Ukraina nolasi Vladimir Putinin

Presidentti Vladimir Putinin oli tarkoitus kiillottaa omaa ja maansa mainetta samanmielisten kanssa pidettävässä talousfoorumissa. Hänen kannaltaan kaikki meni kuitenkin pieleen, koska Venäjän armeija ei kyennyt estämään ukrainalaisten iskua kaupunkiin, ainakin yhteen öljysäiliöön ja merkittävään sotalaivaan. Noloa, vai mitä?

Ehkä sotilaallista häpeää enemmän naapurimaamme presidenttiä lienee kuitenkin korvennut se, että iskujen seurauksena Pietarin kaupungin internetyhteydet olivat – tai todennäköisemmin ne pidettiin – kokouksen aikana poissa käytöstä. Tunne oli varmaankin samanlainen kuin sadun keisarilla silloin, kun mielestään loisteliasta hallitsijaa katsomassa ollut pikkupoika ilmoitti, ettei tällä ole päällään rihmankiertämää. 

* * *

Ukrainan isku alleviivasi varsin osuvasti vuonna 2022 alkaneen sodan käännettä, jossa yliote on viime viikkoina siirtynyt yhä enemmän venäläisiltä ukrainalaisille. Tämä aiheuttaa Putinille melkoisen päänvaivan, sillä tappio sodassa suistaisi hänet lähes varmasti vallasta. 

Toisaalta Putinilla on edelleen yksi valttikortti hihassaan eli mahdollisuus julistaa liikekannallepano armeijansa vahvistamiseksi. Sellaisesta on liikkunut jopa huhuja, mutta on vielä auki, että toteutuuko se, sillä pahimmassa tapauksessa miesten määrääminen drooninruuaksi saattaisi aiheuttaa venäläisten parissa sellaisen vastustuksen, että se saattaisi johtaa samaan tulokseen kuin tappio ilman liikekannallepanoa – siis diktaattorin kukistumiseen. 

* * *

Totta puhuen, melkein käy sääliksi Vladimir-poikaa, joka meni tyhmyyksissään hyökkäämään "pikkuveljensä" kimppuun ja sai todeta, ettei tämä luovuttanutkaan isompansa edessä. Antautumisen sijaan Ukraina puolustautui päättäväisesti sekä pyysi ja sai apua "pihan" muilta sälleiltä. 

Toistaiseksi tätä tarinaa ei kuitenkaan ole vielä kirjoitettu loppuun, joten tulevat päivät, viikot, kuukaudet ja ehkä vuodetkin vasta näyttävät kuinka Putinin käy. Siitä huolimatta jo nyt on selvää, ettei hänen Venäjänsä ole sellainen suurvalta, jollaista Vladimir-poika haluaisi johtaa suuren esikuvansa Josif Stalinin tavoin. Vai voisiko joku kuvitella, että isä aurinkoinen olisi turvautunut Pohjois-Korean apuun sotatoimissa tai kerjännyt kiinalaisia auttamaan talouden tasapainottamisessa?

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Putin ja taisteleva leijona
Mitä siitä, että Putinin hallinnon suurin uhka on Venäjän kansa?
Kestääkö Venäjä oman hyökkäyksensä?

Onko Trumpilla ässäkortteja hihassaan?

Venäjän ja Ukrainan välisen sodan ajankohtaisesta tilanteesta on vaikea saada selkoa, vaikka sosiaalisissa medioissa on paljon sotaa seuraavia tilejä. Valitettavasti ne ovat kuitenkin valinneet puolensa ja kirjoittavat päivityksiään oman puolen menestystä korostaen ja vastustajaa vähätellen. 

On kuitenkin hyvin selvää, että juuri nyt on tapahtumassa jotain merkittävää, koska tuoreen uutisen mukaan Venäjän duuma on hyväksynyt kolmannessa ja lopullisessa käsittelyssä lain, joka mahdollistaa kansalaisten kutsumisen asepalvelukseen koko kalenterivuoden ajan eli 1. tammikuuta – 31. joulukuuta.

Tämä on asia, jossa Vladimir Putin ottaa valtavan riskin, mikäli kutsuttuja viedään Ukrainan rintamille. Se voisi johtaa tavallisen kansan nousemaan protesteihin ja jopa vallankumousyritykseen. Tai ainakin yleisen tyytymättömyyden kasvuun nyt, kun talvi on lähestymässä Ukrainan tuhotessa yksi kerrallaan Venäjän energiainfrastruktuuria (yksi ja toinen esimerkki).

* * *

Putinin asemaa ei helpota myöskään se, että Yhdysvaltojen ja Kiinan presidentit Donald Trump ja Xi Jinping tapaavat torstaina Etelä-Koreassa. Näin siksi, että Aleksanteri-instituutin johtajan – Markku Kangaspuron – mukaan "Kiinalla on valtavat taloudelliset houkutukset heittää Putin bussin alle, jos Yhdysvaltojen ja Kiinan kauppasota sitä vaatii". 

Tämä johtuu siitä, että talouden kannalta USA – ja myös Eurooppa – ovat paljon Venäjää merkittävämpiä valtioita Kiinalle. Toisaalta myös Kiina on kaupallisesti äärimmäisen tärkeä Yhdysvalloille, eikä vähiten sen tuottamien ja teknologian kannalta välttämättömien raaka-aineiden takia. 

Lisäksi on huomattava, että Kiinan on lähentynyt Pohjois-Koreaa ja vaatii sisällisodassaan kommunisteilta valloittamatta jäänyttä Taiwania itselleen entistäkin pontevammin. Ehkä Xi Jinping ja Trump keskittyvätkin Ukrainan ja Venäjän sijasta siihen, ja unohtaa meitä lähempänä olevan eurooppalaisen kriisin sikseen. Elleivät he sitten päädy käyttämään Ukrainaa jonkinlaisena vaihtorahana ajaessaan omia intressejään.

* * *

Presidentti Trumpista voi tietenkin olla montaa mieltä, mutta luulisin yhden asian tulleen tähän mennessä selväksi koko maailmalle: hän on yllätysten mies, jolla tuntuu olevan kerta toisensa jälkeen jonkinlaisia ässäkortteja hihassaan. 

Nähtäväksi siis jää, minkälainen lappu hänen hihastaan sujahtaa Kiinassa. Onko se valttiässä? Ja jos on, niin näkyykö siinä Putinin vai Zelenskyin kuva? 

Vai kenties kartta, jossa Taiwan on merkitty Kiinan tasavallan autonomiseksi osaksi, jonka sisäisen autonomian on luvattu jatkuvan esimerkiksi vuoteen 2099 asti? Ja vastineeksi siitä Xi on luvannut lopettaa Venäjän tukemisen?

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Venäjän armeija palasi panssarijunien aikaan
Rauha Ukrainassa olisi riski Putinille
Donald Trumpin kiinalaiset jutut

Rauha vai ei - kas siinäpä vasta kysymys

Verkkouutiset kertoi, että NATO:n Euroopan joukkojen entinen komentaja James Stavridis arvelee Ukrainan ja Venäjän sodassa päädyttävän USA:n tulevan presidentin Donald Trumpin johdolla ratkaisuun, joka muistuttaa Korean sodan aselepoa. Tuolloin sodan molemmat osapuolet saivat pitää hallussaan olevat alueet, joiden pohjalle muodostuivat sitten Korean tasavallan ja Korean demokraattisen tasavallan - tuttavallisemmin Etelä- ja Pohjois-Korean - valtiot, joiden välille muodostettiin demilitarisoitu vyöhyke. 

Stavridiksen mukaan nyt synnytettävä demilitarisoitu vyöhyke jäisi eurooppalaisten valtioiden sotilaiden vahdittavaksi ja Ukrainalle avautuisi NATO:n jäsenyys. Lisäksi sen kanssa aloitettaisiin neuvottelut Euroopan Unioniin liittymisestä. 

Tällainen loppuratkaisu tuntuu toki mahdolliselta, mutta on huomattava, että Koreassa oli kyse sisällissodasta ja Ukrainassa Venäjän hyökkäyssodasta. Tämä tarkoittaa sitä, että edellä kuvatun ratkaisun toteutuessa Venäjä jäisi Ukrainan sodassa kiistattomasti voittajaksi samalla tavalla kuin Neuvostoliitto jäi talvi- ja jatkosodassa, jolloin Suomi joutui luovuttamaan sille alueitaan. Tämän seurauksena Putinille ja hänen seuraajilleen jäisi käytettäväksi malli siitä, kuinka sotilaallisella voimalla voidaan järjestellä asioita haluttuun suuntaan. 

Tämä voisi puolestaan johtaa saman ratkaisumallin hyödyntämiseen myös jatkossa joko Ukrainassa tai muissa Venäjän rajavaltiossa. Vaara ei ehkä kohdistuisi niinkään Suomeen tai muihin NATO-maihin, mutta esimerkiksi aiemminkin Venäjän uhriksi joutunut Georgia tai Venäjästä viime aikoina etääntynyt Armenia olisivat ilmeisessä vaarassa. 

* * *

Ratkaisun avaimet Ukrainassa ovat joka tapauksessa länsimaiden varassa. Lyhyellä aikavälillä merkittävin asia on Donald Trumpin rooli eli hänen mainostamansa rauhanratkaisun sisältö. Mikäli se ei johda sodan päättymiseen - esimerkiksi Stavridiksen arvelemalla tavalla - nousee EU-maiden Ukrainalle antaman avun sotilaallisen merkitys, koska USA tullee vähentämään omaa aseellista panostustaan joka tapauksessa. 

Tällöin mitataan eurooppalaisten tahdonlujuus, sillä EU:n talouskehitys on ollut viime aikoina heikkoa, minkä seurauksena rahalle olisi muutakin käyttöä. Myös sellaista, joka lisää asioista päättävien poliitikkojen kannatusta enemmän kuin Ukrainan tukeminen.

Tämä koskee varsinkin parhaillaan hallituskriisiä potevaa Saksaa, jossa järjestetään ennemmin tai myöhemmin luottamuslauseäänestys. Jos ja kun Olaf Scholzin hallitus kaatuu siihen, seuraavat parlamenttivaalit, joissa Kristillisdemokraattien ja - Venäjään myötämielisesti suhtautuvan - Vaihtoehto Saksalle puolueen kannatukset noussevat rajusti. 

Epäselvempää kuitenkin on, pystyvätkö ne sopimaan seuraavan hallituksen muodostamisesta, vai etsitäänkö jotain muuta ratkaisua mahdollisesti jopa hyvin pitkään. Molemmissa tapauksissa Saksan kyky toimia Ukrainan tukena tulee olemaan kyseenalainen. Ja hinnan siitä maksavat ennen kaikkea Putinin imperialistisista haaveista kärsivät tavalliset ukrainalaiset.

Kaiken kaikkiaan juuri nyt näyttää siis siltä, että ukrainalaisilla on edessään vain huonoja ja vielä huonompia vaihtoehtoja. Ja siten jää nähtäväksi, onnistuvatko he pääsemään edes kohtuulliseen lopputulokseen Venäjän heille järjestämässä tragediassa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Ukraina värvää 160 000 sotilasta, mutta kääntääkö se sodan kulun?
Pietari Suuren reinkarnaatio, Pohjois-Korea ja NATO-optio
Maahanmuutto ja Ukrainan sota järisyttivät Saksan valtapolitiikkaa

Pietari Suuren reinkarnaatio, Pohjois-Korea ja NATO-optio

Venäjä on ainakin omasta mielestään suurvalta. Ja sen presidentti Vladimir Putin kokee ilmeisesti olevansa jonkinlainen omatekoinen Pietari Suuren reinkarnaatio.

Mutta mitä pitäisi ajatella suurvallasta, joka käytyään pari vuotta sotaa pienempää naapuriaan vastaan on joutunut tilanteeseen, jossa sen tykistöammuksista puolet tuotetaan kansainvälisen politiikan paariavaltiossa, Pohjois-Koreassa? Ja siitä huolimatta hyökkäyssota takkuilee. 

* * *

Vladimir Putin saattoi - Pohjois-Korean tuesta huolimatta - kokea voimakkaita tunteita kuultuaan, että Naton entinen pääsihteeri Jens Stoltenberg arveli Ukrainan voivan päästä NATO:n jäseneksi jopa siinä tapauksessa, että osa sen alueista on Venäjän miehittämiä. Tarkemmin sanottuna, NATO:on voisi liittyä se osa Ukrainasta, joka olisi vapaa hyökkääjien joukoista. 

Tämä olisi epäilemättä mielenkiintoinen ratkaisu, joka samalla kuitenkin todennäköisesti vahvistaisi sen, että Ukraina menettäisi pysyvästi venäläisten hallitsemat maa-alueet. Eli sille kävisi vähän samalla tavalla kuin Suomelle talvisodassa sen joutuessa luovuttamaan ison osan alueestaan Neuvostoliitolle.

Nähtäväksi siis jää, tarttuuko Ukraina Stoltenbergin väläyttämään mahdollisuuteen, vai haluaako se jatkaa taistelua saadakseen menettämänsä alueet takaisin. Tässä suhteessa osa ratkaisusta kuuluu kuitenkin länsimaille, joiden antama aseapu on Zelenskyin armeijan toiminnalle elintärkeää.

Näin siksi, että raadollisessa reaalimaailmassa Ukraina saattaa omasta tahdostaan riippumatta joutua valintatilanteeseen jo ensi kuussa, kun Yhdysvalloille valitaan presidentti. Jos voittaja on silloin Donald Trump, saattaa käydä niin, että Stoltenbergin arvelusta muodostuu Ukrainan sodan lopputulos - riippumatta siitä haluavatko ukrainalaiset sitä itse tai ei. 

Jos näin kävisi, voisivat länsimaiden johtavat poliitikot alkaa pohtia sitä, miten Ukrainassa saattoi käydä siten, että maailman vauraimpien maiden tukema osapuoli hävisi sodan Pohjois-Korean tukemaa osapuolta vastaan. Ja Vladmir Putin puolestaan voisi edelleen nauttia Pietari Suureen liittyvistä hallusinaatioistaan ja ryhtyä suunnittelemaan tulevia valloitusretkiään! 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ukraina antoi kovia iskuja, mutta riittävätkö ne kaatamaan Venäjän armeijan?
Ukrainan sodassa nähtiin jälleen käänne
Maahanmuutto ja Ukrainan sota järisyttivät Saksan valtapolitiikkaa

Ukraina antoi kovia iskuja, mutta riittävätkö ne kaatamaan Venäjän armeijan?

Ukraina on iskenyt ainakin kahteen venäläisten asevarastoon. Viron sotilastiedustelun päällikön - eversti Ants Kiviselgkrainan - mukaan drooneilla toteutettu hyökkäys tuhosi Venäjältä parin-kolmen kuukauden ammusvaraston sekä ohjuksia ja liitopommeja.

Jos ja kun se pitää paikkansa, on kyseessä valtava tappio hyökkääjälle. Ja jos ukrainalaiset pystyvät iskemään vielä muihinkin ammusvarastoihin, on venäläisten todennäköisesti keskeytettävä jatkuvat hyökkäyksensä Ukrainan huoltoyhteyksien kannalta tärkeää Pokrovskia kohti. Ja mahdollisesti jopa luovuttava osasta viime viikkoina valtaamaansa maaperää.

Ammuspula luonnollisesti vaikuttaisi kaikilla muillakin rintamilla, eikä vähiten Venäjän puolella Kurskin alueella, missä Putinin armeijan vastaisku on jo muutenkin joutunut vaikeuksiin. Eikä liene poissuljettua, että ukrainalaiset jatkaisivat tunkeutumistaan kohti Kurskin kaupunkia. 

Sosiaalisessa mediassa on levinnyt myös väite siitä, että venäläisten jonkinlaisena valiojoukkona toimineen Wagner-armeijan päämaja olisi tuhottu niin ikään drooni-iskulla. Jos tämä pitää paikkansa, on kyseisen joukon toimintaa vaikeutettu ainakin joksikin ajaksi - ja vieläpä mahdollisimman huonolla hetkellä Putinin sotaretken kannalta.

Vielä ei kuitenkaan ole syytä mennä asioiden edelle, vaan katsottava miten eri rintamatilanteet kehittyvät tulevina viikkoina. Siitä huolimatta ukrainalaisten onnistuneet iskut venäläisten ammusvarastoihin ja niiden seuraukset saattavat lopulta olla se tekijä, joka tuo ukrainalaisten eteen realistisen näkymän siitä, että sota saattaa sittenkin olla voitettavissa. 

Eikä tällaista psykologista vaikutusta voi liiaksi korostaa silloin kun puhutaan sotilaiden motivaatiosta ja armeijan suorituskyvystä. Vielä ei kuitenkaan kannata nostella voitonmaljoja, sillä venäläinen sotakone on kautta historian osoittanut kykenevänsä nousemaan vaikeistakin paikoista. 

Käykö näin tälläkin kertaa jää nähtäväksi, mutta Putinia vastassa on lähes koko maailman Ukrainalle tarjoama tuki - eikä venäläisten omalla puolella ole kuin Iranin tai Pohjois-Korean kaltaisia vähäpätöisiä tekijöitä, sekä varauksin Kiina, joka asettaa avulleen aina korkean hinnan. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ukrainan sodassa nähtiin jälleen käänne
Mitä vikaa venäläisissä?
Liikahduksia järjettömässä sodassa

Jussi Halla-aho ja Suna Kymäläinen ihmis- ja lastenoikeuksien puolesta

Hyökkäyssotaa Ukrainassa käyvän Venäjän toissapäiväinen hyökkäys kiovalaiseen lastensairaalaan osoitti - jälleen kerran - venäläisten viis veisaavan lasten- ja ihmisoikeuksista. Ja alleviivasi sen tärkeyttä, että länsimaat huolehtivat yhtenäisinä Putinin armeijan ajamisesta tappioon hyökkäyksessään. 

Venäjä ei kykene tätä estämään, sillä se ei ole viime kädessä tasaveroinen vastustaja länsimaille. Tämän totesi puhemies Jussi Halla-aho (ps)  Ilta-Sanomien haastettelussa mainitsemalla, että "Venäjän yksiselitteinen tavoite on Ukrainan valtion tuhoaminen. Jos me emme ole sitä tavoitetta valmiita allekirjoittamaan tai hyväksymään, niin silloin Venäjä ei tietenkään millään tavoin voi edistää sitä."

Myös ranskalaistutkija Mathieu Boulègue otti kantaa venäläisten kyvykkyyteen sanomalla, että "Washingtonin huippukokouksen olisi tarjottava tilaisuus Venäjän vastaisten pidäkemekanismien vahvistamiseksi lisäämällä maan sotateollisuuteen kohdistettavia pakotteita... Poliittiseksi tavoitteeksi olisi asetettava Venäjän sekä teknologinen että älyllinen päihittäminen."

Tämä tarkoittaisi tässä vaiheessa erityisesti Putinin sotateollisuuden tarvitsemien mikrosirujen, elektroniikan ja puolijohteiden viemisen estämistä tavalla tai toisella. Ja siksi länsimaiden tulisi löytää keinot vaikuttaa niitä välittäviin Kiinaan, Iraniin, Pohjois-Koreaan, Kazakstaniin ja Valko-Venäjään. 

Valitettavasti tehtävä ei ole kovin yksinkertainen, mutta toisaalta jokainen pienikin askel oikeaan suuntaan heikentää venäläisten sodankäyntikykyä ja vastaavasti parantaa ukrainalaisten asemaa. Valitettavasti näyttää kuitenkin siltä, että venäläisten kipukynnys - eli poliittisen johdon ja kansan sietokyky tappioihin - on äärimmäisen korkea ja uhoamisen tasokin edelleen vahva.

Jälkimmäisestä saimme hätkähdyttävän esimerkin, kun kesäkuisessa mielipidekyselyssä paljastui, että venäläisistä peräti kolmannes olisi valmis ydinaseiden käyttöön Ukrainassa. Toivoa sopii, että länsimaissa on olemassa valmiit suunnitelmat siitä, miten toimitaan jos Putin todella päättäisi noudattaa heidän tahtoaan.

Lopuksi on syytä todeta, että myös Suomi on etulinjan maa suhteessa Venäjään. Ja siksi Ukrainan tapahtumat eivät ole meille yhdentekeviä, eikä Putinin hallinnolle saa missään tapauksessa antaa sellaista käsitystä, että se pystyisi alistamaan meitä vähäisessäkään määrin omaan tahtoonsa. 

Tässä suhteessa tämä päivä on yksi merkkipaalu, sillä hallintovaliokunnassa muokattavana ollut käännytys- tai rajalaiksi kutsuttu poikkeuslaki tulee tänään eduskunnan täysistunnon ensimmäiseen käsittelyyn.

Sen suhteen panin tyytyväisenä merkille, että kansanedustaja Suna Kymäläinen (sd) moitti tässä asiassa Putinin pussiin pelanneita Vihreitä muistuttamalla, että "ympäri Suomen presidentinvaalien alla kiertänyt vihreiden Pekka Haavisto näki vuodenvaihteessa itärajan tilanteen sellaisena kuin se on: vakavana. Nyt tämä tilannekuva tuntuu julkisessa keskustelussa vihreiltä unohtuneen."

Toivoa sopii, että ainakin osa Kymäläisen huomautuksen kuulleista vihreistä kansanedustajista vielä harkitsee kantaansa ja päättää siirtyä Putinin rinnalta niiden puolelle, jotka välittävät ihmis- ja lastenoikeuksista myös Ukrainassa. Näin lain läpimeno eduskunnassa varmistuisi.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Se mikä ei ole ihmisoikeuksia, maahanmuuttoa tai sisäistä turvallisuutta on aseriisuntaa ja hyödyllisiä idiootteja
Kansallisen liittouman vaalivoitto ei tarkoita, että Ranska muuttuisi perussuomalaiseksi
Käännytyslakiin on tulossa hybridisodankäynnin mahdollistava työkalu

Putinin ymmärys ja jumalien välinen taistelu

Venäläiskollega on ottanut kantaa Ukrainan sotaan. Hänen mukaansa "olemme puolustaneet Israelia iranilaisohjuksia vastaan – miksei myös Ukrainaa... Emme saa lamaantua ajatukseen, että provosoimme Putinia. Jos hän haluaa tehdä jotain länttä vastaan, hän tekee sen joka tapauksessa. Hän ei tarvitse provosointia, sillä hän on jo päättänyt antaa lännelle ratkaisevan iskun. Meidän on pysäytettävä hänet voimakeinoin, aivan kuten Neuvostoliitto pysäytettiin. Se on ainoa kieli, jota hän ymmärtää."

Toivottavasti professorin viesti ymmärretään länsimaissa, erityisesti Saksassa, Ranskassa, Iso-Britanniassa ja USA:ssa ja toimitaan sen mukaisesti. Eli huolehditaan siitä, että Ukrainan voitto ei jää kiinni ainakaan käytettävissä olevasta aseistuksesta. 

Näin erityisesti nyt, kun Ukraina itse on lopulta saanut aikaiseksi lakimuutoksia, joiden pitäisi vähitellen poistaa heidän krooninen miehistöpulansa. Ja Venäjä joutuu turvautumaan yhä suuremmassa määrin Kiinan ja Pohjois-Korean sekä Iranin kaltaisiin maihin omassa varustautumisessaan.

* * *

Iranista puheenollen. Oli hienoa lukea uutinen, jonka mukaan mullahien hallitseman tyrannian presidentti ja ulkoministeri ovat kuolleet heitä kuljettaneen helikopterin pudottua maahan lähellä Azerbaidzanin rajaa paikassa, jonka lähistöllä sijaitsee myös Israelin tukikohta. 

Helikopterin putoamisen syynä näyttäisi olevan huono sää. Jos näin on, on meidän ihmisten syytä kiittää kaikkia mahdollisia ilmaston ja säiden jumalia siitä, että huono sää pudotti juuri kyseisen helikopterin. 

Erityisesti sormensa näyttäisi olevan pelissä juutalaisten jumalalla, joka järjesti Israelin asukkaille näin hyvityksen siitä lähes tyhjäksi jääneestä iskusta, jonka Iran teki maata vastaan jokin aika sitten. Juuri nyt näyttäisikin siltä, että Jahve on voimakkaampi jumaluus kuin Allah.

Onneksi näyttää kuitenkin siltä, ettei helikopterin putoamiseen näytä - ainakaan uutisvirran perusteella - liittyneen ihmisten tekemää sotilaallista erityisoperaatiota, vaan kyse on pelkästään jumalien välisestä voimainkoetuksesta. Näin myös iranilaisten mullahien on helppo hyväksyä korkeiden johtajiensa menetys oikeamielisen jumalan rangaistuksena.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Naisen logiikka, Putin ja hollantilainen maahanmuuttopolitiikka
Jälkeenjääneet islamistit
Länsimaiden viivyttely maksetaan sotilaiden verellä

Uhmaikäisiä ja kiinanpalatsikoiria

Tavallisella järjellä varustettu ihminen tietää hyvin, että itseään suuremman ja vahvemman kanssa kannattaa olla varovainen. Näin toimi Suomi toisen maailmansodan jälkeen sikäli hyvällä menestyksellä, että Neuvostoliitto ja myöhemmin Venäjä eivät kohdistaneet maahamme sotilaallista hyökkäystä. 

Sama logiikka toimii edelleen, mutta sillä erotuksella, että nyt Suomi osana NATO:a on Venäjää voimakkaampi, eikä tämä ymmärrä muuttunutta asemaansa. Asia on kuitenkin sikäli merkityksetön, ettei Venäjän uhoamisella ole sen enempää merkitystä kuin uhmaikäisen lapsen kiukuttelulla isälleen. 

Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö meidän kannattaisi suhtautua hyväntahtoisesti suureen itäiseen naapuriimme ja välttää turhaa vastakkainasettelua. Mutta minkäänlaista käskyvaltaa suhteessa itseemme meidän ei tarvitse eikä pidä antaa sen uhmaikäisen lapsen tasolle jääneelle diktaattorille. 

Analogia toimii myös sikäli, että kyseinen henkilö näyttää yhtä kyvyttömältä ymmärtämään omaa asemaansa kuin uhmaikäinen lapsi joutuessaan vaikeuksiin. Tässä suhteessa saimme mainion esimerkin tämän aamun uutisvirrasta, jossa kerrottiin hänen valehdelleen armeijansa tekemisistä Ukrainassa yhtä sujuvasti kuin kiven ikkunaan heittänyt uhmaikäinen seistessään kourallinen kiviä käsissään lasinsirpaleiden keskellä.

Toki maailmanpolitiikassa vaikuttaa vielä venäläisditaattoriakin surkuhupaisempi henkilöitä. Yksi sellainen istuu vallassa Pohjois-Koreassa, joka luonnehäiriöisen kiinanpalatsikoiran tavoin murisee ja näyttelee hampaitaan susikoiralle. 

Vai mitä pitäisi ajatella hänen uhkailustaan tuhota Yhdysvallat perusteellisesti?  

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kiina osoittaa Putinin Venäjälle paikan
Paasikiven-Kekkosen linja
Diktaattorin ja hänen kansansa dilemma

Sota Ukrainassa on käännekohdassa - mitä tekee Putin?

Viime päivät ovat olleet katastrofi Vladimir Putinille. Ukraina on itäisellä rintamalla tuhonnut hänen armeijansa puolustuslinjan ja valloittanut sen huollon kannalta tärkeän rautatieliikenteen solmukohdan sekä edennyt myös etelässä Hersonin suunnalla. Viimeinen siitä huolimatta, että Ukraina on kertonut eteläisen suunnan toimien olleen vain hämäys, kuten jo aiemmin totesin. 

Tässä vaiheessa on mahdollista, että Venäjän armeijan miehistön moraali romahtaa täydellisesti. Olemmehan saaneet tästä viitteitä myös viime päivien aikana. Jos näin käy, on Putinin peli Ukrainassa pelattu lopullisesti. 

Olisikin mielenkiintoista tietää, mitä tsaarintekele Vladimirin päässä liikkuu juuri tällä hetkellä. Tajuaako hän häviävänsä sodan? Entä haluaako hän taistella katkeraan loppuun asti, vai luovuttaa Ukrainalle sen mitä sille kuuluu - eli vetää venäläisjoukot ennen vuoden 2014 tapahtumia vallinneille rajoille. 

Entä kesääkö hänen valtansa? Laillisia keinojahan Putinin vallasta syöksemiselle ei ole, koska hän on pitkällä valtakaudellaan poistanut sellaiset.

Mutta kansan parissa saattaa todellisuuden valjettua ilmaantua tyytymättömyyttä, joka vaikeuttaa Putinin asemaa. Sellainen voisi johtaa avoimeen kapinaan etenkin siinä tapauksessa, että hän yrittäisi pelastaa Ukrainan-sotansa yleisen liikekannallepanon avulla. 

Sitä paitsi venäläiset oligarkit tuskin katsoisivat hyvällä pitkään jatkuvia sotatoimia, jotka vaikeuttaisivat heidän elämäänsä ja varainhankintaansa. On siis hyvinkin mahdollista, että spontaani kapinaliike saisi taloudellista ja henkistä tukea myös heiltä.

Vielä pahemmaksi Putinin tilanne muuttuisi, mikäli nöyryytetyn armeijan johto löytäisi jostain rohkeutta ja kyvykkyyttä nousta häntä vastaan. Silloin tsaarintekeleen tilanne kävisi todella vaikeaksi ja suuri Venäjänmaa saattaisi suistua jopa veriseen sisällissotaan, jonka aikana maan itsenäisyydestä haaveilevat osat saattaisivat pyrkiä irrottautumaan Moskovan vallasta. 

En sano, että Putinin vastainen kapina olisi todennäköinen, mutta hänen pitää kuitenkin huomioida sellaisen mahdollisuus. Ja joka tapauksessa on selvää, ettei Putin halua toistaa tsaari Nikolai II:n kohtaloa, vaikka sekin vaihtoehto on olemassa - ja jopa varsin todennäköinen. Eikä etenkään joutua tuomittavaksi Haagin sotarikostuomioistuimeen.

Nämä asiat eivät voi olla vaikuttamatta Putinin ratkaisuihin. Tässä vaiheessa hänen kannaltaan keskeistä on tietenkin vallan pitäminen tiukasti omissa käsissä. Mutta saattaisiko Vladimir pohdiskella myös maastapakoa?

Mutta kuka hänet ottaisi vastaan? Pohjois-Korean Kim Jong-Un? Syyrian Bashar al-Assad? Eivät kuulosta kovin hääveiltä vaihtoehdoilta, mutta niihin on turvauduttava, ellei ole muutakaan mahdollisuutta?

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ukraina veti Venäjää höplästä
Ukrainan hyökkää - vai hyökkääkö?
Is President Putin on his way to repeat the destiny of Czar Nicholas II?

Ukraina veti Venäjää höplästä

Ukraina näyttää onnistuneet viime päivien ja viikkojen aikana vetämään venäläisarmeijan johtoa höplästä oikein poikkeuksellisen mehukkaasti. Tarkoitan mediatietoja siitä, kuinka ukrainalaisten viime viikkojen aktiivisuus Etelä-Ukrainassa olisi ollut ainakin osittain harhautusoperaatio, jolla vihollisarmeija olisi siirtänyt taisteluosastojaan maan itäosista Krimin suojaksi - ja siten jättänyt itäisen rintaman alttiiksi hyökkäykselle. 

Asiaan näyttäisi liittyvän - ja siten vahvistavan edellä mainitut mediatiedot - uutinen, jonka mukaan Vladimir Putin olisi haukkunut julkisesti omaa armeijaansa. Lisäksi Venäjän ahdingon puolesta Ukrainassa puhuu myös se, että suurvalta on nöyrtynyt ostamaan sotilastarvikkeita Pohjois-Korealta. 

Mikäli joku olisi ennustanut moista mänööveriä kaksi vuotta sitten, häntä olisi epäilemättä pidetty seinähulluna. 

Tämä kaikki tukee niitä arveluita, joita suomalaiset sotilaat ja sotilasasiantuntijat ovat tehneet jo jonkin aikaa sitten. Tarkoitan esimerkiksi sitä, kun sotilastiedustelun entinen päällikkö, eversti evp., Martti J. Kari arvioi viime huhtikuussa, että venäläisten strategiset kyvyt ovat niin heikkoja, että heidän Ukrainan sodassa käyttämiensä ratkaisujensa tarjoaminen suomalaisen yleisesikuntaupseerikurssin koetehtävässä olisi johtanut hylkäämiseen.

Ja itsekin jouduin toteamaan jo toukokuussa, ettei Venäjän armeija ole enää vertailukelpoinen länsimaiden sotavoimien kanssa, vaan on menettänyt sellaisen kyvykkyyden, joka sillä oli vielä toisen maailmansodan aikana. Silloinhan juuri se näytteli pääosaa liittoutuneiden tuhotessa natsi-Saksan armeijan. 

Tämä ei tarkoita kuitenkaan sitä, että Venäjä olisi lyöty Ukrainassa. Päinvastoin, maailman laajimmalla valtiolla on valtavat resurssit ja niiden avulla se saattaa edelleen pystyä voittamaan sotansa. Näin erityisesti sellaisessa tapauksessa, että länsimaihin iskee sotaväsymys ja ne jättävät Ukrainan vaille tukea. 

Siksi Ukrainan ja koko vapaan maailman kannalta olisi oleellisen tärkeää, että ainakin läntisen maailman johtovaltiot jaksaisivat edelleen tukea maataan puolustavia ihmisiä hyökkääjää vastaan. Sillä Putin tuskin luopuu tavoitteestaan ennen kuin laajan Venäjänmaan kansa kääntyy häntä vastaan. 

Eikä se tule tekemään sitä ilman hyvää syytä. Sellaisia voivat olla ennen kaikkea liian suuri tammilankuissa kotiin tuotujen poikien määrä, Putinin oma kompurointi tai kestämättömän monen ihmisen vaipuminen nälkärajalle. Ja siksi lännen on syytä edelleen tiivistää rivejään, huolehtia ukrainalaisten taistelukyvyn kasvusta sekä vahvistaa toistaiseksi heikosti tehonneita toimiaan Venäjän talouden heikentämiseksi.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Freudilainen lipsahdus ja teknologian taso
Kuinka Putin joutuu lopettamaan sotansa?
Military specialist: Russian plan in Ukraine was incredibly poor

Uskonnollinen vaino lamauttaa yhteiskunnan sadoiksi vuosiksi

Suomi on liberaali länsimaa, jossa ihmisillä on perustuslaissa taattu uskonnon- ja sananvapaus. Näin ei ole kuitenkaan aina ollut, vaan vuodesta 1634 alkaen meilläkin oli vain yksi sallittu uskonto. Se oli luterilainen versio kristinuskosta. Tämä pakko katosi vähitellen alkaen vuodesta 1741, jolloin ulkomaalaisille annettiin lupa harjoittaa myös muuta protestanttista uskontoa kuin evankelis-luterilaista.

Uskonnonvapaus on kovin rajoitettua monissa maissa vielä tänäkin päivänä. Saudi-Arabiassa voi harjoittaa vain islamin uskoa ja Pohjois-Koreassa ei uskontoa voi harjoittaa lainkaan. Itse asiassa Yhdysvaltain kansainvälisen uskonnonvapauden toimikunnan mukaan 28 maata vainoaa aktiivisesti kansalaisiaan heidän uskonnollisten näkemystensä takia. Niissä asuu 57 prosenttia maailman väestöstä. 

Yhdysvaltain tiedeakatemian lehdessä julkaistiin tutkimusraportti, jossa selvitettiin uskonnollisen vainon pitkäaikaisvaikutuksia. Käytännössä tarkastelussa olivat Espanjan inkvisition 1480-1820 pitämät oikeudenkäynnit. 

Inkvisitiohan vahti ihmisten uskonnollista puhdasoppisuutta ja siten kahlitsi vapaata ajattelua. Käytännössä se yhdisti uskonnollisen vainon valtion tukemaan totalitaariseen hallintoon, joka tutki ja kontrolloi jokapäiväisen elämän kaikkia osa-alueita ruokailutottumuksista pukeutumiskoodiin, kirjoihin ja keskustelunaiheisiin. Ja rangaistavat löytyivät usein ihmisistä näiden läheisten tekemien ilmiantojen perusteella.

Tutkimus osoitti selkeästi, että ne Espanjan kunnat, joissa inkvisitio oli vahvin, ovat tänäkin päivänä taloudeltaan, koulutustasoltaan ja luottamukseltaan muuta Espanjaa heikompia. Toisin sanoen maailmankatsomuksellisen ahdasmielisyyden ja siihen liittyvän yhteiskunnallisen kontrolloinnin vaikutukset näkyvät vielä 200 vuotta niiden loppumisen jälkeen. 

Tutkimuksen tulokset selittänevät osaltaan sitä, miksi demokraattiset ja asenteiltaan liberaalit länsimaat ovat toimineet jo pitkään globaalin kehityksen vetureina. Tässä yhteydessä on todettava, että liberaaleina itseään pitävät uusvasemmistolaisten aatteiden - kuten ympäristöfanatismin tai wokelluksen - edustajat eivät tässä mielessä lukeudu liberaaleihin, vaan ovat pikemminkin ihmisten ajatuksen-, sanan- ja käytöksen vapautta kahlitsevia rakennelmia. Ja sellaisina ne ovat - ainakin edellä kuvaamani tutkimusten tulosten perusteella - valtaan mahdollisesti päästyään yhteiskunnallisesti aivan yhtä vahingollisia kuin ulkomaailman poissulkeva uskonnollinen konservatismi.  

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Miten uskonnonvapaudesta voitaisiin luopua?
Allardtin näkemyksen mukaan valta on annettava Perussuomalaisille!
Tutkimaton tieto, tukahdutettu ajatus ja ääneen lausumaton näkemys

Diktaattorin ja hänen kansansa dilemma

Helsingin sanomat kirjoitti Pohjois-Korean diktaattorin Kim Jong-unin haasteista tämän hallinnon täyttäessä kymmenen vuotta. Jutussaan lehti referoi tämän tekemiä - jopa lähisukulaisiin kohdistuneita - puhdistuksia ja ydinaseilla pullistelun tuottamia vaikeuksia demokraattisten naapurimaiden kanssa. 

Lopuksi pääkaupungin suurmedia arveli, että Kimin suurin ongelma saattaa tulla nousevasta sukupolvesta, jolla on edeltäjiään enemmän tietoa suljetun kotimaansa ulkopuolisesta elämästä. Mitä Kimin siis tulisi tehdä?

Historiallinen tosiasia näyttäisi olevan, että otettaan hellittäneet veriset diktaattorin tahtovat päätyä varsin nopeasti mullan alle. Esimerkiksi Irakin Saddam Hussein luopui kemiallisista aseistaan, eikä aikaakaan, kun hänet hirtettiin. Libyassa taas Muammar Gaddafi menetti otteensa ja siirtyi sen seurauksena varsin nopeasti muslimien paratiisiin. 

Siksi Kimin kannattaa - kerran vallan otettuaan ja sitä brutaalisti ylläpidettyään - jatkaa samalla linjalla. Kotimainen oppositio on syytä pitää pelossa ja murskata riittävällä voimakäytöllä jo ennen kuin se ehtii kasvaa vakavasti otettavaksi haastajaksi. Ulkovaltojen puuttumattomuus maan tapahtumiin on puolestaan estettävissä parhaiten kehittämällä ydinaseiden iskukykyä siten, ettei kenellekään tulisi edes mieleen uhata erakkovaltiota väkivallalla. 

Näin toimien diktaattori saattaa hyvinkin säilyä vallassa kymmeniä vuosia ja nauttia pitkään kaikesta sen tuomasta hyvästä. Ja juuri siksi Kimin kannattaa kohdistaa kovat otteet ja sananvapauden rajoitteet myös nykyisiin nuoriin ja likvidoida ajoissa heidän mahdollisesti nousevat johtajansa. Käytännön vaihtoehtona kun olisi vain oman henkikullan menetys vallankumouksen pyörteissä. 

Edelle kirjoittamani on siis jonkinlainen diktaattorin ja hänen kansansa dilemma. Vallan kerran otettuaan ja sitä keinoja kaihtamatta ylläpidettyään on diktaattorin ehdoton etu pitää maa muuttumattomuuden tilassa. Ja sen taidon Kim Jong-un on ainakin toistaiseksi hallinnut varsin hyvin.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Lukashenko opettaa länsimaita irakilaisten avulla
Idän uusi itsevaltias
Trumpin vaihtoehdot Koreassa

Trumpin vaihtoehdot Koreassa

Pohjois-Koreassa on kovaotteisten Kimien dynastia kurjistanut väestöään jo kolmannessa sukupolvessa. Dynastian perustajan syntymästä tuli juuri kuluneeksi 105 vuotta ja maa esitteli sen kunniaksi uusia ohjuksiaan.

Kimien dynastia on muusta takapajuisuudestaan huolimatta onnistunut kehittämään itselleen ydinaseen. Sen ensimmäinen koelaukaisu tapahtui vuonna 2006. Lisäksi maassa on kehitetty ohjustekniikkaa, jonka avulla pommit saadaan maaliinsa.

Nykyisin pohjoiskorealaiset pystyvät lennättämään ohjuksiaan naapurimaidensa suuriin asutuskeskuksiin kuten Etelä-Korean Souliin tai Japanin Tokioon. Siten maan puolustusdoktriini näyttäisi perustuvan pelotteluun - vallassa oleva Kim voi vastata jopa sotilaallisesti täysin ylivoimaiseen hyökkäykseen tehokkaasti tuhoamalla suurkaupungin.

Sellaista riskiä eivät ainakaan demokraattiset valtiot voi ottaa. Tämän tosiasian edessä on juuri tällä hetkellä maailman suurimman sotilasmahdin johtaja eli Yhdysvaltain Donald Trump.

* * *

Iltalehden mukaan monet tutkijat ovat kritisoineet Trumpin bluffausdoktriinia, eli esimerkinomaista hyökkäystä Afganistanissa ja laivaston lähettämistä Pohjois-Korean lähettyville. Heidän mukaansa Kimin dynastia osoitti äsken tekemällään epäonnistuneella ohjuskokeella, että se on valmis katsomaan bluffin.

Nyt kun se on katsottu, on Donald Trump vaikeassa tilanteessa - uskottavuuden nimissä hänen tulisi rangaista Pohjois-Koreaa jollain tavalla, mutta kohteen arvaamattomuus yhdistettynä ydinasevalmiuteen saattaa johtaa täydelliseen katastrofiin. Mikä siis neuvoksi?

Periaatteessa Trumpilla on useita vaihtoehtoja.

Ensimmäinen on jo valmiiksi eristäytyneen maan vielä tehokkaampi eristäminen muusta maailmasta eli Kiinan saaminen mukaan saartorenkaaseen. Sen seurauksena jo muutenkin kurjissa olosuhteissa elävät pohjoiskorealaiset joutuisivat vielä nykyistäkin ankeampaan tilanteeseen etenkin, jos esimerkiksi heidän maatalouttaan kohtaisi katovuosi.

Nousisivatko he tämän seurauksena kapinaan diktaattoriaan vastaan? Entä olisiko tavallisten pohjoiskorealaisten rankaisemisella merkitystä diktaattorin mielenrauhalle?

Toinen vaihtoehto olisi vähäinen ja kertaluonteinen sotilaallinen isku. Eli Trump voi yrittää niin pientä sotilaallista näpäytystä, ettei Kim Jong-un lähtisi sen takia käyttämään ydinasettaan. Tähän ratkaisuun liittyy kuitenkin riski siitä, että vallassa oleva ja äärimmäisen arvaamaton Kim päättäisi pienenkin sotilasoperaation yhteydessä turvautua varmuuden vuoksi ydinaseeseensa.

Kolmas vaihtoehto voisi olla kattava sotilaallinen isku, jossa yhtäaikaisesti sekä tapettaisiin itse diktaattori, että tuhottaisiin hänen ydinaseensa. Tässä vaihtoehdossa on useitakin riskejä: esimerkiksi tiedustelutieto ei välttämättä ole riittävää, jotta kaikki ydinaseet saataisiin kerralla tuhotuiksi. On myöskin mahdollista, ettei Kimiä saataisi sittenkään hengiltä - ovathan terroristijohtajatkin selvinneet useita kertoja amerikkalaisten likvidointiyrityksistä.

Tällaisen hyökkäyksen epäonnistuessa katsottaisiin Kimin bluffaus - enkä ainakaan minä epäile hänen kykyään lähettää ydinohjuksia naapurimaihinsa. Lopputuloksena saattaisi siten olla joukoittain kuolleita eteläkorealaisia ja japanilaisia, elleivät heidän turvakseen sijoitetut Patriot ohjuksentorjuntaohjukset sitten osuisi erehtymättä maaleihinsa.

Neljäs vaihtoehto olisi hyväksyä bluffauksen epäonnistuneen ja antaa pulskalle Kim Jong-unille sulka hattuun. Sen, kuten ensimmäisenkin vaihtoehdon, seurauksena Kimien diktatuuri saisi jatkoaikaa, jonka se epäilemättä käyttäisi joukkotuhoaseidensa lisäkehittämiseen.

Kehitteillä oleva mannertenvälinen ohjus ydinkärkineen voitaisiin kullakin hetkellä vallassa olevan Kimin niin halutessa suunnata myös Yhdysvaltoihin tai Eurooppaan. Siten myös niissä jouduttaisiin varautumaan Kimien suoraan uhkaan.

Viides vaihtoehto voisi olla systemaattinen Kimin syrjäyttämisoperaatio maan sisältä käsin. Sen suhteen nuori Kim Jong-un lienee oppinut läksynsä ja pitää kansalaisiaan sellaisen rautahanskan puristuksessa, että amerikkalaisten rekrytoimien kapina-agitaattoreiden työ päättyisi varmuudella ennen kuin on kunnolla alkanutkaan. En siis näe tällä vaihtoehdolla minkäänlaisia menestymisen mahdollisuuksia.

* * *

Kaiken kaikkiaan Donald Trumpin vaihtoehdot näyttäisivät siis olevan huonoja tai vielä huonompia. Mutta eivät pelkästään Yhdysvaltojen vaan myös koko muun maailman kannalta.

Ennen lopullista tuomiota nostan kuitenkin esiin vielä yhden vaihtoehdon. Mikäli diktatuuria ei voi tuhota voimatoimin sen enempää ulkoa kuin sisältäkään, kannattaisiko yrittää silkkihansikkaita?

Mitä tapahtuisi, jos Kimin ihmisoikeusrikkomukset unohdettaisiin ja maa sidottaisiin kansainväliseen talouteen. Olisiko Kimien dynastia valmis sellaiseen - siis normaaliin kaupankäyntiin, koulutukseen ja diplomaattisiin suhteisiin? Ja tarvittaessa vaikkapa diktaattorin pieneen voiteluun?

Kaupankäynti piristäisi Pohjois-Korean taloutta ja Kimien alistaman väestön elinolosuhteet paranisivat. Ajan myötä myös heidän yleissivistyksensä lisääntyisi ja paineet hirmuhallinnon korvaamiseksi kasvaisivat. Mutta aavistaisiko Kim Jong-un juonen ja kieltäytyisi kaikesta avoimesta kanssakäymisestä ulkomaailman kanssa?

Kaiken kaikkiaan näyttäisi siis siltä, että ydinasepelote takaa Pohjois-Korean diktaattoreille sellaiset turvatakuut, ettei heidän toimintaansa voi juurikaan puuttua. Lisäksi heidän määrätietoinen pyrkimyksensä entistä suurempaan ydinpelotteeseen vain vaikeuttaa ratkaisujen löytämistä.

Yksi suuri riski asiassa liittyy myös esimerkkivaikutukseen. Jos esimerkiksi ISIS:in kalifaatin köytössä olisi Pohjois-Korean asearsenaali, ei sitä vastaan voitaisi käydä sotaa ilman riskiä länsimaiden valtavista omista tappioista.

Siksi olisi erityisen tärkeää, että Trumpin hallinto pystyisi minun ja Iltalehden siteeraamien tutkijoiden epäilyistä huolimatta tekemään asialle jotain - ja mahdollisimman pian. Onhan Kim kaikesta hulluudestaan huolimatta varsin säyseä otus verrattuna uskonkiihkoisiin jihadisteihin, jotka haluavat omien seuraajiensa lisäksi alistaa myös kaikki muut maailman ihmiset.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Veljesvihaa Koreassa ja Ruotsissa
Paavo Rautio osoittaa syvällistä ymmärtämättömyyttä
Maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto

Veljesvihaa Koreassa ja Ruotsissa

On vaarallista olla diktaattorin lähisukulainen. Tämän sai kokea myös Pohjois-Korean johtajan Kim Jong-unin velipuoli Kim Jong-nam, joka tuli tapetuksi Malesiassa.

Myös Suomen historia tuntee kauden, jolloin oli vaarallista olla maan valtiaan veli. 1500-luvun lopulla silloisen Ruotsin johtajat nimittäin tuhosivat toisiaan. Kuten arvoisa lukijani varmasti muistaakin, kyse oli Kustaa Vaasan pojista.

Heistä vanhin eli Eerik XIV nousi valtaistuimelle isänsä kuoltua vuonna 1560. Ajan myötä kuninkaalle ja hänen Suomessa tuolloin vaikuttaneelle Juhana-veljelleen syntyi ulkopoliittisia erimielisyyksiä, joiden seurauksena Ruotsin valtiopäivät tuomitsivat tämän kuolemaan ja menettämään asemansa.

Rangaistuksen pelossa Juhana yritti taivutella suomalaisia puolelleen, mutta suurin osa ylhäisaatelistosta pysyi kuninkaan puolella, joten kun Eerik XIV tuli Suomeen kymmenen tuhannen miehen kanssa, oli Juhanalla puolellaan vain 1200 miehen joukko. Eerik XIV piiritti Turun linnaa ampuen sitä tykeillä.

Toivottomassa tilanteessa Juhana antautui ja vietiin vaimoineen vangiksi Tukholmaan, mutta häntä ei tapettu. Juhanan Turun linnaan keräämät taideaarteet kuitenkin ryöstettiin ja vietiin Ruotsiin, eikä niitä koskaan palautettu.

Eerikin kohtaloksi muodostui heikko mielenterveys ja avioliitto aatelittoman Kaarina Maununtyttären kanssa. Veljet eivät hyväksyneet avioliittoa ja kruunausta ja myös aatelisto nousi kapinaan Eerikiä vastaan. Kuningas kukistui syksyllä 1568.

Kapinan jälkeen Juhana-herttuasta tuli kuningas Juhana III ja Eerik perheineen tuomittiin vankeuteen. Ja lopulta uusi kuningas tapatti tämän. Sivumennen sanoen, Juhana III osasi myös suomenkieltä, eli oli sikäli poikkeuksellinen ruotsalaiskuningas.

Juhanan jälkeen vallan peri vuonna 1593 hänen poikansa ja äitinsä puolelta myös Puolan kruunun perinyt Sigismund, jota ei koskaan noussut Ruotsin todelliseksi vallankäyttäjäksi. Sen sijaan Ruotsinmaalla valtaa käytti Eerikin ja Juhanan nuorempi veli Kaarle.

Suomi sen sijaan oli tuolloin käytännössä lähes itsenäinen. Valtaa piteli Sigismundin nimissä ylhäisaatelinen Klaus Fleming, joka lopulta ajoi maansa sisällissotaan vuosina 1596-97.

Kaarle-herttua sen sijaan kaappasi vallan Ruotsissa Aarborgan valtiopäivillä vuonna 1597 ja julistautui valtionhoitajaksi etenkin talonpoikien tuella. Sigismund ei hyväksynyt vallanvaihtoa vaan yritti palauttaa valtansa asein.

Niinpä hänen joukkonsa nousivat maihin Ruotsin Kalmarissa syyskesällä 1598. Ratkaiseva taistelu käytiin Stångejoella lähellä Linköpingiä 25. syyskuuta 1598.

Kaarlen joukot voittivat, ja Sigismund palasi Puolaan. Suomesta lähti Sigismundin tueksi Akseli Kurjen johtama armeija, mutta se ei ehtinyt paikalle ajoissa. Lopulta Kaarle herttua valloitti myös Suomen Klaus Flemingiltä - eli muodollisesti Sigismundilta.

Näin oli Ruotsin veljessotien aika lopullisesti ohi. Mutta mitä me opimme tästä kaikesta?

Ehkäpä juuri sen, miksi yhden miehen valta ei ole juuri koskaan osoittautunut pitkän päälle menestystarinaksi. Vaikka yksi kuningas olisikin ns. valistunut itsevaltias, se ei takaa, että hänen seuraajansa olisivat sellaisia.

Tosin Pohjois-Korean Kimeistä ei kenestäkään ole koskaan taidettu käyttää tuota nimitystä "valistunut itsevaltias". Eikä siihen liene ollut myöskään syytä. Nähtäväksi jää, onko maan nykyinen diktaattori Ruotsin Juhana-kuninkaan tavoin myös veljenmurhaaja.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Epäuutinen. Mutta mitä sen on väliä?
Varokaa demokratian kasvattamia diktaattoreita!
Maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto

Paavo Rautio osoittaa syvällistä ymmärtämättömyyttä

Helsingin Sanomien toimittaja Paavo Rautio varoittelee monokulttuurisesta yhteiskunnasta. Kirjoitus on sikäli mielenkiintoinen, että se mainitsee esimerkkejä joihin voi tarttua. Tarkastellaan siis niitä.

Ensin Rautio rakentaa olkiukon ja ilmoittaa monokulttuuria Suomeen haluavien vaativan jonkinlaista heimoluonteista yhteiskuntaa, jossa vallitsevat tietyt stereotyyppiset ihanteet. Minä en tunnista tässä omaa ajatteluani: minä kaipaan avointa yhteiskuntaa, jossa vallitsee siltä osin yhteiset tavat, käytännöt, arvot ja tavoitteet, ettei eri väestöryhmien välille synny liiallista vastakkainasettelua olivat nämä osapuolet sitten varallisuuteen, etniseen taustaan tai mihin tahansa muuhun perustuvia. Näin tekee myös maahanmuuttokriittisten ihmisten ylivoimainen enemmistö.

Sitten Rautio ottaa esimerkiksi Jugoslavian hajoamissotien ajalta kroaatin, joka oli äärimmäisen kansallismielinen. Vastapuolekseen tämä sai yhtä kansallismielisen serbin, joka pani kovan kovaa vastaan.

Lopputuloksen tiedämme ja, toisin kuin toimittaja Rautio ilmeisesti kuvittelee, se alleviivaa monikulttuurisen yhteiskunnan nurjimpia puolia. Ja toimiii varoittavana esimerkkinä suomalaisille nykyisen kehitysmaista suuntautuvan kansainvaelluksen pyörteissä. Me emme voi vastaanottaa Suomeen enempää tulijoita kuin pystymme integroimaan yhteiseen arvomaailmaamme.

Seuraavaksi Rautio mainitsee minulle tuntemattoman ruandalaislehden, joka nostatti maan hutujen etnistä ylemmyyttä hallitsevia tutseja kohtaan. Tuloksena oli yksi kaikkien aikojen mittavimmista kansanmurhista. Myös se osoittaa monikulttuurisen yhteiskunnan riskit.

Kolmanneksi Rautio väittää Suomen jo olevan monikulttuurinen. Sitä se on ruotsalaisvähemmistöineen ollut aina. Siitä ei ole kuitenkaan seurannut monikulttuurille tyypillistä kaaosta, sillä sekä suomen- että ruotsinkieliset ihmiset ovat jakaneet samanlaiset arvot ja tavoitteet.

Maamme suomen- ja ruotsinkielisten kulttuurien suhteesta kannattaisikin ottaa oppia, sillä viime vuosina Suomeen tulleista kehitysmaalaisista syntyneet väestöryhmät eivät ole aina omaksuneet suomalaisen yhteiskunnan kanssa yhteensopivia arvoja ja käytänteitä, kuten pizzerioiden reviirikiistat, uskonnollis-poliittiset ääri-ilmiöt tai naisiin kohdistuva seksuaalirikollisuus osoittavat.

Mikäli tilanne jatkuu tällaisena jatkossakin, kasvaa yhteiskunnastamme kulttuuris-etniseen jakoon perustuva monikulttuurinen helvetti, jollainen on jo syntymässä länsinaapuriimme. Siksi Suomessa on syytä ottaa aikalisä ja keskittyä uusien humanitaaristen tulijoiden ottamisen sijasta aiemmin tulleiden integroimiseen suomalaiseen yhteiskuntaan.

Tästä syystä esitän niin Rautiolle kuin muillekin suomalaisille tulijoiden määrän rajaamista sellaiseksi, että onnistumme integroimaan heidät yhteiskuntaamme. Mitä tuloksellisempi kotouttamispolitiikka, sitä useammalle kehitysmaalaiselle voimme suoda uuden elämän Suomessa.

Lopuksi Rautio ottaa malliksi Pohjois-Korean. Siltä osin olen hänen kanssaan samaa mieltä, että se taitaa tosiaankin olla monokulttuurinen. Mutta se Rautiolta jää huomaamatta, että monokulttuurisuuden ohella maa on suljettu ja suunnitelmataloutta noudattava diktatuuri. Juuri ne ovat monokulttuurisuuden sijasta syynä maan alennustilaan.

Eikö Rautio ole huomannut, ettei Suomessa kukaan monikulttuurista kehitystä vastustava halua sen enempää maan sulkemista, suunnitelmataloutta kuin diktatuuriakaan? Ilmeisesti ei, vaan hän on tullut kirjoittaneeksi aiheesta, josta ei ymmärrä mitään. Ja mikä vielä pahempaa, tästä ymmärtämättömyydestä johtuen hänen johtopäätöksensä ovat täysin vääriä sekä todellisuudessa että suhteessa hänen esittämäänsä todistusaineistoon.

Minulle Raution ajatuksenjuoksusta seurasi epätodellinen olo. Voiko toimittaja enää osoittaa syvällisempää ymmärtämättömyyttä vai onko Paavo Rautio tehnyt kaikkien aikojen pohjat?

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Mitä tarkoittaa monikulttuurisuus?
Helsingin Sanomat kiihkoilee maahanmuutosta
Vesa Puuronen puhuu viisaita

Maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto

Pohjois-Koreassa diktaattori on hankkiutunut vaaralliseksi katsomansa sukulaisen koko perheestä eroon. Näin hän osoittaa koko kansakunnalle, kuka on maan kiistaton johtaja. Tällä perusteella on aika turvallista ennustaa, ettei Pohjois-Koreassa tule esiintymään poliittisia levottomuuksia Kim Jong-Unin hallintokaudella.

Diktaattorin toimenpiteet ovat ainakin meille vanhemmille ihmisille tuttuja Neuvostoliiton ajalta. Siellähän Josif Stalin käytti samankaltaisia menetelmiä. Näin maassa säilyi rauha ja ihmisillä hyvä tahto.

Sellainen ero Stalinin ja Kimin hallitsemistavoissa mahdollisesti on, että neuvostodiktaattori aika ajoin testasi läheistensä uskollisuutta. Moni ei näistä testeistä selvinnyt, mutta suomalainen Otto Wille Kuusinen selvisi: hintana oli mm. hänen ystäviensä Nikolai Buharinin ja Kullervo Mannerin tuomitseminen kuolemaan. Ehkä lohtua toi se, että Stalinin kuoltua Kuusinen saattoi tuomita entisen diktaattorin henkilöpalvonnan.

Sen sijaan monet Stalinin läheiset ja sukulaiset eivät selvinneet vaan tulivat tapetuksi Pohjois-Korean diktaattorin tädin miehen ja tämän sukulaisten tapaan. Vaikuttaa siis vahvasti siltä, että Pohjois-Korean nuori ja pulska diktaattori on hakenut oppinsa yhdeltä ihmiskunnan kaikkien aikojen hirviöltä.

* * *

Vaan olisikohan diktaattorilla oikeasti vaihtoehtoja?

Ajatellaan vaikka Saddam Husseinia. Hän hallitsi maataan rautaisella otteella vuosikymmeniä, kunnes erehtyi valtaamaan Kuwaitin. Silloin peliin puuttui öljytoimituksista huolestunut Yhdysvaltain presidentti George Bush, ja tylytti Saddamin armeijaa.

Persianlahden sotana tunnetun tylytyksen aikana ja jälkeen Irakissa syntyi kapinoita, mutta rauan koitettua Saddam onnistui kukistamaan ne nopeasti. Näin maahan palasi rauha ja ihmisille hyvä tahto.

Kymmenen seuraavan vuoden kuluessa Saddam luopui Yhdysvaltain vaatimuksesta joukkotuhoaseistaan. Sen seurauksena George W. Bush saattoi viedä loppuun Irakin diktaattorin kaatamisen siirtääkseen huomion oman hallintonsa aiemmasta terrorismiin liittyvästä epäonnistumisesta muualle.

Toki virallinen historiankirjoitus toistaa Yhdysvaltain väitettä siitä, että he olisivat luulleet Saddamilla olleen joukkotuhoaseita, mutta on mahdoton kuvitella ettei maailman johtavalla tiedustelupalvelulla olisi ollut asiasta oikeata tietoa.

Saddamin loppu oli sitten hirressä ja Irak vaipui maanlaajuiseen terroriaaltoon, joka ei ole loppunut vielä tähän päivään mennessä, eikä maassa siis vallitse rauha eikä ihmisillä hyvä tahto.

Olettaisin Pohjois-Korean hyvin syöneen diktaattorin oppineen läksynsä myös Saddamin tapauksesta - nykyisessä globaalissa maailmassa diktaattorin ei pidä luopua parhaasta henkivakuutuksestaan.

Tässä tapauksessa siis ydinaseesta. Sen avulla Kim Jong-Un voi varmistaa, että myös Yhdysvaltojen presidentillä on hyvä tahto häntä ja hänen kansaansa kohtaan.

* * *

Mitä tästä kaikesta opimme?

Ehkäpä sen, että jos olet joskus syystä tai toisesta joutunut diktaattoriksi, on sinun syytä pitää huoli, ettei asemasi järky. Tämän päivän diktaattori löytää monta omalta kannaltaan surullista ja opettavaista esimerkkiä - Libyan Muammar Gaddafi tapettiin, Kongon Laurent Kabila ja Liberian Samuel Toe tapettiin, mutta hänet tapattanut Charles Taylor sentään pääsi "vain" loppuiäkseen vankilaan.

Tätä taustaa vastaan on ymmärrettävä myös Syyrian Bašar al-Assadin tinkimättömyys Syyrian sisällissodan yhteydessä. Jos vaihtoehtoina ovat oman kansan tapattaminen tai vaihtoehtoisesti itsensä altistaminen todennäköiselle murhalle, on valinta varmaankin aika helppo. 

Toisaalta tämän kirjoituksen perusteella al-Assadin pehmeys joukkotuhoaseiden suhteen johtanee joka tapauksessa hänen elämänsä päättymiseen ennenaikaisesti. Sellaiseen Pohjois-Korean ystävällisesti väkijoukkoja tervehtivällä virkaveljellä ei tähän mennessä nähdyn perusteella ole aikomustakaan sortua. 

* * *

Tässäpä se onkin se diktaattorin dilemma. Jos luovut piirunkin verran rautaisesta otteestasi, on vaarana että henkikulta menee. Mutta jos pidät kiinni hirmuhallinnon kaikista kauheuksista, säilyy samalla se henkiripukin. 

Ja kun tukahdutettu hirmuvalta on painanut yhteiskunnan ongelmat piiloon, nousevat ne diktaattorin poistuttua väistämättä pintaan sitä suuremmalla voimalla, mitä tukevampi uskonnollinen, etninen tai sosiaalinen tausta niillä on. Heikoimmilla tällöin ovat eri syistä monikulttuuriset yhteiskunnat.

Niinpä monikulttuuristen maiden hirmuhallitsijoiden kesken onkin kaikilla maailmanparantamiseen taipuvaisilla käsissään vähän samantapainen dilemma kuin Eino Leinolla aikanaan:

Kumpi on kauniimpi:
uskoa, että vapaus koittaa,
toivoa, että valkeus voittaa,
ja taistella valkeuden eestä, -
vai taistella
tietäen, ettei valkeus koita,
tietäen, ettei vapaus voita,
ja sentään taistella?

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:Vuoden myönteisin kehityskulku löytyi Afrikasta!

Afrikkalaisuus Suomen historian valossa
Ihmisestä järkevästi toimivana olentona Libanonin viimeaikaisten tapahtumien valossa