Kotimainen oppositio on syytä pitää pelossa ja murskata riittävällä voimakäytöllä jo ennen kuin se ehtii kasvaa vakavasti otettavaksi haastajaksi. Ulkovaltojen puuttumattomuus maan tapahtumiin on puolestaan estettävissä parhaiten kehittämällä ydinaseiden iskukykyä siten, ettei kenellekään tulisi edes mieleen uhata erakkovaltiota väkivallalla. 

Näin toimien diktaattori saattaa hyvinkin säilyä vallassa kymmeniä vuosia ja nauttia pitkään kaikesta sen tuomasta hyvästä. Ja juuri siksi Kimin kannattaa kohdistaa kovat otteet ja sananvapauden rajoitteet myös nykyisiin nuoriin ja likvidoida ajoissa heidän mahdollisesti nousevat johtajansa. Käytännön vaihtoehtona kun olisi vain oman henkikullan menetys vallankumouksen pyörteissä. 

Edelle kirjoittamani on siis jonkinlainen diktaattorin ja hänen kansansa dilemma. Vallan kerran otettuaan ja sitä keinoja kaihtamatta ylläpidettyään on diktaattorin ehdoton etu pitää maa muuttumattomuuden tilassa. Ja sen taidon Kim Jong-un on ainakin toistaiseksi hallinnut varsin hyvin.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Lukashenko opettaa länsimaita irakilaisten avulla
Idän uusi itsevaltias
Trumpin vaihtoehdot Koreassa

Gaddafi ja ihmisoikeudet

Koin tänään jonkinlaisen Déjá-vu-ilmiön; länsimaat nimittäin tappoivat yhden islamilaisen vastustajansa. Ihan kuin olisin kuullut sellaisesta jo aiemmin. Ja sitäkin aiemmin.

Libyan entinen diktaattori sai siis hyvin ansaitsemansa lopun. Mediatapahtumassa voittajia olivat Libyan uudet valtiaat ja Barack Obama. Ehkäpä pienelle osingolle pääsevät myös islamistiterroristit. Nämä kaikki saivat tapahtuneesta energiaa tuleville pyrkimyksilleen. Kapinalliset pääsivät kiusallisesta vastustajastaan, Obama sai tukea haaveilleen toisesta presidenttikaudesta ja terroristit ainakin pyrkivät saamaan käyttövoimaa tulevaan rekrytointiinsa.

Mielenkiintoisen Gaddafin murhasta tekee se, että ensin hänen uutisoitiin jääneen kiinni, ja hetken kuluttua sittenkin kuolleen pommituksessa. Ja kaikki tämä hyvin pian sen jälkeen kun ulkoministeri Clinton oli ilmoittanut haluavansa tappaa Gaddafin.

Tietenkin on erinomainen asia, että Gaddafi saatiin kiinni; mies kun epäilemättä oli rikollinen ja terroristi. Mutta toisaalta oli erittäin surullista, että edellä kuvaamani tapahtumien järjestys ja niiden uutisointi viittaavat vahvasti siihen, ettei Gaddafi suinkaan kuollut pommituksessa, vaan hänet tapettiin kiinnijäämisen jälkeen; ja suorastaan Yhdysvaltain ulkoministerin toivomuksesta.

Mikäli edelle kirjoittamani kuitenkin on totta (kuten minusta on syytä uskoa), on länsi siis edelleenkin valmis myymään kaikki ihmisoikeusperiaatteensa suoriutuakseen vihollisistaan mahdollisimman kivuttomasti. Pitkälti samaa rataahan kulki jokin aika sitten myös Osama Bin-Ladenin murha. 

Ja vaikka olisinkin edellä syyllistynyt väärään johtopäätökseen, ja Gaddafi olisikin kuollut jo pommituksessa, ei se poista sitä tosiasiaa, että maailman johtavan länsivallan ulkoministeri halusi murhata hänet. Siis murhata.

Tässä tilanteessa jään tyhmänä kysymään, että ellemme länsimaisina ihmisinä ja valtioina itse noudata omia periaatteitamme, niin uskommeko niihin oikeasti edes itse? Ja ellemme usko, niin miksi sitten haluamme markkinoida niitä koko muulle maailmalle jotenkin parempina kuin joitain muita periaatteita?

Aiempia kirjoituksia samasta aihepiiristä:
Terrorismirikos-epäily Suomessa
Osaman ansaittu loppu
Gaddafin poika ja lapsenlapset kuolivat - entä sitten?