Nuorison historiallisen heikot tulevaisuudennäkymät

Yleisradio arveli, eurooppalaisten nuorten riehuminen Euroopan kaupunkien kaduilla johtuisi siitä, että vanhemmat vaativat nuorilta kouluttautumista, työntekoa ja luottamusta tulevaan, mutta tarjoavat vastineeksi vain epävarmuutta, kalliita asuntoja ja poliittista sanahelinää. Ja tästä seuraa – edelleen Ylen mukaan – se, että heidän uskonsa parempaan huomiseen horjuu, eivätkä nuoret tyydy odottelemaan muutosta vaan vaativat sitä kaduilla.

Niinpä monissa Ranskan kaupungeissa on päädytty asettamaan ulkonaliikkumiskieltoja ihmisten ja yritysten suojelemiseksi. Ja Italiassa hallitus on joutunut lähettämään satoja armeijan sotilaita Milanoon pitämään yllä järjestystä.

* * *

Yleisradion selitys Euroopan viime päivien tapahtumista herättää kysymyksen siitä, että miksi esimerkiksi suomalaisnuoret eivät toimineet samalla tavalla 1600-luvun lopun suurina kuolonvuosina, kun maamme väestöstä noin neljännes tai jopa kolmannes kuoli nälkään  ja tuskinpa henkiin jääneillekään riitti kunnollisia aterioita. Sellaisten sijaan nälkää tyydytettiin kunnollisten jauhojen sijaan männyn nilaa sisältävällä pettuleivällä. 

Eikä Suomen nuoriso riehunut 1860-luvullakaan kun nälkä tappoi seitsemän prosenttia suomalaista. Voisihan sitä äkkiseltään kuvitella, ettei nuorilla olisi ollut sitäkään vähää uskoa parempaan huomiseen kuin tämän päivän eurooppalaisilla. 

Sellaista tuskin oli myöskään koko 1600-luvulla, jolloin Ruotsi – johon Suomikin kuului – kävi jatkuvia sotia pitkin Eurooppaa ja valtava osa nuorista miehistä vietiin armeijan palvelukseen, mikä tarkoitti käytännössä varsin todennäköistä kuolemaa joko taistelukentällä tai johonkin tautiin. Mutta silti Suomi pysyi varsin rauhallisena, eivätkä nuoret lähteneet polttamaan turkulaisia kirkkoja tai ryöstelemään Oulun tervaporvareiden rikkauksia. 

Eikä tarvitse ajatella edes sotia tai kriisiaikoja, sillä 1800-luvulta 1900-luvun alkuun etenkin poikien kohdalla selvästi yleisin säätykierto oli aleneva. Jos isovihan jälkeen 1700-luvun alussa ihmiset olivatkin yleisesti talonpoikia, tilan peri lähes aina vanhin poika, joten nuoremmat joutuivat tyypillisesti rengeiksi tai torppareiksi. Elleivät vanhemmat sitten onnistuneet naittamaan heitä vävyiksi sellaiseen taloon, jossa ei ollut omia poikia. 

Seuraavassa sukupolvessa mentiin jälleen yksi porras alaspäin ja torppareidenkin nuoremmista pojista tuli renkejä tai etenkin 1800-luvun lopulta alkaen työläisiä ja käsityökaluin puita kaatavia metsureita. Mutta eivät nämäkään pojat ryhtyneet sellaiseen riehumiseen kuin nyt nähdään esimerkiksi Ranskassa tai Italiassa, vaikka kaikilla oli tiedossa, että suurin osa heistä joutuu elämään elämänsä alhaisemmassa sosiaaliluokassa kuin vanhempansa.

Kapina puhkesi vasta vuonna 1918, kun Venäjällä tapahtui vallankumous, joka johti valtatyhjiöön, jota täyttämään muodostettiin kaksi militanttia organisaatiota eli puna- ja valkokaartit. Niiden yhteenotto varmistui viimeistään silloin, kun porvarien hallitsema senaatti julisti suojeluskunnat hallituksen sotaväeksi, mitä punakaartin johto ei tietenkään voinut hyväksyä ja lähti siksi omalta kannaltaan onnettomasti päättyneelle sotaretkelle.  

* * *

Vastaavia esimerkkejä löytyy myös muista Euroopan maista, sillä Suomi tai sen nuoriso eivät ole – eivätkä ole olleet – mitään poikkeuksia.  Siksi luulen, että riehuvien nuorten käynnissä olevalle riehumiselle on jokin aivan muu syy kuin nuorison heikot tulevaisuudennäkymät. 

Näin jo siitäkin syystä, että tosiasiassa ihmisten elämä on tänä päivänä helpompaa kuin koskaan ennen ihmiskunnan historiassa. Euroopassa kukaan ei kuole nälkään ja kaikilla on koulutuksen kautta mahdollisuus sosiaaliseen nousuun, jos siihen vain löytyy viitseliäisyyttä ja kykyjä. Eikä juuri kukaan myöskään kuole kulkutauteihin eivätkä nuoret miehet – länsimaissa – joudu viedyksi sotimaan sukurutsaisen kuninkaansa typerien tavoitteiden puolesta. 

* * *

Lopuksi kirjaan tähän vielä Taloussanomien ja Ilta-Sanomien toimittajan – Heidi Hagelinin – tähän asiaan liittyvän eilisen päivityksen sosiaalisessa mediassa: "Tää ilahduttaa mua aika paljon. Kyllä ne kauan katselikin hiljaa, kun tulevaisuus muuttuu epävarmemmaksi. Koti, työ ja tulevaisuus. Aika perusjuttuja. Jos tuntuu, että ne on mahdotonta saavuttaa, ni."

Tuo kyllä veti sanattomaksi. Enkä siksi kommentoi sen enempää.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ranskan mielenosoitukset

Mielipiteenvapaus ja virkavastuu ristiriidassa

Geneven äärimmäisen väkivaltainen mellakka punalippujen alla

Jos tädillä olisi munat, hän olisi...

Ilmastonmuutos on tänä päivänä tieteellinen dogma, jonka kyseenalaistamista ei pidetä enää sopivana. Näin ei ole kuitenkaan ollut aina, vaan tuoreen amerikkalaistutkimuksen mukaan hiilidioksidin vaikutus ilmakehän kykyyn ymmärrettiin vasta 1800-luvun puolivälissä. 

Samaan aikaan fossiilisten polttoaineiden käyttö alkoi nopeasti nostaa ilmakehän hiilidioksidipitoisuutta, mutta kesti vielä kauan, ennen kuin ilmiö nousi edes tieteelliseksi huolenaiheeksi. Puhumattakaan sen yleisestä merkityksestä, joka tänä päivänä vaikuttaa mitä moninaisimpiin asioihin. 

Tässä puheena olevassa tarkasteltiin sitä, milloin ilmastonmuutos olisi voitu havaita, jos 1800-luvun tieteilijöillä olisi ollut nykyiset ilmastomallit ja havaintoverkostot käytössään. Tätä varten tutkijat olettivat, että jo vuonna 1860 olisi ollut mahdollista tehdä tarkkoja mittauksia ilmakehän lämpötilamuutoksista, ja määrittelivät sen jälkeen ajankohdan, jolloin ihmisen aiheuttama ilmastosignaali olisi ollut ensimmäisen kerran havaittavissa. 

Tutkimusraportin mukaan keskimmäisen ja ylemmän stratosfäärin voimakas jäähtyminen — pääasiassa ihmisen aiheuttaman hiilidioksidipitoisuuden nousun seurauksena — olisi nimittäin ollut tunnistettavissa suurella varmuudella jo noin vuonna 1885. Siis keskellä eurooppalaisen imperialismin kukoistuskautta ja ennen kuin bensiinikäyttöiset autot oli otettu käyttöön. 

Ratkaisevat havainnot olisi voitu tehdä sen perusteella, että stratosfäärin keskiosassa ja yläosassa signaalin ja taustamelun suhde oli riittävä havaintojen tekemiseen, sillä ihmisen aiheuttama jäähtyminen on siellä voimakasta ja siihen oli syntynyt piirteitä, jotka eroavat selvästi luonnollisesta vaihtelusta.

Tutkijat huomauttivat kuitenkin, että ilmakehän tarkka mittauskyky ei ollut vuonna 1860 globaalia, vaan korkealaatuisia stratosfäärin lämpötilamittauksia oli tehty vain pohjoisen pallonpuoliskon keskileveyksillä. Tästä huolimatta ihmisen aiheuttama stratosfäärin jäähtyminen olisi silti ollut havaittavissa jo vuonna 1894 eli lähes kymmenisen vuotta ennen kuin Wright-veljekset lensivät ensimmäistä kertaa lentokoneellaan.

* * *

Tutkijoiden ajatusleikki on sinänsä varsin mielenkiintoinen, mutta toisaalta on tosiasia, että ihmisen aiheuttamasta ilmastonmuutoksesta ei puhuttu 1800-luvun lopulla. Sen aika oli vasta myöhemmin, vaikka ruotsalainen Svante Arrhenius - tutkittuaan hiilidioksidin ja vesihöyryn lämpösäteilyominaisuuksia - selitti jo vuonna 1896 niin sanotun kasvihuoneilmiön avulla teoriaansa, jonka mukaan jääkausien ja lämpimien kausien vaihtelu riippuu ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden vaihteluista. 

Nykyisen jääkausia esittelevän Wikipediasivun mukaan jääkausien selitys ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen kuin Arrhenius aikanaan väitti, vaan siihen vaikuttavat monenlaiset syyt kuten Milankovićin jaksot, maan radan muutokset, vuorten poimutukset ja niin edelleen. Nähtäväksi siis jää, pitävätkö nykyiset teorian ihmistoiminnan aiheuttamasta ilmastonmuutoksesta kutinsa vielä esimerkiksi vuonna 2150, jolloin on kulunut yhtä pitkä aika tästä päivästä kuin nyt on kulunut 1800-luvun lopusta, jolloin - edellä referoimani tutkimuksen mukaan - se olisi ollut mahdollista havaita ensimmäistä kertaa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Koleaa, hellettä vai jäätävän kylmää?
Kuumat paikat pohjoisessa
Kun jäät lähtivät järvistä jo helmikuussa ja teinit joutuivat töihin

Peltojen vettämisellä on seurauksensa

Euroopan unionin ennallistamisasetuksen seurauksena on osa suomalaisista turvepelloista vetettävä. Se tarkoittaa joko niiden viljelykäytön lopettamista kokonaan tai peltojen muuttamista kosteikkoviljelyyn. Tämän seurauksena erityisesti pohjanmaalaisten peltojen määrä laskee ja suomalaisen ruuan määrä vähenee nykyisestä. 

Samalla pohjalaisten maanviljelijöiden talouden selkäranka on vaarassa murtua ja jopa peltolakeuksistaan tunnettu kansallismaisema kadota. Samalla suomalaisen ruuan huoltovarmuus heikkenee, koska kivennäis- ja turvemaiden peltojen altistuminen kadolle tapahtuu yleensä eri vuosina. 

Voidaan siis hyvin kysyä, että onko tämä kestävää kehitystä vai hulvatonta riskinottoa suomalaisten ruokaturvallisuudella. Sitä taas kannattaa arvioida ruokaomavaraisuutta tarkastelemalla.

* * *

Vuonna 2020 Suomessa tuotettiin kananmunia yksitoista, sianlihaa seitsemän, leipäviljaa viisi ja maitotuotteita kaksi prosenttia enemmän kuin käytettiin. Näiden osalta muutaman prosentin poistaminen pelloista ei siis aiheuttaisi riippuvuutta viennistä. 

Sen sijaan siipikarjan, kurkun, juuresten, naudanlihan, herukoiden, tomaatin, sokerin, vademien ja omenoiden suhteen olemme jo valmiiksi tuonnin varassa. Sitä enemmän, mitä alemmas listalla mennään. 

Näiden tuotteiden osalta omavaraisuuden puute siis syvenisi entisestään ennallistamistoimien seurauksena. Sen seurauksena saisimme - etenkin kivennäismaiden - katovuosina käyttää entistä enemmän rahaa ruuan tuomiseen ulkomailta, mikä luonnollisesti heikentäisi Suomen vaihtotasetta entisestään. 

* * *

Sallittakoon lopuksi pari pientä historiallista anekdoottia, jotka valaisevat edellä käsittelemään ruuan omavaraisuuden puuttumisen ongelmaa. 

Vuoden 1868 tammikuussa Suomessa kuoli nälkään 8 000, helmikuussa 9 400, maaliskuussa 14 500, huhtikuussa 20 600 ja toukokuussa 25 200 ihmistä. Kaikkiaan niin sanottuina suurina nälkävuosina ruuan puutteeseen kuoli peräti 150 000 suomalaista.

Tämä oli seurausta useita vuosia jatkuneista epätavallisista sääoloista, joiden seurauksena suuri osa viljasadosta menetettiin vuosi toisensa jälkeen. Lisäksi tilannetta pahensi Suomen senaatin kyvyttömyys toimia riittävän määrätietoisesti ja ripeästi ruuan saamiseksi maahan.

Nälkävuosien jälkeen Suomen maataloutta monipuolistettiin erityisesti karjatalouden suuntaan ja lisäksi parannettiin liikenneyhteyksiä. Näin toivottiin voitavan vähentää katovuosien ikäviä seurauksia sekä valtakunnallisesti että paikallisesti.

Näistä toimista huolimatta Suomi joutui uudelleen ruokapulaan jatkosodan vuosina 1942 ja 1943, mistä sen pelasti vain saksalaisten tarjoama ruoka-apu. Kääntöpuolena sille oli kuitenkin pakkositoutuminen Saksaan vielä kauan senkin jälkeen, kun Hitlerin tiedettiin häviävän sodan ja Suomessa ymmärrettiin, että uppoavasta laivasta olisi päästävä pois. 

Tämä ei kuitenkaan ollut mahdollista - osin ruokaturvan takia - joten tällä asialla oli historian kulkua määräävä merkitys viimeisen kerran vielä juuri ennen sodan päättymistä vuonna 1944, jolloin vilja-apu muodosti yhden keskeisen osan Ryti-Ribbentrop-sopimusta. Onni onnettomuudessa oli, että saatu apu mahdollisti puna-armeijan suurhyökkäyksen pysäyttämisen Tali-Ihantalassa ja Viipurinlahdella sekä suoranaisen rökelevoiton Ilomantsissa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ruokakriisi, joukkoampuminen ja retoriikkaa
Kasvisruuan pakkosyötöstä on pelkkää haittaa koululaisille
Poliitikkojen tärkeimmät tehtävät vihreässä siirtymässä ovat yksityisistä ihmisistä huolehtiminen ja teollisuuden toimintaedellytysten takaaminen

Kun jäät lähtivät järvistä jo helmikuussa ja teinit joutuivat töihin

Kulunut maaliskuu oli Ilmatieteen laitoksen tilaston mukaan mittaushistorian kuumin Helsingissä. Sodankylässäkin se oli kohtuullisen lämmin, mutta kuitenkin viileämpi kuin esimerkiksi viime vuonna.

Talvitilastojen mukaan ei kummallakaan paikkakunnalla ollut kuitenkaan erityisen kuumaa, vaikka toki lämmintä, kuten itse kukin muistaa. Sen sijaan viime keskiviikko eli huhtikuun toinen päivä oli Helsingissä poikkeuksellisen lämmin, sillä lämpötila kipusi Kaisaniemessä 17,5 asteeseen ja Kumpulassa jopa 18,6 asteeseen. 

* * *

Tästä tuli mieleeni, että lämpimiä säitä on Suomessa ollut aiemminkin ja vieläpä hirvittävin seurauksin. Vuonna 1696 - Wikipedian mukaan - kävi nimittäin niin, että "tammi- ja varsinkin helmikuussa 1696 Pohjois-Euroopassa vallitsivat vuodenaikaan nähden poikkeuksellisen lämpimät säät. Niinpä 2. helmikuuta Tukholmassa kasvoi jo sormen pituista ruohoa, ja 11. helmikuuta jäät lähtivät Etelä-Suomen järvistä."

Valitettavasti tuolloin talvi ei ollut vielä ohi, eikä maaliskuusta tullut lämmin. Sen sijaan - jälleen Wikipedian mukaan - "monet talonpojat ryhtyivätkin jo kylvötöihin. Mutta maaliskuun 7. päivänä alkoivat kovat pakkaset uudestaan ja tuhosivat sen, mikä oli jo kylvetty."

Tämän kaiken seurauksena kylvötöihin päästiin vasta myöhään keväällä ja halla tuhosi sadon jo elokuussa. Lopputuloksena tästä kaikesta oli Suomen tunnetun historian ankarin nälänhätä, jonka seurauksena neljännes tai jopa kolmannes maatamme asuttaneista ihmisistä kuoli. 

* * *

Nykyaikana lämpimät talvisäät tai edes kesätulvat tai -hallat eivät aiheuta Suomessa nälänhätää saati nälkäkuolemia. Siitä huolehtivat hyvin toimiva maailmankauppa ja suomalaisten - ainakin maailman mittakaavassa - hyvä maksukyky. 

Tämä asia olisi hyvä uutisoida erityisesti kaikille niille nuorille - ja miksei vanhemmillekin - ihmisille, joita vaivaa ilmastoahdistus. Ja jotka sen takia kokevat jopa mielenterveyden ongelmia. 

Samalla heille voisi tähdentää, että tosiasiassa suomalaisten elinolosuhteet ovat nykyisin paremmat kuin milloinkaan aiemmin koko ihmiskunnan historian aikana. Ja itse asiassa tämä koskee maailman kaikkia ihmisiä, sillä olisihan toki maailman väestöräjähdys käynnistynyt tehokkaiden ehkäisymenetelmien puuttuessa jo aiemminkin - Afrikkaa myöden - mikäli elinolosuhteet olisivat sen sallineet.

Nuorille voisi myös kertoa, ettei kenenkään suomalaisen tarvitse kuolla nälkään tai lähteä alle 15-vuotiaana hankkimaan leipäänsä omalla työllään, kuten varattomien perheiden lasten piti tehdä vielä noin sata vuotta sitten. Tämä koski muiden muassa molempia isoäitejäni, jotka lähetettiin leipätöihin jo yhdeksänvuotiaina. 

Töihin lähti elantoaan hakemaan myös isäni, joka pääsi tiilitehtaalle kärräämään savea 12- tai 13-vuotiaana. Hän tilitti palkkansa tuberkuloosia sairastaneelle ja sodan seurauksena yksinhuoltajaksi jääneelle äidilleen ruuan ja lääkkeiden hankkimiseksi. Tätä jatkui kunnes Mycobacterium tuberculosis korjasi satonsa, eikä äiti enää tarvinnut ruokaa ja pikkusisarukset sijoitettiin muualle.

* * *

Jokin aika sitten uutisoitiin, ettei Euraasian pohjoispuolelta kiertävää koillisväylää ole käytetty niin paljon, kuin Vladimir Putin olisi halunnut. Kuluneen talven jääolojen mukaan ensi kesä näyttää kuitenkin lupaavalta: arktisen jään keskipinta-ala oli nimittäin viime kuussa pienempi kuin minään maaliskuuna koko vuodesta 1979 alkaneen mittaushistoriansa aikana. 

Toisaalta arktisen merijää ei ole kesäisin ottanut sulaakseen vaan sen pinta-ala on vuodesta 2007 alkaen osoittanut lähinnä satunnaista vaihtelua. Nähtäväksi kuitenkin jää, muuttuuko tilanne kuluvana vuonna, kun lähtötilanne on sen suhteen - ainakin venäläisten kannalta - aivan erinomainen.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ylen juttu Kalifornian metsäpaloista sisälsi virheellisen väitteen
Shampanjasosialismia kannattava yhteiskunnallinen nyyhkyluokka
Tieteellis-tekninen kehitys ja taide

Pienten kansojen luonnollisesti alisteisesta asemasta suhteessa suurvaltoihin

SDP:n Dimitri Qvintus vaati eilen Iltalehdessä Venäjän tsaariin liittyvän kohdan poistamista rikoslaista. Kyse oli sen ensimmäisistä lauseista.

Nehän kuuluvat seuraavasti. "Me Aleksander Kolmas, Jumalan Armosta, koko Venäjänmaan Keisari ja Itsevaltias, Puolanmaan Zsaari, Suomen Suuriruhtinas, y.m., y.m., y.m. Teemme tiettäväksi: Suomenmaan Valtiosäätyjen alamaisesta esityksestä tahdomme Me täten armosta vahvistaa seuraavan rikoslain Suomen Suuriruhtinaanmaalle, jonka voimaanpanemisesta, niinkuin myöskin rangaistusten täytäntöönpanosta erityinen asetus annetaan."

Kyse on tietenkin historiallisesta jäänteestä, jolla ei ole sen suurempaa merkitystä. Asiaan tarttui kuitenkin historioitsija Jussi Jalonen, jonka mukaan demaripoliitikon vaatimus oli "täysin joutavaa poseerausta".

Jalonen perusteli asiaa sillä, että "näissä ehdotuksissa hajahtaa enemmänkin leimallisen suomalaiskansallinen yritys peitellä häthätää menneisyyttä ja sitä tosiasiaa, että Suomi oli imperiumissa lojaali edunsaaja". Siihen taas tarttui koko kansan suosikki Mika Aaltola pohdiskelemalla, että "miten jaotella kolonialismin/imperialismin kohteita edunsaajiin ja -menettäjiin". 

Jalonen perusteli näkemystään sillä, että "Suomen suuriruhtinaskunta oli lojaali osa Venäjän imperiumia; Suomi hyötyi hyvin monella tavalla asemastaan imperiumissa, usein monien muiden imperiumin alueiden kustannuksella; suomalaiset eliitit vieläpä osallistuivat imperiumi-projektiin hyvin halukkaasti". Ja veikkasi, että "kyse on lopulta jostain uuspatrioottisesta narratiivin päivittämisestä".

Oman nyanssinsa - ja ehkäpä koko keskustelun mielenkiintoisimman sellaisen - tähän keskusteluun toi Aaltolan toteamus, jonka mukaan "suurvaltarealismissa tämä olettama luonnollisesta alisteisesta asemasta on läsnä". Toisin sanoen hän vihjaisi, että Jalonen olisi korostaessaan suomalaisten etuja osana Venäjän imperiumia hyväksymässä sen, että kansakunta voi alistaa toisen, mikäli tarjoaa tälle itse päättämiään etuja. 

Tämä on tietenkin ihmisten omia oikeuksia korostavana nykyaikana varsin laajalti vierastettu ajatus. Mutta en kuitenkaan ole kiistämässä sitä, etteikö autonomian aika olisi ollut Suomelle ja suomalaisille huomattava parannus siihen, mikä tilanne oli ollut osana Ruotsin kuningaskuntaa. Varsinkin sen suurvalta-aikana.  

Muistutan kuitenkin Jussi Jalosta siitä, että Suomi ajettiin tsaarinvallan ensimmäisiksi vuosikymmeniksi - osin oman virkamieskuntansa tahdosta - pysähtyneisyyden aikaan, jolloin 1700-luvulla alkanut talouden liberalisoituminen pysähtyi ja ihmisten taloudellinen eriarvoistuminen kasvoi vauraamman kansanosan rikastuessa samalla kun nopeasti kasvava rahvas köyhtyi. Kansan enemmistön tahto tämä tuskin oli, vaikka yläluokka epälemättä siitä hyötyikin.

Joka tapauksessa edellä kuvaamani kehityksen lopputuloksena osa rahvaasta siirtyi pois lain kaidalta polulta, mikä johti lopulta siihen, että rikollisuus saavutti suuriruhtinaskunnassa poikkeuksellisen korkean järjestäytyneisyyden asteen. Korjausta tilanteeseen tuli vasta keisarin vaihduttua ja ohjatessa valtakuntaansa 1800-luvun loppupuolella kohti uudenlaista talousjärjestelmää eli liberaalia markkinataloutta. 

Tämä kehitys puolestaan pysähtyi kuin seinään venäläistämisen alettua aivan 1800-luvun lopulla. Kansan tuolloisesta omasta tahdosta ja kaipuusta päättää omista asioistaan kieli vahvasti se, että köyhässä ja pitkien etäisyyksien maassa onnistuttiin keräämään ns. suuri adressi, jonka allekirjoitti ainakin kolmasosaa Suomen silloisesta aikuisväestöstä. 

Toki venäläistämisessä oli positiivisetkin puolensa. Sen epäonnistumisen seurauksenahan maamme sai modernin demokratian, otti jättiaskelia tasa-arvoisen yhteiskunnan luomisessa sekä saavutti lopulta jopa itsenäisyytensä. Tosin vain joutuakseen entisen emämaan vallankumouksen ohjaamana veriseen sisällissotaan ja sitä seuranneeseen äärioikeiston vallankaappauksen vaaraan. 

Sekä lopulta Stalinin Neuvostoliiton ja Hitlerin Saksan omaksuman näkemyksen - pienten kansojen luonnollisesti alisteisesta asemasta suhteessa suurvaltoihin - seurauksena talvisotaan sekä sen jälkeisiin tapahtumiin toisen maailmansodan aikana. Sekä edelleen suuren naapurin aiheuttamasta uhasta selviytymisstrategiaksi valikoituneeseen suomettumisen aikaan.

Siksi uskallan sanoa sinänsä arvostamalleni historioitsijalle, että kyllä tälle "uuspatrioottisen narratiivin päivittämiselle" voidaan löytää myös hyviä syitä - jos ja kun niin halutaan. Näin siitä huolimatta, että jaan sinänsä täysin Jalosen näkemyksen siitä, että "eduskunta voisi käyttää aikansa tärkeämpäänkin" kuin rikoslain historiallisten jäänteiden perkaamiseen.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Nousun ja tuhon kautta uudenlaiseen tulevaisuuteen
Uhkakuvat muutoksessa
Suomen liittäminen Venäjään johti rikollisuuden nousuun

Suomalainen demokratia ja naisten tasa-arvo

Tämä on yhdestoista osa blogimerkintäsarjaa, jossa käyn läpi Suomen historian merkittävimmät vaiheet. Sen kymmenennessä kirjoituksessa kuvasin, kuinka suomalaisuusaate johti yhtenäisen, mutta kaksikielisen suomalaisuuden syntymiseen. 

Seuraava muutos tapahtui kuitenkin venäläisen yhteiskunnan kehityksen edettyä sellaiselle tasolle, että maa saattoi haaveilla valtakunnan hallinnon yhdenmukaistamisesta. Tämän seurauksena tsaari Nikolai II päätti lopettaa myös Suomen autonomisen aseman keisarikunnan osana - eli maassamme alkoi ensimmäinen sortokausi, joka kesti vuodesta 1899 vuoteen 1905.

Sortokauden alkaminen politisoi maatamme rajusti, jolloin kaikkialle tunkeutuva poliittinen taistelu siirtyi kielitaistelusta uusille rintamille: ennen kaikkea talonpoikaiston varaan tukeutuvat vanhasuomalaiset ryhtyivät noudattamaan myöntyvyyspolitiikkaa ajatuksenaan yhdistää suomalaisten ja keisarin edut, kun taas sivistyneistön ja teollisuuspiirien nuorsuomalaiset sekä vanhan säätyläistön ja suurteollisuuden ruotsinkieliset muodostivat perustuslaillisen rintaman, joka piti kiinni automiasta sellaisena kuin siihen oli totuttu. 

Ensimmäinen sortokausi päättyi Venäjän kompastuttua Japaniin vuosien 1904-05 sodassa, minkä seurauksena tsaari menetti itsevaltiutensa ja valtakuntaan perustettiin parlamentti eli duuma. Samalla keisarin ote Suomesta löystyi, jolloin kansa meni yleislakkoon vaatien autonomian palauttamista ja omaa eduskuntaa. 

Pitkällisen kädenväännön seurauksena maahan saatiin kuin saatiinkin yksikamarinen eli kansanvallan maksimoiva eduskunta ja työväen ohella myös naiset saivat äänioikeuden. Sekä ajan myötä muutenkin tasaveroisen aseman miesten rinnalla. 

Arvoisaa lukijaani saattanee kiinnostaa, että kauniimman sukupuolen pääsyä vallankäyttäjäksi vastustivat kiivaimmin maamme ruotsinkieliset joidenkin nuorsuomalaisten tukemana. Tuo vastustus sai muotonsa joskus myös varsin mielenkiintoisin sanankääntein. 

Muinainen kollegani nimittäin vastusti naisten vaalikelpoisuutta sillä perusteella, että "naiset tunneihmisinä saattaisivat huojahtaa helpolla liian jyrkkiin kannanottoihin" - ilmaisten näin vastaansanomattomasti sen, ettei sukupuolten tasa-arvoa vastustettu niinkään eettisistä tai poliittisista, vaan ennen muuta kansanvallan pelosta. Toisin sanoin naisten kykyyn tehdä järkeviä poliittisia päätöksiä ei luotettu.

Sarjan kaikki kirjoitukset:
Osa I: Suomen liittyminen osaksi läntistä kulttuuria
Osa II: Suomen tie unionin takamaasta osaksi modernia valtiota
Osa III: Kansan aseman oikeudellinen ja taloudellinen heikentyminen
Osa IV: Suomen historian kurjin aika
Osa V: Voiton tavoittelu pelasti maan
Osa VI: Hyödyn aika
Osa VII: Valistusajan diktaattori edisti kapitalistista taloutta
Osa VIII: Suomen liittäminen Venäjään johti rikollisuuden nousuun
Osa IX: Valistunut itsevaltias käynnisti talouskasvun
Osa X: Suomalaisuuden synty
Osa XI: Suomalainen demokratia ja naisten tasa-arvo
Osa XII: Verinen sisällissota
Osa XIII: Äärioikeiston kapina
Osa XIV: Suomen ensimmäisen tasavallan loppu
Osa XV:Paasikiven-Kekkosen linja
Osa XVI: Nousun ja tuhon kautta uudenlaiseen tulevaisuuteen

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Pakkoruotsi ja demokratia
Miksi suomalaisnaiset ovat tasa-arvoisia?
Is President Putin on his way to repeat the destiny of Czar Nicholas II?

Suomalaisuuden synty

Tämä on kymmenes osa blogimerkintäsarjaa, jossa käyn läpi Suomen historian merkittävimmät vaiheet. Sen yhdeksännessä kirjoituksessa kuvasin, kuinka vallan vaihtuminen Venäjällä johti liberalistisen lainsäädännön luomiseen ja valtaviin edistysaskeleisiin yhteiskunnan kehityksessä.

1800-luvun lopulla syntyi myös suomalaisuusaate eli fennomania, joka oli maan liberalisoitumisen ohella ajan merkittävin kehityskulku. Senhän me muistamme parhaiten kouluajoilta ruotsinkielisten suurmiesten - Arwidsson, Snellman, Runeberg ja Topelius - luomana aatteena suomalaisen rahvaan ja sen kielen aseman parantamiseksi. 

Ja näin asia jossain määrin tietenkin olikin. Tosin koulukirjoissa jäi avoimeksi se, miksi ruotsinkieliset suurmiehet alun alkaen lähtivät ajamaan suomalaisten asemaa.

Selitys sille on löydettävissä tarkastelemalla fennomaniaa yhteiskunnallisten luokkien välisenä vallansiirtona. Kasvava oppineisto liittoutui esikapitalistisen talouspolitiikan vaurastuttamien talonpoikien kanssa haastaakseen vallassa olevan, suurelta osin aatelisen, virkamiehistön pelkästään ruotsinkieliselle yläluokalle varattujen korkeiden virkojen jaossa - ja siihen taisteluun talonpoikien valtakieli sopi erinomaisesti, etenkin kun aateliskartanoiden lapset eivät sitä osanneet.

Tässä taistelussa keskeistä oli ruotsinkielisen virkamiehistön vastavoimaksi nousseen talonpoikaiston lisäksi keisarin eli suuriruhtinaan tahto. Hänen etunaanhan oli heikentää virkamiehistön läheisiä suhteita vanhaan emämaahan eli Ruotsiin, mihin suomen kielen aseman kohottaminen sopi mainiosti. 

1800-luvun mittaan virkamiehistö oli kuitenkin aluksi fennomaaneja voimakkaampi ja suomen kieltä näytti 1800-luvun puolivälissä odottavan iirinkielen kohtalo katoavana puheenpartena. Yllättävä muutos tapahtui kuitenkin Aleksanteri II:n noustessa valtaistuimelle ja allekirjoittaessa vuoden 1863 kieliasetuksen, jolla suomesta tehtiin tasaveroinen kieli ruotsin rinnalle. 

Tällä oli kauaskantoisia seurauksia. Ensinnäkin se ruotsinmielisten suuresta pettymyksestä huolimatta oli lopulta heidän äidinkielensä pelastus Suomessa, koska päätös takasi Suomen itsenäistyttyä heille kielellisesti tasavertaisen aseman suomenkielisten kanssa. Muussa tapauksessahan Suomesta olisi tullut Viron tapaan yksikielinen. 

Toinen merkittävä seuraus oli se, että kielitaistelun voitettuaan alkuperäiset fennomaanit eli vanhasuomalaiset ajautuvat keisarin edunvalvojiksi Suomessa. Se taas näkyi sortovuosina eräänlaisena suomettumisena, jossa autonomisen suuriruhtinaskunnan kielen ja kulttuurin säilyttämiseksi tehtiin kerta toisensa jälkeen myönnytyksiä tsaarin hallinnolle. Tätä matelemista vastaan he saivat suuriruhtinaalta virkapaikkoja, mutta vastareaktiona syntyivät nuoremman polven fennomaanit eli nuorsuomalaiset, jotka suhtautuivat edeltäjiinsä äärimmäisen negatiivisesti. 

Samaan aikaan Ruotsin lehdistössä käytiin vilkasta keskustelua, johon osallistui myös Snellman. Ruotsin hallitushan oli sinänsä tunnustanut tosiasiat ja pitkin hampain hyväksynyt maan itäisen osan menetyksen Venäjälle. Siitä huolimatta Pohjanlahden länsipuolella käytiin edelleen debattia, jossa 1830-luvulta alkaen ja etenkin Krimin sodan aikana kannatettiin Suomen palauttamista vanhan emämaan yhteyteen liittoutumalla sen vihollisiin. 

Tämä debatti lienee vaikuttanut vahvasti siihen, että tsaarit sallivat Suomen säilyttää autonomisen erityisasemansa, joka mahdollisti Ruotsin valtakunnan entisen takapajuisen itäosan kehittymisen sadassa vuodessa valtioksi, joka kykeni esittämään melkein alalla kuin alalla korkean tason saavutuksia. Näin ruotsalainen revanssihenki tuli tehneeksi palveluksen Suomelle - tosin tavalla, jota sen edustajat eivät olleet tarkoittaneet. 

Sarjan  muut kirjoitukset:
Osa I: Suomen liittyminen osaksi läntistä kulttuuria
Osa II: Suomen tie unionin takamaasta osaksi modernia valtiota
Osa III: Kansan aseman oikeudellinen ja taloudellinen heikentyminen
Osa IV: Suomen historian kurjin aika
Osa V: Voiton tavoittelu pelasti maan
Osa VI: Hyödyn aika
Osa VII: Valistusajan diktaattori edisti kapitalistista taloutta
Osa VIII: Suomen liittäminen Venäjään johti rikollisuuden nousuun
Osa IX: Valistunut itsevaltias käynnisti talouskasvun
Osa X: Suomalaisuuden synty
Osa XI: Suomalainen demokratia ja naisten tasa-arvo
Osa XII: Verinen sisällissota
Osa XIII: Äärioikeiston kapina
Osa XIV: Suomen ensimmäisen tasavallan loppu
Osa XV: Paasikiven-Kekkosen linja
Osa XVI: Nousun ja tuhon kautta uudenlaiseen tulevaisuuteen

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Keitä me suomalaiset olemme?
Kielirasismia Pohjoismaiden neuvostossa
Suomalaisuusko vain lainaa?

Valistunut itsevaltias käynnisti talouskasvun

Tämä on yhdeksäs osa blogimerkintäsarjaa, jossa käyn läpi Suomen historian merkittävimmät vaiheet. Sen kahdeksannessa kirjoituksessa kuvasin, kuinka Suomen siirtyminen Venäjän suuriruhtinaskunnaksi johti tsaarin kanssa yhteiset intressit omaavien byrokraattien valtaan, minkä seurauksena maan taloudellinen kehitys pysähtyi, köyhien nuorten elämä muuttui näköalattomaksi ja sitä kautta rikollisuus paisui ennen näkemättömän laajaksi.

Muutos tähän syntyi - juuri nyt niin ajankohtaisella paikalla käydyn - Krimin sodan aikana vanhan tsaarin eli Nikolai I:n kuoltua ja - uuden valistuneeksi itsevaltiaaksi osoittautuneen - keisari Aleksanteri II:n astuessa valtaan. Samalla Venäjän kehitystä alettiin ohjata kohti uudenlaista talousjärjestelmää eli liberaalia markkinataloutta. 

Suomessa tämä näkyi siinä, että senaatissa saivat valtaa reformeille myötämieliset Johan Vilhelm Snellmanin kaltaiset henkilöt, kun taas vanhan polven merkantilistit saivat mennä. Kenraalikuveröörikseenkin uusi tsaari nimitti liberaalin baltiansaksalaisen.

Snellmanin vaikutuksesta maahan alettiin rakentaa rautatielaitosta, joka vähensi vesiteiden merkitystä ja saattoi sitä kautta yhä laajempia alueita taloudellisen edistyksen piiriin. Samalla talouden riippuvuus vanhoista kartanoista ja niiden aiemmin erilaisista privilegioista ja monopoleista nauttivista omistajista väheni, jolloin taloudellista kehitystä saattoi edistää yhä kasvava joukko kaupunkien porvaristoa ja maaseudun talonpoikia. Samalla Suomen yhteys Venäjään kiinteytyi.

Valtiopäivien kokoontuminen - pitkän tauon jälkeen - vuonna 1863 johti liberalistisen lainsäädännön luomiseen. Se salli vapaan taloudellisen toiminnan, mutta sitoi hallinnon ja lainkäytön lakiin. Näin poliittinen ja taloudellinen valta eriytyivät ja lopulta vuonna 1879 toteutettiin elinkeinovapaus, joka loi perustan nykymuotoiselle suomalaiselle yhteiskunnalle. 

Tämän seurauksena Suomen satamakaupunkeihin perustettiin suuria höyrysahoja ja sahatavaran arvo nousi uittoreittien varsilla koko Suomessa. Taloudelliset mahdollisuudet houkuttelivat Suomeen myös ulkomaalaisia yrittäjiä. Näin Suomi aloitti tiensä metsäteollisuuden suurvallaksi, jonka tueksi luotiin koulu-uudistus. 

Samalla lapsityövoiman käyttö väheni ja vähitellen myös maaltamuutto sai vauhtia, koska ihmisillä oli aiempaa paremmat mahdollisuudet päästä kiinni leivänsyrjään myös kaupungeissa. Samalla maan vauraus aloitti tähän päivään asti jatkuneen siirtymiseensä kohti autonomisen Suomen eteläisimpiä osia - sitä ennenhän maan vaurain maakunta oli ollut Etelä-Pohjanmaa. 

Suomi sai myös kunnallisuudistuksen, joka synnytettiin, koska keskushallinto halusi siirtää sosiaalisia, taloudellisia ja koulutuksellisia rasituksia maaseuturahvaan kannettavaksi. Näin säästyneet varat se käytti puolestaan maan teollistumisen edellytysten parantamiseen. Siitä seurasi puolestaan yrittäjien vaurastumisen lisäksi uudenlaisen sosiaalisen ryhmän eli vapautunutta talouselämää palvelevan teollisuustyöväestön syntyminen.  

Samalla uudistui koko yhteiskunta. Luotiin poliisilaitos, vakinaistettiin valtiopäivät, synnytettiin yksityisoikeus ja lievennettiin rikoslain tuomioita nojautuen ajatukseen vankien saattamisesta kunnon kansalaisiksi. Kaiken kaikkiaan Suomen tulevaisuus näytti tässä vaiheessa suorastaan loistavalta. 

Sarjan kaikki kirjoitukset:
Osa I: Suomen liittyminen osaksi läntistä kulttuuria
Osa II: Suomen tie unionin takamaasta osaksi modernia valtiota
Osa III: Kansan aseman oikeudellinen ja taloudellinen heikentyminen
Osa IV: Suomen historian kurjin aika
Osa V: Voiton tavoittelu pelasti maan
Osa VI: Hyödyn aika
Osa VII: Valistusajan diktaattori edisti kapitalistista taloutta
Osa VIII: Suomen liittäminen Venäjään johti rikollisuuden nousuun
Osa IX: Valistunut itsevaltias käynnisti talouskasvun
Osa X: Suomalaisuuden synty
Osa XI: Suomalainen demokratia ja naisten tasa-arvo
Osa XII: Verinen sisällissota
Osa XIII: Äärioikeiston kapina
Osa XIV: Suomen ensimmäisen tasavallan loppu
Osa XV:Paasikiven-Kekkosen linja
Osa XVI: Nousun ja tuhon kautta uudenlaiseen tulevaisuuteen

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Harkimon lähtö herätti ajatuksia
Ilmiantoraha viinanpoltosta
Tuhoutuvatko Suomen metsät uusien investointien seurauksena?

Suomen liittäminen Venäjään johti rikollisuuden nousuun

Tämä on kahdeksas osa blogimerkintäsarjaa, jossa käyn läpi Suomen historian merkittävimmät vaiheet. Sen seitsemännessä kirjoituksessa kuvasin, kuinka kuningas Kustaa III:n vallankaappaus jatkoi talonpoikien ja kaupunkien porvariston aseman vahvistumista ja lisäsi sitä kautta heidän taloudellista toimintaansa. 

Mutta sitten olikin edessä uusi suuri käännös maamme historiassa. Kävi nimittäin niin, että Suomen hallinta siirtyi Ruotsilta Venäjälle ja kuninkaat vaihtuivat suuriruhtinaiksi. Heistä ensimmäinen oli tsaari Aleksanteri I. 

Tämän sanottiin - ainakin oman kouluaikanani historianopetuksen mukaan - tapahtuneen nostamalla autonominen Suomi kansakunnaksi kansakuntien joukkoon. Tosiasiassa Suomessa käytetty valta siirtyi kuitenkin tsaarin kanssa yhteisiä intressejä omaavalle ylimmälle virkamiehistölle ja edelleen säätyläistölle, joka syntyi aateliston, virkamiehistön, maaseudun liikemiesten ja kaupunkien porvariston sulautuessa yhdeksi ruotsinkieliseksi kokonaisuudeksi. 

Näin syntyneen byrokratian aikakauden aikana Suomen talouden liberalisoituminen pysähtyi ja ihmisten taloudellinen eriarvoistuminen kasvoi vauraamman kansanosan - mukaan lukien perintötalonpojat - rikastuessa samalla kun nopeasti kasvava rahvas köyhtyi. Tämä seurasi siitä, ettei elinkeinoelämää vapautettu eikä talous siksi juurikaan kasvanut. Eikä sen seurauksena myöskään syntynyt riittävästi työpaikkoja kasvavalle väestölle. 

Näin Suomessa päädyttiin tilanteeseen, jossa aiemmin vuosipalkkaiset rengit alennettiin sesonkityövoimaksi, jonka rekrytoinnin periaatteena oli valita hakijoista se, joka tyytyi pienimpän palkkaan. Tämän seurauksena kansan yleinen elintaso lähti nopeaan laskuun. 

Elinolojen heikentyessä syrjäytyneet ja muuten vain tilanteeseensa tyytymättömät vastasivat rikollisuudella, jonka määrä alkoi nopeasti kasvaa saavuttaen poikkeuksellisen korkean järjestäytyneisyyden asteen. Esimerkkinä toimikoon Nurmijärveltä Uuttamaata ja Etelä-Hämettä terrorisoiva porukka, joihin kuului myös Aleksis Kiven isosetä.  

Tämä joukkio aloitti rikollisen uransa vuonna 1820 ensin näpistyksillä ja varkauksilla, mutta laajentaen myöhemmin toimintaansa ryöstöihin ja ryöstömurhiin. Lopulta Suomen ensimmäinen järjestäytynyt rikollisjoukko saatettiin teoistaan vastuuseen peräti 700 kasakan ja sotilaan voimin - ja vielä senkin jälkeen he organisoivat vankilakapinan. 

Toisena tunnettuna esimerkkinä mainittakoon Etelä-Pohjanmaan puukkojunkkarit, joiden tarina lienee arvoisille lukijoilleni nurmijärveläisiä tutumpi. Nuorten miesten tulevaisuuden näköalattomuudessa olivat senkin juuret.

Suomen talouden sakatessa byrokraattisen hallinnon vallan alla ja yhä useamman ihmisen siirtyessä rikosten poluille päätyi kasvava osa väestöstä vankilaan. Määrät olivat niin suuria, että kaltereiden takaista tilanpuutetta jouduttiin lopulta paikkaamaan jopa lähettämällä ihmisiä kärsimään rangaistuksiaan Siperiaan. 

Kaiken kaikkiaan voidaankin sanoa, että Suomen liittäminen Venäjään oli maallemme aluksi pitkä askel taaksepäin samalla kun vanha emämaamme Ruotsi jatkoi omaa positiivista kehitystään, joka selittänee suuren osan läntisen naapurin tänäkin päivänä Suomea oleellisesti vahvemmasta taloudesta. 

Sarjan kaikki kirjoitukset:
Osa I: Suomen liittyminen osaksi läntistä kulttuuria
Osa II: Suomen tie unionin takamaasta osaksi modernia valtiota
Osa III: Kansan aseman oikeudellinen ja taloudellinen heikentyminen
Osa IV: Suomen historian kurjin aika
Osa V: Voiton tavoittelu pelasti maan
Osa VI: Hyödyn aika
Osa VII: Valistusajan diktaattori edisti kapitalistista taloutta
Osa VIII: Suomen liittäminen Venäjään johti rikollisuuden nousuun
Osa IX: Valistunut itsevaltias käynnisti talouskasvun
Osa X: Suomalaisuuden synty
Osa XI: Suomalainen demokratia ja naisten tasa-arvo
Osa XII: Verinen sisällissota
Osa XIII: Äärioikeiston kapina
Osa XIV: Suomen ensimmäisen tasavallan loppu
Osa XV:Paasikiven-Kekkosen linja
Osa XVI: Nousun ja tuhon kautta uudenlaiseen tulevaisuuteen

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Maahanmuuttajajengien väkivalta ei loppunut Milan Jaffin tuomioon
USA:n henkirikokset rajussa nousussa
Kumpuaako väkivalta sorron kokemuksista?

Valistusajan diktaattori edisti kapitalistista taloutta

Tämä on seitsemäs osa blogimerkintäsarjaa, jossa käyn läpi Suomen historian merkittävimmät vaiheet. Sen kuudennessa kirjoituksessa kuvasin, kuinka sotilasvaltioksi muodostuneen Ruotsin valtakunnan ajautuminen miespulaan ja taloudelliseen kriisiin johti liberalistisiin taloudellisiin uudistuksiin, joiden seurauksena valtion taloudellinen pohja ja ihmisten elintaso siirtyivät pitkäaikaiselle kasvu-uralle. 

Tuona aikana valtakunnassa vallitsi säätydemokratia, jossa alempisäätyisillä ihmisillä oli valtaa enemmän kuin kertaakaan sitten keskiajan. Ruotsia kohtasi kuitenkin yllättävä käänne, kun valistusajan aatteet omaksunut kuningas Kustaa III kaappasi vallan vuonna 1772 upseeriston, Ranskan ja ylhäisaateliston tuella. 

Vallankaappaus ei kuitenkaan enää pysäyttänyt alempien säätyjen vaurauden ja siitä seuranneen poliittisen ominaispainon kasvua. Niinpä kuningas ajautui vaikeuksiin alemman aateliston, papiston ja talonpoikien kanssa. 

Sen Kustaa III pyrki ratkaisemaan ikiaikaisella keinolla eli ryhtymällä hyökkäyssotaan ensin Venäjää ja myöhemmin myös Tanskaa vastaa. Jälkimmäisestä tuli selkeä voitto, jonka antama noste mahdollisti Kustaalle uuden perustuslain läpi ajamisen. 

Sen seurauksena kuninkaan tukiryhmä vaihtui aatelistosta porvaristoon ja talonpoikiin. Näin siksi, että vaikka kuningas sai paljon valtaa, oli uusien verojen asettaminen mahdollista edelleenkin vain valtiopäivien hyväksynnällä - ja myös kahdella alemmalla säädyllä oli mahdollisuus vaikuttaa siihen. 

Samalla kansan eli talonpoikien omistusoikeus maahansa vahvistui ja kruununtalonpoikienkin lapset pääsivät maatilojen laillisiksi perijöiksi, mikä lisäsi niiden ostamista perintötiloiksi. Näin kansa sitoutui entistä vahvemmin turpeeseen ja omistusoikeuden vahvistuessa myös oman taloutensa edistämiseen. Tästä taloudellisesta toimeliaisuudesta hyötyi koko valtakunta.

Myös oikeusjärjestelmä edistyi korkeimman oikeuden perustamisella, kidutuksen kieltämisellä ja tuomioiden lieventämisellä. Oikeudenkäynnin kehittyminen yhdessä talouden kannalta keskeisen uudistuksen - eli tehdasprivilegioiden mahdollistaminen myös tavalliselle kansalle - edisti kapitalistista talousjärjestelmää kukonaskelin luoden valtakuntaan ennen näkemätöntä vaurautta.

Sen sijaan uuden verovapaan rälssimaan kasvattaminen kiellettiin kokonaan. Vanhojen vallanpitäjien tappiota symboloi valtaneuvoston lakkauttaminen, vaikka ylimmät virat varattiinkin vielä aatelisille. Tosin heiltäkin alettiin vaatia koulutusta tehtäviinsä.

Tässä vaiheessa päättyi myös Ruotsin valta Suomessa kun Venäjä otti Napoleonin sotien sivunäyttämöllä valtion itäosan haltuunsa. Tämä ei kuitenkaan enää muuttanut sitä, että Suomi oli kovaa vauhtia siirtymässä kohti osaamiseen ja taloudelliseen aktiivisuuteen perustuvaa yhteiskuntaa, josta syntyperän ja erioikeuksien merkitys oli katoamassa.  

Sarjan kaikki kirjoitukset:
Osa I: Suomen liittyminen osaksi läntistä kulttuuria
Osa II: Suomen tie unionin takamaasta osaksi modernia valtiota
Osa III: Kansan aseman oikeudellinen ja taloudellinen heikentyminen
Osa IV: Suomen historian kurjin aika
Osa V: Voiton tavoittelu pelasti maan
Osa VI: Hyödyn aika
Osa VII: Valistusajan diktaattori edisti kapitalistista taloutta
Osa VIII: Suomen liittäminen Venäjään johti rikollisuuden nousuun
Osa IX: Valistunut itsevaltias käynnisti talouskasvun
Osa X: Suomalaisuuden synty
Osa XI: Suomalainen demokratia ja naisten tasa-arvo
Osa XII: Verinen sisällissota
Osa XIII: Äärioikeiston kapina
Osa XIV: Suomen ensimmäisen tasavallan loppu
Osa XV:Paasikiven-Kekkosen linja
Osa XVI: Nousun ja tuhon kautta uudenlaiseen tulevaisuuteen

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Suomen synkkä historia ja vaatimus kehitysapulaista
Haiti on köyhä ja siksi jää
Miksi tieteellis-taloudellinen vallankummous tapahtui Pohjois-Euroopassa?