Ymmärtämisen vaikeudesta

Uutissuomalainen on julkaissut hauskoja yksityiskohtia sisältävän kyselytiedon liikennemerkkien ymmärtämisen vaikeudesta. Sen mukaan noin 36 prosenttia suomalaisista pitää maksullisesta pysäköinnistä kertovia kylttejä selkeinä, kun taas noin kolmasosa 32 prosenttia ajattelee, että kyltit ovat epäselviä.

Maalaiskunnissa asuvista noin 43 prosenttia autoilijoista pitää maksullisuudesta, aikarajoituksista ja maksutavoista kertovia kylttejä epäselvinä, kun taas pääkaupunkiseudulla elävistä vain 26 prosentilla on vaikeuksia ymmärtää, mitä kyltit tarkoittavat. Kylttien tulkintaerojen arveltiin artikkelissa johtuvan siitä, että kaupunkilaiset ovat tottuneempia näkemään pysäköintiin liittyviä liikennemerkkejä. 

Toinen tuloksiin vaikuttanut seikka oli koulutustaso, sillä yliopistokoulutuksen suorittaneista peräti 40 prosenttia piti kylttejä epäselvinä kun taas peruskoulutaustaisista tällä kannalla oli vain 29 prosenttia. Ilmeisesti koulutus tyhmentää tai vaihtoehtoisesti koulutetut arvioivat kylttejä koulutettuja kriittisemmin.

Näiden lisäksi kyselyn perusteella voitiin todeta, että yli 65-vuotiaista suomalaista peräti 36 prosentille kyltit näyttävät epäselviltä,  kun taas 18–24-vuotiaista vain viidesosalla on tulkintaongelmia. Opiskelijat olivat kuitenkin kaikista ymmärtämättömimpiä, sillä heistä ainoastaan 57 prosenttia piti kylttejä selkeinä.

Koko jutun hauskimmaksi kukkaseksi nostaisin kuitenkin siihen valitun kuvan. Siinä on pysäköintipaikasta kertova liikennemerkki, jonka alla olevan kyltin on tehnyt ilmiselvästi suomea osaamaton henkilö. Vai miten pitäisi tulkita se, että yhdyssanan "asiakaspysäköinti" sijaan kyltissä esiintyy sanapari "Asiakas pysäköinti". 

Siksi on syytä pysähtyä pohtimaan, että miten tämä lisäkyltti pitäisi tulkita? Oman kielikorvani mukaan kyltissä ilmoitetaan eksplisiittisesti, että asiakkaan tulisi pysäköidä itsensä puoleksi tunniksi kyltin kohdalle. Vai miten te – arvoisat lukijani – tulkitsisitte tämän tekstin: "Asiakas pysäköinti 30 min".

Vai onko sanaparin tarkoitus sittenkin sama kuin kielellisesti oikealla  – edellä mainitsemallani – yhdyssanalla? Silloinhan se tarkottaisi sitä, että auton voi pysäköidä liikennemerkin ilmaisemalle alueelle puoleksi tunniksi. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Maanantai-aamun puiset jalat
Ylellistä valitusta ja helsinkiläistä ymmärtämättömyyttä
Lapsia ei kannata opettaa uimaan, koska se on vaarallista

Wokellus vastatuulessa

Wokeltajilla oli eilen huono päivä. Ensinnäkin Urheilun kansainvälinen vetoomus­tuomioistuin päätti, ettei transuimari Lia Thomas pääse kyykyttämään oikeita naisia olympialaisissa samaan tapaan kuin hän on tehnyt amerikkalaisissa yliopistokilpailuissa.

Kyse on siis urheilijasta, joka ei ole menestynyt uimarina ollessaan vielä mies, mutta vaihdettuaan sukupuolta on pystynyt polskimaan voitosta voittoon. Ja saanut samalla muun muassa uimarityttöjen vanhemmat valittamaan lastensa kohtalosta. 

Toiseksi kävi niin, että Suomessa Kansaneläkelaitos on päättänyt vetäytyä ainakin täksi vuodeksi Helsinki Pride -tapahtuman kumppanuudesta, eikä pulita sille suomalaisilta kerättyjä rahoja aiempien vuosien tapaan. Tämä harmittaa Helsinki Priden toiminnanjohtajaa, joka olisi luonnollisesti kaivannut tapahtuman järjestämiseen nyt puuttumaan jääviä euroja. 

Hän kuitenkin toivottaa kaikki organisaatiot tervetulleiksi Pride-kulkueeseen, vaikka ne eivät osallistuisikaan sen kustannuksiin. Mutta huomauttaa, ettei omia yrityslogoja pitäisi käyttää, ellei ole lahjoittanut rahaa. Niinpä niin.

Luettuani aamulla näistä tapauksista heräsi mielessäni ajatus, että olisikohan järki lopulta ottamassa niskalenkkiä wokelluksesta. Ja sen pahimmista ylilyönneistä oltaisiin vähitellen pääsemässä eroon niin kansainvälisessä urheilussa kuin Suomessakin. Ainakin sellaista voisi näin kauniin aamun kunniaksi toivoa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Wokeltavat puolestaloukkaantujat
Feministinen paljastus
Vakaa kallio ja turvallinen tila paljastivat sekä tietämättömyyden että tietoisen valinnan

Juutalaisten joukkomurhaan yllyttämisen tuomittavuus riippuu USA:n yliopistoissa asiayhteydestä

Wokellus on mielestäni yksi tämän ajan mielenkiintoisimpia, mutta myös pelottavimpia ilmiöitä. Tästä saimme esimerkin Yhdysvaltain kongressista, missä republikaanien edustaja Elise Stefanik tiedusteli amerikkalaisten huippuylipoistojen johtohenkilöiltä sitä, että rikkooko juutalaisten kansanmurhaan yllyttäminen niiden eettisiä ohjeistoja. 

Hänen kysymyksensä oli seuraava: "loukkaako juutalaisten kansanmurhan vaatiminen yliopistonne eettistä ohjeistoa, kyllä vai ei?" 

Pennsylvanian yliopiston edustaja vastasi, että "jos puhe muuttuu käytökseksi, se voi olla häirintää, kyllä."

"Nimenomaan vaaditaan juutalaisten joukkotuhoa. Onko se kiusaavaa häirintää, jos se on suunnattua ja vakavaa, niin se on häirintää, joten vastaus on kyllä."

"Päätös riippuu tilanteesta, kongressin jäsen."

"Päätös riippuu tilanteesta, se on teidän todistuksenne tänään. Juutalaisten joukkotuhon vaatiminen riippuu tilanteesta. Se ei ole kiusaamista tai häirintää. Tämä on helpoin kysymys vastata kyllä. Joten onko todistuksenne se, että ette vastaa kyllä?"

"Jos puhe muuttuu käytökseksi, se voi olla häirintää, kyllä."

"Käytös tarkoittaa joukkotuhonnan toteuttamista. Puhe ei ole häirintää. Tämä on mahdotonta hyväksyä. Annan teille vielä yhden tilaisuuden näyttää maailmalle vastauksenne. Rikkooko juutalaisten joukkotuhon vaatiminen Pennsylvanian yliopiston eettisiä ohjeita, kun kyse on kiusaamisesta ja häirinnästä? Kyllä vai ei."

"Se voi olla häirintää."

Kongressiedustaja ohjeisti vielä, että "vastaus on kyllä" ja kääntyi sen jälkeen Harwardin yliopiston johtohenkilön puoleen.

"Rikkooko juutalaisten joukkotuhon vaatiminen Harvardin kiusaamisen ja häirinnän sääntöjä, kyllä vai ei."

"Voi olla, riippuen tilanteesta". 

"Mikä on tilanne?"

"Kohdistuu yksilöön, kohdistuu yksilöön."

"Se kohdistuu juutalaiseen opiskelijaan, juutalaisiin yksilöihin. Ymmärrätkö, että todistuksesi alentaa heitä? Ymmärrätkö, että dehumanisointi on osa antisemitismiä? Kysyn sinulta vielä kerran: rikkooko juutalaisten joukkotuhon vaatiminen Harvardin kiusaamisen ja häirinnän sääntöjä, kyllä vai ei."

"Antisemitistinen retoriikka, kun se muuttuu käytökseksi, joka on kiusaamista, häirintää ja pelottelua on sellaista käytöstä, jonka seurauksena me ryhdymme toimiin."

"Joten vastaus on kyllä, että juutalaisten joukkotuhon vaatiminen rikkoo Harvardin käytännesääntöjä, eikö niin."

"Taas kerran. Se riippuu tilanteesta."

"Ei riipu tilanteesta. Vastaus on kyllä, ja siksi sinun pitäisi erota. Kaikki vastauksenne ovat kelvottomia."

Tulkitsen keskustelun siten, että yliopistojen johtohenkilöt eivät yksinkertaisesti uskalla tuomita juutalaisten joukkotuhonnan vaatimista pelätessään amerikkalaisen wokeltavan vasemmiston vastaiskua. Niinpä on parempi kiemurrella ja höpistä älyllisiä epärehellisyyksiä kongressissa kuin joutua vastakkain sen vihan kanssa, joka heitä odottaisi työpaikallaan, mikäli he asettuisivat wokeltavaa ja palestiinalaisia myötäilevää vasemmistoa vastaan.

Tämä toimikoon meille suomalaisille esimerkkinä siitä, mitä seuraa liiallisesta arvoliberaalin vasemmiston nöyristelystä. Siinä eivät mene roskatunkiolle pelkästään oma elämä ja itsekunnioitus vaan myös koko yhteiskunnan tasa-arvoisuus, turvallisuus ja rehellisyys.  

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Wokeltava Petra Laiti ja maalaava Playboy-malli tukkanuottasilla
Punavihreää wokellusta
Ikuinen stigma ja Tshekin tiedeakatemia

Suomen koulutus Chilen ja Turkin tasolla, mutta miksi?

Suomessakin on lopulta herätty siihen, että nuorisomme oppimistulokset ovat heikentyneet. Ja selvitystä asiaan vaaditaan aina ministeriötä myöden. 

Syytä onkin, sillä suomalaisten nuorten aikuisten koulutustaso on OECD-vertailussa pudonnut Turkin ja Chilen väliin. Eikä tämä luo hyvää pohjaa korkeaan osaamiseen perustuvan yhteiskunnan ylläpitämiselle - saati sen edelleen kehittämiselle. 

Näin vanhempana professorina minusta kuitenkin tuntuu, etteivät asiasta vastaavat - tai ainakaan siitä puhuvat - tahot halua katsoa tosiasioita silmiin. Vedotaan siihen, että julkiset koulutusmenot ovat maassamme pienentyneet kahdella promilleyksiköllä suhteessa bruttokansantuotteeseen tai että hyvinvointivaltiossamme sosioekonomiset erot ovat jonkin verran kasvaneet. 

Syyttävä sormi osoittaa myös yhteiskunnan teknologiseen muutokseen, joka on tunnetusti johtanut lasten ja nuorten vapaa-ajan mullistumiseen siten, etteivät he enää lue likimainkaan yhtä paljon kuin ennen. Tässä saattaa toki jo olla vähän perääkin, ainakin jos puhumme tekstin ymmärtämisestä ja tuottamisesta.

Jos minulta kysyttäisiin, nostaisin esille eli selvitettäväksi erityisesti kaksi seikka. 

Niistä ensimmäinen ja tärkeämpi on siirtyminen vanhoista opetusmenetelmistä uusiin. Siinä missä opettaja ennen vanhaan opetti ja piti kuria - ja oppilaat oppivat - on opetus yhtä enemmän painottunut lasten ja nuorten omaehtoiseen puuhasteluun tai siitä luistamiseen. Tämä sopii kyllä erinomaisesti niille, jotka ovat oman kehityksensä myötä siihen valmiita, mutta ei sellaisille, joiden aivot saavuttavat aikuisuuden asteen vasta kolmannen elinvuosikymmenensä puolivälissä.  

Tätä näkemystäni tukee se, että koulutuksessa on revennyt ero poikien ja tyttöjen välille jälkimmäisten hyväksi, joka korreloi vahvasti siihen, että poikien henkinen kehitys on tyttöjä hitaampaa. Ja sen seurauksena etenkin korkeakoluissa opiskelevien sukupuolijakauma on kääntynyt vuosi vuodelta yhä naisvaltaisemmaksi. 

Toinen seikka, johon kiinnittäisin erityistä huomiota on maamme etnis-kulttuurisen väestörakenteen muutos. Erityisesti olisi syytä tutkia kehitysmaataustaisten lasten heikon koulumenestyksen syiden lisäksi heidän vaikutustaan etnis-kulttuurisesti suomalaisten luokkakavereidensa menestykseen. Minulle kantautuneen ns. puskaradiotiedon mukaan vaikutus on valtava.  

 

Nähtäväksi siis jää, polkaiseeko Li Anderssonin (vas) ja Petri Honkosen (kepu) johtama opetus- ja kulttuuriministeriö pystyyn selvityshankkeen, jossa tutkitaan (myös) edellä mainitsemiani seikkoja, vai pidättäydytäänkö niiden huomioimisesta esimerkiksi jonkinlaisten poliittisen korrektiuden vaatimusten tähden. Ministeriössä olisi kuitenkin hyvä huomata, etteivät ikävät ongelmat katoa unohtamalla. Ja siksi edelle esittämieni seikkojen maton alle lakaiseminen olisi karhunpalvelus koko suomalaiselle yhteiskunnalle.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Li Andersson pesi kätensä Kaarinan kouluhelvetistä
Pitääkö lapsille antaa haasteita vai suojella sellaisilta?
Uussuomalaiset kouluhäiriköt heikentävät myös kantaväestön oppimistuloksia

Wokeltajat harhateillä

Helsingin sanomat julkaisi lauantaina artikkelin, jossa se kertoi wokelluksen tuhonneen joidenkin Helsingin yliopiston laitosten ilmapiirin. Koska kyse ei ole ns. kovien tieteiden yhteisöistä vaan pikemminkin humanistiseen opetukseen liittyvästä ongelmasta, saattaa ilmiö johtaa näillä aloilla tehtävän suomalaisen riippumattoman tutkimuksen ja opetuksen lopulliseen tuhoutumiseen.  

Suomi ei kuitenkaan ole wokelluksen suurvalta, vaan Yhdysvalloissa ja muualla anglosaksisissa maissa tämä fanaattinen ajatussuunta on paljon keskeisempi yhteiskunnallinen piirre kuin meillä Suomessa. Ja aivan erityisesti asia on ollut esillä sikäläisissä yliopistoissa. 

Siksi ajattelin tänään kertoa teille - arvoisat lukijani - parista tuoreesta uutisesta, jotka olen lukenut arvovaltaisesta tieteellisestä julkaisusta. Tapaukset ovat mielestäni varsin mielenkiintoisia. 

Ensimmäinen uutinen kertoi arvostetusta perulaissyntyisestä amerikkalaisprofessorista, joka erotettiin vuonna 2019 USA:n tiedeakatemiasta jouduttuaan syytetyksi seksuaalisesta häirinnästä. Perulainen oikeus kuitenkin ratkaisi asian professorin eduksi ja määräsi väärän ilmiannon tehneen naisen 48 400 dollarin sakkoihin sekä langetti tälle vuoden ja kahdeksan kuukauden mittaisen ehdonalaisen vankeustuomion.

Professori ei kuitenkaan ole jättänyt asiaa, vaan on viemässä USA:n tiedeakatemian oikeuteen, koska "he osoittavat edelleen piittaamattomuutta olemalla julkisesti kääntämättä kurssia" hänen julkisessa kohtelussaan. Amerikkalaiseen tyyliin perulaisprofessorilla on myös merkittävä vahingonkorvausvaatimus: peräti viisi miljoonaa dollaria. 

Nähtäväksi jää, kuinka asia ratkeaa. Jotain wokelluskulttuurin lonkeroiden ulottumisesta ympäri maailman kertoo kuitenkin se, että YK julkaisi näkemyksen, jonka mukaan "olemme huolissamme siitä, että häirintäilmoituksen tehneen naisen tuomitsevaan alemman oikeuden tuomioon ei sisältynyt uhrikeskeistä ja sukupuolisensitiivistä lähestymistapaa". 

Ja jatkoi edelleen, että "jos tuomioistuimen päätös pysyy voimassa, se voi vaientaa muut seksuaalisen väkivallan uhrit ja eloonjääneet sekä estää heitä puhumasta hyökkääjiään vastaan". Näin siis siitä huolimatta, ettei - oikeuden mukaan - tapaukseen liittynyt lainkaan seksuaalisen väkivallan uhreja, saati eloonjääneitä tai hyökkääjiä. 

Nähtäväksi jää, kuinka tapaus etenee. Toivottavaa tietenkin on, että 1) perulaisoikeus olisi alun perin ratkaissut asian oikein - eli mitään väärää ilmiantoa pahempaa laittomuutta ei olisi tapahtunut - ja että 2) professorin ja USA:n tiedeakatemian välisen oikeustapaukseen saataisiin oikeudenmukainen tai ainakin lakiin perustuva ratkaisu.

Toinen tapaus liittyi siihen, että NASA kieltäytyi aikanaan muuttamasta avaruuteen sijoitetun teleskoopin - James Webb Space Telescope - nimeä, vaikka sitä vaadittiin. Vaatimukset perustuivat siihen, että James Webb oli mahdollisesti auttanut homomiesten puhdistamisessa liittovaltion työvoimasta.

Tästä on nyt saanut itkupotkuraivarin The Royal Astronomical Society - eli Britannian kuninkaallinen tähtitieteen seura. Se on nimittäin päättänyt, ettei sen kustantamissa sarjoissa julkaistuissa tiederaporteissa saa enää käyttää teleskoopista sen oikeaa nimeä, vaan sitä on kutsuttava JWST:ksi. 

Tapauksen tekee erityisen mielenkiintoiseksi se, että NASA:n virallinen historioitsija yhdessä ulkopuolisen asiantuntijan kanssa oli selvittänyt Webbin roolia koskevia arkistoja, mutta ei ollut löytänyt nimen vaihtamista edellyttäviä todisteita. Tätä taustaa vastaan Brittien päätös ei näyttäisi olevan kunniaksi tieteelliselle seuralle, jollaisen luulisi toimivan pikemminkin tosiasioiden kuin muodissa olevien poliittisen aatteiden perusteella.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Tieteellistä fanatismia ja diktatuurin kaipuuta
Tunkkainen tuulahdus menneisyydestä
Tyttöjen katselu ennen ja nyt

Tieteellistä fanatismia ja diktatuurin kaipuuta

Keskustelu monimuotoisuuden suojelemisesta käy Suomessa kuumana, koska EU:n Greenpeace-vetoinen komissaari Frans Timmermans on osoittautunut äärimmäisen tehokkaaksi oman agendansa ajajaksi. Ruotsissa vastaavaa keskustelua ei käydä, koska länsinaapurissa on totuttu huolehtimaan elinkeinoelämän toimintaympäristöstä ja se on ilmoittanut kutakuinkin yksimielisesti vastustavansa Timmermansin pyrkimyksiä sosialisoida maan metsäasiat EU:lle. 

Aivan yksimielisiä ruotsalaisetkaan eivät ole. Tästä sain eilen lukea hätkähdyttävän esimerkin avattuani amerikkalaisen Science-lehden pääkirjoituksen. 

Siinä oli annettu palstatilaa ruotsalaiselle ympäristöekologian professorille, jonka mukaan aiemmin aktiivisesti ympäristöasioita ajaneen Ruotsin uskottavuus on vaakalaudalla. Hän teki tämän valittamalla vasta pidettyjen vaalien tulosta ja sen seurauksena syntyneen hallituksen päätöstä yhdistää ympäristöministeriön tehtävät muihin hallinnonaloihin. 

Koko kirjoitus päättyi eskatologiseen kysymykseen: "jos Ruotsi hylkää yhden ylpeimmistä perinnöistään, on vaarana, että mikä tahansa maa saattaisi tehdä niin". 

* * *

Science-lehti ei malttanut jättää Ruotsin tikunnokkaan nostamista pelkästään pääkirjoituksen varaan. Lisäksi se julkaisi ruotsalaisessa yliopistossa työskentelevän ranskalaistutkijan mielipidekirjoituksen. 

Tämän mukaan Ruotsi on - ei enempää eikä vähempää kuin - vaarantamassa Euroopan biodiversiteetin. Tämä kirjoitus ei liittynyt ympäristöministeriön lakkauttamiseen, vaan Suomessakin poliitikkojen heräämiseen johtaneen EU:n ennallistamisasetuksen hylkäämiseen Ruotsissa. Päätöksen syyksi hän mainitsi viranomaisten ja teollisuuden välisen "sisäsiittoisuuden". 

Lisäksi ruotsinranskalainen epäili nykyisen kotimaansa hidastavan ympäristöasioiden hoitamista omalla puheenjohtajakaudellaan. Niinpä hänen kirjoituksensa päättyy kehotukseen, jonka mukaan EU:ssa tulisi suhtautua Ruotsin johdolla laadittavaksi tulevaan biologisen monimuotoisuuden suojelupolitiikkaan erittäin skeptisesti. 

* * *

Edellä kuvaamani - epäilemättä suuren ja vilpittömän huolen motivoimat - kannanotot kertovat siitä, kuinka määrätietoiset ja omaa agendaansa syystä tai toisesta fanaattisesti ajavat ihmiset ovat valmiita hylkäämään demokraattisen päätöksenteon, mikäli se on ristiriidassa heidän omien uskomustensa kanssa. Kansanvallan sijaan he näyttäisivät kaipaavan jonkinlaista "oikeamielisten diktatuuria", joka sanelisi kaikille ihmisille näiden elämän reunaehdot. 

Tämä ei koske vain tavallisia kaduntallaajia, vaan myös tutkijoita ja näköjään jopa Science-lehden kaltaista tieteellistä instituutiota. Jälkimmäisen osalta saatamme ehkä hakea selitystä USA:n äärimmilleen polarisoituneesta yhteiskunnasta, mutta siitä huolimatta on yllättävää, että tiedelehti haluaa puuttua demokraattisen kansan vaaleissa osoittamaan tahtoon.  

Valitettavasti sama ilmiö on nähtävissä myös Suomessa. Siitä saimme esimerkin viime torstain A-studiossa käydystä keskustelusta viimeistään siinä vaiheessa (vähän yli 26 minuutin kohdalla), kun keskusteluun osallistunut professori sai itkupotkuraivarin ja puuskahti kaiken maapallon elämän tuhoutuvan, mikäli hänen ajamaansa agendaa ei toteutettaisi.

Mieleeni tuli hakematta pikkulasten uhkaustyyli silloin kun tulee kiistaa tekemisestä. Siis tämä: "en ole enää koskaan kaverisi, ellet tee kuten minä tahdon". 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Poru maa- ja metsätalousministeriön ja ympäristöministeriön yhdistämisestä
Suojelutoimien kustannuslaskelmista puuttuu 90 prosenttia
Ympäristöväki asettaa monimuotoisuuden suojelun ilmastonmuutoksen torjunnan edelle

Huippukauppakorkeakoulut syrjivät naisia

Yhdysvaltain tiedeakatemian lehdessä oli tutkimusraportti, jossa kerrottiin naisten olevan amerikkalaisissa huippuyliopistoissa vakavammin aliedustettuina kuin eurooppalaisissa. Sen mukaan USA:n yliopistoissa ja kauppakorkeakouluissa 20 prosenttia ylimmän tason ja 32 prosenttia alemman tason tutkijoista oli naisia. Euroopassa vastaavat luvut olivat 27 ja 38 prosenttia. 

Artikkelin tekijöiden johtopäätöksenä tutkimuksestaan oli, etteivät amerikkalaisyliopistojen tasa-arvopyrkimykset johda haluttuun tulokseen. Syiksi tähän arveltiin mm. sitä, että naiset saavat miehiä vähemmän kunniaa tiimitöistä, heille suodaan meriittiin perustuvia apurahoja vähemmän kuin miehille, he saavat heikompia arvioita kuin samantasoisesti suoriutuneet miehet ja esimiehet kannustavat naisia miehiä vähemmän hakemaan ylennyksiä. Kaikille näille syille on myös olemassa tutkimusnäyttöä.

Tutkimuksessa pisti silmiini kuitenkin yksi jännittävä seikka, jota tutkijat eivät pohtineet lainkaan. Se oli amerikkalaisten ja eurooppalaisten kauppakorkeakoulujen ja yliopistojen tasa-arvon ilmiselvä korrelaatio niiden tasoon. 

Jutussa esitettiin nimittäin taulukko, jonka mukaan maailman viidenkymmenen parhaan kauppakorkeakoulun joukossa oli vain 16 eurooppalaista instituuttia kun amerikkalaisia oli peräti 30. Sadan parhaan joukossa vastaavat luvut olivat 46 ja 43 sekä kahdensadan joukossa 104 ja 70. 

Toisin sanoen eurooppalaisia innokkaammin naisia syrjivät amerikkalaiset kauppakorkeakoulut olivat selvästi yliedustettuina parhaista parhaimpien joukossa. Onko siis sukupuolten välillä sittenkin ero siinä, kuinka laadukasta tutkimusta ja opetusta ne pystyvät tuottamaan?  

Tähän kysymykseen en osaa antaa vastausta, sillä korrelaatio ei välttämättä tarkoita syy-seuraussuhteita - eikä sukupuolten välinen ero ole tietenkään ainoa mahdollinen selitys tälle asialle. Luulisi kuitenkin, että näin selvästi näkyvän ja yhteiskunnallisesti merkittävän asian pikainen selvittäminen nähtäisiin erittäin tärkeäksi sekä koulutuspolitiikka- että tasa-arvotutkijoiden parissa. 

Jostain syystä kuitenkin epäilen, ettei juuri tämä kysymys tule selvitetyksi. Se kun kuuluu sellaisten kiellettyjen aiheiden joukkoon, joihin kajoaminen tartuttaa sitä selvittämään lähtevään tutkijaan automaattisesti epäilyttävän leiman. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Scientific community discriminates its youngsters
Mitä USA:n väestöryhmien koulutuserot kertovat intersektionaalisesta feminismistä
Markkinatalous Harvardin professorin silmin

Tunkkainen tuulahdus menneisyydestä

Minun ikäiseni ja vanhemmat ihmiset muistavat vielä 1960-1970-luvun vaihteen radikaalin opiskelijaliikkeen ja sen tunkkaisen kielenkäytön, joka sisälsi luokkataistelua, taistelevia etujoukkoja, solidaarisuutta ja tiedostamista milloin mistäkin asiasta. Sekä tietenkin halventavin termein väritettyä mollaamista pääomaa, porvareita, lahtareita ja jopa nimeltä mainittuja perheitä kohtaan. 

Tämä kaikki tuli elävästi mieleeni lukiessani Helsingin sanomien julkaisemaa mielipidekirjoitusta yliopistoistamme. Siihen oli nimittäin kirjoitettu seuraavat "viisaudet". 

1. Tiedeyhteisön olisi jo aika kirkastaa eetoksensa kasvatus- ja sivistysyhteisönä. 
2. Maailman tilan tiedostaminen ja kriittisten ajattelu- ja toimintavalmiuksien luominen ovat erityisesti yliopiston tehtäviä. 
3. Kilpailuideologiasta ja tuotannon tarpeista päämääränsä ammentava koulutus on... tuhon tie.
4. Korkeimman opin tyyssijassa ei ole resursseja yhteiskuntaa kriittisesti uudistavalle tutkimukselle ja keskustelulle."

En tiedä oliko tämä kirjoituksen sisältyvä komiikka kirjoittajien vakavaksi tarkoitettua tekstiä vai keijomaista hurvittelua. Oli se kumpaa tahansa, palautti se kuitenkin mieleeni sen, kuinka hyväuskoisia ihmisiä on helppo höynäyttää. 

Sillä juuri siitähän oli kyse taistolaisessa liikkeessä, jota hyödynsivät sekä itäisen naapurimme ihmishirviöt että oman maamme korkein vallankäyttäjä. Ja jota johtivat edellisen sukupolven merkkihenkilöiden kultalusikka suussa syntyneet vesat, jotka myöhemmin nousivat oman ikäluokkansa taloudellisiksi ja poliittisiksi johtajiksi - usein yhteiskunnalliset näkemyksensä päinvastaiseksi muuttaneina. 

Näinköhän historia lopulta toistaa itseänsä myös nykyisen tiedostavan, wokeltavan ja vihertävän vasemmiston suhteen? Eli nouseeko sen johtajista aikanaan pesunkestäviä wahlrooseja tai tuomiojia, vai ovatko he sittenkin esikuviansa kyvyttömämpiä?  

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiriä:
Paasikiven-Kekkosen linja
Wokellusta päiväkodissa
Leimattu ryhmä

Hyödyn aika

Tämä on kuudes osa blogimerkintäsarjaa, jossa käyn läpi Suomen historian merkittävimmät vaiheet. Sen viidennessä kirjoituksessa kuvasin, kuinka maa siirtyi ylhäisimmän aatelin vallasta kuninkaan itsevaltiuden kautta virka-aatelin hallinnoimaan esikapitalistiseen yhteiskuntaan, jossa myös tavallisen kansan elinolot alkoivat vähitellen kohentua. 

Edellä kuvattua käännettä professori Heikki Ylikangas pitää merkittävimpänä Suomen historian käännekohtana. Ja sen kanssa tasavertaisena heti perään seurannutta 1700-luvun puolivälin tienoota - eli tämän kirjoituksen aihetta. 

Tuolloin nimittäin - poliittisesta johtoasemasta taistelevien myssyjen ja hattujen poliittisen kiistelyn lomassa - annettiin joukko äärimmäisen merkittäviä asetuksia, joiden perusteella maatilan sai jakaa useampaan osaan. Sitä ennen näin ei voinut tehdä, koska valtakoneisto pelkäsi tilojen muuttuvan sen seurauksena veronmaksukyvyttömiksi. 

Samoin sallittiin talonpojille torppien eli vuokratilojen perustaminen: tämä oikeus oli koskenut aiemmin vain aatelis- ja ratsutiloja. Ja kukkana kakussa päätettiin isojaosta eli maiden uudelleenjakamisesta tilojen kesken siten, että kunkin tilan maat sijaitsivat suurempina lohkoina aiempien yhteiseen kylvöön ja sadonkorjuuseen pakottavien kapeiden sarkojen sijasta. Näin talonpojille mahdollistui oman tilan kehittäminen muista riippumattomasti.

Tosin kävi niin, etteivät talonpojat ensi alkuun olleet lainkaan halukkaita tarttumaan mahdollisuuteen. Syynä olivat yhteismetsät, joita ei haluttu jakaa uudistilojen perustajille vaan pitää tuottoisan tervanpolton resurssina. Asiaan tuli muutos vasta, kun kruunu ilmoitti, ettei valtiovalta tule enää isojaon jälkeen puuttumaan maiden - edes metsien - jakamiseen, vaan ne jätetään itsenäisten isäntien vastuulle.

Neljäs uudistus oli väestökirjanpito, jota tarvittiin armeijan väenottoja varten, koska monet perheet olivat aiemmin huijanneet viranomaisia esimerkiksi antamalla useammalle pojalleen saman nimen, jotta he välttyisivät sotatantereelle joutumiselta. Sehän oli etenkin 1600-luvulla tarkoittanut käytännössä lähes kuolemanrangaistusta - ei niinkään taisteluiden kuin joukko-osastoja raskaasti verottavien kulkutautien takia. 

Tilojen halkominen oli kuitenkin sallittua vain, mikäli luvan hakija oli aikeissa mennä naimisiin. Toisin sanoen tehtyjen uudistusten perimmäisenä motiivina oli se, että Ruotsin valtio halusi kasvattaa väkilukuaan, koska maassa vallitsi krooninen pula työvoimasta - siis ruukeissa, manufaktuureissa ja kartanoissa. Ehkäpä talonpoikien taloudellisten mahdollisuuksien lisääminen auttaisi työvoiman määrän kasvattamisessa? 

Näin laajentuneen yksityisen omistusoikeuden seurauksena ihmiset innostuivat aiempaa enemmän taloudelliseen yritteliäisyyteen ja voitontavoitteluun. Toisin sanoen 1700-luvun puolivälissä Ruotsi ja sen myötä Suomi siirtyivät hyödyn aikakauteen.

Myös yliopistolaitos osallistui taloudellisen hyvinvoinnin edistämiseen, sillä vuonna 1747 muutettiin Turun yliopiston runousopin professorin virka talousopin professuuriksi - saman kohtalon koki Uppsalassa oikeuden oppituoli. Turun akatemiasta valmistui myös yksi taloudellisen liberalismin keksijöistä eli Antti Chydenius, joka esitti teoriansa vuosikymmentä ennen kuin Adam Smith kirjasi samanlaisilla ajatuksilla itsensä maailman taloushistoriaan. 

Samalla oikeudenkäyttö alkoi muuttua ja paine rangaistusten keventämiseksi kasvoi. Myös kunnallista valtaa alettiin siirtämään kruunun virkakoneistolta takaisin pitäjänkokouksille. Ja jopa kirkko alkoi suhtautua aiempaa myötämielisemmin erilaisiin herätysliikkeisiin. 

Näin yhteiskunnan 1500-luvulta alkanut kehityssuunta kohti aatelisvallan kasvua ja äärimmäisen eriarvoista yhteiskuntaa oli peruuttamattomasti kääntynyt kohti koko kansan elintason nostamista ja demokratiaa. Ja sitä kautta alkoi vähitellen syntyä taloudellista pohjaa, joka oli aikanaan mahdollistava nykyaikaisen pohjoismaisen hyvinvointivaltion syntymisen, vaikkei tämä kehitys ollutkaan suora ja polveilematon.

Sarjan kaikki kirjoitukset:
Osa I: Suomen liittyminen osaksi läntistä kulttuuria
Osa II: Suomen tie unionin takamaasta osaksi modernia valtiota
Osa III: Kansan aseman oikeudellinen ja taloudellinen heikentyminen
Osa IV: Suomen historian kurjin aika
Osa V: Voiton tavoittelu pelasti maan
Osa VI: Hyödyn aika
Osa VII: Valistusajan diktaattori edisti kapitalistista taloutta
Osa VIII: Suomen liittäminen Venäjään johti rikollisuuden nousuun
Osa IX: Valistunut itsevaltias käynnisti talouskasvun
Osa X: Suomalaisuuden synty
Osa XI: Suomalainen demokratia ja naisten tasa-arvo
Osa XII: Verinen sisällissota
Osa XIII: Äärioikeiston kapina
Osa XIV: Suomen ensimmäisen tasavallan loppu
Osa XV:Paasikiven-Kekkosen linja
Osa XVI: Nousun ja tuhon kautta uudenlaiseen tulevaisuuteen

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Uskonnollinen vaino lamauttaa yhteiskunnan sadoiksi vuosiksi
Vihreän suunnitelmatalouden kukkasia
Onko suomalainen sisimmässään sosialisti?

Johanna Vehkoon ja Junes Lokan tapaus sai ratkaisunsa - entä sitten?

Toimittaja Johanna Vehkoon ja oululaisen paikallispoliitikko Junes Lokan välisen sananvaihdon johdosta käyty oikeusistuimia kuormittava teatterinäytelmä sai päätöksensä korkeimmassa oikeudessa. Sen seurauksena Vehkoo saa jatkossa kutsua Lokkaa tunnetuksi rasistiksi, natsiksi ja natsipelleksi.

Korkeimman oikeuden mukaan "provosoivia tai vihamielisiä kannanottoja julkisuudessa esittänyt taikka ääriajattelusta tunnettu poliitikko tai julkisuuden henkilö altistaa itsensä kovallekin kritiikille ja hänen sietokynnyksensä tulee tämän vuoksi olla tavanomaista korkeampi". Nähtäväksi jää, missä tilanteessa näitä sanoja lähdetään koeponnistamaan oikeusteitse. 

Siis testaamaan sitä, millaiset kannanotot johtavat siihen, että poliitikkoa tai julkisuuden henkilöä saa altistaa oikeuden mainitsemalle kovallekin kritiikille. Tai keitä kaikkia voidaan jatkossa kutsua päätöksen mukaisiksi poliitikoiksi tai julkisuuden henkilöiksi. 

Toivoni on, ettei tätä pelleilyä enää jatkettaisi, eikä kukaan lähtisi kuormittamaan oikeuslaitoksia koeponnistusretkillä, vaan antaisi niille aikaa ratkoa todellisia rikostapauksia. Ja ymmärtäisi sen - kuten lapsille aikanaan opetettiin - ettei haukku haavaa tee. 

* * *

Noin muuten olen sitä mieltä, että koska oikeustieteen tutkinto on yksi halvimmista yliopistojen koulutuksista, tulisi sen opiskelijamäärät kaksinkertaistaa siten, ettei juristeista olisi jatkossa pulaa. Näin heidän ylitarjontansa johtaisi oikeuden tuomareiden ja asianajajien nykyisin huimien palkkojen laskuun siten, että myös tavallisella palkansaajalla olisi varaa oikeudenkäynteihin. Ja oikeusistuimilla olisi varaa rekrytoida enemmän tuomareita ratkomaan ihmisten kiistoja. 

Nykyisinhän oikeuden ratkaisuja voivat hakea käytännössä vain kaikkein rikkaimmat - joilla on riittävästi raahaa - sekä köyhimmät - joiden kulut kuittaa veronmaksaja. Tämä ei ole kunniaksi suomalaiselle oikeusvaltiolle.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Eikö kiihottamis­pykälän tarkoituksena ole suojata ilmaston­muutoksen kieltäjiä eikä natseja?
Lainsäädäntömme on vajonnut lasten ymmärryskyvyn tasolle
Johanna Vehkoo ja orwellilainen tasa-arvo

Kuinka nainen eroaa miehestä?

MTV3 teki uutisen siitä, että nuoret naiset ja miehet kannattavat eri puolueita. Sen mukaan vasemmistopuolueet ja Vihreät ovat nuorten naisten mieluisimmat vaihtoehdot, kun taas keskustalaiset ja oikeistolaiset puolueet saavat eniten kannatusta miehiltä.

Kokoomusta että Vihreitä kannattaa 25 prosenttia nuorista ja Perussuomalaisia 15 prosenttia. Sen sijaan SDP, Keskusta ja Vasemmistoliitto jäävät alle 10 prosenttiin.

Sukupuolten väliset erot heijastelevat nuorten sukupuolittuneita maailmankatsomuksia, joka näkyy myös heidän opiskeluvalinnoissaan. Esimerkiksi pari vuotta sitten naisvaltaisimpia koulutusaloja yliopistoissa olivat kasvatusalat, joiden opiskelijoista yli 80 prosenttia edusti kauniimpaa sukupuolta. Kasvatusalan lisäksi naiset suosivat humanistisia, taide- ja yhteiskunnallisia aloja, joiden opiskelijoista noin 70 prosenttia oli naisia. 

Yliopistojen tietojenkäsittelyn ja tietoliikenteen aloilla naiset olivat sen sijaan harvinaisuuksia, sillä niillä yli 80 prosenttia opiskelijoista oli miehiä. Myös tekniikan alalla noin kolme neljästä opiskelijasta oli vähemmän viehättävän sukupuolen edustajia. 

Kun edellä olevaa yliopisto-opiskelijoiden listaa tarkastelee työelämän kannalta, ei kenellekään jääne epäselväksi, että miehet hakeutuvat aloille, joilla sijoitutaan työelämässä varsin todennäköisesti yksityiselle sektorille hankkimaan veroeuroja valtion tai kuntien pohjattomaan kassaan. Vastaavasti naiset hankkivat koulutuksia, joiden seurauksena heidän toimeentulonsa maksetaan tuosta pohjattomasta kassasta.

Näin ollen on varsin loogista, että miehet äänestävät keskimääräistä useammin puolueita, joiden ajamat poliittiset linjaukset eivät tähtää verovaroin toimivaan holhousyhteiskuntaan. Ja vastaavasti suurimmalla osalla naisista on halu saada valtaan eriasteisesti suunnitelmatalouteen tähtääviä puolueita, joita verovarojen hankkiminen kiinnostaa merkittävästi vähemmän kuin niiden jakaminen.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Tosielämän naisen logiikkaa
Ahdistaako feminismi nuorison masennukseen?
Sukupuolten hermostot eroavat toisistaan noin 30 prosenttia

Se on laatu eikä määrä - mutta miten lasku maksetaan?

Helsingin Sanomat otti kantaa korkeakoulutuspaikkojen lisäämisen puolesta. Perusteluna oli se, että monet nuoret joutuvat taistelemaan useiden vuosien ajan pääsystä opintoihinsa.

Huoli on sinänsä oikea. Ei ole veronmaksajan etu, että korkeakoulutettujen ihmisten työura jää pitkän pyrkimisvaiheen takia vieläkin lyhyemmäksi kuin se jäisi, jos kaikki opiskelijat voisivat ryhtyä heti opintoihinsa.

Toisaalta olen itsekin opettanut aivan liian montaa opiskelijaa, joiden kapasiteetti saattaa juuri ja juuri riittää opintojen suorittamiseen, mutta ei missään tapauksessa siihen, että he voisivat tehdä sellaisia töitä, jotka on tarkoitettu korkeakoulutetuille. Siten opiskelijavalinnat ovat aivan keskeisen tärkeä tekijä maamme koulutuspolitiikalle, eikä hallitsematon opiskelijamäärän lisääminen johda muuhun kuin ensimmäisen luokan lippuun ojasta allikkoon.

Lisäksi on tärkeää ymmärtää, että etenkin korkeakoulutuksessa laatu on paljon tärkeämpää kuin määrä. Korkeakoulutetuthan muodostavat käytännössä sen ihmisjoukon, joka johtaa useimpia maamme suuria yrityksiä ja julkista hallintoa - unohtamatta tiedettä ja teknologiaa eteenpäin vievää vapaata tutkimusta ja yritysten tuotekehitystä.

Siksi olisi järkevää, että korkeakoulut itse hinnoittelisivat uudet opiskelupaikat siten, ettei koulutuksen laatu kärsisi lisäopiskelijoiden määrän kasvaessa, vaan opetuksen järjestämiseksi olisi mahdollisuus tehdä myös tarpeelliset lisärekrytoinnit.

Samoin olisi syytä huolehtia siitä, että koulutuspaikkojen lisääminen aloittain tehtäisiin harkitusti siten, että paikkoja lisättäisiin juuri niillä aloilla, jotka vievät yhteiskuntaa eteenpäin tai tuottavat säästöjä veronmaksajille. Jälkimmäisellä tarkoitan aloja, joissa koulutusta on rajoitettu mafiamaisesti korkean ansiotason säilyttämiseksi, mutta joiden palkkakustannuksiin veronmaksajat joutuvat osallistumaan suurelta osin - siis lähinnä lääke- ja oikeustiedettä.

* * *

Edelle kirjoittamani vei ajatukseni myös sisäministeri Maria Ohisalon (vihr) tuoreeseen kannanottoon, jonka mukaan "Valtion on syytä lisätä aloituspaikkoja korkeakouluissa suppeasti ensin tulevana syksynä ja vuonna 2021 voimakkaammin... Lapsille ja nuorille on tehtävä kriisipaketti. Nyt on loistava paikka panostaa perhetyöhön, erityisopetukseen ja lastensuojeluun... Nyt on tilaisuus käynnistää kaikki sellaiset raidehankkeet, joiden rakentamisvaihe voitaisiin tänä vuonna käynnistää tai jotka voidaan laittaa muuten nopeasti liikkeelle."

Lisäksi hän linjasi, että "nyt ei ole leikkauslistojen aika". Ellei kyseessä olisi vihreä poliitikko, epäilisin median syyttävän Ohisaloa halpahintaisesta populismista ja jakopolitiikasta. Tätä ei kuitenkaan liene odotettavissa.

Sen sijaan odotettavissa on julkisen sektorin kassakriisi, rajuja veronkorotuksia sekä erilaisia ympäristömaksuja seuraavien muutaman vuoden kuluessa, mikäli Ohisalo saa tahtonsa läpi. Mikä pahinta, huomattava osa näin kerättävästä potista siirretään maailmanparannuksen nimissä kolmansiin maihin - ja mahdollisesti myös EU:n sisällä eteläisen Euroopan ihmisten hyvinvoinnin lisäämiseen.

Jos itse olisin tässä vaiheessa hallituksen kanssa kilpailevan puolueen poliitikko, odottaisin kauhunsekaisin ja ristiriitaisin tuntein seuraavia eduskuntavaaleja. Niiden tuloksen mukaan perustettava hallitushan joutuu rakentamaa uudelleen koko maan julkisen talouden, joka ei voi olla näkymättä läpi koko yhteiskunnan.

Siinä yhteydessä on syytä toivoa, ettei maamme yrityselämä ole kadonnut raskaan verotaakan alla - tai mikäli nykyhallitus pääsee eduskuntavaaleihin pelkästään velkaantumalla - tule kaatumaan talouden oikaisutoimien seurauksena. Joka tapauksessa on selvää, ettei vuonna 2023 maan johtoon pääsevän hallituksen poliittinen kannatus ainakaan kasva silloisen tilanteen vaatimien ratkaisujen takia.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Uusi vero vaatii kompensaation
Julkisen kulutuksen ja verotuksen dilemma
Yliopiston valintakriteereistä

Tiede kustannustalojen uhrina

Helsingin Sanomat julkaisi uutisen, jonka mukaan suomalaisten tutkijoiden pääsy kansainvälisiin tiedelehtiin on uhattuna. Syynä siihen on se, etteivät FinELib-nimisen yliopistoja edustavan konsortion neuvottelut tutkimusraporttien luku- ja julkaisuoikeuksista ole johtaneet tuloksiin.

Yksittäisen tutkijan kannalta tilanne on hankala. Ensinnäkin hänen olisi kyettävä seuraamaan tieteen kehitystä lukemalla kollegoidensa tutkimusten tuloksia monenlaisista niitä julkaisevista tiedelehdistä. Toiseksi hänen tulisi tehdä itse tutkimuksia, joissa ratkaisee aiemmin tunnettuja asioita - ja julkaisemaan ne samanlaisissa tiedejulkaisuissa.

Lisäksi tieteelliseen julkaisemiseen liittyy se, että tiedelehtiin lähetetyt tutkimusraportit saatetaan ennen julkaistavaksi hyväksymistä kahdelle tai useammalla saman alan tutkijalle, jotka tarkastavat niiden teknisen toteutuksen. Eli sen, että tutkimuksessa käytetyt menetelmät mahdollistavat saavutetut tulokset - ja että jälkimmäiset oikeuttavat työssä tehdyt johtopäätökset.

Lisäksi tässä vertaisarvioinnissa arvioidaan tutkimustulosten uutuusarvo ja merkitys tieteen kehityksen kannalta. Sen pohjalta myös lehtien toimituskunnat tekevät saman. Vaatimukset tutkimusnäytön vahvuudesta ja tulosten merkityksestä ovat tietenkin sitä kovemmat, mitä arvostetummasta julkaisusarjasta on kyse.

Koska tutkijaa arvioidaan urallaan pitkälti tutkimustensa määrän, laadun ja merkityksen perusteella, eivät niiden julkaisufoorumit ole yhdentekeviä. Onhan pelkästään julkaisusarjoja tarkastelemalla helppo luoda kuva kunkin tutkijan työn laadukkuudesta ja merkityksestä vaikka arvioitsijalla ei olisikaan syvällistä ymmärrystä niiden sisällöstä.

Viime vuosina on lisäksi siirrytty ns. avoimeen julkaisemiseen, jossa tutkija tai hänen taustayhteisönsä maksaa itse julkaisemisen kulut ja saa vastineeksi tutkimuksensa kaikkien avoimesti luettavaksi. Tästä aiheutuvat maksut vaihtelevat tiedelehdestä riippuen vajaasta tuhannesta eurosta useisiin tuhansiin. Samalla katoaa tältä osin lehtien tilausmaksujen oikeutus kyseisen artikkelin osalta.

FinELib on pyrkinyt tekemään sopimuksen, jossa se yhtenä pakettina kuittaisi suomalaisilta tutkijoita sekä artikkeleiden avoimen julkaisemisen että lehtien jäljellejääneet tilausmaksut. Tällainen sopimus on jo syntynyt Springer Naturen kanssa, mutta muiden tiedekustantajien kanssa on takkuillut.

Ongelmana tässä tilanteessa on se, että aiemmin tieteellisten seurojen tai muuten itse tieteestä kiinnostuneiden toimijoiden julkaisemat lehdet ovat yksi toisensa jälkeen ajautuneet ammattimaisten kustantajien omistukseen. Näin tieteenteosta on tullut puhdasta bisnestä, jonka liikevoitot ovat huumekaupan luokkaa - noin 30% liikevaihdosta jo puoli vuosikymmentä sitten ja nykyisin todennäköisesti vielä paljon korkeampia.

Käytännössä tämä on mahdollistanut julkaisemisen ja kustantamisen välinen intressien epätasapaino. Tutkijoilla on vahva tahto saada työnsä julkaistuksi tietyissä julkaisusarjoissa menestyäkseen omalla urallaan. Vastaavasti vahvasti keskittyneet tieteen kustannustalot toimivat oligopolina, joka on hyödyntänyt sekä tilausmaksujen, että avoimen julkaisemisen tarjoamat mahdollisuudet kartellimaisella tehokkuudella.

Tällainen epäsymmetria on toiminut samaan tapaan kuin 1800-luvun teollisuusmiesten ja työläisten välinen suhde, jossa ensimmäisellä on kaikki valttikortit ja jälkimmäisellä vain pakko löytää työtä elääkseen. Niinpä hinnat ovat karanneet käsistä samaan tapaan kuin 1800-luvun suuryritysten voitot suhteessa työläisten palkkoihin.

Nähtäväksi jää, kuinka tilanne ratkeaa. Selvää on kuitenkin, että FinELib ja sen edustama suomalainen tiedeyhteisö ovat aivan liian pieniä voidakseen ratkaista ongelman omalla painoarvollaan.

Nähtäväksi jää, onko edes Euroopan Unionista siihen. Yrtitystä sillä kuitenkin on, ja EU onkin tehnyt Plan S:nä tunnetun suunnitelman, jonka mukaan kaikki eurooppalainen tiede julkaistaisiin avoimesti, mutta kohtuuhinnoin. Toisin sanoen julkaisumaksuille pantaisiin kattohinta.

Lopuksi vielä pieni nyanssi. Tiedejulkaisemisen lieveilmiöksi on suurten liikevoittojen houkuttelemana kasvanut viime vuosina ns. saalistajalehtien joukko. Ne perivät kyllä sivumaksut ja julkaisevat tutkimuksia kuten muutkin lehdet. Eron tekee kuitenkin se, että kaikki niihin tarjotut tutkimusraportit hyväksytään laadusta riippumatta, jolloin tulot saadaan maksimoitua. Näin tieteen nimissä tulee julkaistuksi kaikenlaista roskaa, mikä pidemmällä aikavälillä tullee heikentämään tieteen luotettavuutta - ja siten myös osaamiseen ja tietoon perustuvan yhteiskunnan kehittymistä.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Tiede on uhka valheelliselle maailmankuvalle
Tiede on hyödyllisin instituutiomme
Tieteen tekemisestä

Tappaako pelin politiikka suomen kielen?

Olen antanut yliopistossa opetusta sekä suomen että englannin kielellä. Jälkimmäiseen on johtanut vaatimus yliopistojen kansainvälistymisestä.

Se on ymmärrettävästi mahdollista vain puhumalla kieltä, jota muualta tulleet ihmiset ymmärtävät - ellemme tee niin, ei meillä ole myöskään kansainvälisiä opiskelijoita. Tai ellemme sallisi englanninkielistä opetusta, ei meillä olisi myöskään kansainvälisiä vierailevia tutkijaopettajia.

En tässä ota kantaa siihen, onko englanninkielisen opetuksen järjestäminen vähäinen vai kova hinta yliopistojen kansainvälistymisestä. Meille tutkijaopettajille se ei kuitenkaan ole kovin suuri loikka, sillä kirjoitanhan tutkimusteni tuloksetkin aina englanniksi, koska vain siten ne saavat kansainvälistä näkyvyyttä ja vaikuttavat eniten ihmiskunnan tieteelliseen maailmankuvaan, jonka varaan hyvinvointimme positiivinen kehitys on perustunut viimeisten satojen vuosien aikana.

Hyvä kehitys ei olisi ollut mahdollista - ei ainakaan näin nopeasti - mikäli kaikki maailman tutkijat olisivat pitäytyneet omassa kielessään. Sellainen johtaa vain tiedonvälityksen hidastumiseen ja turhaan työhön. Minulla on jopa omakohtainen esimerkki tapauksesta, jossa luulimme oppilaideni kanssa löytäneemme jotain uutta, mutta myöhemmin ilmeni, että sama asia oli jo julkaistu meiltä pimennossa - ranskaksi, kuinkas muutenkaan.

Asia nousi mieleeni kun luin tänään suomen kielen lautakunnan ilmaisseen huolensa suomen ja ruotsin kielten asemasta maassamme. Omalta osaltani olen pyrkinyt popularisoimaan oman alani tiedettä äidinkielelläni ja keksinyt myös suomenkielisiä nimiä tutkimuskohteilleni, mikäli niillä ei ole sellaisia ollut. Samoin olen omalla alallani kohtuullisen paljon kantaa ottava tutkija - mikä on asioihin vaikuttamisen lisäksi myös yksi keino edistää suomen kielen käyttöä tieteellisessä viitekehyksessä. Julkinen kirjoitteluni ei siis rajaudu pelkästään tähän blogiin.

Mutta itse asiaan. Minä jaan suomen kielen lautakunnan kanssa huolen äidinkieleni tulevaisuudesta. On tärkeää, että siitä pidetään huolta, koska se muodostaa yhdessä ruotsin ja saamen kanssa yhden kansakuntamme keskeisistä omaleimaisista piirteistä, jonka varaan rakentuu myös meitä yhdistävä suomalainen identiteetti. Se taas on äärimmäisen tärkeää siksi, että ilman yhteistä identiteettiä - eli tunnetta suomalaisuudesta - ei meillä ole myöskään luottamusyhteiskuntaa.

Siksi on hyvä, että ministeri Sampo Terho (sin) ilmoitti hallituksen ottavan asian käsittelyyn. Toivottavasti myös muut hallituspuolueet ottavat äidinkiel(t)emme asian vastaan yhtä innostuneesti.

Näin ei kuitenkaan välttämättä ole. Tai ainakin itseäni puistatti, kun luin toimittaja Hanna Mahlamäen kommentin, jossa tämä epäili kielemme joutuneen heitteille muiden poliitikkojen perussuomalaispelon takia.

Toivottavasti Mahlamäki on väärässä, eikä meillä Suomessa pelin politiikka aja hallituksessa ja eduskunnassa asioiden hoitamisen edelle, vaan päätöksenteko kulkee asialinjalla niin kielikysymyksissä, ilmastoasioissa kuin maahanmuutossakin. Tuosta viimeisestä on tässä hyvä todeta, ettei esille ajoittain noussut vaatimus kielitaidosta lipsumisesta työmarkkinoilla ole yhteensopiva kansallisten kieltemme vahvan kotimaisen aseman kanssa - eikä siten myöskään tue luottamusyhteiskuntaa.

Eikä maahanmuuttajille saa myöskään antaa sellaista käsitystä, ettei kielitaito olisi tärkeää. Päinvastoin, meidän tulee vaatia heitä omaksumaan uuden kotimaansa kieli nopeasti ja perusteellisesti.

Sama koskee tietenkin myös kulttuuria, jonka omaksumisen myötä pitäisi olla itsestään selvää, että suomalaisuuden kanssa ristiriidassa olevat vanhan kulttuurin merkit naisten ympärileikkauksista ja kasvot peittävistä hunnuista aina miesten kunniakäsityksiin poistuvat ja tuomitaan erityisen jyrkästi nimenomaan maahanmuuttajien omassa piirissä. Näin hekin voivat ajan myötä päästä osalliseksi suomalaisesta luottamusyhteiskunnasta, eivätkä sen sijaan vaaranna sen olemassaoloa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kotouttamisen haaveet
Kielirasismia Pohjoismaiden neuvostossa
Suomalaisten asenteet maahanmuuttoon ovat kohdallaan

Kuinka lopettaa vihervasemmistolainen mielipidediktatuuri?

Eläkeläismies Reijo Tossavainen (ps) kiinnitti Oikean Median blogissaan eilen huomiota toimittajakuntamme punavihreään poliittiseen agendaan käyttäen esimerkkinä Suomen Uutiset -lehden pääkirjoitusta Helsingin Sanomien viime vuosien yhä kiihtyvästä muutoksesta.

Taustalla on tutkimustieto, jonka mukaan journalistiikan ja viestinnän opiskelijoista Vihreitä kannatti 47,7%, Vasemmistoliittoa 27,3%, Sosiaalidemokraatteja 11,4 prosenttia, Kokoomusta 4,5%, Keskustaa 4,5% ja Piraattipuoluetta 4,5% vastaajista. Perussuomalaisten tai tai Kristillisten kannattajia kyselyssä ei löytynyt.

Vuonna 2012 puolestaan tutkittiin toimittajan ammatissa työskentelevien poliittisia näkemyksiä. En löytänyt alkuperäistä lähdettä, mutta Ylen jutun mukaan toimittajista 26% kannatti Vihreitä ja 18% Kokoomusta. Lisäksi siinä kerrottiin, että "44 prosenttia ei äänestäisi missään nimessä perussuomalaisia". Silloin soinilaista puoluetta ilmoitti kuitenkin kannattavansa 2% vastanneista. Muista puolueista ei jutussa mainita mitään.

Toimittajien puoluekantajutun ajatuksia herättävin kohta oli kuitenkin se, että Yle, Helsingin Sanomat ja Ilta-Sanomat kieltäytyivät osallistumasta tutkimukseen. Siten siitä puuttuivat suurimpien valtamedioidemme toimittajat, eli se kertoi lähinnä paikallismedioissa työskentelevien toimittajien näkemyksistä.

Se ehkä osin selittää kokoomuksen yllättävän suurta kannatusta toimittajien joukossa (suhteessa opiskelijoihin). Mahdollisina muina syinä tulevat mieleen sekä iän mukanaan tuoma konservatiivisuuden kasvaminen tai poliittisten näkemysten vaihtelu eri aikakausina. Eli ehkäpä nyt työssä olevien näkemykset olivat jo nuorena erilaisia kuin nykyisillä opiskelijoilla.

Syytä mainittujen toimitusten pois jäämiseen ei ole kerrottu, mutta Ylen ja Sanomatalon uutisvirtaa seuranneille lienee selvää, että niiden osalta tulokset olisivat olleet samansuuntaisia kuin journalistien opinahjoista havaitut - elleivät sitten vieläkin punavihreämmät. Ehkä sitä ei haluttu viestittää näiden valtamedioiden koko väestön (paljon oikeistolaisempia) näkemyksiä myötäilevälle lukijakunnalle.

Mutta palataan takaisin alkuun. Tossavainen nosti asian esille ja minä jatkan kysymällä, että mitä lehdistömme yksipuoliselle poliittiselle värittyneisyydelle olisi tehtävissä?

Onhan toimittajillakin oikeus poliittisiin näkemyksiin, ja jopa sellaiseen kelvottomaan toimitustyöhön, jossa omat näkemykset värittävät ja vääristävät tiedonvälitystä (täällä tuore esimerkki). Paitsi ehkä Ylellä, joka on veronmaksajien rahoittama ja siksi sillä pitäisi olla velvollisuus mahdollisimman objektiiviseen tiedonvälitykseen.

Itse en näe asian korjaamiseen oikeastaan muuta keinoa kuin ei-vihervasemmistolaisesti ajattelevien nuorten kannustamisen journalistiikan ja viestinnän opiskeluun. Tie on pitkä ja hidas, mutta ottaen huomioon median valtavan vaikutuksen kaikkiin elämänalueisiin olisi sille tielle kuitenkin lähdettävä.

Mutta mistä me löydämme ne nuoret, jotka uhraisivat elämänsä pelastaakseen suomalaisen tiedonvälityksen uskottavuuden? Siis ne sankarit, jotka vapauttaisivat suomalaiset vihervasemmistolaisen toimittajakunnan mielipidediktatuurista?

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kaikkien kotimaisten valemedioiden äiti
Media värittää maailmankuvaamme
Jounalistin ohjeet ja valtamedian todellisuus

Marxilainen väitöskirja

Omaan ajatusmaailmaansa sulkeutuneen maailmanparantajan elämä on tuskallista. Tämä tuli mieleeni kun lukaisin aamun lehdestä jutun eilen tarkastetusta marxilaisesta väitöskirjasta, jonka sanoma - ainakin jutun mukaan - oli, että korkeakoulutus on ekologisesti tuhoisaa ja tukee kapitalismia.

Väittelijän mukaan "nykyinen talousjärjestelmä vaatii koko ajan kasvua ja nimenomaan materiaalista kasvua, ja se on ekologisesti tuhoisaa. Me tuhoamme mielekkään elämisen edellytyksiä, kun järjestelmä laajenee ja tarvitaan lisää tuotantoa, kulutusta ja ihmisiä haluamaan enemmän."

Väittelijä on todennäköisesti tietyllä tavalla oikeassa. Kun ihmisillä on enemmän tietoa, on heillä kyky saada elämässään aikaan enemmän kehitystä kuin silloin, jos tietoa ei ole.

Nykyinen korkeakoulutus perustuu siihen, että opettajat tekevät omaa tutkimusta, jonka tarkoituksena on lisätä koko ihmiskunnan tiedon määrää. Siis oppia aivan uusia asioita, lääketieteestä, ekonomiasta, maataloudesta, luonnon monimuotoisuudesta... ja niin, myös kestävästä kehityksestä.

Oman tutkimuksen kautta tutkija-opettajat ovat selvillä oman alansa uusimmista tutkimustuloksista ja voivat siirtää niihin liittyvää tietoa opiskelijoilleen. Ja lopputyössään opiskelijat jopa tuottavat pikkuisen sirpaleen myös aivan uutta tietoa.

Aalto yliopiston tiedotteen mukaan "jotta korkeakoulutus ei olisi vain väline muiden välineiden joukossa globaalissa talouskilpailussa, olisi ensiarvoisen tärkeää, että koulutuksen tavoitteiden asettaminen lähtisi liikkeelle maapallon rajoista ja sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta". Minulle jäi hämäräksi, mitä tämä tarkoittaisi käytännössä. Jonkinlaista aivopesua?

* * *

Itse olen sitä mieltä, että korkeakoulutuksen ei tule lähtökohtaisesti perustua muihin tavoitteisiin kuin koulutettavan tiedon tason, ymmärryksen ja osaamisen nostamiseen. Se, mihin tuota tietoa, ymmärrystä ja osaamista käytetään, on sitten koulutetun, hänen työnantajansa ja yhteiskunnan asia.

Ajatus siitä, että koulutuksella olisi jonkinlainen etukäteen asetettu poliittinen tavoite eli rajoite on moneen kertaan nähty huonosti toimivaksi ratkaisuksi. Se lienee ollut pääsyy esimerkiksi siihen, etteivät 1900-luvun sosialistiset valtiot pärjänneet teknis-taloudellisessa kilpailussa, ettei islamin piirissä synny suunnattomista öljyvaroista huolimatta hyvinvointivaltioita tai että Pohjois-Korean kehitys on jäänyt pahasti Etelä-Korean jalkoihin.

Siten pitäisi Aalto yliopistossakin olla selvää, että väittelijän haaveilema poliittisesti rajattu koulutus johtaisi myös Suomessa kaikenlaisen kehityksen hidastumiseen ja lopulta pysähtymiseen. Se ei tapahtuisi vuodessa eikä kahdessa, mutta ajan myötä elämän edellytyksen täällä Pohjantähden alla heikkenisivät. Ja jos olemme oppineet jotain, niin sen, etteivät "mielekkään elämän edellytykset" ole olleet parhaimmillaan taantuvissa talouksissa - ei sen enempää sosialistisessa talousjärjestelmässä, uskonnon hallitsemissa yhteiskunnissa kuin diktaattorin johtamassa aasialaisvaltiossakaan.

Pidettäköön siis huolta siitä, että korkeakoulu- ja muun koulutuksen tavoitteena on tulevaisuudessakin tiedon, ymmärryksen ja osaamisen lisääminen eikä poliittisen aivopesun edistäminen. Näin toimien myös väittelijän haaveileman "mielekkään elämän edellytykset" toteutuvat parhaiten - ja ehkäpä ihmiskunta jonain päivänä pystyy sovittamaan itsensä myös maapallon ekologisen kestävyyden rajoihin.

Aiempia ajatuksia samasta aiheesta:
Tiede on hyödyllisin instituutiomme
Ministeri Sanni Grahn-Laasonen asetti tähtäimen maailman huipulle
Avain menestykseen

Tiede on hyödyllisin instituutiomme

Helsingin Sanomissa on viime päivinä käytetty merkittäviä puheenvuoroja siitä, kuinka tieteestä ja tutkimustiedosta saataisiin suurin mahdollinen hyöty. Ensin emeritusprofessori Jouko Tuomisto totesi, että poliitikkojen tietotarpeisiin ei voida vastata yksittäisillä tutkimushankkeilla, vaan tieteentekijöiden politiikkasuositukset syntyvät tutkijoiden ammattitaidon kautta.

Tutkijoiden ammattitaito puolestaan syntyy yksittäisten tutkimushankkeiden myötä. Tekemällä itse kansainvälisen tason tutkimusta syntyy suhteita muun maailman tutkijoihin ja tietoisuus siitä, mitä nämä ovat saavuttaneet.

Esimerkkinä Tuomisto mainitsi, että "suurinta osaa uusista hoitokeinoista ei keksitä Suomessa. Huippulääkärit tietävät, mitä maailmalla tapahtuu, ja he ottavat hoidot sieltä omaan käyttöön. Ei sosiaali- ja terveysministeriö voi sanoa: ­kehittäkää pallolaajennustekniikka, koska liian moni kuolee sydän­infarktiin."

Tuomisto näki edelleen, että tieteellisen tiedon toimittaminen poliittisille päätöksentekijöille on ensisijaisesti valtion tutkimuslaitosten tehtävä. Tämän pitäisi olla itsestäänselvyys: siinä missä yliopistot tuottavat tutkimuksen lisäksi tohtoreita ja maistereita, ovat tutkimuslaitokset olemassa tieteellisen tiedon tuottamisen lisäksi poliittisten neuvojen ja käytännön sovellusten tarpeen tyydyttämiseksi.

Tuomiston kirjoitusta kommentoi emeritusprofessori Erkki Annila. Hänen mukaansa tutkimuslaitosten tehtävää ei saisi rajata pelkästään soveltavaan tutkimukseen, vaan myös niissä tarvitaan perustutkimusta. Perusteluksi hän esitti, aivan oikein, että: "usein pitkäaikaisella perustutkimuksella on löydetty ratkaisu myös käytännön ongelmiin. Perustutkimuksen kautta tiede ja asioiden ymmärtäminen menevät eteenpäin."

Vielä selvemmin asian on tiivistänyt professori Jarkko Hantula: "ilman perustutkimusta ei voi kehittää soveltavaa tutkimusta. Ilman soveltavan tutkimuksen osoittamaa suuntaa ei kukaan voi lähteä tekemään tuotekehitystä. Eikä ilman tuotekehitystä synny uusia tuotteita."

Edelle kirjoitetun perusteella on selvää, että perustutkimusta on harjoitettava niin yliopistoissa kuin tutkimuslaitoksissakin: vain siten suomalaisesta tiedejärjestelmästä voidaan saada irti kaikki mahdollinen. Lisäksi on toivottava - ellei suorastaan vaadittava - että niin poliitikot kuin yrityksetkin hyödyntäisivät maassamme tuotettua tietoa ja osaamista täysimääräisesti tehdäkseen parhaita mahdollisia päätöksiä ja tuotteita suomalaisten hyvinvoinnin turvaamiseksi.

Lopetan tämän kirjoituksen muistuttamalla arvoisaa lukijaani siitä, että tieteenfilosofi Uskali Mäki on todennut tieteen olevan "mahtavin instituutiomme. Se on tiedollisesti ylivoimainen, hyödyllisin ja moraalisesti ryhdikkäin". Mäen lausuman totuudenmukaisuuden voi jokainen varmistaa katsomalla ympärilleen ja vertaamalla näkemäänsä siihen, mitä vaikkapa keskiaikainen esivanhempi olisi nähnyt.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ministeri Sanni Grahn-Laasonen asetti tähtäimen maailman huipulle
Ihmiskokeita
Avaimia tulevaisuuteen

Ministeri Sanni Grahn-Laasonen asetti tähtäimen maailman huipulle

Turun Sanomien mukaan hallitus on innostunut tuoreen nobelistimme näkemyksistä ja päättänyt myydä valtion omaisuutta rahoittaakseen yliopistoissa tehtävää perustutkimusta. Ajatus on lähtökohtaisesti oikea, mutta siinä piilee myös vältettäviä sudenkuoppia.

Taustalla on julkisen tutkimusrahoituksen pitkäaikainen supistaminen, joka alkoi jo Kataisen hallituksen aikana. Sen seurauksena esimerkiksi viime aikoina tohtoreiksi väitelleille nuorille tutkijoille ei ole avautunut edes haettavaksi työpaikkoja.

Sen seurauksena kalliisti tutkijakoulutetut erityisosaajat joutuvat vaihtamaan ammattiaan. Koska yksityisellä sektorillakaan ei jostain syystä ole innostuttu tästä poikkeuksellisen lahjakkaasta ja koulutetusta 30-40-vuoden ikään ehtineestä työvoimapotentiaalista, on heitä hakeutunut esimerkiksi lasten liikunnanohjaajiksi tai uudelleen koulunpenkille opiskelemaan vaikkapa farmaseutiksi (tiedän kaksi tapausta). Tällainen ei tietenkään ole yhteiskunnan resurssien järkevää käyttöä.

Mutta palataan asiaan. Nyt suunniteltu perustutkimuksen lisärahoitus on ministeri Sanni Grahn-Laasosen mukaan tarkoitus kytkeä yliopistojen rakenteellisiin uudistuksiin. Ministerin omin sanoin: "mallin tulee vahvistaa laatua ja vahvojen tutkimuskeskittymien syntymistä. Korkeatasoisen perustutkimuksen tekemisessä resurssimme ovat sirpaleina ympäri maata. Tarvitsemme vahvempia tutkimuskeskittymiä, joissa kyetään tekemään korkeatasoista tutkimusta, jota maailmalla siteerataan ja joka täyttää kansainväliset mitat."

Olen valmis allekirjoittamaan ministerin näkemyksen sanasta sanaan. Suomen korkeakoululaitos on hajasijoitettu ympäri maata, millä on ollut omat aluepoliittiset etunsa.

Samalla on kuitenkin tehokkaasti minimoitu maailmanluokan perustutkimuskeskittymien syntyminen. Sellainen kun vaatii sekä kalliita laiteinvestointeja että etenkin kilpaillen ja yhteistyötä tehden keskinäisessä vuorovaikutuksessa olevia eri tutkimuskohteisiin keskittyviä ja maailman huipulla olevia tutkimusryhmiä.

Ministerin mukaan: "rahaa saa suhteessa tekoihin. Tätä kutsutaan profiloitumiseksi, jossa korkeakoulut valitsevat alat, joilla on mahdollista olla kansainvälisellä huipulla, ja kokoavat yliopiston sisällä resursseja tavoitteen tukemiseksi."

Nyt on siis toivottava, että yliopistot ottavat profiloitumispyynnön tosissaan. Eli valitsevat omien vahvuuksiensa pohjalta ne alat, joilla niiden on mahdollista saavuttaa tieteen huippu.

Tässä suhteessa realismia on kuitenkin ainakin aiemmin ollut pikemminkin kaiken mahdollisen haaliminen omaan korkeakouluun - joten valitseminen on erityisesti "poisvalintaa". Sellainen ei ole koskaan ollut helppoa yliopistoille.

Olisi myös ymmärrettävä, etteivät pienimmät yliopistomme voi mitenkään yltää ihan oikeasti maailmanluokan tutkimuskeskittymiksi, vaikka poikkeuksellisten tutkimusryhmän vetäjien avulla ne voivatkin jonkin tutkimuskohteen suhteen päästä kansainväliselle huipputasolle. Tällöinkin jää kuitenkin toteutumatta päivittäinen vuorovaikutus muiden samantasoisten tutkimusryhmien kanssa sekä tutkimuksen pitkäjänteisyys tutkimusryhmän vetäjän jäädessä aikanaan eläkkeelle.

Grahn-Laasosen on siis syytä huolehtia, että yliopistot etsivät aidosti omat vahvuusalueensa. Samalla hänen on kuitenkin syytä huolehtia siitä, että ministeriön virkamiehet pysyvät lestissään eivätkä lähde ohjailemaan yliopistojen valintoja. Tosiasia kun joka tapauksessa on, että paras osaaminen löytyy yliopistoista itsestään eikä ministeriön virkamiehiltä.

* * *

Lopuksi muutama sivuhuomautus.

Uutista lukiessani jäin miettimään mitä hallituksen on tarkoitus tehdä ministeriöiden tutkimuslaitoksille? Myös niitä on viimeisten vuosien aikana ajettu alas rankalla kädellä.

Kansakunnan edun nimissä myös niistä tulisi saada mahdollisimman paljon irti - eikä pelkästään soveltavan tutkimuksen tai poliittisluonteisten selvitysten tekijöinä, vaan myös niiden taustalla olevan perustutkimuksen saralla. Ilman riittävää perusasioiden ymmärrystä kuihtuvat ajan myötä myös sovellukset ja luotettavat selvitykset.

Perustutkimuksen merkityksestä sen verran, että sen tavoitteena on ymmärtää sitä miten maailma toimii. Sen ensisijainen motivaattori on siis inhimillinen uteliaisuus, ei niinkään pyrkimys johonkin keksintöön tai innovaatioon. Jälkimmäiset toimivat ensisijaisina motivaatioina soveltavalle tutkimukselle ja tuotekehitykselle.

Perustutkimuksen tuloksellisuutta on vaikea mitata. Usein käytetään Grahn-Laasosen mainitsemia sitaatioita. Siinä ajatus kulkee niin, että mitä enemmän tiedeyhteisö on huomioinut tehtyä tutkimusta, sitä merkittävämpi se on. Omalla kohdallani suurin siteerausmäärä on tällä hetkellä lähes 500. Kyse on julkaisusta, jossa on kuvattu uusi tutkimusmenetelmä, jota on sittemmin hyödynnetty laajasti eri tieteenaloilla.

Perustutkimuksen tarkoituksena ei siis ole tuottaa suoraan hyödynnettäviä ideoita tai tuotteita. Sen sijaan sen kautta lisääntyvä ymmärrys tuottaa ikään kuin sivutuotteena suuria teknologisia tai muita edistysaskelia.

Niiden merkitystä voisi verrata vaikkapa matkailuun: perustutkimus vastaa pitkän matkan siirtymistä lentokoneella. Siinähän matkustajalle avautuu koneen laskeuduttua mahdollisuus tutustua lentokentän lähellä sijaitseviin kohteisiin, joihin ei ilman lentoa olisi ollut mahdollista päästä. Niihin voi sitten siirtyä autolla tai julkisilla liikennevälineillä ja lopulta kävelemällä, jotka tässä vertauksessa vastaavat soveltavaa tutkimusta ja tuotekehitystä.

Perustutkimukseen kannattaa siis sijoittaa siksi, että myös suomalainen yhteiskunta ja talouselämä voisivat päästä hyödyntämään ensimmäisinä suuria tieteellis-teknisiä edistysaskelia. Vaihtoehtona on olla riippuvainen muiden tekemästä perustutkimuksesta ja tyytyä poimimaan niitä murusia, jotka ovat jääneet muilta poimimatta.

Edellisten lisäksi mieleeni tuli myös se, että perustutkimuksen painottuessa olisi ratkaistava myös yliopistojen aluepoliittinen tehtävä. Jos yliopistot nyt erikoistuvat omille vahvuusalueilleen, niin mitä tehdään niiden antamalle koulutukselle?

Supistetaanko se huippututkimuspyrkimysten mukaisen erikoistumisen aloille, vai pyritäänkö myös muuta opetusta jatkamaan. Jos valitaan monialainen opetus, niin miten huolehditaan sen tasosta?

Korkein opetushan perustuu uusimpiin tutkimustuloksiin, joiden välittymisen takeeksi yliopistoissa ei juurikaan ole puhtaita opetusvirkoja, vaan niihin liittyy myös tutkimusvelvoite. Sen katsotaan auttavan yliopisto-opettajia seuraamaan oman alansa tieteellistä kehitystä paremmin kuin pelkkään opetukseen keskittyminen. On selvää, että tämä oletus pitää  paikkansa.

Lopuksi toivotan ministerille menestystä hänen pyrkimyksissään tehostaa suomalaista perustutkimusta. Toivottavasti ongelmat vältetään ja lopputulos on parempi, tuotteliaampi ja tehokkaampi kuin se, mistä suomalainen tutkimusapparaatti lähti noin viisi vuotta sitten kun sitä ryhdyttiin supistamaan.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Marita Laukkanen unohti
Onko Sipilän hallituksen esikuvana NKP:n politbyroo?
Tieteen tekemisestä

Avain menestykseen

Wärtsilän toimitusjohtaja Jaakko Eskola totesi sen, minkä me kaikki tiedämmekin: "niin kauan kun ollaan kansainvälisesti ja muuten mukana ja mennään tuotekehitys edellä, niin mikäs siinä on Suomen kulkiessa”, Eskola sanoo. ”Kun vielä saadaan kansalliset asiat sovittua."

Edelle kirjoitetun innoittamana kysyisin maan hallitukselta, vastausta odottamatta, että miten sen päätökset supistaa kovalla kädellä yliopistojen ja tutkimuslaitosten toimintaa tukevat yritysten tuotekehitystä ja sitä kautta maan menestystä nyt ja tulevaisuudessa?

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Eroon työn yksikkökustannusten pohtimisesta
Alexander Stubb tiedepolitiikkona
Avaimia tulevaisuuteen

Suomi tuhlaa arvokkainta pääomaansa

Jokainen on kuullut sanottavan, että yrityksen tärkein voimavara on sen henkilöstö. Tällä tarkoitetaan luonnollisesti ennen kaikkea henkilöstön osaamista.

Sama koskee luonnollisesti kokonaisia kansakuntia. Suomessa on korkeampi elintaso kuin vaikkapa öljyrikkaassa Venezuelassa, koska meillä osaamisen taso on verrattomasti korkeampi vaikka luonnonvarat eivät ylläkään samalle tasolle.

Tätä taustaa vastaan yksi viime päivien merkittävistä uutisista tuli tutkimus- ja koulutusmaailmasta, jossa Aalto-yliopisto päätti irtisanoa vajaa 200 henkilöä. Lisäksi luontaisen poistuman kautta vähennetään yli sata.

Irtisanomisten taustalla on Tekesin rahoituksen pieneneminen. Tämä kertoo siitä logiikasta, miten tutkimusta rahoitetaan nykyisin Suomessa. Osa tutkijoista toimii vakituisissa työsuhteissa ja etenkin nuoremmat määräaikaisilla työsuhteilla, joiden rahoitus tulee Tekesin tai vaikkapa Suomen Akatemian kaltaisten rahoittajien hyväksymien hankkeiden kautta.

Kilpailu rahoituksesta on kiristynyt määrätietoisen tutkijankoulutuksen takia jo pitkään. Esimerkiksi Suomen Akatemialle jätetyistä hakemuksista hyväksytään hakuinstrumentista riippuen noin yksi viidestä.  Yksittäisen nuoren tutkijan kannalta tämä tarkoittaa äärimmäistä epävarmuutta työsuhteen jatkumisen kannalta.

Omalla alallani parhaat nuoret tutkijat saavat pysyvän työsuhteen noin neljänkymmenen vuoden iässä. Loput tutkijankoulutetut joutuvat sinnittelemään jonkun muun hankkimalla määräaikaisella rahoituksella, jäävät ennemmin tai myöhemmin työttömiksi tai joutuvat vaihtamaan alaa, elleivät sitten onnistu pääsemään yksityisen sektorin palvelukseen esimerkiksi tuotekehitystehtäviin.

Jälkimmäinen on tietenkin kannatettavaa ja yhteiskunnan kannalta tutkijankoulutettujen erinomaista käyttöä. Tähän ovat itseni lisäksi kiinnittäneet huomiotaan muutkin kollegat.

Tässä kaikessa on kuitenkin syytä ymmärtää, että julkisella tutkimustoiminnalla ja yritysten tuotekehityksellä on keskinäinen tehtävänjako uusien tuotteiden ja innovaatioiden kehittämisessä. Julkinen tutkimus tuottaa sitä perustietoa, jonka varaan yrityselämä pystyy kehittämään kaupallisia tuotteita. Näin tapahtuu kaikkialla maailmassa, myös Yhdysvalloissa ja esimerkiksi Kiinassa.

Suomessa on vuoden 2010 jälkeen kuitenkin päätetty heikentää julkisen tutkimuksen asemaa. Ensin lähdettiin supistamaan tutkimuslaitosverkostoa, sittemmin yliopistojen perusrahoitusta ja lopulta myös Tekesin tai Suomen Akatemian kautta jaettavaa kilpailtua rahoitusta.

Vaikka osa tieteen ja tutkimuksen rahoituksesta menee työn luonteen takia väistämättä hukkaan, ei etukäteen ole mahdollista tietää mikä hypoteesi johtaa läpimurtoon ja mikä umpikujaan. Jos se tiedettäisiin, voitaisiin koko tutkimus jättää luonnollisesti tekemättä. Lisäksi lienee niin, että suurimmat läpimurrot syntyvät kaikkein riskialtteimmista hankkeista - eli niistä, joiden menestymismahdollisuuksia voi ennakoida heikoimmin.

Suomi on siis valinnut tiensä. Me olemme lähteneet kansallisen tutkimustyön supistamisen tielle ja tulevaisuus näyttää mihin tämä tie johtaa. Varmaa on vain, että maamme tutkijankoulutetuista muodostuu seuraavina vuosina valtava työvoimareservi, jonka hyötykäyttöön kannattaisi panostaa koko muussa yhteiskunnassa.

Ellei näin tehdä, niin heihin tehty panostus on vaarassa mennä lähes kokonaan hukkaan - se olisi tuskin kenenkään etu. Ei edes tutkijankoulutusta avoimesti halveksivien Alexander Stubbin ja Juha Sipilän.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Portugalin sairaalakuolema ja Suomen herrat
Alexander Stubb tiedepolitiikkona
Strategisen tutkimusrahoituksen kallis hinta