Valitseeko kansa Kokoomukselle Atte Kalevan vai Pihla Keto-Huovisen linjan?

On ollut hienoa huomata, että järjen käyttäminen ja tosiasioiden tunnustaminen tuntuu leviävän suomalaisessa politiikassa. Tosin vain vähitellen ja gallupien säikäyttämänä. 

Tarkoitan tällä Kokoomuksen ilmoitusta, jonka sisältöä kansanedustaja Atte Kaleva kuvaili sanoilla "Suomen on voitava itse päättää, ketkä tänne tulevat ja millä ehdoilla". Tämän tosin pitäisi olla itsestäänselvyys kaikille itsenäisille valtioille, mutta hyvä kuitenkin, että se on nyt ääneen mainittu. 

* * *

Valitettavasti Kalevan muotoilema periaate ei näyttäisi saavan yksimielistä kannatusta edes Kokoomuksessa, sillä kansanedustaja Pihla Keto-Huovinen (kok) jätti eriävän mielipiteensä eduskuntaryhmänsä ohjelmaan. Siten ensi kevään vaaleissa Kokoomuksen äänestäjä joutuu pohtimaan kannattaako hän Atte Kalevan vai Pihla Keto-Huovisen linjaa. 

Puhumattakaan Sirpa Pietikäisestä (kok) ja tämän ehdolla olevista opetuslapsista. Tämä europarlamentaarikkohan vastusti taannoin jopa tunnetun terroristijärjestön nimeämistä sellaiseksi – toimien yhteistyössä eurooppalaisen vihervasemmiston kanssa. 

* * *

 

Toki uskon, että Kokoomuksen ehdokkaiden näkemyksiin tutustumalla voi näiden joukosta erotella toisistaan kalevaiset ja ketohuovislaiset, ja antaa äänensä ensin mainituille. Tosin siinäkin tapauksessa ensin mainitun linjan ehdokkalle äänensä antava kasvattaa myös jälkimmäisten vertailulukuja samassa vaalipiirissä. 

Tästä huolimatta pidän Kokoomuksen – sinänsä valitettavan ristiriitaista – linjanvetoa tervetulleena. Ja toivon, että ensi kevään vaaleissa puolueen listoilta valittaisiin eduskuntaan mahdollisimman paljon kalevaisia ehdokkaita. Jopa niin useita, että Kokoomusta voisi tulevalla eduskuntakaudella pitää ennemminkin kalevaisena kuin ketohuovislaisena puolueena.

* * *

Toisaalta on selvää, etteivät Atte Kalevan ja kumppaneiden linjaukset muuta sitä, että maahanmuuton seurauksena käynnissä olevasta Suomen väestöpohjan vaihtumisesta ja/tai yhteiskuntamme kehitysmaalaistumisesta huolissaan olevien kannattaa edelleen antaa äänensä sanoin ja teoin yhtenäisen maahanmuuttolinjansa osoittaneille Perussuomalaisille. 

Jos kuitenkin äänestäjä ei kuitenkaan jostain muusta syystä halua tehdä niin, on äänen antaminen kalevaiselle kokoomuslaiselle ehdokkaalle ihan kelvollinen ratkaisu. Ainakin siinä tapauksessa, että tämä tulee myös valituksi omasta vaalipiiristään.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ahmed muistutti nykyisen hallituspohjan jatkamisen tärkeydestä
Elina Hiltunen ja Kokoomuksen naistenpuute
EU-parlamentti lisäsi Muslimiveljeskunnan terrorijärjestöjen listalle – suomalaismeppien vastustuksesta huolimatta

Äänestämättä jättäminen vaikuttaa, mutta miten

On ollut mielenkiintoista huomata, että tämän blogin keskustelupalstalla on kehotettu useita kertoja olemaan äänestämättä vaaleissa. Siksi ajattelin kommentoida aihetta yleisellä tasolla. 

Äänestämättä jättäneiden henkilöiden kannalta on valitettavaa, että suomalaisessa vaalijärjestelmässä lasketaan vain annetut äänet. Niiden perusteella kukin puolue saa kussakin vaalipiirissä läpi sen määrän ehdokkaita, mitä näiden osuus annetuista äänistä oikeuttaa.

Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, ettei antamatta jäänyt ääni vaikuta vaalien lopputulokseen sitä eikä tätä. Eduskuntavaaleissa valitaan 200 ehdokasta heidän puolueidensa suhteellisen kannatuksen perusteella – täysin riippumatta äänestysaktiivisuudesta. 

* * *

Edelle kirjoittamastani tosin seuraa se, että äänensä antamatta jättänyt henkilö tulee käytännössä toimineeksi niiden puolueiden eduksi, joiden näkemys suomalaisen politiikan hoitamisesta on mahdollisimman kaukana henkilön omasta poliittisesta näkemyksestä. Ja vastaavasti juuri sen puolueen haitaksi, jolle hän olisi äänensä antanut, mikäli olisi äänestänyt.

Tästä syystä epäilen, että äänestämättä jättämiseen kehottavilla henkilöillä – tai henkilöllä – on ketunhäntä kainalossa. Näin etenkin silloin, jos he kehottavat jättämään äänestämättä jotain puoluetta siksi, ettei se edusta tarpeeksi yksiviivaisesti hänen omia arvojaan. 

* * *

Esimerkkinä olkoon talouspoliittisesti markkinataloutta kannattava ja arvoiltaan suhteellisen konservatiivinen henkilö, joka äänestäisi Kokoomusta, jos äänestäisi. 

Jos tällainen henkilö haluaisi vaikuttaa vaalitulokseen houkuttelemalla ihmisiä olemaan äänestämättä, hän ei silloin suinkaan kehottaisi julkisesti vaalioikeutettuja olemaan äänestämättä Kokoomusta, vaan suosittelisi vaalioikeutettuja olemaan äänestämättä puolueen pahinta kilpailijaa SDP:tä. Tai antamaan äänensä maamme pienelle Kommunistipuolueelle, koska vain se on "tarpeeksi" vasemmalla (eikä sen ehdokkailla ole käytännössä mahdollisuutta päästä läpi).

Näin hän toimisi sen puolesta, että demareiden äänisaalis jäisi pienemmäksi kuin sen potentiaalinen kannatus, jolloin Kokoomuksen mahdollisuudet nousta vaalien suurimmaksi puolueeksi paranisivat. Ja sen seurauksena pääministerinä voisi jatkaa myös ensi kaudella kokoomuslainen, todennäköisesti Petteri Orpo. 

Näin esimerkkimme henkilö tulisi vaikuttaneeksi Kokoomuksen puolesta enemmän – olettaen että edes yksi äänestäjä on noudattanut hänen ohjettaan – kuin sille pelkän oman äänen antamisella olisi voinut tehdä. Tasoittaisihan demarihenkisten henkilöiden äänestämättä jättäminen Kokoomukselle – ja toki myös muille puolueille – etua suhteessa lindtmanilaisiin.

* * *

Edelle kirjoitettu toimii suhteessa kaikkiin puolueisiin. Niidenkin osuutta äänistä voi laskea suosittelemalla puolueen äänestämistä harkitseville äänestämättä jättämistä käyttäen perusteluna jotain sellaista, mikä sopii minkäkin puolueen agendaan. 

Siten arvoliberaalin äärilaidan eli Vihreiden ja Vasemmistoliiton kannattajien kannattaisi suositella poliittisen päävastustajansa arvokonservatiivisen Perussuomalaisten äänestämättä jättämistä tai äänen antamista ääreville maahanmuuttovastaisille ryhmille, joilla ei ole mahdollisuutta nousta eduskuntaan. 

Maaseudun valtapuolueen paikasta taistelevaa Keskustaa auttaisi todennäköisesti myös Perussuomalaisten äänimäärän pienentäminen, joskin eri syistä kuin vihervasemmistoa. Niinpä kepulaisten ja vihervasemmistolaisten saattaisi kannattaa perustaa niin sanottu epäpyhä allianssi pelin politiikkansa edistämiseksi.

Ruotsinkielisten RKP hyötyisi lähinnä siltä paljon ääniä vievän Kokoomuksen äänestäjien nukkumisesta ainakin pienillä länsirannikon paikkakunnilla. Perussuomalaisille taas – lähes kaikilla politiikan akseleilla sille vastakkaisen – vihervasemmiston kannattajakunnan nukkuminen vaalien ajan.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Demareiden ja kepulaisten vaihtoehdot
Suurin osa ehdokkaista kannattaa monikulttuurista yhteiskuntaa
Äärivasemmistolle kaikkien aikojen vaalivoitto

Lontoossa suuri mielenosoitus – entä sitten?

Lontoossa järjestettiin mielenosoitus maan väestöpolitiikkaa vastaan. Siihen osallistui brittipoliisin arvion julkaisseen Yleisradion uutisen mukaan yli 110 000 ja ehkä peräti 150 000 ihmistä – tosin nämä luvut on myös kiistetty ja väitetty kaduilla olleen jopa miljoonia ihmisiä (esimerkki, toinen). 

Oli todellinen osallistujen määärä sitten mikä tahansa, on selvää, että alhaisimpienkin arvioiden mukaan mielenosoittajia oli todella paljon. Ja on kiistatonta, että suuri määrä kertoo siitä tyytymättömyydestä, joka Britanniassa vallitsee siellä harjoitettua väestöpolitiikkaa sekä siihen liittyviä lieveilmiöitä kohtaan.  

Nähtäväksi kuitenkin jää, miten Iso-Britannian hallinto reagoi mielenosoittajien vaatimuksiin. Ja ennen kaikkea, miten britit äänestävät seuraavissa parlamenttivaaleissa, joihin tosin menee vielä vuosia, sillä edelliset järjestettiin kesällä 2024. 

* * *

Juuri nyt saarivaltion tilanne on sellainen, että Reform UK puolueen kannatus on selvästi korkein noin 31 prosentin kannatuksella. Toisena on hallituksessa istuva Työväenpuolue, jota äänestäisi noin 21 prosenttia ihmisistä. Toista perinteistä valtapuoluetta, eli Konservatiiveja kannattaa vain 17 prosenttia äänestäjistä. 

Nämä luvut tarkoittaisivat Suomessa sitä, että Reform UK:sta tulisi pääministeripuolue – tai mikäli muut puolueet eivät suostuisi siihen – syntyisi maahan vaikea hallituskriisi. Britannian yhden edustajan vaalipiirit voivat kuitenkin johtaa siihen – kuten on käynyt jo aiemmin – että perinteisten puolueiden kannattajat keskittävät äänensä toisilleen kaikissa niissä vaalipiireissä, joissa Reform UK:n ehdokas näyttäisi voittavan, ja näin parlamenttipaikka säilyisi vanhoilla vallanpitäjillä. 

Tätä voisi kutsua Veikko Vennamon (smp) aikanaan lanseeraamaksi pelin politiikaksi, mutta se on karua realismia Iso-Britanniassa. Ja siksi on täysin mahdollista, että saarivaltiota hallitsevat myös jatkossa konservatiivit tai työväenpuoluelaiset  – eikä sikäläinen maahanmuuttopolitiikka muutu seuraavissakaan vaaleissa oleellisesti nykyisestä, vaan Yhdistyneiden Kuningaskuntien väestörakenne muuttuu myös jatkossa siten, että Englannin, Walesin ja Skotlannin kantaväestöt jäävät lopulta vähemmistöiksi omilla kotikulmillaan.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Suomessa on noin 150 000 muslimia ja 19 000 afrikkalaista, entä sitten?
Ihmissalakuljettaja sai 25 vuoden vankeustuomion
Britannia kuohuu!

Onko Unkari diktatuuri vai EU Neuvostoliiton reinkarnaatio?

Eilisen kahden (ensimmäinen, toinen) blogimerkinnän päivän jälkeenkin näyttää uutisvirrassa olevan aiheita, joita on syytä kommentoida myös täältä näppäimistön takaa. Yksi niistä on Unkarin pääministerin Victor Orbanin näkemys siitä, että Euroopan Unioni on kuin Neuvostoliitto.

Hänen näkemyksensä voi halutessaan kuitata sillä, että hän pitää läheisiä yhteyksiä sotarikollisen johtamaan Venäjään ja tukee sen hyökkäystä Ukrainaan ostamalla sieltä fossiilista energiaa. Tämä on tietenkin tuomittavaa, mutta mikäli EU - tai jokin muu taho - haluaisi tosissaan muuttaa tätä asiaintilaa, tulisi sen järjestää Unkarille vaihtoehtoinen energianlähde. 

Toinen EU:n johtoa ärsyttävä seikka on Unkarin taipumattomuus eurooppalaiseen maahanmuuttopolitiikkaan. Tässä suhteessa sen politiikka on muuttumassa yhä vähemmän muusta Unionista poikkeavaksi. 

Tässä suhteessa viimeisimpänä herättäjänä on toiminut EU:n muslimiväestön avoimesti osoittama antisemitismi palestiinalaisten tehtyä pari viikkoa sitten laajamittaisen terroritekonsa, jossa se tappoi nelinumeroisen lukumäärän israelilaisia siviileitä. Eivätkä maahanmuuttopolitiikan muuttamisen paineita ole ainakaan vähentäneet toistuvat islamistiset terroriteot ympäri Eurooppaa.

Myös Orbanin negatiivinen suhtautuminen wokellukseen on ärsyttänyt EU-poliitikkoja, mutta hänen taannoinen veto-oikeuden käyttönsä osoitti, että unkarilaisilla on myös aitoa tahtoa pitäytyä konservatiivisessa ihmiskäsityksessä. Ja kuten arvoisa lukijani tietää, on demokratian tarkoituksena se, että valtion hallinto ja sitä ohjaava lainsäädäntö heijastaisivat asukkaidensa näkemyksiä. 

Siten päädymme siihen oleelliseen kysymykseen, että onko Unkari demokratia? Vai onko se Orbanin yksinvaltaisesti hallitsema diktatuuri. 

Yksinkertaisimmillaan vastaus on selvä: maassa järjestetään vapaat vaalit, joten se on demokratia. EU-parlamentti on kuitenkin äänestyksen kautta ilmaissut näkemyksensä, ettei Unkaria voi pitää demokratiana.  Sen mukaan maassa järjestetään kyllä vaaleja, mutta ei kunnioiteta demokratian normeja ja standardeja.

Tässä se viittaa ainakin siihen, että Orbanin hallinto on sulkenut hänelle vastenmielisen radiokanavan ja perustanut parlamentaarisen elimen valvomaan oikeuslaitosta vaarantaen sen riippumattomuuden. Lisäksi häntä on syytetty korruptiosta, jonka seurauksena presidentti lähipiireineen on kerännyt satumaisen omaisuuden. 

Tosiasia kuitenkin on, ettei Orbanin ole havaittu manipuloineen vaalituloksia. Hän on myös hävinnyt vaalit pääministerinä, mikä osoittaa Unkarin demokratian kaikesta kritiikistä huolimatta toimivan - kuten se toimi äskettäin myös Puolassa, vaikka sen vaalit hävinnyttä johtoa arvosteltiin hyvin samankaltaisesti kuin Orbania. 

Kaiken edelle kirjoittamani perusteella minusta EU:n tulisi ottaa vakavasti Orbaniin kommentti, jonka mukaan Unkarin oli tanssittava Neuvostoliiton viheltäessä ja "myös Bryssel viheltää, mutta me tanssimme, jos tahdomme, ja me emme tanssi, jos emme halua tanssia". Onhan myös meillä kokemusta siitä, kuinka EU tekee päätöksiä, jotka täältä Pohjantähden alta katsottuna ovat järjettömiä - kuten parhaillaan käsiteltävänä oleva silakan kalastuskielto, joka toteutuessaan tuhoaisi suomalaisten ammattikalastuksen. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Irtopisteiden keräämistä isänmaan asialla
Pitäisikö laki ja oikeuslaitos siirtää demokraattisen päätöksenteon saavuttamattomiin?
Paremman Euroopan, terveen talouden, itsenäisten kansakuntien ja lisääntyvän subsidiariteetin puolesta

Sanna Marinin epädemokraattiset haaveet

Pääministeri Sanna Marinin (sd) käytös on hänen valtakautensa lopulla alkanut vihjata yhä yksiselitteisemmin epädemokraattiisiin haaveisiin. Ensin hän suunnittelutti salassa pääministerille omaa turvallisuuspoliittista asiantuntijaa, joka oli tarkoitus asettaa virkaansa vielä tämän hallituksen aikana. 

Suunnitelma kaatui presidentin, ulkoministeriön ja puolustusministeriön vastustukseen, eikä Marin saanut seuraaville pääministereille sosiaalidemokraattista päällepäsmäriä, mikä lienee ollut hänen perimmäinen tarkoituksensa. Tai ainakin hänen touhuihinsa on vaikea löytää muuta perustetta, koska pääministerillä ovat jo nyt käytössään sekä ulko- että puolustusministeriön turvallisuuspoliittiset asiantuntijat. Eikä hän edes johda Suomen ulkopolitiikkaa. 

Vallan tunteen humalluttaman Marinin vaikeus luopua korkeasta asemastaan sai kuluneella viikolla myös toisen ilmentymän, kun hän ryhtyi julkisesti haaveilemaan SDP:n muodostamasta vähemmistöhallituksesta. Epäselväksi kuitenkin jäi, mihin eduskuntaryhmiin sen valta tukeutuisi. 

Marinin oma puoluehan näyttäisi saavan tulevissa vaaleissa vajaan viidenneksen kannatuksen ja sillä toiseksi tai kolmanneksi suurimman puolueen aseman. Puolueen veronkorostuksia korostavien ja julkisten varojen käyttöä maksimoivien talouspoliittisten linjausten perusteella on selvää, etteivät nykyopposition suuret puolueet eli Perussuomalaiset tai Kokoomus lähde tukemaan Marinin vallankipeää haavetta. 

Eivät myöskään Kristillisdemokraatit, Liike nyt tai jonkin verran huomiota herättäneen julkisten kulujen leikkauslistan tehnyt Liberaalipuolue, joka on ilmeisesti nostanut gallupeissa ryhmän "muut" kannatusta sekä saanut ehdokkaikseen kohtuullisen tunnettuja henkilöitä, kuten Suomen pankin Sanna Kurrosen.  Siten SDP:n tukipuolueiksi voisivat ryhtyä edes teoriassa vain nykyiseen hallitukseen kuuluvat puolueet.

On tietenkin hyvä kysymys, että miksi ihmeessä nämä puolueet luopuisivat mahdollisuudestaan päästä valtaan tukeakseen Sanna Marinin yksinvaltiutta. Ainakin maan vallanhimoisimpien puolueiden eli Keskustan ja RKP:n osalta ajatus on täysin mahdoton. 

Lisäksi nykyisten hallituspuolueiden yhteenlaskettu gallupkannatus ylittää juuri nyt vain niukasti 50 prosentin rajan. Se tuskin kuitenkaan riittää kansanedustajien enemmistöön, koska suomalainen vaalijärjestelmä suosii suuria puolueita eli demareiden lisäksi Kokoomusta ja Perussuomalaisia, joiden yhteenlaskettu 40 prosentin kannatus tuonee lähes 90 paikkaa eduskuntaan. 

Tämän voi päätellä esimerkiksi vuoden 2015 vaaleista, joissa kaksi suurinta puoluetta saivat alle 39 prosentin kannatuksella 87 paikkaa (43,5 prosenttia kansanedustajista). Tai vuoden 2011 vaaleista, joissa kahden puolueen yhteenlaskettu 40 prosentin kannatus riitti 86 paikkaan (43 prosenttia kansanedustajista).  

Niinpä joudun valitettavasti tekemään sellaisen johtopäätöksen, että kaunis pääministerimme on vallanhimossaan menettänyt sen vähäisenkin järkensä, jonka avulla hän on noussut puolueensa puheenjohtajaksi ja edeltäjänsä kömpelöinnin seurauksena pahasti epäonnistuneeksi maan pääministeriksi. Ja siksi ajatus hänestä myös tulevana pääministerinä alkaa tuntua vähintäänkin kammottavalta, joskin onneksi yhä epätodennäköisemmältä, vaihtoehdolta. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Sanna Marin ja kaksipäinen turvallisuuspolitiikka
Ei niin huonoa poliitikkoa, ettei hänelle tarjottaisi EU:n korkeaa pestiä
Vasemmiston blokkiutumispyrkimykseen ei pidä suostua

Taloudellisen vapauden airuet

Helsingin sanomain pääkirjoittaja kiinnitti huomiotaan siihen, kuinka poliitikot ovat ottaneet vähä vähältä taloutta omaan ohjaukseensa. Näin erityisesti Euroopan Unionissa, jossa erilaiset tukipaketit ja vihreät siirtymät ovat supistaneet merkittävästi markkinaehtoisen toiminnan pelikenttää.

Tämä muutos on johtanut - pääkirjoittajan mukaan - siihen, että "Eurooppa velkaantuu, ja markkinoiden kyky tarjota tuottavuuden kasvua heikentyy". Tähän näkemykseen on helppo yhtyä.

Pääkirjoittajan kirjoitus tuli sikäli sopivasti, että tänä aamuna tietokonetta avatessani ajattelin kirjoittaa Suomen pikkuruisesta Liberaalipuolueesta. Näin siksi, että se on saanut paljon huomiota sosiaalisessa mediassa #LeikattavaaLöytyy-kampanjallaan. 

Kyse on puolueen esille nostamista julkisista kuluista, joista voitaisiin hyvin luopua ilman, että siitä aiheutuisi sen kummempia ongelmia. Päinvastoin, julkisen talouden tervehtyminen mahdollistaisi suomalaiselle talouselämälle liikkumavaraa, joten liberaaleja voisi kutsua vaikkapa Suomen taloudellisen vapauden airuiksi.

Suomalainen poliittinen kenttä on sikäli vammainen, että sieltä puuttuu kokonaan arvokonservatiivinen vasemmisto. Myös maamme perinteinen poliittinen oikeisto siirtyi 1970-luvulta alkaen kohti arvoliberalismia, kunnes kohtuullisen arvokonservatiivinen Perussuomalainen puolue otti näin syntyneen vapaan tilan talouspolitiikan keskiviivan oikealta puolelta saaden vähitellen myös vapaata tilaa vastaavan poliittisen kannatuksen.

Suomessa tosiasiallista sisä- ja EU-politiikan valtaa käyttää hallitus, joka kootaan tyypillisesti talouspoliittisen keskirajan yli. Hallituksen kokoajana toimii kuitenkin aina vaaleissa suurimman kannatuksen saanut puolue. Tämä korostaa vaalien kokonaisvoittajan vaikutusvaltaa ja siten määrittää vahvasti myös kullakin nelivuotiskaudella harjoitettavaa politiikkaa.

Tämä on näkynyt selvästi vasemmistodemari Sanna Marinin Suomessa. Maa on velkaantunut rajusti ja samaan aikaan monilla politiikan lohkoilla on tehty varsin arvoliberaaleja ratkaisuja - erityisesti ympäristö-, kehitysapu- ja maahanmuuttopolitiikassa. Tosin joskus tuntuu siltä, että konservatismi-liberaaliakseli on viivan sijaan ympyrä, sillä arvoliberalismi johtaa helposti vapauden sijasta pakkovaltavaatimuksiin, kuten aamun lehteen sovitettu erään vegaanin henkilökuva osoitti.

Suomen itsenäisyyden aikana ei poliittinen valtavirta ole kuitenkaan oikeastaan koskaan sortunut äärimmäisyyksiin. Sen mukaisesti Marininkaan hallitus ei ole mennyt etenkään EU-politiikassaan aivan niin äärivasemmalle kuin sen apupuolueet eli Vihreät ja Vasemmistoliitto olisivat halunneet, vaan Suomi on sentään pyrkinyt - vaikkakin heikolla menestyksellä - puolustamaan omaa talouttaan Brysselin taistelukentällä. 

Tähän kokonaisuuteen pyrkivät lusikkaansa tuomaan jälleen myös liberaalit. Pidän sinänsä varsin paljon heidän poliittisista linjauksistaan. Sitä valaisemaan kopioin tähän heidän tavoitteensa mukaisesta tulevaisuuden Suomesta. 

"Tulevaisuuden Suomessa yhteiskunta on vapaampi ja vähemmän hallinnoitu ja säädelty, jotta kansalainen voi saavuttaa täyden potentiaalinsa. Jotta tähän päästään:

1. Elinkeino- ja yksilönvapauden sääntelyä on merkittävästi purettava.
2. Verotusta on kevennettävä ja sen painopiste on siirrettävä haittojen ja kulutuksen verottamiseen.
3. Julkisen sektorin kokoa on supistettava, tehokkuusvaatimuksia lisättävä, tehtäviä karsittava ja henkilöstön käytön painopiste tulee olla suoraan kansalaisia palvelevalla operatiivisella tasolla, ei keski- ja ylimmässä johdossa.
4. Ajan mittaan on siirryttävä kansalaista lähellä olevaan suoraan alueelliseen demokratiaan ja samassa yhteydessä valtion keskushallintoa on pienennettävä ja tehtäviä karsittava. Alueet ovat erilaisia ja tuntevat omat olosuhteensa parhaiten.
5. Sosiaaliturvassa on siirryttävä perustulo- tai perustilimalliin. Työelämän ulkopuolella pysyvästi oleville (kuten vanhukset ja vammaiset) tarjottava sosiaaliturva on oltava riittävä.
6. Ulko- ja turvallisuuspolitiikallaan Suomen tulee ensisijaisesti varmistaa kansalaistensa turvallisuus."

Tosiasiassa puolue sijoittuisi näillä linjauksillaan lähelle nykyistä Kokoomusta ja erityisesti Liike Nytiä. Ja sen menestys vaaleissa näkyisi todennäköisesti näiden puolueiden kannatuksessa, sillä Liberaalien potentiaaliset äänestäjät tuskin tulisivat nukkuvien puolueesta kuten lienee ainakin osin käynyt Perussuomalaisten kohdalla. 

Kun otamme huomioon suomalaisen suuria puolueita suosivan vaalijärjestelmän, johtaisi tämä poliittisen vasemmiston ja osin myös Keskustan aseman suhteelliseen vahvistumiseen. Perussuomalaisista en osaa sanoa, sillä Liberaalien maahanmuuttopolitiikka on erittäin lähellä purralaisten linjauksia ja saattaa olla, että Perussuomalaisten kannattajissa on varsinaisten arvokonservatiivien lisäksi muiden puolueiden de facto ajamaa väestönvaihtoa vastustavia talousliberaaleja. 

Nähtäväksi siis jää, kuinka uudelle suomalaiselle liberaalipuolueelle riittää ensi kevään vaaleissa kannatusta. Eli riittäkö maailman ensimmäisestä liberaalista eli Antti Chydeniuksesta sekä presidentti Kaarlo J. Ståhlbergistä ja Risto Rytistä alkaen suurmiehiä maallemme tuottaneelle aatteelle vielä kannatusta?

Hallituspolitiikan kannalta olisi kuitenkin toivottavaa, että Liberaalipuolue pystyisi solmimaan teknisiä vaaliliittoja talouspolitiikaltaan keskilinjan oikealla puolella olevien puolueiden kanssa. Näin puolueen mahdollinen menestys ei edistäisi suomalaisen vihervasemmiston tuhoisan valtakauden jatkumista.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Hyödyn aika
Harkimon lähtö herätti ajatuksia
Onko suomalainen sisimmässään sosialisti?

Kiinassa demokratiaa ollaan supistamassa, mutta Suomessa laajentamassa - vai ollaanko?

Kiinassa presidentti Xi Jinpingille ollaan petaamassa nykyistä lakia pidempää kautta. Toisin sanoen rajoitusta kahden vaalikauden maksimiajasta ollaan poistamassa.

Tapaus osoittaa, ettei Kiina ole demokratia, vaan yhden puolueen diktatuuri - ja jatkossa ehkä jopa yhden miehen sellainen. Hyvää tilanteessa on se, että maassa on jo kauan sitten erotettu talous politiikasta: virallisen sosialismin sijaan se nojaa vahvasti markkinatalouteen ja kukoistaa.

Valitettavasti diktaattoreilla on usein taipumus sotkea kaikenlaiset asiat. Siten tulevat vuoden näyttävät, mikäli Xin pyrkimykset toteutuvat, sotkeentuuko diktaattori jatkossa myös talouselämään. Ja jos näin käy, mitä vaikutuksia sillä on sen toimivuuteen.

* * *

Suomessa on puolestaan herätty maakuntauudistuksen tuomiin uusiin vaaleihin. Yle - ja ilmeisesti myös monet poliitikot - pelkäävät niistä seuraavan äänestäjien vaaliväsymyksen, mikä johtaisi entistä alhaisempiin äänestysaktiivisuuksiin eri vaaleissa.

Alhainen äänestysaktiivisuus ei tarkoita sitä, etteikö ehdokkaita tulisi valituksi, mutta sillä olisi suuria vaikutuksia. Ensinnäkin passivoituminen ei tapahdu tasaisesti kautta poliittisen kentän, vaan joidenkin puolueiden äänestäjät käyttävät valtaansa todennäköisemmin kuin toisten puolueiden.

Sen seurauksena demokraattisen järjestelmän legitimiteetti heikkenee ja erilaisten valtuustojen edustuksellisuus vinoutuu. Lopputuloksena maassa harjoitettava politiikkaa vastaa yhä heikommin kansan tahtoa.

Äänestysaktiivisuuden varmistamiseksi puolueet ovat pohtineet eri vaalien yhdistämistä. Jotkut haluavat myös vähentää vallan keskittämistä rajaamalla poliitikkojen oikeutta istua erilaisissa demokraattisesti valituissa elimissä - näin maahan syntyisi ääritapauksessa erilliset euro-, eduskunta-, maakunta- ja kuntapoliitikot.

Nähtäväksi jää, mihin lopputulokseen Suomessa päädytään. Ainakin erilaisten poliitikkokategorioiden syntyminen lisäisi poliitikoille mahdollisuuksia rakentaa omaa uraansa eri tasojen edustuselimissä.

Mutta selkeyttäisikö se vaalikansan käsitystä poliittisista vaihtoehdoista? Sitä en usko, vaan epäilen, että se pikemminkin sotkisi ihmisten ymmärrystä niiden eroista ja seurauksista. Tosin on todettava myös, ettei samojen poliitikkojen istuminen useilla eri päätöksenteon portailla johda sen parempaan tulokseen.

Onhan inhimillisesti mahdotonta, että yksi henkilö pystyisi perehtymään syvällisesti kolmen tason poliittisiin kysymyksiin. Silloin vaarana on, että jossain - oletettavasti alhaisemman kategorian - demokraattisessa elimessä toimivat valtakunnanpoliitikot surkastuvat puoluetovereidensa ohjeiden mukaan äänestysnappia painaviksi roboteiksi. Sellainen ei ole, eikä voi olla, demokraattisen päätöksentekoelimen jäsenyyden tarkoitus.

Nähtäväksi jää, miten maakuntauudistus vaikuttaa suomalaiseen politiikkaan. Tässä vaiheessa varmaa lienee ainoastaan se, ettei uudistus jää ilman demokratian syvimpään olemukseen ulottuvia vaikutuksia.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Saako kansalle antaa valtaa?
Halveksiiko Anu Vehviläinen demokratiaa?
Suora valta itsenäisen Suomen itsenäisille kansalaisille

Entä jos koko vasemmisto yhtyisi?

Tänään julkaistu Jukka Vettenrannan mielipidekirjoitus oli mielenkiintoista luettavaa. Hän nimittäin luonnehti nykyisiä vasemmistopuolueita vähemmän mairittelevasti.

Vai mitä arvoisa lukijani tuumaa tästä: "demareiden kannattajapohja kutistuu ja ikääntyy, visio ja ­tarina ovat hukassa. Vihreiltä puuttuu kyky ottaa ratkaiseva askel pääministeripuolueeksi, ja vasemmistoliitto on lähinnä ­kuriositeetti."

Vettenrannan ratkaisu kuvaamaansa tilaan olisi kaikkien kolmen yhdistyminen vasemmistovihreiksi. Tai ei aivan kaikkien, vaan "demareiden änkyräsiipi" joutaisi muuttamaan Perussuomalaisiin, eikä se haittaisi ketään.

Ehdotus on mielenkiintoinen ja epäilemättä lisäisi poliittisen vasemmiston vaikutusvaltaa suomalaisessa politiikassa. Vasemmistoon vuoden 2015 vaaleissa saaman 32,2% tai Ylen viimeisimmän gallupin mittaamalla 41,4% kannatuksella uusi vasemmistovihreä puolue saisi isoja vaaliliittoja suosivan eduskuntavaalijärjestelmämme takia valtavan eduskuntaryhmän - ehkä jopa enemmistön parlamenttiimme.

Tämä olisi uhka, joka muun poliittisen kenttämme olisi pakko huomioida. Nähtäisiinkö silloin myös oikealla laidalla puolueiden yhdistymisiä. Kokoomus ja Keskusta yhdessä kristillisten kanssa saattaisivat mennä yhteen. Ja siihen joukkoon pyrkisivät epäilemättä myös poliittista uraansa pelastamaan pyrkivät siniset.

Ruotsalaisten perinteinen asema hallituksen apupuolueena ja yhden asian liikkeenä saattaisi myös päättyä jommankumman valtapuolueen saadessa yksinäänkin hallitukseen tarvittavan enemmistön. Siten myös kielipuolueemme kannattaisi ehkä liittyä uuteen suuroikeistopuolueeseen - vaarana tosin olisi puolueen vasemmistolaidan karkaaminen vasemmistovihreisiin.

Näin Suomi siirtyisi kohti poliittista kaksipuoluejärjestelmää, jonka ulkopuolelle jäisivät varmuudella ainoastaan Perussuomalaiset. Heitä tuskin haluttaisi lähteä mukaan, eikä vastaanottajakaan taitaisi kaivata halla-aholaisia.

Pidemmällä aikavälillä fuusioiden seurauksena jo nyt etenkin maahanmuuttoasioissa aivan omaa linjaansa ajavan Perussuomalaisten kannatus lähtisi mitä todennäköisimmin kasvuun samalla tavalla kuin esimerkiksi Ruotsissa Ruotsidemokraattien. Silloin maan hallitseminen saattaisi jopa vaikeutua nykyisestä poliittisen keskilinjan ylittämisen vaikeutuessa.

Sellaisessa tilanteessa maamme politiikan kannalta ratkaisevaa olisi luultavasti se, suostuisiko uusi suuri oikeistopuolue yhteistyöhön halla-aholaisten kanssa. Mikäli se ryhtyisi siihen, vähenisi vasemmistovihreiden pitkään jatkunut kannatustaan merkittävämpi asema suomalaisessa politiikassa. Avoimeksi jäisi tosin vielä se, muuttaisiko tämä myös suomalaisen yhteiskunnan - erityisesti median - ilmapiiriä. ja jos muuttaisi, niin mihin suuntaan?

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Vasemmistonaiset upottavalla suolla
Onko Antti Rinne tyhmä vai peluri?
Vihervasemmisto hyväksyy väkivaltaisiksi tiedettyihin mielenosoituksiin osallistumisen